I will follow Him

Kristiina tuossa kaipasi tuollaista menoa meidänkin kirkkoomme.

Liityn oitis kannattajiin. Olen ensimmäinen konfirmoitu tässä maassa jonka juhlaa vietettiin rockmessun voimin Espoon vanhassa kirkossa (nyk. Espoon tuomiokirkko). Tämä tapahtui joskus 70-luvun alkuhämärissä ja se oli kerrassaan ennenkuulumatonta. Nykyisessä seurakunnassani pyristeli jonkinlainen uskonnollinen rockbändi kunnes sen vetäjä jäi hoitovapaalle. (mies) En tiedä mitä sille bändille nyt kuuluu. ei ole kuulunut.

"Menkää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten". Näin päättyy messumme joka ikinen kerta.
Niin kuin Kristiinallekin sanoin, pidän tuosta toivotukseta ja myös noudatan sitä.

Mitä sitten on Herran palveleminen iloiten?
Mitäs luulisit?

Minulle se on ihan tavallista arkipäivää. Jos hairahdun, Herra kyllä sen minulle kertoo. Yleensä mäjäyttämällä tosi lujasti. Olen lukenut Jobin kirjaa. Taidamme Jobin kanssa olla sielun sisarukset. Job ei luopunut uskostaan. En minäkään. Seurakuntasisaren kanssa väliin vertailemme yhteisiä kokemuksia Jobin kanssa. Kun Seurakuntasisaren Isi kuoli luimme yhdessä Jobin kirjaa, vuorotellen, ääneen. Itkimme yhdessä ja piipahdimme Johanneksen evankeliumin puolelle väliin.

Kumpikaan ei hakenut lohtua omasta seurakunnastaan. Se vaan ei ollut mahdollista. Emme siinä hädässä ja menetyksen tuskassa kaivanneet kirjanoppineiden ulkoa opittuja lohdun sanoja, idioomeja. Kaipasimme Herran sanaa ja lohtua.

Ei se ole sen kummallisempaa kuin elää ihmisen lailla, ottaa huomioon lähimmäiset, rukoilla sekä oman että lähimmäisen puolesta. Lähettää enkeli toisen tueksi siunauksen kera.

Herran palveleminen ei minun mielestäni ole kontalleen käymistä ja kaikkien valtionkirkkomme kotkotusten noudattamista. Se on tunne, se on usko. Usko siihen että meidät on jo lunastettu, pelastettu, pesty lumivalkeiksi synneistämme.

Herran palveleminen ei ole mitenkään vaikeaa.
En ole joutunut luopumaan mistään. Tarkoituksella. Ei mitään ulkokultaisuutta, pelkkää nöyrää uskoa.

Eläkää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten.