Outoja arvoja

Hmm.

Elokuu on ollut poikkeuksellisen tiukka noin taloudellisesti. Tää jatkuva ramppaaminen sairaaloissa ja lääreissä ja kuntoutuksissa ynnä iso kassillinen lääkeaineita ihan vaan henkensä pitimiksi käy väliin kohtuuttomiksi kuluiksi.

 

Älä nyt vaan tule neuvomaan sanallakaan toimeentulotuesta tai mistään sellaisesta.

 

Vaan tää ei ole varsin pointti nyt. Ällistyksekseni huomaan että mun eri aikavyöhykkeillä sinkoiluni aiheuttaa jonkinmoista epäsäännöllisyyttä niiden lääkkeiden ottamisessa. Ei voi ottaa jos ei ole hereillä säädettyyn aikaan. (olen jo kokeiluluontoisesti laittanut herätykset varuilta juur niihin kriittisiin kohtiin, mutta kun mä nukun, mä nukun koomanomaista unta vastineeksi pitkille pääosin kivuista johtuvivlle valvomisjaksoille. Ei ollut isommin apua niistä herätyksistä)

 

No, hokasin tässä juur äsken että oli inskat kahdelta päivältä ottamatta. Kiiruusti piikkiä sormeen ja jännityksellä venaamaan kuinka hirveät lukemat taas olis tarjolla.

Suuri oli ällistys kun näytössä luki 10,2.

 

Se on kuule kokolailla passeli iltalukema tunnin kuluttua päivän pääateriasta. Itse asiassa vain muutaman numeron korkeampi kuin tässä muutamaan aikaan.

 

No mites nää asiat sit toisiinsa?

No siten että kun ei ole rahaa, ei tule syödyksi mitään typerää eikä varsinkaan liikaa kerralla.

 

Nytkin loihin "spaghetti carbonaraa": täysjyvänauhanuudelia (löyty vielä yks kiekko pussinpohjalta), punasipulia, suppiksia (Pirkko ), vähän yrttejä parvekkeelta, mustapippuria ja loppusilaukseksi kananmuna. Rasvana neitsytoliiviöljy ja lopuksi revin juustoksi viipaleen sitä muoviinpakattua cheddaria, kun sitä vielä oli tähteellä.

 

Onhan se ihan kivaa että arvot asettuu hiljalleen lääkärikirjan ohjeenmukaiseen järjestykseen.

 

Eikä mun suippopaprikat mitään suippopaprikoita tänä vuonna, ihan tulee tavallisia. Mitä lie hyrbidejä oli ne suippiksen siemenet jotka suippopaprikasta kuivatin keväällä...

Ihan ovat selkeitä pallomaisia paprikoita nämä. Eikö olekin?

Ensimmäisen elämäni viimeinen päivä

Jaaha.

Se on toi kehomuisti melkoinen kaveri ja elämäntoveri.

Tänä päivänä vuonna 1999 on viimeinen muistamani edellisen elämän päivä, osittain. Enkä ole ihan varma ettei olis ollut jo eilinen. Jaananpäivän vuonna 1999 muistan vielä mainiosti, oltiin keskimmäisen kanssa teatterissa. Lopella Syrjässä nauttimassa Mati Untin 'Hyvää iltaa rakkaat vainajat' -näytelmästä.  

 

Mutta se maanantai... 

Tiedän, että kävin tuolloin allekirjoittamassa vuokrasopimuksen uudesta asunnosta Läyliäisillä, Läyliäisten kirkolla, kuten tapasin sanoa, vaikka oikeampi olis ollut sanoa Läyliäisten asemalla, jota ei sitä kyllä enää ole, mutta Rukoushuone on ja tuntuu pysyvän.

Tiedän myös sen että pysähdyin rupattelemaan ystäväni ja sittemmin hengenpelastajani Sirpan kanssa kylillä ja kerroin kysyttäessä kuinka mun asumisasiat on. Olin keväisen avioeroni jäljiltä vähän niinku asunnoton ja olin viettänyt kesäni vuokramökillä, jolla oli virallinen osoite mutta sillä  ei ollut varsin mitään tekemistä itse mökin sijainnin kanssa.

Tiedän että näin on tapahtunut, mutta muistamisesta en ole ihan varma. Seuraavat muistikuvani ovatkin syyskuulta.

Muistoissani se kesä oli kuuma, nurmet paloivat karrelle, vettä ei vaan satanut (paitsi harvoina vapaapäivinäni), jäähdytyskoneet jäätyivät paksulti. Silti tilastot väittävät että sinä kesänä oli vain kolme yli kolmenkymmenen asteen hellepäivää 26.6.: 30,8 astetta, 13.7.: 30 astetta ja 14.7.: 31,6 astetta (ilmatieteenlaitos). Mä olen aina ollut siinä luulossa että helleraja kulkee 25 celsiusasteessa (!) Näin ne osaa tilastotkin vähätellä.

 

Se kesä oli monella tapaa kummallinen, vaikeakin. 

Olin keväällä päättänyt baarimestariopinnot, panimokoulutus oli vielä loppusuoralla, uusi työpaikkani haettiin yllättäen konkurssiin, silloinen avioliittoni päättyi samaan aikaan kun emännöimäni Urheilutalo myytiin ja oli häivyttävä pois jaloista.

 

Sinä kesänä oli suuren ja kiivaan rakkauden aika. Kaksi särkynyttä kohtasi toisensa, kaksi särkynyttä kohtasi toisensa ja toi lohtua sekä voimaa ottaa vastaan tulevaisuus, kumpikin omalla tahollaan. Se kesä on aina muistoissani ja sydämessäni. Tavallaan se suuri rakkauden kesä pysyy aina sielussani.

 

Se kesä päättyi täydelliseen pimeään, kuolemaani.

Kerron torstaina lopputarinan, jos jaksat olla tässäkin mukanani.

Ei loppukevennystä.