torstai 31. lokakuuta 2013

Ensimmäinen kuukausi ja vähän henkilökohtaisuuksia...

Miten tämä viimeiset kuusi- seitsemän viikkoa on hurahtanut tälleen? VAastahan mä päivitin?

No oikeesti, liiketoiminnan aloittaminen ei tässä maassa ole tosiaankaan ihan heppoinen juttu. On sitä, tätä ja tuota lappua toimitettavaksi, kirjanpitojärjestelmää ja varaston kokoamista ja varsinkin laskemista. Ja ennen kaikkea rahan, silkan rahan laskemista. Ennen venytettiin penniä, mutta nyt venyy sentit. Aika pitkiksi, väliin tuntuu että olen siirtynyt tuumajärjestelmään.

Noh, ihan odotusten mukaisesti on Velhonpaja lähtenyt käyntiin. Hiljaksiin, mutta ihan mukavasti. eipä tästä mitään yhtäkkistä lottovoittoa kumpikaan odottanut. Maaseudulla ja varsinkin vieraassa maakunnassa on oltava nöyrä ja maltillinen. Puskaradio se on mikä pelaa.

Marjatta tuossa on jo kysellyt kuulumisia. Kiitos vaan kysymästä. On päiviä jolloin iskee epätoivo, on päiviä, jolloin ei ehdi edes henkäistö syvään. Juttu leviää, siellä saa sitä ja tätä, se mies tietää mitä tekee, ajatella, se sai mun Macin toiminaan!
Sitähän se on. Tuntuu hyvältä. Tämä on se mitä varten on vuosikaudet kärvistelty. Nyt korjataan hedelmää.

Tänään oli syksyn toistaiseksi viimeinen jalkakylpyilta. Pitempään mukana olleet lukijani varmasti muistavat innovaationi pelastavasta yrttikylvystä? Luulisin. Se löytynee Velhon kettiö -kategoriasta.

Yhtä kaikki. Velhonpaja hämärtyi tuoksuvaksi luolaksi kynttilöiden ja "nuotion" luodessa tunnelmaa, tuoksuista huolehtivat ruusuöljy, mehiläisvahakynttilät sekä itse kylpyseos yrtteineen ja eukalyptuksineen. Musta kissa lisäsi tunnelmaa. (Kirjava kissa halusi olla Roosan ja McGyverin kanssa asunnon puolella).

Jos muuta haluat tietää ja kokea, Sinun on parasta tulla itse paikalle.

 Mitä tulee minuun itseeni, olen osaltani ottanut liian suuren palan. Mutta onneksi oma puoleni on sivutuote yrityksessämme, teen sen mihin kykenen, mitä jaksan ja milloin jaksan. Seuraavan kerran ajattelin jaksaa tuossa marraskuun loppupuolella kynttilä- ja kivikurssein.

On se vaan onnellista että löysin aika pian täältä lähistöltä oikean Kalevalaisen Jäsenkorjaajan. Jo puhelimessa tunsin että tämä on juur oikea hoitaja minulle ja ensi tapaamisemme jälkeen olin varma asiasta. Mikä onkin ihan hyvä, sillä en nyt ihan äkkiä muista näin vaikeaa iskias- ja fibromyalgiavuotta.

Muuten menee mukavasti. Avioliittomme voi paremmin kuin sen solmiessamme, eläimet nauttivat olostaan, kaikki: neljätoistavuotias Roosa vetää lenkillä ryydlaukkaa niin että tanner tömisee, parikymppinen Tapani Kansa on kirkastanut värinsä entisestään ja kissat, Onerva ja Tytti-pytti ovat parhaimmillaan, suorastaan osoittaneet noitavoimansa ja valjastaneet ne yleiseen käyttöön!

Se vähän rassaa että meidän vammaisten asiat ovat riippuvaisia kuntakohtaisesta tilanteesta. Kaksi kuukautta ja vähän päälle odottelin pelkästään lääkärintodistusta voidakseni hakea vammaispalvelulain mukaista kuljetustukea uudelta kotikunnaltani. Todistuksen sain kevyesti uhkailtuani, mutta se oli virheellinen. Enpä just nyt tiedä itkisinkö, nauraisinko vai peräti raivostuisinko. Lopulta päätin pidättäytyä kaikesta ja tiedustella tulevana tiistaina lääriltä mistä mahtaa olla kysymys ja koska mahdollisesti saisin kupongin jolla voisin hakea sitä kuljetuspalvelua. Tarkoitan että ensimmäisen kerran kävin sitä vietävän lappua varten läärissa 12. elokuuta. Sitten kävin samasta asiasta samalla läärillä syyskuun 11. päivänä.  Muutama päivä sitten sain sen pirun paperin, joka siis oli virheellinen. Rukoilkaa nyt pääasiassa sen puolesta etten sano tai varsinkaan tee mitään harkitsematonta tiistaina...

 Ja poikkeuksellisesti kuvat tulevat jonossa:

 Velhonpajan kylpysuolat.

 Terapia-Tytti lataa itseään syysauringossa.

 Vähän mediajulkisuutta...

 Kekrin aika houkutteli myös Velhovuoren noidat Velhonpajaan.

 Noissa heinäseipäissä roikkuu kymmeniä terapeuttisia rannekoruja.

 Näissä tunnelmissa istuttiin Velhonpajan ensimmäinen Jalkakylpyilta.

Huosiain eli hosio toimii pesuvälineenä tänäkin päivänä. Patojen ja kattiloiden lisäksi hosiolla voi helliä myös omaa ihoaan. 
Oivallinen vehje vaikkapa saunaan!

Jos vielä lisää tahdot tietää, kipaise facessa Velhonpajan sivuilla tai yrityksemme webbisivuilla: http://velhonpaja.fi


keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Vajaat kaksi viikkoa... ihan lyhyesti

Olenkohan nyt sittenkään harkinnut kaikkea tarpeeksi? Tarkoitan että nyt jo väsyttää ihan kybällä. Työpävät on venähtäneet järjestään puoleen vuorokauteen, mieli tekisi jatkaa joka ilta, mutta tähän mennessä järki on aina voittanut.

Tämä on upeaa aikaa! Ja jännittävää. Ja rahaa palaa ihan sikana. Palaisi ennemmän jos olisi.

Tosiasia on kuitenkin se että homma etenee ja Velhonpaja aukeaa lokakuun ekana päivänä. Ihan normaalisti aamuysiltä. Täällä Kankaanpäässä, Vihteljärven kylässä.

Jos olet jossain tekemisissä Facebookin kanssa, löydät putiikkimme nimellä sieltä. Kotisivut aukeavat viikon sisällä, joka tapauksessa hyvissä ajoin ennen avajaisia. Silloin osoitteemme on: velhonpaja.fi. Sitten kun linkki toimii, ovat sivut avoinna ja täydentyvät sitä mukaa kun toiminta täydentyy.

Taidan nyt kaataa lasillisen hyvää ja ravitsevaa loppilaista raparperiviintä ja hiljentyä yöpuuta varten. Jatkan  sitten aamulla noitieni kanssa...

Yksityispäivitystä tulee heti kun pääsen taas yksityiselämään... okei, vähän varhemmin.



















Mitä? Kuvako? No okei sitte:


 Yrmeät noidat odottavat kuivumista ja paistoa päästäkseen pukeutumaan ja luudanvarrelle toteuttamaan itseään.

 Meiällä oli viime viikonloppuna suuret juhlat. Liikerakennus täytti 50 vuotta ja olihan Liskiksenkin osallistuttava bileisiin, pistin pystyyn luutapajan. Olisin tehnyt muutakin, mutta viikon varoajalla ei paljoon kykene. Liikerakennuksessa yhtenä vuokralaisenea toimiva kyläkauppias halusi yksinään juhlia eikä puhunut - saati kutsunut kiinteistön muita yrittäjiä mukaan. Outo tyyppi. Mutta hän onkin perussuomalainen ja päävieraaksi hän oli saanut itse Timo Soinin. Kaikkea sitä.

No hyvä on, tässä se Soini:

Ja on siinä  vasemmalla Anssi  Joutsenlahti, eduskunnan varapuhemies, joka samana päivänä juhli seitsemänkymppisiään jumalanpalveluksineen ja kansalaiskahveineen täällä Kankaanpäässä.

Niin kuin nähtävissä on, väkeä piisasi, 
ilma oli kaunis ja kaikilla oli hyvä mieli.
Tuolla vasemman laidan takana on Velhonpajan sisäänkäynti.

Mutta tässä on uusi logomme ja niin ollen myös liikekylttimme. 
Älä siis aja ohitse.

perjantai 13. syyskuuta 2013

sitä mä vaan ihmettelen ettei tähän ryhdytty varhemmin!

Rohkeus ja heittäytyminen ovat ihmeellisiä juttuja!

Oikeesti!

Puolitoista kuukautta uudella paikkakunnalla, uudessa maakunnassa ja vallan uudessa läänissä on tehnyt tälle perheelle niin uskomattoman hyvää!

 Roosa, 14 v, elää uutta nuoruuttaan, nauttii ilmiselvästi ja silmin nähden elämästä, ulkoilee mielellään (mitä hän ei oikein arvostanut Lopella asuessamme) ja vallan ottaa vapaaehtoisesti laukka-askelia!

Liskis ei ihan ota laukka-askelia, mutta tästä torpasta on ihan mahdottoman helppoa lähteä liikkeelle, ei rappuja. ei kynnyksiä, selkeä tasainen piha ja suora tie metsään, jossa voi sitten kaatuilla ja kompuroida mielin määrin. Me Roosan kanssa ollaan ihan hirmuinnokkaita mettämiehiä nykyään.

Tänään peruuntui kalevalaisen jäsenkorjaajan vastaanotto kun  korjaajakisälli-Terhi Häijäästä soitti sairastuneensa koululaistautiin. Edellinen treffaus peruuntui kun Liskis itte sortui suu- ja sorkkatautiin, siis enterorokkoon. Yritetään parin viikon päästä uudemman kerran.

Huushollimme sekä yksityispuolella että täällä liiketilassa on päivä päivältä kauheamman kaaoksen vallassa kun tavaraa tunkee ovesta sisään kiihtyvällä vauhdilla ja tuvan nurkassa on useampikin verstas. Täällä syntyy noitia, mobileja, ensiluutia,  kylpy- ja hoitosuoloja, yrttisekoituksia ja tänään meinaan vielä leikata luomuomenia kuivuriin, jotta asiakkailla riittää naposteltavaa.

Viikonloppuna, siis männäviikonloppuna käytiin McGyverin ja Roosan kanssa itämaanretkellä. Täsmällisesti ottaen Ylämaalla. Tapaamassa uutukaista Maija-ystävää, keräämässä kiviä - niitähän ylämaalta löytyy: käytiinn spektroliittilouhoksella, hiomolla ja sen sellaisissa paikoissa.

Kun retken viimeinen päivä koitti oli ohjelmassa vielä kylän tsasounan vihkiminen.
Se oli kuulkaas kokemus! Kerrassaan. Ei voi sanoin kertoa. Tai ehkä toisen kerran. Nyt saatte kuvamuistoja.

Ja laiskuuksissani ne tulevat yhteen pötköön:




To be continued...

torstai 5. syyskuuta 2013

Syksy on alku uudelle - aina!

Olen elänyt suurimman osan ikääni koulujen lukuvuoden mukaan. Vieläkin vaikka omia koululaisia ei enää olekaan.

Jotenkin olen sekä omina kouluaikoinani että lasten kanssa ynnä työtehtävissäni johtunut jaksottamaan vuodenkulun koulujen lukukausien mukaan. Se tuntuu luonnikkaalta ja oikealta. Ainakin henkilökohtaisessa elämässäni.


Taas kerran uusi elämäni alkaa alkusyksyn kirpakassa kelissä. Tässä odotellaan tavaraa hyllyihin, joissa majailee juur nyt lähinnä kissoja.


 Okei, otin tänään yhden promokuvan tulevasta, vähän lisää esimakua...

Verraittain varhain perjantaiaamuna lähtee täältä Vihteljärveltä autolastillinen kohti itärajaa, Ylämaalle. Lähden tapaamaan uutukaista Maija-ystävää, jota en tietenkään ole koskaan edes livenä nähnyt, mutta tasoissapa ollaan, ei hänkään minua. Tämä on näitä nettimaailman ihanuuksia: sielunihmisen voi löytää ihan bittiteitse, sielunystävät vain odottavat toisiaan, kunnes on aika tavata. Joskus ei ole aika livenä tavata koskaan, silti ystävyys on lämmin ja rikkumaton. Eikö vaan näin olekin?

Edit Piaf: justiinsa, taas blogger töksöttää pahasti, saas nähdä saako tuo nainen asiaansa tänään ollenkaan jakoon....

Päivän muita herkkuja ovat olleet:

- runsaasti kehäkukkia kuivuriin,
- vihdoinkin uudet silmälasit, jouduin siis luopumaan kahden maailman    katselemisesta kun vahvat prismalasini saapuivat aamusella Kankaanpäähän,
- vuokraisäntä toi pelloltaan löytämänsä komean kiven, jossa vakavat kasvot tarkkailevat maailmaa,
- juon syksyn toista punaviinilasillista,
- olen pakannt matkalle tarvittavat kapineet oikeisiin paikkoihin, muistin myös lääkkeet,

- olen ihan älyttömän onnellinen, sillä taakse jättämäni Lopen AVH-kerho jatkaa toimintaansa uuden vetäjän ja hänen avustajiensa voimin.

aahh!


torstai 29. elokuuta 2013

Paikallisia hauskuuksia

Istuksin iltatupakalla tässä... oliko se peräti eilisehtoona, kun pari nuorta herraa ajeli rinkiä fillareillaan talon edustalla. Niistä heti hölmömpikin hokas että niillä oli jotain mielessä.

Ruvettiin siinä juttusille ja lopulta sain perusteellisen selvityksen täkäläisten, siis Vihteljärven kylän toivojen elämästä, tarpeista ja koulukiusaamisesta. Olin jo varhemmin antanut kertoa itselleni että koulumme tulevaisuus on vuosittain vaakalaudalla oppilasmäärän huvetessa. Silti täältä käy tuolla isommalla kylällä kymmenkunta tenavaa. Jotain outoa siis on tekeillä? Luulisin.

Nämä herrat, jotka kohteliaasti muuten kädestä pitäen esittelivät itsenä, olivat sitä mieltä että oman kylän koulussa kiusataan eikä siihen isommin puututa, siksipä toinen pojista olikin sirretty isompaan kouluun.

Yritän pidättaytyä tutustumasta toistaiseksi tähän asiaan lähemmin. Toisin sanoen pyrin pitämään kiinni itselleni antamastani lomalupauksesta.

Sen verran saatiin tulosta yksissä tuumin aikaan että tässä vielä syksyllä, siis ennen lumia järkätään vaikkapa nuorille kylän mölkkymestaruuskisat. Siis tässä meidän pihalla.

 
(Edit Piaf tahtoo tähän väliin sanoa että tämä postaus tulee väistämättä olemaan sekava, sillä blogger tökkii vallan pääsääntöisesti ja Liskis varmaankin unohtaa ainakin suurimman osan siitä mitä aikoi kirjoittaa. Edit Piaf poistuu takavasemmalle turvallisuussyistä...)

Liiketila alkaa vähin erin läheisesti muistuttaa tarkoituksenmukaista liiketilaa, siis putiikkia joka tulee tarjoamaan kaikenlaista ihmisen mukavaan oloon liittyvää, kuten hoitokiviä - toki myös keräilykiviä, tyrniä, kierrätysmateriaalituotteita, yrttejä erilaisissa muodoissaan, alan kirjallisuutta ja, ja...

McGyverin puolella korjataan ja huolletaan tietokoneita ynnä myydään alaan liittyvää tarvetta.

Se siitä tällä erää.
 




Yksi oudompi juttu pisti silmään jo heti ensimmäisellä iltalenkillä Roosan kanssa. Keskellä metsää, siis kaukana lähimmästä kulkuväylästä tiheän pusikon ympäröimänä kulkee valolinja. Siis siellä on katuvalot. No ei nyt sentään päällä, mutta lamput ja tolpat on.



Vuokraisäntämme tiesi siihenkin vastauksen: ihan naapurissa sijainneen,
edesmenneen kenkätehtaan tirehtööri halusi tarjota helppoa talviliikuntaa työntekijöidensä virkistykseksi, siispä valaistu latu heille käyttöön. Kenkätehdas lopetti toimintansa joskus aikoinaan,  latuvalot pysyvät ja toimivatkin vielä. Vähän oli samanlaista tunnelmaa kun katsoessa vaikkapa Tshernobylin tivolikuvia. Vuokraisäntä jopa lupasi räpätä valot päälle, jos Liskiksen kovin myöhäisellä tekee mieli mettälle...


Toistaiseksi kulkureittinä käytämme liiketilan ovea. siinä on mukavasti ilmalukko, joka varmistaa kissaeläinten pysymisen siellä puolen missä pitääkin.

Kun Roosan kanssa tullaan sisälle on ilmalukon toisella puolen kateellinen vastaanottokomitea valmiina siltä varalta että... 

Ja tässä virallinen syntymäpäiväkuva 14 vuotiaasta Roosasta. Aika rapsakan näköinen ikäneito, sanoisin.



Kun uteliaat Velhonpajaa ennakkoon kurkkivat on tarjolla vähän esimakua tulevasta. Toisaalta itse paikka kaipasi puhdistusta ja maadoitusta, se hoitui kristalliriipuksilla ja botswanan akaatein, ripustettuna orapihlajan karahkaan.



Tältä se näyttää alkusyksyistä pilvitaivasta vasten.


Osa kivistäni on ulkoilemassa ja siis puhdistumassa kunnes ne muuttavat sisätiloihin syksymmällä.


Myös luutatarpeet ovat kuivumassa, osa jo  uudelleen likoamassa työstöä varten.


Mutta kaikki nuo saavat tovin odottaa aikaansa, sillä Liskis lankesi syystautiin. Juu suu- ja sorkkatauti iski taas, tällä kertaa todella rajuna kaikkine kipuineen ja muine oireineen. Siis enterorokosta nyt on kyse.


(Edit Piaf haluaa tässä kohdin nuistuttaa että tämä on yksi syy, miksi postaus on niin sekava ja monen päivän aikana kirjoitettu.)

tiistai 13. elokuuta 2013

Velhonkeittiö's gonna be back

Juu niin se vaan menee.

Koska maailma ja kohtalo heittivät Liskolandian fyysisesti Satakuntaan, tarkemmin Kankaanpäähän ja täsmällisesti ottaen Vihteljärven kylään, on Liskiksenkin aika avata, tai oikeammin palata urilleen. Ei lopultakaan uusille urille, vaan vanhoille, paikoin uusia latuja avaaville urille.

Tämä Velhon Ke(i)ttiö kategoriana on jatkanut edesmenneen pitopalveluni nimeä. Tilanne nykyään edellyttää että otan toiminimeni uudelleen naftaliinista käyttöön. Tokikaan en enää pitopalvelutoimintaa jatka, siihen en fyysisesti saati teknisesti enää kykene, mutta viestintä, kivet, erittäinkin terapiakivet, yrtit ja yhteyteni ovat täällä Vihteljärvellä odotettuja "uutuuksia".

Vaikka Liskolandia on vasta reilun viikon majaillut uudessa kylässä on tulevia asiakkaita ilmoittautunut ja VelhonKeittiön avaamista odotetaan näemmä innokkaasti.

Alkuperäinen suunnitelmani oli että aloitan varsinaisen liiketoiminnan vasta ensi vuoden puolella, sillä tekeillä on melkoisen iso kirjaprojekti jonka toimittamiseen ja kirjoitusosioon halusin varata aikaa ja rauhaa, siis rauhallista aikaa.

Vaan se ei kyllä nyt tule onnistumaan. VelhonKeittiö joutuu avaamaan ovensa ja leyhäyttämään taikajuomapatojensa tuoksut ilmoille jo paljon varhemmin. Luulen että jo syyskuun aikana, vaikka ensimmäinen myönnytykseni olikin joulumyynti vasta marraskuun alkupuolella.

Olen siis rämpinyt metsissä hakemassa tarpeita, tilannut kiviä, tyrnituotteita sun  muuta "eksoottista" tarvetta vastatakseni ennakkokysyntään.

Antaas kattoo kuinka tämä hanke etenee, mutta toivottavasti sain tyydytettyä uteliaisuuttanne edes vähän.

Trust me, I'll be back, tälleen tapasi myös suosikkini Arnold sanoa useammassakin elokuvassaan.

Olkaa siis ihmisiksi, rakastakaa lähimmäistänne kuin itseänne ja silleen. Minäkin teitä kovasti rakastan.

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Kohti uutta...


Joutsenlauluni 
(julkaistu Lopen Lehdessä 31/13)


Kun tänään lähden otan mukaan mitä tarvitsen,
taivaalta tähden valitsen ja sitä seurailen”
Suurlähettiläät



Usein sanotaan että Loppi on sisäänpäin kääntynyt kunta. Että täällä on vaikea tutustua ihmisiin, että tänne on vaikea kotiutua ja saada jalansijaa.

Jokiniemi

Kun muutin Lopelle joulukuun viidentenä päivänä vuonna 1994, emännöin samana iltana Lopen Harmonikkojen Itsenäisyyspäivän tanssiaisia silloisella Jokiniemen Urheilutalolla. Tulin pitäjään siis kirjaimellisesti keittiön oven kautta. Seuraavat vuodet hujahativat ohi pitopalveluni ja Lopen Urheilijoiden salibandyryhmien ohjaamisessa niin Urheilutalolla kuin myöhemmin Elmolassa. Tunsin olevani kotona.

Vakava sairastuminen oli katkaista tuon ilon ja elämäni, mutta Luoja ilmiselvästi päätti toisin ja antoi minun palata rakastamaani kuntaan, tosin toiseen kylään.

Läyliäinen

Suuri ja lämmin kiitos toipumisestani ja paluustani elämään kuuluu Läyliäisten kylälle, entisille asiakkaille Ravintola OPSissa ja ennen kaikkea Läyliäisten silloiselle nuorisolle.

Nuoret hakivat minut kotoa takaisin paria vuotta varhemmin uudelleen toimintansa aloittaneelle Nuopparille muutaman kuukauden kuluttua halvauksestani. Voi miten suurella lämmöllä muistelen niitä vuosia, jolloin rakensimme mieluista pesää oman kylän nuorisotoiminnalle, kyynelsilmin muistan niitä iloja ja suruja, jotka jaoimme yhdessä nuorten kanssa.

Myös kylätoiminta imaisi minut mukaansa Läyliäisissä. Lähes vuosikymmen vierähti niin kylätoimikunnan jäsenenä, sihteerinä ja viimeiset vuodet kyläpällikkönä. Noina vuosina tiivistyi myös Lopen kylien yhteistoiminta, ennen kuin kuntaan saatiin oma kyläkoordinaattori. Läyliäisten kyläyhdistyksellä oli merkittävä osa yhteistyön kehittymisessä.

Lopen kunta

Tuossapa tuli mainituksi jokunen esimerkki siitä, miten ”vaikea Lopelle on päästä sisään”. Taisi tulla samalla osoitetuksi ettei väite pidä paikkaansa. Lopella on mittaamattomat mahdollisuudet osallistua ja vaikuttaa itselle tärkeissä asioissa. Myös laajemmin.

Juuri tuossa sunnuntaina muistelimme Keskitalon Siskon kanssa ensitapaamista joulukuussa 1994 Urheilutalolla, silloin loimme pohjan monivuotiselle ja hedelmälliselle yhteistyölle niin lasten ja nuorten liikunta-asioissa kuin nuorisotoiminnassakin.

Lopella on oikeasti ollut mahdollista vaikuttaa myös kunnan palveluihin. Myös olematta luottamushenkilönä. Kunnan työntekijät ja luottamuselimet ovat oikeasti kuntalaisia varten. Kun asiallisesti ja perustellen esitetään toivomus tai kehitysidea, se minun kokemukseni mukaan menee kutakuinkin varmasti eteenpäin. Ainakin minun ideani ovat aikaa myöten kantaneet hedelmää. Suosittelen kansalaisaktiivisuutta. Vaikka juuri nyt olemme suurten mullistusten ja epävarmuuden kynnyksellä, on kuntalainen, vaikkapa juuri Sinä, lopulta pääosassa tässäkin spektaakkelissa.

Erityinen kiitokseni kuuluu Lopen kunnan koko vapaa-aika ja kulttuuritoimelle kuluneiden vuosien yhteistyöstä ja mahdollisuuksista saada olla toiminnassa mukana.


Vammaisasiat

Jouduin halvaannuttuani viime vuosituhannen loppumetreillä käymään melkoisen taiston kunnankin kanssa saadakseni minulle kuuluvat vammaispalvelut. Tästä on neljäntoista vuoden aikana asiat ja meidän vammaisten kohtelu tasavertaisina kuntalaisina kohentunut silmin nähtävästi. Mutta ei tokikaan itsekseen, siihen on tarvittu aktiivisuutta niin virkamiesten, vammaisjärjestöjen kuin luottamushenkilöidenkin sinnikästä työtä.

Edellisellä vaalikaudella ilahduin Vammaisneuvoston puhaltamisesta uudelleen henkiin. Nyt en ole niinkään ilahtunut, sillä neuvoston työ jäi vaalikauden vaihtuessa kesken, mm. vammaispoliittisen ohjelman, sen ensimmäisen loppilaisen, laadinta keskeytyi. Toivon sydämestäni että hyvin ja innolla alkanut työ jatkuu, vaikkei tänä vuonna olekaan vielä kutsuttu ensimmäistäkään vammaisneuvoston kokousta koolle.

Yhdistykset

Jos Suomi on yhdistysten luvattu maa, on Loppi sen pääkaupunki. Tässä pitäjässä on mahdollista osallistua lähes minkälaiseen toimintaan hyvänsä, olipa kyse harrastuksesta tai yhteiskunnallisesta tarpeesta.

Kiitän omalta osaltani mahdollisuudesta osallistua moneen itselleni tärkeään toimintaan, haikein mielin jätän LC MaijaStiinat, pirteän ja toimeen tarttuvan leijonalauman, ryhmän jossa on ollut upeaa tehdä tärkeää työtä ja pitää ihan hauskaakin. Hyvin tärkeä ja rakas minulle on Lopen AVH-kerho, jonka käytännön toiminta jää nyt uusiin käsiin.

Myös puolueosastoni Lopen Vasemmistoliitto on vaikea jättää taakse, puhumattakaan Lopen Vuokratalot Oy:n Asukastoimikunnasta, jonka kanssa olemme viime vuosina saaneet alulle monia vuokralaistoiminnan ja asukasdemokratian toteutumista kohentavia asioita yhdessä isännöitsijän ja Vuokratalojen hallituksen kanssa.

Toivon että työni on ollut tarpeellista, paras osoitus siitä olisikin hommien jatkuminen ja kehittyminen entisestään.

Lopen Lehti

Hyvät lukijani, kiitän yhteisistä vuosista kanssanne. On ollut ilo tuoda esiin loppilaista elämää ja kulttuuria. Tehtävässäni Lopen Lehden avustajana viidettä vuotta olen ollut etuoikeutettu tapaamaan upeita ihmisiä, olen itse oppinut uusia asioita samalla kun niistä olen teille kirjoittanut.

Lämmin kiitokseni ja haikeat jäähyväiset.

Olen onnenlapsi saatuani viettää näin monta rikasta vuotta kanssanne loppilaiset. Tänne jää osa sielustani ja sydämestäni, toivon että myös sinun sieluusi.



Tieni vie kauas Satakuntaan uusiin tuuliin. Keskiviikkona 31.7. iltakahdeksan jälkeen Ravintola Timessä voimme laulaa yhdessä vaikkapa Ystävän laulun, tulethan mukaan?

Kootut selitykset:

Kauas Satakuntaan tarkoittaa Kankaanpäätä, joka ei ole ollenkaan kaukanna, kymmenen kilometriä likipitäen suoraa tietä.

Ja tulivat mukaan laulamaan Ystävän laulun. Yli viisikymmentä, sanoi kapakoitsija-Timo, joka myös karaokeisäntänä hääri.

Piti, siis Timo oikein puheen minulle, kun olin varannut jäähyväislaulun. Lauloin  (luit ihan oikein, olen ryhtynyt ahkeraksi karaokelaulajaksi. Stansa käski.) Arja Saionmaan version Partisaanivalssista jätettyäni ensin sanalliset jäähyväiset kansalle. "tänään en voi luokses jäädä/ yöhön mentävä mun on....

Olen ehkä sittenkin saanut jotain hyvää aikaiseksi entisessä kunnassani, läksiäisissä, joita en siis itse suinkaan järjestänyt, olivat läsnä ystävien ja kylänmiesten ohella niin kunnanjohtaja kuin kirkkoherrakin. Kun liki kaksikymmentä vuotta touhuaa pienessä pitäjässä ei sieltä näemmä ihan noin vain pääse lähtemään.

Annan tarkemman kuvauksen edesottamuksistani tässä kohdakkoin, nyt menee vielä jokunen tovi ennen kuin kaikki kapineet ovat paikoillaan yksityispuolella ja täällä liiketilassa.
 Näillä elokuun keleillä joelta nousee usva kuin John Carpenterin elokuvassa.

Kaunista, eikö? 

Tuo komeus on tavanomainen iltanäkymä uudelta terassiltamme.

Nyt ei tullut mieleistä asettelua sivulle, ei suostu toimimaan keskitys.

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Kuka pelkää mus... eiku merimiestä?

Vietinpä tässä päivänä muutamamana rattoisan päivän lasten liikuntaleirillä.

Samalla muistovarastostani tulvahti lukuisia mielleyhtymiä omaan lapsuuteeni, jolloin kaikki kesät kulutettiin ulkona - joko omalla vastuualueella perheen puutarhassa, tai leireillä. Pikkupenskana seurakunnan tyttöleirillä, vähän isompana kunnan nuortenleirillä ja sittemmin riparilla ja isoisena ynnä seurakunnan poikaleireillä ohjaajana.

Tuttuja olivat myös tunnelma, askareet ja leikitkin.

Mutta sitten alettiin pelata klassista juoksu/hippaleikkiä. Ainakin Liskiksen ikätoverit muistavat "kuka pelkää mustaa miestä"-leikin. Mutta sellaistapa ei enää olekaan olemassa. Ei. Nyt leikitään "kuka pelkää merimiestä" -leikkiä.

Juu-u, luit ihan oikein. Kuka pelkää MERImiestä!

Ohjaaja selitti lapsille miten leikkiä leikitään, siis säännöt. Ja lapset tuumasivat että tuttu on leikki, sehän on  "kuka pelkää mustaa miestä". Ei ole, sanoo ohjaaja, se on "kuka pelkää MERImiestä".

Tästäpä johduin taas pohtimaan suomalaista perseennuolentaa.  En kyllä muista lapsuudestani tuon mainitun hauskuuden olleen nimeltään mitenkään kummallinen, saati rasistinen. Musta mies toi mieleen nokisutarin. Tai Ollin Mustapartaisen miehen.

Vaan nyt kun kaikki on varmuuden vuoksi kiellettyä aina Suvivirrestä lähtien, on viaton ja hauska lasten leikkikin päätynyt rasismin uhriksi. Mustaa miestä ei enää saa kiinnijäämisen pelosta juosta karkuun. Merimies on nykyään paljon pelottavampi ja vaarallisempi. Merimiestä on juostava karkuun ettei joudu poltetuksi.

Onko merimies jotenkin korrektimpi uhka kuin musta mies? Mihin merimiehen pelottavuus perustuu? Onko säällisempää merkitä jokin ammattikunta vaarallisemmaksi kuin toisen rodun edustaja?

Ai jurkele pemalauta että meinasi ryhtyä naurattamaan siellä kentän laidalla kun kuvasin innosta kiljuvia kirmaavia kakaroita.

Minusta tämä tyhjän pokkuroiminen on mennyt tässä iki-ihanaisessa isänmaassamme liian pitkälle. Emmehän me enää ole ollenkaan itsenäisiä, kaikki oikeudet koskemattomuuteen on luovutettu maahanmuuttajille tai muuten vain valtaväestöstä poikkeavan värisille kansalaisille.

Miksi me emme vaan voi elää kotimaassamme rauhassa ja rakastaen, joutumatta alvariinsa varomaan ettei nyt vaan tule loukanneeksi ketään.

Kun Pääkköset aikoinaan kiljuivat Anja Eerikäistä apuun, naurettiin höhlälle sanoitukselle kahdeksankymmenluvun lopulla. Vajaat kaksikymmentä viisi vuotta ja biisin sanoma on oikeesti arkipäivää.

Eiköhän ruveta taas ihan tasavertaisiksi ihmisiksi, ollaanpa sitten mustia tai merimiehiä. Ja annetaan lasten laulaa suvivirtensä ja pelata tuttuja leikkejään?

Edith Piaf tähän loppuun sanoo ettei nyt voi laittaa kuvaa, Liskiksellä on taas lupa julkaista ottamansa kuvat paperilehdessä, mutta ei netissä. Nih.

perjantai 31. toukokuuta 2013

Vuodenaikapäivitys

Tästä seuranpidosta blogistaniassa ei ole pitkään aikaan tahtonut tulla mitään. Olen ollut kirjautuneenakin tänne jo vissiin pari viikkoa, kuviankin olen varannut, mutta siinä se sitten on aina ollut.

Siis ei hätää, täällä minä olen ja talven kohmeudet on pudisteltu häntää myöten.

Siltä varalta että joku on minua kaivannut annan koottuja selityksiä ajankäytöstäni viimeisten viikkojen ajalta.





 Ensin oli vappu ja sen mukanaan tuomat velvoitteet.


 Sitten oltiin Lopen AVH-kerhon kanssa kylässä Huitin tilalla, ihana ja mielenkiintoinen päivä, kiitokset Mikolle, joka on tuolla takarivissä toisena oikealla.


 Jossain välissä järjestimme vahnuspalvelulaki-infon ja illan päätteeksi työväenlaulukaraoken. Siis me loppilaiset vasemmistoliittolaiset. 
samalla tulee dokumentoiduksi uusin harrastukseni, laulaminen.
kaikkea sitä...


 Tämä kuva on jo huhtikuulta, jolloin nuorisotoimemme järjesti retken Hämeenlinnan Verkatehtaalle Hevisauruksen keikalle. Koska halusin lähteä mukaan, lainasin naapurista peri muksua. Ihan itsekseni en edes minä olisi kehdannut.




 Vappua edeltävänä viikonloppuna suuntasin Jyväskylään valtakunnallisille sovittelijapäiville. Ajattelin onnellisena että vältyn tykkänään veteraanipäivän kotkotuksista, mutta kissan kontit!

Olivat päättäneet valtakunnallisen veteraanipäivän pitopaikaksi juur Jyväskylän ja samaisen Paviljongin, missä mekin seminaariamme pidimme. Siellä ne oli kaikki, presidentti ja rouva Hau... eiku Niinistöä myöten.


 Mutta meilläpä oli juhlapuhujana Pekka Haavisto, joka on tehnyt uskomattoman suuren työn kansainvälisellä sovittelurintamalla. Puhe oli hyvä ja mielenkiintoinen. Yksi tärkeä pointti puheessa oli mm. osapuolten kulttuuristen ja uskonnollisten elementtien yhteensovittaminen.



 Hih, onpa pikkuinen kuva, sain luvan käyttää Jonna-ystävän ottamaa puhelinkuvaa. Saahan sen tietty klikkaaalla suuremmaksi, mutta se on aika epäselvä isompana...
Tässä harjoitellaan vasemmisto-keskustayhteistyötä käytännössä.

Olemme Eevan kanssa tehneet paljon myös kunnallisia hommia yhdessä ja tässä harjoittelemme inkkarimelomista.


 Melontaretkellä näkee enemmän kuin  odottaa. Kaukana kaislikossa oli musta mytty, sitä ensin varovasti lähestyttiin hipihiljaisella kanootilla ja sitten otettiin zoomi avuksi:


 Rouva härkälintuhan se siellä hataralla lautallaan hautoi muniaan. 
Tämä on muuten elämäni ens... eipä olekaan kuin toinen oikea luontokuva. Esittelinhän teille viime kesänä rupisammakkomme.


 Yli kolmenkymmenen viiden vuoden tauko melomisessa aiheutti vähän mutkia matkaan melontaretken lähdössä. Ensimmäiset vedot olivat  päättää retkemme heti alkuun kirjaimellisesti metsään.

 Ja sitten on tämä piskuinen pihani.
Vähän se on vielä vaiheessa, mutta nythän on vasta kesä alkamassa, monet kasvit ovat jo viikkoja aiemmin vauhdissa kuin viime kesänä. Erityisesti kannattaa panna merkille kuva vasemmassa laidassa lipstikan kanssa kiipeilevä humalani, se talvehti hienosti sementtiastiassaan.



 Tästähän se joka vuosi alkaa...



Jalkakäytävälle ilmestyi yhtenä ehtoona katumaalauksia. Niitä McGyver Roosan kanssa iltalenkikkä ihailee.

Nyt on omatuntoni puhdas siltä osin että olen käynyt täällä. Ei se muutenkaan kovin tahrainen just  ole. Hyvällä omalla tunnolla laiskottelen ja valmistaudun ensi viikon koitoksiin. Edessä on pakollisten kuvioiden lisäksi pitkään odotettu Tampereen retki yhdessä AVH-kerhoni kanssa.

Olkaa kiltisti ja rakastakaa. Ihan sama mitä tai ketä, kunhan rakastatte.



Edit Piaf huomauttaa että Stansta-kulta ei lue eteenpäin!











ai niin, tämä on pakko teille näyttää:



Pirkko -ystävä kävi kylässä ja vei jokusen taimen mennessään. Tämä rouva oli vaivihkaa piiloutunut purkkiin ja salamatkusti Pirkon pihalle, vaikka täälläkin olisi ollut töitä ihan riittämiin. Ja kirvoja syötäväksi.

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Vuodenaikapuuhastelua

Tämä on nyt jotenkin hankalaa.
Tähän aikaan vuodesta pitäisi ollä jo pyrstö pitkällä kontallaan pihapläntillä.

Ainoa säihke mikä pihalta sattui silmään oli tässä ehtoona muutamana lumen alle unohtunut aurinkovoimainen pihavalo. Sellainen mikä tökätään maahan odottamaan auringonpaistetta jotta se jaksaisi hohtaa pimeässä. Tiedäthän.

Siellä se ressukka yritti tuoda valoa maailmaan puolimetrisen hangen keskeltä. Ressukka. Mutta onnistui sentään ilahduttamaan.

Olen yrittänyt olla hillitty tämän vuoden puutarhuroinnissa. Siis alkutoimissa.

Viimevuotiset chilit jäivät purkkeihinsa syksyllä, kun oli vielä sadon kypsytys heillä kesken. Talven het toimittivat uhkeaan viherkasvin virkaa ja kas, nyt ovat nuput jo kovasti kunnioitettavan näköiset. On minulla toki pari uutta purkillista keittiön kaapissa itämässä, ihan vaan varmuuden vuoksi.

Tomaatit, paprikat ja yrtit ovat mukavalla mallilla niin ikään. Varmaankin tässä lähiaikoina ryhdyn koulimishommiin.














Anteeksi tauko. Olin puhelimessa.
Meininkini oli pitää vapaaviikko tämän viikon senttaamisesta ja tehdä muuta mikä on jäänyt rästiin. No, se hanke kuivui kasaan ja kipaisen alkuehtoosta tutustumaan paikalliseen, ainakin seutukunnalliseen VAPEPAn toimintaan ja kuulumisiin.

Niin, mihinkäs me jäimmekään?

Ei kai mihinkään.

Kissarintamalla on vähän murhetta. Tytti-Pytti on jo yhden antibioottikuurin syönyt pissatautiin, mutta eipä siitä pitkää iloa meille ollut. Kokeilenpa uutta dieettiä, keitettyä kalaa ja ruususuolaa, josko se hepottaisi kisun oloa. Jos ei, soitan taas henkilääkäräillemme Sadulle.

Ihan ajankohtaisesti minua alkoi nyppiä tämä opettaja-asia. Tämä mistä on nyt uutisissa kohistu kaiken päivää. Mitä helkutin horsmahattuja siellä pääkaupungin opetusvirastossa oikein majailee?  Olen taipuvainen olemaan samaa mieltä monen kritisoijan kanssa siitä että nyt tuli tehdyksi monen tahon pitkäaikainen työ turhaksi, työ koulukiusaamisen kitkemiseksi, työ syrjäytymisuhan vähentämiseksi.

Mikä helkutin signaali tuo oikein oli, tuo erottaminen? Eikä liene kysymys vain yhdestä opettajasta, kyse on ilmiselvästi hanskat naulaan -asenteesta. "eihän niille mitään voi, ei kannata edes yrittää".

Siltä varalta että jotakuta kiinnostaa, liitän tähän yhden taannoisen lehtijuttuni:


"LOPEN LEHTI 11/13

Lupa välittää – Licence to care

Tohditko puuttua ilkivaltaan? Tohditko komentaa naapurin lapsen keräämään heittämänsä roskat kadulta? Vai välitätkö?

Välittäminen, toisesta ihmisestä välittäminen on ollut pitkään hukassa. Lopellakin. Tähän on haluttu korjausta.

Viime torstaina julkistettiin LC Loppi/Marskin vetämä Lupa välittää -kampanja. Tavoitteena on saada ihmiset näkemään, välittämään. Tavoitteena on saada aikaan vanha kylä kasvattaa -ilmapiiri, jossa on lupa välittää, lupa tunnistaa uhkaavat ilmiöt, lupa puuttua.
Projektin vetäjä Ari-Pekka Saario kertoo hankkeen tavoittelevan ymmärryksen lisäämistä yhteisöllisyydestä, sekä mm. tunnistaa ihan arkipäivän tasolla nuoren syrjäytymisen ensioireet, jopa itsetuhoisuus.

”Miksi keskittyä oireisiin, jos voi vähentää syitä?”
Jo vuosi sitten aloitettu projekti on edennyt askel kerrallaan, mukaan on saatu useita toimijoita. - Mitä laajempi joukko on mukana on mahdollista saada onnistuneita tuloksia, Saario sanoo.
Projektin ja uusien mallien rakennusvaiheessa tuli esiin monia epäkohtia. ”Vanhemmat ei tiedä tai välitä lasten tilanteesta!, ”Ei uskalla puuttua, vaikka mieli tekisi!, Nykyään on helpompi kääntää pää, väistää ja kärsiä huonosta omatunnosta, kuin puuttua ja saada syyt”
Rakenteilla onkin nyt uusi malli, jossa myös vanhemmat voivat sitoutua yhteiseen kasvatukseen, huolenpitoon, välittämiseen. Kun mahdollisimman moni perhe sitoutuu. Tehdään siis yhteinen sopimus välittämisestä.
Annetaan lupa sanoa minun lapselleni sopimattomasta käytöksestä tai teosta, minä saan sanoa sinun lapsellesi ... Samalla sitoudutaan kertomaan tästä sopimuksesta nuorille ja mitä se käytännössä tarkoittaa. Kerrotaan että vanhemmat ovat sitoutuneet tukemaan ja noudattamaan tehtyä sopimusta, vanhemmat ovat sitoutuneet auttamaan.
Näkyvimmin tämä sopimukseen perustuva sitoutuminen tulee näkymään kiusaamisessa, ilkivallassa, nuorten päihteiden käytössä.
Nuoret eivät tänään välttämättä osaa tehdä eroa oikean ja väärän välillä. - Raja on hämärtynyt ja se aiheuttaa epäselviä tilanteita, Lopen lukion ja yläkoulun apulaisrehtori Jaakko Säteri sanoo.
- Parhaimmillaan projektin onnistumista voidaan mitata ilkivallantekojen, kiusaamisen ja yleisellä paikalla päihteiden käytön vähenemisellä, Ari-Pekka Saario tiivistää.

Yhteinen sopimus tuo turvaa
Projektitiimi on vakuuttunut siitä että vanhempien yhteisellä sitoutumisella välittämiseen ja puuttumiseen arkielämässä vältytään myös vanhempien välisiltä riidoilta. Ikiaikainen asennehan on ”meidän lapset – naapurin kakarat”. Yhteisellä sopimuksella pyritään takaisin yhteisölliseen välittämiseen, kylä kasvattaa -ajatteluun. Projektin vetäjä Saario sanoo välittämisen olevan nykypäivänä liian vähäistä.
Myös poliisi kannustaa avoimeen keskusteluun ja vanhempien väliseen välittämissopimukseen. Rikoskomisario Ari Turunen Kanta-Hämeen poliisilaitokselta tietää työssään asioiden paisumisen lumipalloilmiöksi kun tilanteeseen puuttuminen on kulkeutunut vanhempien korviin, siitä on seurannut jopa rikosilmoituksia ja vanhempien keskinäistä riitelyä.
Viisivuotinen projekti
Lupa välittää -projekti on alkuun suunniteltu viisivuotiseksi. Kun ensi syksynä toisluokkalaiset aloittavat lukuvuotensa kannustetaan niin lapsia kuin vanhempiakin mukaan. Viiden vuoden päästä yläkoulun aloittava nuori on jo tottunut välittämiseen, tuntee säännöt, jotka ovat yksi välittämisen osa ja myös tietää miten uhkaaviin tilantaisiin voi vaikuttaa.

Projektiin ovat sitoutuneet LC Loppi/Marskin kanssa LC Loppi, Lopen kunnan nuoristoimi, Lopen seurakunta, Lopen yläkoulu ka lukio sekä LC Loppi/MaijaStiinat.
Lisätietoja Lupa välittää -projektista: Ari-Pekka Saario 050 559 3487, ari-pekka.saario@kolumbus.fi
-jk-v- "

Tarkoitan että me täällä Lopella polkaisimme tällaisen kasvatussprojektin käyntiin juuri välttääksemme tulevaisuudessa myös tällaisia järjettömyyksiä  omassa yläkoulussamme.
"saa käyttää mutt ei oo pakko..."

Ottaa minua tietty päähän moni muukin asia. Esimerkiksi se että me AVH-ympyröissä lyömme rumpua AVH:n tunnistamisesta ja jaamme tietoa ensihoidon kiireellisyyden tähdellisyydestä, nopeus on aina valttia suurempien vaurioiden ehkäiseemiseksi, olipa kyseessä aivoinfarkti, vuoto tai SAV.

Käyn itse yhdistyksissä ahkeraan puhumassa asiasta ja antamassa neuvoja AVH:n tunnistamiseksi ja siitä selviämisen edellytyksistä.


Omassa kerhossani on kerholaisia, jotka on lähetetty terveyskeskuksesta särkylääkepurkin kanssa kotiin, kun potilas on hakeutunut selkeiden oireiden vuoksi apua hakemaan.

Minulle on jäänyt mysteeriksi, miksi tavallisen kuolevaisen on niin tärkeää tunnistaa yksi katalimmista kansantaudeistamme, mutta hoitohenkilökunnan ei?
Tämä vaatii siis vielä tehokkaampaa sananjulistusta. Sitä jatkan niin kauan kuin henki minussa pihisee. Ja pihiseehän se, minulla on myös astma. (mauton pila, myönnän, mutta ah, niin totta.)

Tjaa, eihän tähän nyt tullut kirjatuksi likikään sitä mitä kaavailin, mutta mennään näillä. Elämä hymyilee, labra-arvot ovat pitkästä aikaa kuosissaan ja pää on selkeä ja mieli kirkas.

torstai 21. helmikuuta 2013

Rehellisyyden paikka

Facebookissa oli taannoin meneillään vanhojen kuvien viikko. Kilttinä tyttönä minäkin kaivoin mieleisen kuvan menneisyydestäni. Kilttinä tyttönä. Niin. Vaan en kilttinä ollenkaan itselleni.

 

Laitoin kuvan, joka oli otettu muutamaa kuukautta ennen kuolemaani. Silloin kun maailma oli avoinna edessäni, silloin kun tein kaikkeni peitotakseni epäonnistuneen avioliiton, kun tein kaikkeni ollakseni vaipumatta katkeruuteen ja vihaan menetettyäni suuresti rakastamani ihmisen, kumppanin maailman tuuliin.

Kun katsoin profiilikuvaani vieraan silmin olin yhtäkkiä tukehtua katkeruuteen, menetykseen, vihaan.

Minun oli pakko tunnustaa itselleni että olen katkera, anteeksiantamattoman katkera.

 Olen viimeiset lähes neljätoista vuotta vakuuttanut itselleni että tämä oli parasta mitä Luojani minulle on tehnyt. Olen löytänyt uuden suunnan elämälleni ja kaikkea muuta ihan silkkaa tuubaa.


Ja paskan marjat, sanon minä. Toki olen löytänyt uuden suunnan elämälleni. Olen rakentanut maailmani uusien vajavaisten ulottuvaisuuksieni mukaan.

"Elämänlaatuni on parantunut."

"Olen löytänyt uusia ystäviä."

"Olen löytänyt suunnan elämälleni."

"Olen selvinnyt hienosti kuolemastani."

"Olen ollut pakotettu vertaamaan elämääni siihen miten olisi voinut käydä."

Ja mitä sitten?

Kaikki nuo edellä mainitsemani ovat ulkoa tulleita kommentteja. Niiden mukaan olen elänyt.

Voitko kuvitella tilannetta jossa toivoisit voivasi vaihtaa "hienon selviämisesi"  vaikkapa toispuolihalvaukseen tai pyörätuoliin?

Niin, en minäkään sellaista ajatellut....   ennen kuin.

Jos olet vieraillut Liskolandiassa alusta pitäen tiedät että ohjekirjan mukainen nukkuminen päätyi osaltani vuonna 1999.

Samalla päättyi työntekoni. Kaikessa. Niin rakastamassani ammatissa kuin uudelleen koulutettunakin. Kaikki tuo tyrmättiin minulta ihan suorilta.

Kesti yhdeksän vuotta ennen kuin tohdin kokeilla pientä työntekoa, sitä senttaamista. Rakensin toimeentuloni sen tuoman lisätienestin varaan. Totuus on kuitenkin se että en jaksa. Vasta hiljattain myönsin itselleni että se tie on kuljettu päähän asti. Voin tehdä joitakin mielenkiintoisia keikkoja, nytkin tulossa on ihanat treffit näyttelijä Antti Litjan kanssa. Mutta en voi enää laskea toimeentuloani kirjoittamisen varaan.

Tässäpä yksi syy miksi olen laiminlyönyt juuri Sinua, rakas lukijani. En ole jaksanut. Olen hoitanut voimieni mukaan minulle siunaantuneet velvoitteet, mutta samalla olen väsyttänyt itseni liiaksi elääkseni omaa, mieleistä elämääni.

Odotan kevättä.
Eilen hinasin talvivarastosta taimiruukut sisälle lämmittelemään, ostin ison multasäkin ja uusia kukkaruukkuja. Olen silti taipuvainen luomaan uutta. uutta elämää kasvimaalleni ja ikkunalaudoilleni. Mutta varsinainen into tänä vuonna puuttuu. Enkä sen usko ihan heti palaavan. Mutta silti...

Rehellinen on oltava. Jos ei muuta niin itselleen. On oltava lupa tunnustaa tappionsa. On oltava lupa vaipua ankaraan vitutukseen. Sillä yltiöpositiivisuus on hengenvaarallista. Se ei ole aina totta.

Minä olen kärsinyt elämässäni raivorealistisesta luonteesta. Tai niin olen luullut. Raivorealismiin kuuluu myös tappion ja katkeruuden tunnustaminen. Kun olet sinut menetyksen ja katkeruuden kanssa olet vasta sitten kykenevä taistelemaan sitä vastaan. Etsimään sitä positiivisuutta, valoisia mietteitä, niitä onnenpipanoita.

Olen siis saavuttanut uuden kasvun tason. Olen myöntänyt rehellisesti itselleni että nyt vituttaa, oikein isolla Veellä. Nyt minulla on kohde jonka selättää. Nyt olen saavuttanut rehellisen rohkeuden tilan. Tiedän ja tunnen vastustajani, vaarallisimman vihamieheni. Saan uutta voimaa päästessäni kokoamaan voimani vihollistani vastaan. Tiedän miten toimia. Tiedän mistä hakea apua.


Enää tarvitsee saada voimia siihen.





perjantai 18. tammikuuta 2013

Sisäsiistejä kissoja?

Olettekos koskaan miettineet mitä tarkoittaa sisäsiisti kissa?

Yleensä se kai meinaa että kissa toimittaa jätteenpoiston elimistöstään erikseen tarkoitukseen varattuun astiaan, jota hiekkalaatikoksi kutsutaan.

Kerran kauan sitten, viime vuosituhannella muutumme silloisen puolisoni kanssa maalle. Ihan umpimaalle. Kissat saattoivat harrastaa hyötyliikuntaa vanhoissa piharakennuksissa pyydystäen toinen toistaan mojovampia jyrsijöitä.
Kun pissahätä yllätti, saattoi ulko-ovella olla jono. Sisään ja hiekkalaatikolle.
Oppivathan ne aikanaan toimittamaan asiansa uloskin, mutta alkuun en tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut. (rasti ruutuun: nauranut)

Missään muussa asiassa kissa ei ole sisäsiisti.

Eivät ainakaan nämä pikkunaiset, jotka juur täyttivät yhdeksän viikkoa.

Tässä talossa ei taas mikään ole pyhää. "Missä mun crocksit on? Tildaaaa! "Irti niistä kukista Olga!", "Kuka on vienyt mun pipon? (hattuhyllyltä), "MUN kirja!", "Miks kaikki mullat on taas lattialla?????!"  Esimerkiksi.

Kun käsitellään likaisia astioita tai pyykkejä on tarkoin laskettava juoksevien kissojen määrä, sillä niitä on ehditty jo jokunen onkia pesukoneista, sentään ennen käynnistystä.

Ruokapöytä on kuin pommin jäljiltä. Pikkuneidit eivät vielä hallitse kaikkia hienostuneita tapoja. Kirjat eivät pysy kirjahyllyissä, kengännauhat on aina avattu solmuistaan. Ja nykynuorten tapaan hurjimmat bileet pidetään aamuyön hämärinä hetkinä. Olga on ottanut uintitunteja Tapani Kansalta.

Matot ovat rullalla ja jolleivat ole, niiden alle on jemmattu kaikenlaista  (ihmiselle) tarpeellista, kuten kyniä, sytyttimiä,  kadonnut voileipä...

Kissanpennutko suloisia?

No kyllähän ne ovat:

 Olga Korbut tekee vaikutusta väkeen. Hän osaa poseerata.

 Tilda Swinton on kiinnostunut extremeurheilusta...

Kun hommat on hoidettu käydään yhdessä suloisesti unille.


keskiviikko 16. tammikuuta 2013

musiikkimielleyhtymiä

Tässä istun mä tunkiolla ja synkkänä katselen....

Toisin sanoen istun tyhmänä koneella ja odottelen (turhaan?) unentuojaa. Kuuntelen Radio Suomipoppia.

Ensin tuli Hengaillaan. Asemalla ja junaa odotetaan. Kirka-vainaa.

Siitäpä johtui mieleeni tapaus kun Ankkarokki Korsossa täytti tasaiset kymmenen vuotta. Wikipedian mukaan se tapahtui vuonna 1999. Tässä kohtaa ajantajuni jonkin verran heittää, sillä mielestäni se oli aiemmin....

Mutta yhtä kaikki... oltiin Ankkarokissa isommalla porukalla, oli lapset ja niiden kaverit, sulhaset ja mitä kaikkea nyt rokkireissulle mukaan otetaan.

Siihen aikaan vielä oli rokit ilmaiset ja pienimuotoiset. Monena vuonna meillä oli vakiopaikka johon levitimme vilttimme ja asianmukaiset tarpeet. Jos tulimme joukkoineni myöhässä, oli  paikka ihmismeren keskellä vapaa, odottamassa meitä. Sellainen oli tapa silloin. Vakiopaikka, vakionaapurit. Ei juurikaan markkinahössötystä, vain mukavaa yhdessäoloa ja hyvää musiikkia. Omat viinit. Omat safkat. Ja omat mehut, sillä mukana oli tietty omat mukulat, silloin alaikäiset, ja niiden kaverit.

Juttuhan meni niin että Liskiksen piti lähteä Ankkarokkiin että muksut pääsee sinne. Ja muksujen kaverit. Sitten kun ne tulivat täysi-ikäisiksi, ne huolehtivat samoilla kekkereillä äidistään.

Niin, bileet olivat hienot ja ilta huipentui Korso-talolla Neumannin keikkaan, jota piti ehdottomasti mennä katsomaan. Ja mentiin.

Yksi tytär oli sinä vuonna teatterikeikalla Virossa ja se lähti onnistuneesti etelän junaan. Ja Loput oli menossa junalla pohjoiseen. Väkeä oli ihan hillittömästi liikkeellä Vaikka ystävämme VR oli varannut ylimääräisiä junavuoroja nimenomaan ankkarokkilaisille ei siitä ollut juurikaan apua silla yksi ylibuukattu juna-poloinen on lipsantanut ylipainosta raitelta. Siitä seurasi hyvänlainen hässäkkä ja viivetystä päradalla molempiin suuntiin.

Niin me Lopen joukkueen kanssa hengailtiin asemalla ja junaa odotettiin. Ihan aamutuimaan asti. Kun oli sunnuntain-maanantain välinen yö meneillään, oli osalla porukasta huoli jo töihin pääsystä. Eikä silloin ollut kännyköitä tuhkatiheään, ett olisi voinut viivetyksestä ilmoitella.

Kaikki päättyi aikanaan ihan onnellisesti. Mutta mieleen jäi ihana muisto hengailusta Korson rautatieasemalla elokuisessa kesäyössä silloisten vävykokelaiden ja muiden nuorten ystävien kanssa.

Toinen muisto hiipi mieleeni ja sieluuni, kun soittolistalla oli J. Karjalaisen Mennyt mies. Aah!

Mennyt mies

Mä olen mystinen hopeinen discomies
mä olen kieltään lipova liskomies
mä olen Uuden-Englannin nahkamies
aina ilosta syntyvä uudestaan
Sä tunsit mut aiemmin Markkuna
sitä poikaa ei enää olekaan
sä revit lehden muistokirjasta
oon sun mielestä poissa kokonaan
chorus
Mennyt mies
on historiaa
Mennyt mies
on historiaa
Sokerijuurikas ei mua kiinnosta
en aio mennä syksyllä opistoon
en enää vuosiin oo käynyt metsällä
mä en tahdo tarttua aseeseen
Mul on synkka ja skitta ja vahvari
pitsiverhoissa ruusukuvio
mul on huoneessa mennyt maailma
mul on loistava tulevaisuus
chorus
Isäni veisteli puisia ukkoja
puisen naisen mä löysin pellosta
keihäänkärjenkin löysin ja hävitin
omat ukkoni veistän vinyyliin
Sitten kerran kun avaat radion
kuulet kumman tuttua, kaunista
jonka luulet, oot kerran tuntenut
jonka luulit, oot voinut unohtaa
chorus
Mä olen mystinen hopeinen discomies
mä olen kieltään lipova liskomies
mä olen Uuden-Englannin nahkamies
aina ilosta syntyvä uudestaan

Tuon lainauksen laillisuudesta en mene takuuseen, mutta suunnattomasti eläviä muistoja J. Karjalainen sielussani herättää. Kun tytöt olivat pieniä meillä oli tapana käydä Kaivarin konserteissa ja J. Karjalainen oli herkkukamaa silloin useasti. Tässä(kään) lajissa ei syntynyt sukupolvien välistä kuilua.
 
Odotan koko levyn julkistamista.

tiistai 8. tammikuuta 2013

Melkein neiti

Eilen me sitten pakkauduttiin Rouva-Onervan kanssa Päivi-taksiin ja matkattiin Satu-läärin vastaanotolle.


Vähän tuntui haikealta silitellä kisua odotellen nukutusaineen vaikutusta. Lääri pisteli piikin toisensa jälkeen kissan persuuksiin ja olkaan, siinä meni niin uniaineet kuin  antibiootit ja kipulääkkeet. Lääkitys viimeisteltiin silmätipoilla.


Koko homma kesti vajaan puoli tuntia puheineen päivineen. Ja puhettahan meillä piisasi, sen verran harvoin ollaan Satu-läärin kanssa viime aikoina tavattu.

Olen minä eläimen leikkuulavitsan vierellä monasti kukkunut. Kirjoittanutkin niistä leikkauksista. Olen vienyt rakkaitani viimeiselle piikille, jopa toisten rakkaita, kun emäntä/isäntä ei itse ole kyennyt.

Nyt tuntui taas jotenkin lopulliselta tämä toimi. Lopullinen ratkaisuhan se toki oli, mutta kun pakkasin Onervan kantokoppaan lähtiessä ja pennut jäivät ihmettelemään, raapaisi oikein sieluani. Viimeiset vauvat tässä talossa. Pitkään aikaan.

Yö oltiin Onervan kanssa kaksin makuuhuoneessa virkoamassa. Siis Onerva virkoili ja Liskis yritti nukkua. Hellyys valtasi sielun kun vaivihkaa seurailin heräilevää kisua. Vähän sattui (minua) kun kissa kopsahti yöpöydältä lattialle pötkölleen. Aikanaan se vissiin tuumasi että hurjaa on nyt meno ja käpertyi kylkeeni nukkumaan. Aamulla oli jo kiire pissalle ja vauvoja hoitamaan.

Narttukissan sterilointi on aika sukkelaa nykyään. parin sentin aukko vatsanpeitteiden läpi ja sitten koukitaan kohtu kerrallaan sidottavaksi. Kansi kiinni ja valmista tuli. Ei enää valtaisia haavoja, ei sidelappuja eikä varsinkaan niitä hirvittäviä tötteröitä. Imetyskielto yöksi ja menoksi.

 Tildan vuoro pitää huolta äipästä.

Nyt Rouva Onerva on hämmentynyt melkein-neiti. Vauvat ovat myös vähän hämmentyneitä ja pitävät mamia kovin hellästi hyvänä.

Niin. Nyt se on ohi. Jokainen herneen nokkaansa vetänyt lukijani voi niistää sieraimensa puhtaaksi ja suunnata kitkerän katseensa uuden uhrin kimppuun.

Minä lähden Läyliäisiin. Kameran kanssa.