keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Säilötään vähän - ihan vähän

Meillä täällä eteläisessä Hämeessäkin on sadellut ja pitänyt viileää keliä. Minä pidän tästä kelistä kovasti, mutta kasvimaani ei oikein arvosta.

Kas kun olen tietoisesti tunkenut pihamaani täyteen kaikkea sellaista jota tervejärkinen puutarhuri kasvattaa asianmukaisessa kasvihuoneessa. Siis tomaatteja, kurkkuja, kurpeleita (Stanstalle: ne on kesäkurpitsoja) ja niitä chilejä. Joista viimemainitut voivat vallitsevasta säätilasta huolimatta hyvin, ensimmäinen hedelmä ylitti juuri kolmen sentin pituuden ja muutkin pullistelevat mukavasti.

Ruusupavut ja tuoksuherneet tavoittelevat yläkerran parveketta, salaatit ynnä yrtit ovat kukoistuksessaan ja osa yrteistä on jo kuivatettukin.

Ettäs tiedätte.

Mutta sitten tuli päivä jolloin yläkerran täti toi pari pussillista siemensipuleita.
Juu, rautakauppias-Tomi jakoi ylimääräiset ilmatteeks asiakkaille ja niin minäkin sain tuliaisiksi osani.

Mitäs niille pitää tehdä?

Noh, minä McGyverin ohjeistamana kiehautin ison kattilallisen vettä, roiskaisin sipulit kuorineen kiehuvaan veteen toviksi, hyvin pieneksi toviksi, jotta ne vähän pehmeäisivät ja kuoret irtoaisivat helposti. Irtosivat helposti.

Sillä välin kun riisuin pikkuiset sipulivauvat, keitin uuden kattilallisen vettä ja sen muassa kohtalaisen kourallisen karkeaa suolaa. (raaskin käyttää sitä ihanaa ruususuolaa, vaikka se on järkyttävän kallista, ihan tavallinen merisuola välttää mainiosti)

Sitten vaan kuoritut sipulit yöksi siihen suolaveteen maustumaan.

Seuraavana päivänä oli läviköitsemisen vuoro.

Uusi vesi kiehumaan ja veden sekaan sokeria (tuohon reiluun kiloon laitoin puolitoista desiä), valkopippuria, inkivääriä ja taisi sinne hupsahtaa vähän sinapinsiemeniäkin. Ja etikkaa. Pari desiä.

Veden kiehahtaessa piti pestä pari lasipurkkia kansineen ja latoa ne suolatut sipulipienokaiset purkkeihin ja sitten vaan kiehuva mausteliemi päälle, niin että vesi läikkyin purkista ulos ja kiiruusti kansi kiinni.

Reilun viikon päästä oli ruokalautasella maan maukkaita, aitoja hillosipuleita. Päihittävät "kaupan" sipulit.

Nam.

Ja sitten niitä paprikoita.

Omat ovat vasta kukassa, mutta ostin halvennuksesta sellaisen pötkön missä oli kolme eriväristä möllykkää. McGyverin sisälmykset eivät siedä paprikaa raakana eikä sellaisenaan ruuan seassakaan. Mutta jostain syystä säilötty paprika pitää miehen ympäristöystävällisenä.

Siispä toimeen.

Keitetään se samainen suolaliemi. Muista runsaasti vettä.

Pilppusin paprikat ohuehkoiksi suipaleiksi ja pari punasipulia samaan syssyyn.

Ynnä yövytin paprikat sekä sipulisiipaleet siinä suolavedessä.

Ynnä keitin mukavan sokeriliemen seuraavana päivänä. Ja lisäsin varovasti kokonaisia mustapippureita, rouhittua valkopippuria ja ... enpäs laittanutkaan muuta.

Etikan olin unohtaa, mutta vajensin paprikapurkin nestettä sen verran että desin verran väkiviinaetikkaa mahtui mukaan. Nestekään ei jäähtynyt juurikaan ja purkin kansi lopsahti tiiviisti kiinni.

Nam.

Luulisin.

Niitä en ole vielä maistanut, mutta en näe mitään syytä että niistä kehkeytyisi jotain muuta kuin hyvää.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Vaalikausi

Me olemmekin kulkeneet yhtä matkaa jo neljä vuotta. Täällä blogistaniassa ja eritoten täällä liskolandiassa.

Tämä muistomerkiksi ja katumusharjoitukseksi syntynyt blogi on kasvanut vuosien mittaan ihan näköiseksi liskon luolaksi.

Minä olen viihtynyt täällä kanssanne. Ihanaa on että moni on myös viihtynyt minun kanssani tässä mutkikkaassa maailmassa. Vieläkin kommenttilootassa keikkuu tervehdyksiä ensimmäisiltä blogituttavuuksilta, ystäviltä.

Siihen nähden että minut on kasvatettu pitämään mölyt mahassani, kasvatettu vaikenemaan asioistani ja "olemaan yläpuolella" olen mielestäni onnistunut karkoittamaan lapsuuteni ankarat opit ja tunnustelemaan sosiaalista elämää aika hyvin.

Täällä on aikas turvallista, täällä blogistaniassa. Vaikka McGyver toisaalta aina katsoo asiakseen varoitella virtuaalimaailman pahuudesta, viruksista sun muista möröistä ja vakoiluohjelmista, olen täällä säästynyt isommilta kolhuilta. Tietenkin aina joskus joukkoon sujahtaa oman elämänsä (?) katkeroittama anonyymi jakelemaan neuvojaan ainoana oikeana totuutena, mutta hehän ovat vain tieltä hairahtuneita lähimmäisiä, jos olen onnistunut täällä turvaisassa luolassani tarjoamaan purkautumistien ja hetken helpotuksen, hyvä niin. Ei pöllömpi saavutus, vai?

Harmillisen moni ystävistäni täällä blogistaniassa on siirtynyt vaivihkaa tykkänään tuonne toiselle puolen, Facebookiin. Olenhan minäkin siellä, mutta näiden kahden median funktiot eroavat kovasti toisistaan.

Olen Facessa jotenkin alaston, turvaton. Nyt kun siirsivät kaikki profiilit aikajanalle, voidaan huomata etten ole ollenkaan sosiaalinen siellä. Pikemminkin vaitonainen ja rajoittunut. Toki siellä on niitä kavereita. Suuri osa ihan läheisiä ja tuttuja oikeita ihmisiä. Mutta en minä siellä osaa rupatella yhtä rennosti kuin täällä kanssanne. Siellä on jotenkin olevinaan aina vähän kiire, ei kukaan ehdi paneutua pitkiin lörpötyksiin, vaikka itse aihe olisikin kiintoisa.

Mutta kun ihminen kirjautuu blogiinsa hän on jo varannut aikaa  seurusteluun, pohtinut kerrottavansa ja samalla reissulla ihminen on varannut aikaa kierrokselle lempiblogeissaan, kommentointiin ja siihen seurusteluun. Eikö?

Ja mitä tulee tuohon vaalikauteen, ollaan taas siinä samassa pisteessä kuin neljä vuotta sitten. Tikkuakaan en ole pannut toisen tueksi kampanjani suhteen, en ainuttakaan. Nythän se olisi aloitettava.

Olen toki pohtinut asioita, täällä teidänkin  kanssanne. Olen pohtinut asioita uudella tavalla, sillä kohta täyttyvän neljän luottamushenkilövuoden jälkeen kokemus ja osin ajatusmaailmakin on kiteytynyt.

Tällä kohtsillään päättyvällä vaalikaudella on kotikunnassani Lopella saatu ällistyttäviä tuloksia aikaiseksi kovalla työllä ja poliittisella vastuunkannolla. Mutta on täällä vielä paljon asioita, joita vasemmistolainen ei voi hyvällä katsoa. En osaa hyväksyä eriarvoistamista millään alalla ja sitähän kunnallispolitiikassa väistämättä tapahtuu, olipa kunta mikä hyvänsä.

Mutta älkää peljätkö. Nyt en rupea mailmaa parantamaan. Sitä jatkan seuraavalla vaalikaudella. Ja tulevissa postauksissa kanssanne syksyn mittaan.

Kiitos kaikille lukijoilleni, kaikille ystävilleni yhteisistä vuosista.

torstai 5. heinäkuuta 2012

Kasvaa, kasvaa, jaksaa, jaksaa

Katsoin kalenterista että just nyt on aika Pekan vuosikuvan.



 Oliskohan tämä poika jo kuusivuotias, muistaakseni on. Tai seitsemän...


  Vai miten se nyt menee? Jos herra on ollut vuonna 2008 kolmivuotias ja tämänkokoinen,



  Ja seuraavana kesänä näin iso.




 Sitten poika kavereineen muutti kirkonkylälle ja oli jo aika reipas uudessakin kodissa. Vaikka sitten eteisen hämärissä.



Viime kesänä alkoi vanha purkki käydä ahtaaksi, tai ainakin kiikkeräksi kissataloudessa, oli tarpeen tukevoittaa kasvualustaa.


Muistatteko, kun kisumisut viime kevättalvella "hoitivat" vähän Liskonaisen viherkasveja? Se oli niitä aikoja jolloin nyt pihamaallani kukoistava puutarha oli aika pieni?

Tuossa on yksi leikkien tiimellyksessä katkennut kohtalonköynnöksen latva.

 
Juurtuminen onnistui mainiosti ja nyt pitää päättää minkämuotoiseksi hänet haluan kasvattaa. Muokkaanko pensaaksi. Vai etsinkö viihtyisän kiipeilypaikan?  Kas kun se alkuperäinen säilyi muilta osin hengissä ja on hänkin aika laajalle levinnyt...




Juur näin hellekelillä tässä lempinurkkauksessani on aikas tukala istua, mutta muuten ihan viihtyisää. Murattikin on hoksannut uuden kiipeilyristikon.



Metsämansikkamaa kotipolun laidalla. Ensimmäiset mansikat punastelevat jo ja kohta niitä on lisää...


Tomaattia yrttipedillä. 
Kas tässä valmis salaattilautanen, vain sipuli ja oliiviöljy puuttuvat.


Päärynätomaatteja...


ja luumutomaatteja

Toki muitakin tomaatteja täällä kurkottelee kohti taivasta ja valoa, mutta ette te niistä kaikista voi olla kiinnostuneita. Luulen että kurpelit, herneet ja muut kuuluvat samaan sarjaan. Ihastellaan niitä joku toinen kerta.

Ja puhutaan muustakin joku toinen kerta. 

Varttuneeseen ikään ehtinyt äitini on järjestänyt itsensä keskussairaalaan vissiin hyvinkin pitkäksi aikaa, kunnes kotikunnan lasaretista löytyy kuntoutuspeti. Onneksi älyää asua kunnassa jossa vanhukset ja vammaiset saavat arvolleen (ihmis-) sopivan kohtelun ja huolenpidon.

Älkääkä nyt sijoiltanne säikähtäkö. Putosi vaan sohvalta arviolta lauantaina eikä päässyt omin voimin ylös. Turvarannekkeen oli suihkuun mennessään irroittanut ranteestaan - ettei se kastu (!) ja puhelin oli latauksessa toisessa huoneessa. Siis ulottumattomissa. Maanantaina oli sitten ruokalapavelun  tyyppi löytänyt muorin ja yhdessä pikkusiskon kanssa toimittivat ambulanssilla sairaalaan.

Tarinan opetus?
No, tarinan opetus on se että jos sinulla (tai läheiselläsi) on määrättynä turvaranneke, HUOLEHDI SIITÄ ETTÄ KÄYTTÄJÄ EI KOSKAAN, SIIS K O S K A A N OTA SITÄ POIS RANTEESTA! Ei varsinkaan suihkussa.

Taivas varjele, mitä tuosta vielä tulee!