Poikkeuksellisen myötämielinen juttu

... on se että tänään sain paljon pientä, mutta oitis näkyvää aikaiseksi.

Tervetuloa kotiini!

Jos joku jostain syystä haluaa tulla virallisesta ulko-ovesta, on edessä tällainen näkymä.

Pekka muutti talveksi eteiseen, muuten eivät kaikki kasvit mahdu mitenkään sisätiloihin ja Pekka sentään pärjää vähemmässäkin päivän valossa. Täytyy ostaa muutama kasvislamppu... kai, vissiin.

Ikkunaprinsessaksi ristimäni kisu on vuodelta.... muistaakseni jostain viime vuosituhannelta. Näitä oli kokonainen sarja, mutta ne olivat näyttelyssä ja ostettiin kaikki muut paitsi tämä, jota en suostunut myymään.

Sitten mennäänkin työhuoneeseeni.
Täällä on sisustus (?) vähän vaiheessa, osa kamoistakin on vielä komerossa piilossa.

Kirjoja piisaa joka paikkaan.
Toin taannoin äidiltäni tuollaisen muhkean laiskanlinnan. Se on toistaiseksi elukoiden hallinnassa. Verhoilen sen sitten joskus kun kissoja on vähän vähemmän.

Tästä seinästä tulen kovasti olemaan tyytyväinen.
Tuohon taulujen viereen muuttaa isohko viherkasvi, kunhan ne kissat...

Seuraavassa huoneessa on kirjasto.
Tai siis osa siitä. Tähän tupaan mahtuvat myös vuode, yöpöydät, apteekkari ja musiikkikeskus.

Sitten ollaankin jo kyökissä.
Tai katsotaan kyökistä ruokailuosaan.

Olohuoneeseen pääsette toisemman kerran. Nyt oli jo sen verti hämärää, ettei kamerapoloiseni salama jaksanut akun viime hitusilla enää tuottaa ymmärrettävää kuvaa. Se olkkari on tuosta pöydän kupeesta vasemmalle.

Ja nyt tarkkana! Seuraa niksien niksi.

Hankitaan sopivankokoisia jätesäkkejä rulla. Tässä tapauksessa 75-litraisia. Puetaan kissan hiekkalaatikko muovisäkkiin ja hiekat perään.
Ja kun hiekka on siinä kunnossa ettei lapiointi enää auta, ei muuta kuin pussinsuu kiinni, roskiin (muistathan että kissanhiekka EI ole biojätettä) ja uutta peliin. Siistiä ja helppoa. Itse laatikko pysyy puhtaana ja hajuttomana huomattavasti pitempään. Sopii myös meille vammaisille.

Lopella pidettiin tänään pitkästä aikaa Harrastemessut.
Elmolamme (se liikuntahalli, nimetty edesmenneen loppilaisen Juhani Peltosen sankarin mukaan) oli tupattu koko lailla täyteen järjestöjen ja muiden pumppujen pilttuita toiminnan esittelyä silmällä pitäen. Kaikkea mielenkiintoista riitti myös pihamaalle.

En nyt niistä enempää, voitte lukea ensi viikon Lopen Lehdestä tarkemmin. Jos laittavat juttuni netissä näytettävälle pääsivulle...

Mutta tämä on pakko esitellä:

Pitäjämme sieniguru, keruutuoteneuvoja ja lautakuntakaverini, Erkki Holttinen oli edellisenä päivänä (ellei sitten ihan aamutuimaan tänään) kipaissut sienijahdissa. Ja toden totta! On niitä sieniä tänäkin vuonna olemassa.

Totesin sen kotimatkalla ihan livenäkin, takapihaltamme noukin puolenkymmentä makoisaa tattia ja muutaman höperöhaperon. McGyver kun ei sieniä syö, saan sunnuntailounaaksi herkutella. Nam.

Puolukatkin ovat hyvällä mallilla.
Hus metsään siitä, joka sorkka.

Minä yritän houkutella jonkun opaskoiraksi kelpaavan huomenna käyttööni.

Kymmenen viikkoa ja yksi päivä

Joopa, niin pitkällä ollaan jo.

Pari viikkoa ja ainakin Leevin voi siirtää uuteen kotiin.
Toivottavasti.
Olen ollut vähän ihmeissäni ja hitusen huolissanikin Hannan pitkästä vaitiolosta.

Kisut ovat joka tapauksessa reippaita ja hyvin sosiaalisia. Leevikin, joka kehittyy henkisesti näemmä silmin nähden hitaammin kuin Kersantti Karoliina, joka puolestaan on hullunkurisen näköinen ripakinttu.

Ruoka maittaa niin kuin pitääkin. Matolääkkeet on otettu suurin piirtein asiallisesti. Tarkoitan ettei isompia rettelöitä lääkitsemisessä ole havaittu. Viherkasvit ovat osin menettäneet kiinnostavuutensa, mutta muita hauskuuksia löytyy päivittäin, kuten talousparerirulla...



Tässä aamuna eräänä heräsin maailman ihanimpaan tunteeseen. Nukun yleensä vasemmalla kyljelläni, sen voi tarkistaa vaikka Hannin lätinöistä. Leukani ja niskani mutkassa hiuksiini pukeutuneena hurisi korvaani punainen pikkuvintiö. Leevi oli uskaltautunut ensimmäistä kertaa viereen nukkumaan. Karoliina kaivautuu useinkin peiton alle ja kainaloon, väliin kisaavat Tytin kanssa sitä, kumpi saa ujutettua itsensä tiukemmin mamin kupeeseen.

Tytti ja Roosa ovat olleet kunnollisia tätejä vauvoille. Roosa tosin kiusaantuu joskus kun Karoliina jupinoista piittaamatta änkeää itsensä ihan sykkyrään samalle nojatuolille. Mutta kun niille ei saa tehdä pahaa, tulispa mami nyt äkkiä pelastamaan....



Onervalla on taas raskaudenjälkeinen masennus.
Se masennus asuu massussa. Muistatteko, kun viime kerralla oli sama juttu? Imetyksen jatkuttua riittävän pitkään Onervan massu meni sekaisin. Taas on lääkitty kissaaAB-piimällä ja Gefiluksella. Tänään kävin apteekista ostamassa KAMALAN kalliita hiilitabletteja. Kamalan kalliita siihen nähden että eläkepäivä on vasta ensi viikolla ja fyrkat on tosi vähissä. Saas nähdä minkälainen sotku niistä tulee.



Eilen Onsku säikäytti pahemman kerran lojauttamalla työhuoneeni lattialle suuren punaisen lammikon. Punaista kurapaskaa. Oivalsin onneksi aika äkkiä että alituista näläntunnetta poteva kissa oli käynyt pöllimässä punajuuria (!!!) kasvisgratiinista, joka oli vielä hellankulmalla jäähtymässä. Ei siis hätää.

Ihmisrintamalla on kaikki juur niin hyvin kuin tähän aikaan vuodesta voi odottaa. Toissa päivänä jouduin aloittamaan vuoden toisen kortisonikuurin. Pujo ja alkava itiöhomekausi ynnä syksyisin intoutuva iskias sekä se fibromyalgia eivät enää tottele mitään kevytlääkitystä.

Muuten menee mukavasti.

Olen tässä ajatellut...

...kaikenlaisia ajatuksia

Olen ajatellut että tämä on ensimmäinen kesä yhteentoista vuoteen, jolloin elimistöni sen paremmin kuin kehomuistinikaan ei ole rettelöinyt kuolinpäiväni suhteen. Kesäpaniikki jäi tulematta.

Olen myös ajatellut tätä senttausta.

Nythän on jutut niin. että olen toiminut viimeiset puolitoista vuotta avustajana paikallislehdessämme. Alkuun ryhdyin tähän aikas varovasti, maistellen. Kestääkö kuntoni? Kestääkö pääni? Hyvinhän se kaikki on mennyt.

Yllättävää on ollut suoran palautteen määrä, niin työnantajani edustaja kuin monet lukijani tai kirjoitusteni kohteet ovat kovasti kiitelleet. Suoraan sanottuna virheistä valittajia on ollut rutkasti vähemmän kuin olisin odottanut. Tokikaan en odottanut yhtään kiitoksen sanaa. Odotin vain euroja tililleni.

Nyt olen pakkopäätösten edessä.
Juttupyyntöjä tulee viikko viikolta enemmän ja enemmän. Heinäkuun ajan vastasin toimituksellisesta aineistosta kokonaan ja myös seuraavat kaksi viikkoa. Toisaalta minua kiehtoo kokonaisvaltainen lehtityö; olemme paikallispomoni Tainan kanssa suunnitelleet loppuvuoden teemanumeroiden aiheet ja jutut. Lukijani ilmeisesti pitävät kielenkäytöstäni, tuon kuulemma asiat lähelle ihmistä. Ihan kivaa ja henkisesti palkitsevaa.

Mutta se ei ole kovinkaan palkitsevaa että olen avustaja avustajan palkalla. Avustaja millimetripalkalla.

Mutta uskallanko jättää eläkkeeni lepäämään? Uskallanko luottaa siihen että voimani riittävät tai että lehtitalo on jatkossakin halukas käyttämään tekstejäni? Vai ryhtyykö päätoimittajamme pitämään minua liian kalliina, jos hakisin vakituista toimittajan pestiä? Uskallanko vaarantaa niukan ja tarkkaan lasketun toimeentulomme asumistukineen hyppäämällä takaisin vaikkapa puolipäiväiseen työrumbaan?

Minusta on ihanaa tuoda paikalliseen lehteeni ja paikallisten lukijoitteni tietoon uutisia, jotka paikallisesti ovat ihan valtakunnan tasoa. Niin kuin tämä.

Tämänkin viikon numeroon olen saanut hurmaavan houkuttelevat orderit. Niistä kaksi olen jo laittanut painoon, aamulla sitten taas herään ennen lepakoiden nukkumisaikaa kirjoittamaan puhtaaksi loput.

Tässäpä kuulkaa Liskonaisella pikku dilemma.


... se teki toimittajatestin äsken:
http://www.hs.fi/viesti/toimittajatesti

Onneksi olkoon! Olet;82-prosenttisesti toimittaja!

Sinussa on tähtireportteriainesta! Toimittajaksi ei tarvita erityistä tutkintoa, kuten vaikkapa lääkäreillä. Useimmilla toimittajilla on kuitenkin nykyään yliopistotutkinto.

Toimittajan työ ei aina ole helppoa, mutta virheistäkin oppii. Joitain asioita voisit kerrata uudelleen. Harjoitus tekee mestarin.

Kouvolan Sanomat huomioi Kokoontumisajon

Klikkaa kuvaa ja yritä saada tekstistä selkoa.
Teksti: Hanni
Kuva: KS:n arkisto
(luulisin, me ei tuollaista potrettia otettu)

Mainio juttu, toivottavasti Kouvolassa alkaa tapahtua. Kiitos Hanni!

Tänään se alkoi

... syksy.

Ikään kuin koko kesän riivanneet vaivat olisivat säikähtäneet ja poistuneet paikalta. No eihän ne oikeesti mihinkään ole kadonneet, nautin vaan niin suuresti tämänpäiväisestä ilman alasta.

Toinen hämmästyksen ja suuren ilon aihe on se että kymmenvuotisesta kesäpaniikista ei ole kuulunut mitään. Ei inahdustakaan. Olisiko niin että päästyäni pois -liäisistä olen rennompi, kaikki siihen kylään liittyvät jumitukset ovat poissa. Olen vapaa. Monellakin tapaa.

Ihan tosissani olen tässä johtunut tuumimaan syitä kesäpaniikin puuttumiseen.
Minähän allekirjoitin vuokrasopimuksen silloin vuonna 1999 kolme päivää ennen kuolemaani, näkemättä koko torppaa. Kun viimein pääsin "kotiin", jämähdin samalla siihen kylään. Sekä henkisesti että ihan konkreettisestikin. Henkeni ja pääni pitimiksi tulin sitten tarttuneeksi kaikenlaisiin vapaina oleviin puuhiin, vilpittömästi ystävystymättä kuin muutaman ihmisen kanssa.

Nyt on asiat toisin. Olen vapaa. Olen vapaa liikkumaan omin nokkineni, kaikki tarvitsemani on Harleyn kanssa jalkapelillä saavutettavissa. Ja riippumattomuus. Ah, se on jumalaisen upeaa.

Odysseiani on päättynyt.


Tänään vetelin Tytin kanssa makoisat päikkärit ennen illan työkeikkaa.

Juu, luit ihan oikein. Tyttihän on kuikuillut kotinurkilla jo sunnuntaista lähtien. Ujostellen pyrkimässä takaisin kotiin. Tänään rohkeutta oli riittävästi ja herkkulautasen houkuttelemana tyttö saatiin sisätiloihin ja partsin ovi tiukasti kiinni. Vähän on tietty taiteilemista Tytin turvallisen kotiutumisen kanssa, ei muita eläimiä vielä tarvitse kohdata. Pelottavia ovat.

Tytti muuten tuli kotiin ilman fleksiä. Ja tuoksui puuvajalle, saunapuille. Joku on selvästi sen verran saanut kissasta otetta että on vapauttanut sen lisäpainosta. Sitä vaan ihmettelen ettei samalla vaivalla ole soittanut ja kertonut tapaamisesta, onhan Tytillä kaikki tiedot kaulapannassaan. Toisaalta se on kyllä saattanut ryhtyä taas hydraksi....


Kävin ehtoolla keikalta palatessani moikkaamassa vainajiani. Alunperin ajattelin etsiä Äijä-Vainaan leposijan, mutta enpä löytänyt. Sen verran laaja on meidän sematoriomme. Muut pojat sentään olivat paikoillaan ja vakuuttivat olleensa ihan kiltisti.

Loppukevennyksen paikka on tässä.

Mitäs nyt? Eikös täällä saa sittenkään syödä rauhassa?

Huomenna yhdeksän viikkoa täyttävät järkäleet pikku päikkäreillä, että jaksavat sitten yöllä peuhata ja sisustaa huushollin oman makunsa mukaiseksi.

Maanantaikin on päivä

...joskin toisinaan vähän tahmeanlainen. Mutta päivä kuitenkin.

Naisenergiaa on nyt tankattu useamman tovin tarpeeseen Rauhalassa. Voi miten olen pahoillani niiden vuoksi. jotka eivät mukaan voineet tulla.

Pelottava junamatka sujui Stanstan turvallisessa ohjauksessa hyvin. Hankittiinhan siinä vähän nuoruusmuistoja kun salakaloja, eiku salakalJoja nautittiin konduktöörin käyntien välillä.

Junamatkailu ei kaikin paikoin ole ollenkaan vammaisystävällistä.

Miettikääpä vähän: Riihimäen rautatieasemalle pääsee apuvälineillä takakautta tai kiertämällä (ehkä?) uutukaisen Matkakeskuksen kautta. Mutta sieltäkin, siis asemalta pääsee vammainen junaan vain ykköslaiturilta. Ykkösraidetta käyttävät tietenkin ykkösluokan junat ja niiden varakkaammat matkustajat. Me köyhät hilpaisemme kahdeksannelle raiteelle. Toisaalta, kahdeksannelle raiteelle pääsee hissillä, mutta ei suikaan asemalta, vaan on kierrettävä puoli Kaliforniaa päästäkseen alikulkutunneliin. Omin jaloin kulkevat tavoittavat nämä yhteydet ihan tuosta vaan...

Riihimäen aseman laiturit ovat vanhakantaisia. niistä ei pääse sen paremmin pyörätuolilla kuin rolliksellakaan junaan ilman avustajaa. Matalalattiajunaankin on noustava korkeahkolla askeleella ja avustajan on puhkittava apuväline perässä.

Ei tosin Kouvolan asema ole yhtään sen viisaampi. Samanlaiset, noin neljänkymmenen viiden asteen jyrkkyydelle rakennetut portaat katoavat alikulkutunnelin pimentoon. Onhan niissä portaissa toki luiskat. Mutta kokeilkaapa kuskata matkalaukulla varustettua Harleytä sellaisia alas, yrittäkääpä osua näkövammaisena oikeaan kohtaan rappua ja päälle päätteeksi pysyä rollaattorin tukemana pystyssä. Vai? Kouvolan aseman kahdeksannella raiteella oli toki hissikin. Mutta se ei toiminut. Tai ei siis ollut toiminnassa. Vielä.

Junailijasetä lupasi että saamme vastaanottajamme Hannin kanssa kiertää huoltotien kautta asemalle ja Hannin autolle. Kappas vain, lähestyessämme ylityskohtaa samaa kohtaa lähestyi öljy(kaasu)juna. Sitä riitti ja riitti, sen paremmin junan alkua kuin loppuakaan ei lopulta näkynyt. Sanoin naisille että uskokaa vaan, tuo juna seisahtaa paikoilleen juur kun olemme kulkutien kohdalla. Ja sen teki.

Enkä nyt ala toistaa tapahtumia viikonlopulta. Käykääpä vaikka Hannilassa,
Pellon Pientareella, Mummon kammarissa tai jonkun muun luona kurkkaamassa kuinka ihana viikonloppu meillä oikein oli. Ihan oikeasti oli. Samanhenkiset, mutta lopultakin aivan erilaiset naiset viihtyivät aamutunneille asti, kuka saunoen, kuka seljällään koskealla nurmella tähtitaivasta ihastellen. MK totesikin, että kysymykseen: mitä te siellä oikein teitte, voidaan rehellisesti vastata että: harrastettiin tähtitiedettä, filosofiaa, ravinto- ja lääketieteitä, henkimaailman asioita, Stansta näki elämänsä ensimmäisen tähdenlennon, kun viimeiset perseidit lensivät yllämme.

Sanat eivät riitä. Kiitos Hanni!

Ja kiitos Stansta! Miten ihminen ei osaa älytä kiittää silloin kun siihen on aihetta? Automatkalla asemalle huutelin Hannin korvaan (muistattehan ettei se ihminen oikeesti kuule mitään) ihastustani ja kiitollisuuttani Stanstan avusta aina kun olemme yhdessä liikkeellä. Silloin on turvallista, läheinen ihminen kulkee silminä ja valkoisena keppinä, ei töni, ei tuupi, ei holhoa, ohjaa vaivihkaa ja huolehtii avustamisesta hienostuneesti ja oikein. Ihana rakas blondini.

Maanantai on maanantai vaikka sianrasvassa paistaisi. Väsytti ihan vietävästi eikä työhön tarttuminen millään olisi maittanut. Sainpa sentään suurimman osan jo taittoon ja pois käsistäni. kahden jutun matskut tavoittavat minut vasta joko myöhään tänä iltana/yönä? tai aamusella.

Mutta LC Loppi/MaijaStiinojen perustamissopimus on allekirjoitettu. Päästään tositoimiin.

Ja Tytti, se vietävän villikko, ilmaantui viikonloppuna kuikuilemaan kotinurkille. Kaipaa kovasti kotiin, mutta vielä ujostuttaa. Minäkin jo juttelin sen kanssa tänään. Muutaman päivän päästä...

Pentuenergiaa..

...pitää väliin hankkia että jaksaa.

Sunnuntaina sitten pidettiin kirkonkylällä ensimmäistä kertaa Pizzaa ja Poppia- tapahtuma paikallisessa kuppilassa. Meille oli varattu koko ruokailupuoli yksityiskäyttöön. Oikein lappujen kanssa. Oli vaan kiva tulla paikalle, kun kaikki oli valmiina: ravintolan pojat olivat jo kattaneet pöytiin vesikannut ja lasit kumoon ympärille. Lounaslinjastossa olivat valmiina valkosipulit ja salaatit, kuumaosasto odotteli valmiita pizzoja.

Olimme saaneet lahjoituksena ison saavillisen ruusuja, jotka oli pakattu yksittäin niihin juomatutteihin (kai niillä on oikein nimikin..?) Kylät olivat hankkineet pehmolelut palkinnoiksi, ElmoFestistä oli jäänyt rannekkeita viljalti ja niitä käytettiin nyt.

Kaikkiaan bileissä oli 31 henkeä, niistä 22 kakaraa. Minusta oikeinkin hyvä saalis, kun oli sentään ensimmäisistä karaokebileistä kyse täällä kirkolla. Tokihan suurin osa oli tullut paikalle halvan pizzan houkuttamina, mutta laulu sentään raikui iloisesti. Itse kisaan ilmoittautui seitsemän penskaa. Hassua ja kerrassaan uutta oli se että kahdenkymmenen kahden mukulan joukossa oli vain kolme tyttöä. Kisassa siis myös kolme tytsyä ja neljä poikaa. Tällaista suhdetta en ole koskaan nähnyt näissä merkeissä.

Hienosti meni ilta, Liskonainen oli verrattain väsynyt biletettyään pentujen kanssa yli neljä tuntia.

Tässähän nämä ovat.
Kultakurkkuja tuli tällä kertaa kaksi, tuo pikkuinen lippispäinen tyttö ja ihan oikeassa laidassa laulava Pasi. Kuvassahan on tietty menossa perinteinen loppulaulu, J. Karjalaisen Sankarit.

Tässä ihan kuriositeettina tiedoksenne että vauvat kasvavat kovasti ja syövät hyvin.
Ruokapöydäksi ovat saaneet antiikkisen Aalto-pöytäni, joka odottelee renoveerausta, kunhan tässä jonain päivänä...

Menenpä tästä viettämään vielä partsille hetkeksi laatuaikaa McGyverin kanssa...

Niitä kuvia...

Niin, kiirutta on ollut ihan pitelemättäkin. Enkä nyt ihan tarkasti muista missä järjestyksessä mitäkin on tapahtunut, mutta se peevelin Tytti lähti livohkaan eilisehtoona. Taas. Tällä kertaa tilanne on sikäli ikävä, että Tytti vei mennessään flexitaluttimen, jossa sen piti tutustuman lähiympäristöön. Ihan huoli pukkaa päälle, kun kusi (herran jestas sentään! eiku KISU) kauhuissaan varmaan lymyään jossain piilossa. Toivon ja rukoilen ettei se sentään ole hankkinut itseään mihinkään liemeen. Sen flexin kanssa. Onneksi sillä on kaulapannassa nimi ja puhelinnumero ynnä se siru.


Tässä tuli vietetyksi myös Lopen päivää. Oikein lippujen liehuessa. Edeltävänä perjantaina kipaisin Korsuhartaudessa. Mikäli oma seurakuntasi sellaisen tilaa ja järjestää, mene ihmeessä.



Kotiseutujuhla on kotiseutujuhla. Sellainen oli Lopen päiväkin. Museolla avoimet ovet, aamu alkoi messulla ja kunniakäynneillä, sitten juotiin valtuustosalin porstuassa kahvit ja mansikkakakut, kuultiin viisaita ja nostattavia puheita ynnä julkistettiin pitäjän kansallispukukirja.
Maija Stiina vaikutti aikoinaan, joskus 1800-luvun alkuhämärissä täällä Lopen Syrjässä. Tietämättään hän antoi nimensä myös uutukaiselle kansallispuvullemme, Lopen naisen puvulle. Oikealla pikemminkin talvinen punainen, villaröijyllä varustettu ikkunaprinsessa Pirkko ja vasemmalla ihan ilmielävä Anneli kesäisemmässä asussaan.

Joku joskus halusi nähdä kirjoituksiani paikallisaviisissa. Tällaista perushuttuahan minä lukijoille kirjoittelen. Tärkeistä asioista pitäjän arkisessa menossa. Tapahtumista, ilmiöistä. ihmisistä, harrastuksista, uusista yrittäjistä...

Tänään pääsin hemmottelemaan itseäni, kun kävin tekemässä jutun lemmikkiurheilulajistani, salibandysta. Nimen omaan nuorisotoiminnasta tässä pitäjässä. Totuushan on että juur minä sen lajin nuorisotoiminnan tänne Lopelle silloin entisessä elämässäni toin ja lanseerasin. Tätä nimenomaista toimintaa jatkamaan perustettiin sittemmin oma seura, jonka nuorten pelaajien touhuja olen sydän läpättäen seurannut. Kaipaan tätäkin toimintaa, voi kun joskus pääsisi taas mailan varteen.



Perheessäkin on ehtinyt syntyä surua. Sisareni (ei nyt se puolikas, vaan kokonaan isäpuoleni tekosia) menetti puolisonsa aivohalvauksen myötä tässä päivänä muutamana. Kirpaisee, kun perheeseen osuu. Täytyy laittaa adressi, en ajatellut mennä hautajaisiin, kun ovat kaukana, enkä ole koko ukkoa ikänä nähnyt. Sen siskonkin 40-vuotisjuhlissani viimeksi.


Ja sitten niitä kisuja.

Vauvat täyttivät seitsemän viikkoa. Ja meno sen kun kiivastuu. Mikä oli tietty odotettavissakin. Reippaita ovat, paksukaiset.

Ehtivät joka paikkaan. Verhoihin, kirjahyllyjen päälle, kadoksiin, koirankuppiin ja...

... vaanimaan vihollista tai...

... kuten edellisessä postauksessa mainitsin, tekemään taikatemppuja. McGyver etsi ihmeissään kaikki työhuoneeni kolot, kaapit ja nurkat, mutta ei löytänyt villikoita. Kunnes tuli tarve puhelimen laturille. Siellähän ne pötköttivät sylikkäin ja näyttivät ällistyneiltä kun silleen häirittiin.

Ei ne oikeasti mitään Houdineja ole, tarkempi tutkimus osoitti että laatikoihin pääsee myös takakautta. Ei ole pöydässä takalevyä.

Hyvää ruokaa olen tehnyt myös.

Täällä piileksii tuoretta kirjokalaa marinoitumassa.'

Ostetaan kaupasta puolikas kuollut kala.
Fileoidaan ja leikataan ohuen ohuiksi siivuiksi, jotka asetellaan ohueksi kerrokseksi laajalle lautaselle tai vadille.
Sirotellaan varovasti kalan päälle sokeria,
sitten sitruunapippuria,merisuolaa ja tuoretta tilliä. tarpeeksi, sillä muuten sitruuna "polttaa" koko kalan.
päällystetään ohuilla sitruunanviipaleilla.

peitetään tiukasti folion alle ja haudataan jääkaappiin muutamaksi tunniksi.

Maistuu hyvältä uusien perunoiden kanssa. Tai voileivän päällä. Tai salaa yöllä jääkaappireissulla.

Nam!
Pekkakin on kasvanut vuodessa melkoisen pätkän. Tarvitsi ihan uuden ruukunkin.

Ja tässä uusin perheenjäsenemme limekultaköynnös. Yleensä en ole tavannut ostaa viherkasveja kaupasta, vaan pöllin oksia milloin mistäkin. Alkuperäinen suunnitelma oli kasvattaa keittiön ja olohuoneen väliseen aukkoon vihreä kappa. Mutta päivänä muutamana Mc Gyver bongasi kukkakaupasta tuollaisen valtavan hökötyksen kympillä. Pakkohan se oli ostaa pois kuleksimasta. Minusta se on kaunis.

Ilmoittautuminen

Olenhan minä täällä.

Nyt on vaan pitänyt vähän kiirettä ja kunto on ollut säätilan mukainen. Puhti ei kertakaikkiaan ole piisannut yksityisiin huvitteluihin. Niin kuin blogin päivittämiseen. Vaikka kirjoitettavaa tännekin on kertynyt eurorekallisen verran.

Ensi viikon lehteen on kolme isoa juttua työn alla ja sunnuntaina on taas se Pizzaa ja Poppia. Tällä kertaa koko pitäjän laajuisesti ja täällä kirkonkylällä.

Nyt mennään McGyverin kanssa kauppaan hakemaan kissanhiekkaa, roskapusseja (niitä kun ei kauppakasseista oikein kerry, kun käytän Harley Parkinsonin tilavaa koria) ja olutta. Kyllä. Vaikka kaapit pullistelevat kotiviineistä, kaipaan oikeaa keskiolutta helteisen työpäivän päätteeksi.

Koneellani, tuolla Omat kuvatiedostot -kansiossa on valtavasti kiehtovia kuvia kuluneilta viikoilta. Lupaan viihdyttää teitä Lopen kansallispuvulla, Korsuorkesterilla, kissanpennuilla ja vaikka millä. Mutta nyt en jaksa käsitellä niitä otoksia blogikuntoon.

Sen verran kerron, että McGyver oli tänään hukannut löytymättömiin kaksi kissanpentua. Löytyivät kirjoituspöytäni alimmasta laatikosta. Suljetusta.

Kerron seuraavassa postauksessa koko jutun. Ihan varmaan vaikka jo tänään. Ehkä?

Heippa!