keskiviikko 29. heinäkuuta 2020

Entä jos?

Vähän nyt hämmästelen suhtautumistani tulevaan operaatioon.
Se on sellai hybridileikkaus. Suonensisäinen operaatio tehdään läpivalaisuohjauksessa, sanotaan yhdessä opinnäytetyössä.

Homma menee silleen että nivustaipeesta ohjataan peittostentti kohteeseen - tuossa opparissa käsitellään vatsa-aortan pullistumaa, siis tappavaa aneurysmaa ja sen hoitoa. Se on menestyksekäs hoitotoimenpide josta ei jää edes arpia eikä mitään leikkauksenjälkeisiä tehohoitoja tarvita. Onnistuneen operaation jälkeen tyrehdytetään valtimon vuoto ensin ihan nyrkein painamalla ja sittemmin muutaman tunnin hiekkapussin alla makoillen. Pari-kolme vuorokautta täysihoidossa makoilua ja himaan. Tälleen sen kuuluis kulkea.

Mutta kun liskonaisen kohdalla juuri mikään piuha ei ole enää vuosiin ollut ohjekirjan määräämässä kehonkohdassa, meillä tulee olemaan mutkia matkassa. Ensinnäkin kirurgin on päätettävä käydäänkö alkuperäisen, väkivalloin rikotun suonen kimppuun ja koitetaan rassata sen yli kuuden sentin mittainen arpikudos tiehensä tällä hybridimenetelmällä. Vaikka mm. ASO -tautia on tällä keinoin hoidettu, ei tietääkseni juur mulle suunniteltua toimenpidettä ole tässä maassa kelleen tehty.

No, ihan simppeliltähän tuo kuulostaa, mennään vaan rassin ja harjan ja rikkalapion kanssa rikottuun suoneen ja kaavitaan se puhtaaksi? No eipä se ihan tuolleen käy. Siitä oltiin kirran kanssa tavatessamme liikuttavan yksimielisiä. Myös siitä että sanoin suoraan epäileväni vaihtoehtoa a) kun muistetaan että se arpikudos on saanut siellä suonessa vahvistaa itteään lähes 21 vuotta. - Tosiaan, joo, tuumasi Pale -kirra. Vaihtoehtona c) voitais tietty putsata niitä proteeseja, eihän se stentti tiedä onko se luonnonsuonessa vai goretexissa.

Näitä proteeseja mun sisuksissa sit piisaakin valittavaksi. Niitä risteilee tuossa oikeassa kyljessä useampikin sen alkuperäisen suonen rinnalla, siellä on myös takajalasta - siitä vaurioituneesta - irrotettu yli puolen metrin mittainen laskimonpätkä joka sekin meni juntturaan vajaassa puolessatoista vuodessa. Niitä on myös vasemmalla puolen ja yksi risteilee vattan poikki kun piti kokeilla josko se valtimoveri liikkuis ketterämmin sitä kautta oikeaan takajalkaan. Ei liikkunut kuin tovin. Ensin tuli liitoskohtaan iso, todella iso aneurysma ja kohta perään se tappajabakteeri. Kun mun elimistöni ei noita vierasesineitä siedä. Tulkitsi oman luvatta otetun kapineenkin asiaan kuulumattomaksi ja melttasi sekä keräsi huomiota kivuin ja kouristuksin kunnes lakkasi tykkänään verta kuljettamasta mihinkään.

On olemassa myös Plan B. Yhdistetään hybridihoito perinteiseen kirurgiaan. Se on jo ajatuksena vastenmielinen. Akka lähestulkoon sahataan kahtia sekä pitkin että poikinpäin, viimeksikin hakasia poistettiin leikkaushaavoista likemmäs sata.

No, perjantaina ollaan viisaampia. Toivottavasti.

Vaan takaisin otsikkoon.

Entä jos.
Entä jos oikeesti käviskin niin että PÄKSin verisuonikirurgin yltiöpäinen ennuste muuttuisikin todeksi ja oliskin molemmat jalat ehjinä käytössä. Mitä mä ensimmäiseksi tekisin niillä toimivilla jaloillani?

No hitto!
Mettään menisin, sieneen, saattaisin ihan hurjaksi ryhtyä ja kyykkiä myös marjasatoa lakkariin. Ai, se olis ihanaa. Edellisestä sieniretkestäni Harley Parkinsonin kanssa on jo kaiketi kolme vuotta.

 Tää eläköitynyt tyyppi on vieläkin maastokäytössä. Siis oletan että vielä yhdessä pääsemme metsään.
 
 Tässä istun enkä muuta voi. Olin liian kaukana Harrikasta kun jalka petti. Sain ryömityksi lähimmän kannon nokkaan näkyville ja soitin McGyverin keräämään sekä sienet että mut talteen.
 
Sit kun saalis olis asianmukaisesti säilötty hankkisin fillarin ja... eiku, eihän se ole hyvä idea. Mun päänihän meni siitä kohtaa rikki, en oppinut koskaan ajamaan fillarilla, kuntopyörälläkin onnistuin kaatumaan. Kuntovehje ei kaatunut, vain minä koska pää ei kestänyt polkemisessa tarvittavaa ristikkäistä ja vuorottelevaa liikettä.

No ainakin tanssimista kokeilisin, mun lempiliikuntamuotoni ihan lapsesta asti. Ei mun aivot oikein sitäkään ymmärtäneet, siis kymppitansseja, mutta aina on hyvä kokeilla. Vedessä mä liikun tälleen puolikkaanakin kuin saukko, siis uimasille. Pyykkihuolto helpottuis kun pääsisin keskenäni pyykkitupaan, tiskit hoituis yhdellä seisomalla eikä pahimmillaan kahden päivän mittaan niinku nyt.
Voi, ihminenhän voi kahdella takajalalla tehdä vaikka mitä!

Mutta kun se ei mahda toteutua. Tuon ongelman kanssa on kupattu kuukausia, jopa vuosia ennenkuin sitä traumaa on edes kuvattu ja joka kerta on kauhistuttu että herranjestas, nyt on kiire. Seuraavalla kerralla sama juttu, joskus nopsempaan, joskus, kuten tää perjantainen homma, vei ekasta lääriretkestä 11 kuukautta ennen kuin saan taas vähän apua. Joka jumalan kerta on pitänyt ensin jonottaa tk-aikaa, sit kinuta ABI-mittaus, sit kinuta lähete keskussairaalaan, sit käydä kaikissa mahdollisissa kuvannuksissa ennen leikkuulaudalle päätymistä.
Meidän sotesysteemi nyt vaan on tällainen. Toistaiseksi. Joka paikkaan tarvitaan lähete sieltä alimmalta taholta vaikka kyseessä olis ties kuinka mones toistuva juttu. Mä niin toivon että ne tuolla HUSissa ottaa mut kotilemmikiksi ja sais näitä korjauksia tiiviimpään tahtiin. Toki myös toivon että tää uus sotelaki ehtii parannuksineen aika pian äänestyskuntoon ja pressan siunaamaksi.

Kai mä sen verran ihminen vielä olen vaikka muhun on melkoinen määrä erilaisia varaosia tungettu eri puolille kehoa, että nyt vähän jänskättää.

Tämän tarinan kevennyksenä saatte muutaman taiten niitatun haavakuvan.
Enpä tullut yhden leikkauksen jälkijutuista dokumentteja ottaneeksi, olin niin pitkään niin kipuisa. Silloin nääs avattiin reitit molemmista nivusista ja tottahan ne sit hankki pöpön itteensä. Ei sairaalabakteeria vaan SA Lugdunensiksen. Se kuuluu ihmisen ihon suojavarustukseen hyviksenä mutta jos se pääsee livahtamaan elimistöön se on tarvittaessa tappava.

Lähes kaksi kuukautta niitä leikkaushaavoja hölvättiin, kaiveltiin, putsattiin ja koitettiin sitä pirulaista häätää musta tiehensä että saatais ne ventit umpeen. En suosittele sitä pöpöä. Tätä lajia toimitettiin kolmasti viikossa ja viikonloppuisin tää monilahjakas liskonainen ryhtyi itte haavahoitajaksi.

Ja mitä tekee tää pöpö? Jemmasi ittensä mun sisuksiin iskeäkseen seuraavaan proteesiin, niin että ennen leikkausta kävin silloisen radiologin kanssa taajaan treffeillä kun hää ultraohjatusti imuroi sellaista choronkastikkeennäköistä paskaa mun proteeseista.

Nää pari seuraavaa kuvaa ei ihan ole pornoa. Mutta aika perverssinnäköinen nainenhan musta on noitten puukkojen jäljiltä kyllä muotoutunut. Toki noita taistelujälkiä on muuallakin, pitkin kroppaa.

 Haavahoitaja pyynnöstäni kuvasi viimeisimmän operaation jäljet.
 
 Enpä enää muista täsmällistä lukua mutta likemmäs sata noita hakasia poistettiin. 
 
 Eihän nää niin kaunista katseltavaa ole vieläkään, eivätkä varsinkaan tuoreeltaan
 
Vuodesta 2015 lähtien on tehty, vaihdettu, siirretty, taisteltu aneurysmia ja tappajabakteeria vastaan jotta amputaatiolta vältyttäis. Ihan eka proteesi laitettiin huhtikuussa 2000, kahdeksan kuukautta sen leikkausonnettomuuden jälkeen. Jo siinä vaiheessa syntyivät ensimmäiset korjaamattomat vauriot.

Olis aika nastaa jos tällä kierroksella sais vähän enemmän aikaa kuntoutumiseen ennen seuraavaa. Aina en ole ehtinyt kunnolla toipua leikkauksesta kun taas revitään akka auki ja siirrellään suonia.
Kinttu on oikeesti ihan pilalla ja aika hyvin jos surkastunutkin.

Tällaista pohdintaa tämän yön kulukkeeksi. Puoli kahteen mennessä olin herännyt kipuun kolmasti ja päätin että ei nukuta sit. Meen aamulla samoilla silmillä lääriin ja koitan muistaa mitä varten.

tiistai 28. heinäkuuta 2020

Pientä ja vähän isompaa stressiä ja miten ne hoidetaan.

Meidän kylällä on ollut vaikeuksia lähikauppaan pääsyssä jo parikin vuodenaikaa. Kas kun tuohon lähes naapuriin Fasu pykää uutta Ksylitolitehdasta kaikkine oheisinfroineen. Katu on ollut poikki jo pitemmän tovin, kahta reittiä toki ajoneuvolla pääsee ongelmaa lähestymään. Mutta vain yhteen suuntaan kerrallaan. Joskus - ja nyt loppusuoran häämöttäessa ei mihinkään suuntaan. 

Mä visiteeraan mainitussa kauppakeskittymssä melko harvakseltaan ja joka kerta on näköongelmien kanssa tihruttava jotta missähän tämänpäivän tienylitysreitti kulkee. Ohjaavat liikennemerkit on jemmattu puitten varjoihin ja ovat noin talouspaperiarkin kokoiset. Pääsee pahasti ruostuneita suunnistustaitoja petraamaan rasteja etsiessä kaupparetkella. Kätevää.
 
Tänäänpä olikin sit sellai tilanne että Karmann Ghialle oli unehtunut jättää kulkuväylä tien yli. Tää urheilumalli kun ei viidentoista sentin rotvallista pääse yli mihinkään suuntaan.

Kun siinä pyörin taitavasti itteni ympäri kuin twistaava
Erkki, riensi komeita raksamiehiä ihan kaksin kappalein tyköni ja niin mä sit keltaoranssissa huomiosaattueessa tulin ohjatuksi sinne mihin olin menossa. Toinen pysäytti liikenteen, toinen aukoi portteja. Hyvää palvelua. Kun lopulta sain asiani hoidetuksi oli tilanne vielä järkympi ja päätin pokkana huristella himaan ihan katua, siis ajoväylää pitkin. Se siitä stressistä, se oli vaan tällai pikajuttu.

Vaan tää toinen on vähän mutkikkaampi.
 
Tähän liittyy vahvasti KELA. Ja Kelan omavastuut.
Mun omien laskujen ja matkailujen nojalla mun maksukattoni on täyttynyt, vaan Kelan faileissa sitä ei vaan näy. 
 
Sit tulee se ihme!
Asiakaspalvelun vaimikäsenytniilläonnimeltään täti kuunteli murheeni joka oli siis sellainen että kun matkat on täynnä ja pitäis olla VIP-kortti hyppysissä ei hotsittais maksaa olemattomista rahoista kahden päivän ajoista seittemääkymmentäviittä euroa. Siis yhteensä.

Yhdessä asiaa kaiveltiin ja joo-o, yks varhemmin todistettavasti ajettu matka puuttui Kelan tiedoista. Ei vissiin autoilijalla ole pikkurahan puutetta kun liki 180 egen matkasta ei näy vilaustakaan. Siis laskuna Kelalle.

Sen lisäksi että tää sotku selvis tuotapikaa, oli tätsy vallan ystävällinen ja ihan huumoriveikkokin, niinku minäkin. Laadittiin salainen sotasuunnitelma huomisen ja ylihuomisen varalta ja näin putosi ikävästi hartioita kalvava kivi tiehensä. Kelan asiakaspalveluhenkilöoletetut pyydystää tietonsa ajantasalle mun antamien dokumenttien myötä.
 
Edit Piaf: tässä kohtaa tarinaa on noin tunnin tauko tosielämässä
 
Ne pyydysti oikein kahden asiakaspalvelijan ja yhden kiirekäsittelijän voimin mulle nää omavastuuasiat kuntoon ja vielä lykkäsivät varuiksi maksusitoumuksen perään.
Ja jos joku nyt sanoo että Kelassa ei mikään toimi koskaan (olen usein ittekin ollut perustellusti tätä mieltä) mun on nyt todistettava päinvastaista toimintaa.
Eka puhelu kesti 18 minuuttia ja roiskeet, tokan, kolmannen ja neljännen puhelun kestoja en tullut katsoneeksi. Vielä odotan viidettä vahvistuspuhelua.
Eihän tää nyt hirmu ketterää touhua ole, jos yhden ihmisen yhden asian hoitamiseen tarvitaan kolme palkollista ja rutkasti puheaikaa, mutta ystävällistä ja sangen perusteellista.

Sit puhelu Kelan välityskeskukseen niitä takseja tilaamaan. Lähestulkoon huojennuin tilanteen normalisoitumisesta kun tympeä Aatuksi itsensä esitellyt ääni ryhtyi vastahakoisentuntuisesti mun kanssani asioitsemaan. Jessus että oli vaikeeta saada kolme kellonaikaan sidottua invakyytiä yhdellä puhelulla!
Mä olin itte jo niin uupunut että annoin kulmahampaitteni olla edelleen lepotilassa, mutta jos olisin jaksanut, olisi tää Aatu-poika saanut vähän nauhoitettua palautetta.

Mitä tästä opimme?
Tästä opimme sen että edes saman talon sisällä ei a) tieto kulje, b) asiakkaan kohtaaminen varioi merkittävästi ja palvelu on yksilöstä riippuvainen.

Näinhän asiat ei saa olla.
Toki on upeaa että myös Kelassa saa ymmärrettävää henkilökohtaista palvelua suotuisin tuloksin. Mutta se ei ole upeaa että on asiakaspalvelijan asenteesta, persoonasta ja/tai käytöksestä kiinni miten asiat mainitun puljun kanssa kulloinkin toimivat.

On mulla pari muutakin asiaa Kelan suhteen, täytynee elokuussa leikkauksesta toipuneena laatia Kelan hallintoneuvostolle pikku kirje. 
Ai miksei suoraan ylimmälle taholle? Niinku Aino-Kaisalle, sosiaali- ja terveysministerille?
No siksei kun meillä on tää lakisääteinen marssijärjestys. On edettävä näissä palautteissa byrokratian viitoittamaa tietä. Kattokaas, eihän virheellisestä päätöksestäkään pääse suoraan vaatimaan oikaisua oikeusasiamieheltä, vaan on kivuttava ja turhauduttava vaaralliseen henkiseen tilaan valitusaste kerrallaan.

Totisesti, mun pääparkani eikä pumppuni tahdo jaksaa näitä jatkuvalla syötöllä silmille sinkoilevia ylläreitä.
No, aamutuimaan ennen heräämistä lääriin ja sen maksarin pyydystämiseen, jännä päivä taas tulossa huomisestakin. 

Vaan sen jälkeen on enää yksi yö jou... HUSiin paluuseen. Toivottavasti niillä on perjantaiaamusella riittävästi tajuissaan olevaa salihenkilökuntaa tällä kertaa.

Loppukevennyksenä liikuttavan suloinen ja  vaatimaton auringonkukka mun partsilla
 

sunnuntai 19. heinäkuuta 2020

Mindfullness - tietoinen läsnäolo

"Mitä hyötyä on tietoisuustaidoista?

Mindfulness – hyväksyvä tietoinen läsnäolo – on sekä ajankohtainen että perinteinen tapa harjoittaa tietoisuutta, huomionkiinnittämistä ja hetkessä olemista. Kaikenikäiset hyötyvät tietoisuustaidoista: mielen tyynnyttäminen ja kokemusten utelias ja hyväksyvä havainnointi eivät ainoastaan alenna stressiä, vaan auttavat myös tarkkaavaisuuden hallinnassa ja tunteiden säätelyssä. Muita usein havaittuja vaikutuksia ovat:
  • Luovuuden ja positiivisten tuntemusten lisääntyminen
  • Oppimiskyvyn ja muistin paraneminen
  • Sosiaalisten taitojen ja itsetunnon vahvistuminen"
Tälleen somasti valaistaan termiä Mieli.fi -sivustolla.  
MIELI Suomen MIelenterveys ry, ent. Suomen mielenterveysseura ry)

Eiks vaan ole jännää!

Tätä samaa oli muodissa harjoitella nuorisoteattereissa ja monissa muissa luovissa sessioissa jo seiskytluvylla. Sit tais tulla jonkilainen iloinen sekaannus koska myöhemmin puhuttiin mielenhallinnasta ja jopa alettiin järkätä mielikuvakoulutuksia. 

(Tästä puolestaan on varsinkin kehkeytynyt harmia ja peräti haittaa koko yhteiskunnalle. Käytännön esimerkkinä vaikkapa politiikka. Se meininki millä tämän maan kuntia ja koko valtiota on johdettu. Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana tätä maata on johdettu mielikuvien viitoittamana. Siis MUTU-tuntumalla.  Toivottu ja haaveiltu tulevaisuus sekä henkilökohtaisen hyödyn visio on ohjannut päättäjiä - ei tämä päivä, tämänpäivän tarpeet, akuutit tilanteet ja varautuminen reaalitulevaisuuteen - edes lyhyellä tähtäimellä. Faktoilla ei ole ollut niin väliä.)

Takaisin varsin aiheeseen.

Mä olen tätä meinikiä harrastanut vuosikymmenet, toki elämäni saattais olla toisennäköinen nyt ja monilta harmeilta olisimme sekä minä itte että lähipiirini välttyneet jos olisin osannut (halunnut?) ottaa tämän aktiiviseen käyttöön varhemmin.
Tuttua touhua siis, mulla on tuolla kaikenmaailman todistusten joukossa jopa lappunen jossa kerrotaan että olen tämän ohjaajakoulutuksenkin suorittanut. Erittäinkin pienryhmissä ohjaajan on hyvä tämä taito hallita ja ujuttaa myös ryhmänsä käyttöön.

Enpä tässä kohtaa puutu kovin vahvasti mielenterveyden hoitamiseen tähän hätään, pari sanaa loppupuolella. Puhutaan nyt kivunhallinnasta. Puhutaan kivun tuntemusten kokemisesta.  Puhutaan pitkittyneen kivun (vielä enemmän pitäisi toki puhua ja keskittyä kivun aiheuttajaan) hoidosta. Puhutaan kipuihmisen epätoivosta.

Järkyttävin ohje mikä korviini Mindfullnessin harjoittamisesta on kantautunut:

Keskity kipuusi, muuta se mielesi voimalla rusinaksi ja heitä menemään!

Kuulostaa Maria Nordinin viisaalta neuvolta, eikö vain? No eipä ole Nordinskan höpötyksiä vaan erän kipupolin ylilääkärin neuvo kroonisesta kivusta vuosikaudet kärsineelle asiakkaalle.

Se on kuulkaa oikeesti niin että vaikka kuin rypistelisit rusinoita ja nakkelisit niitä ympärillesi että lopulta asuisit viinitarhassa, sun kipusi eikä varsinkaan sen perimmäinen aiheuttaja ole moksiskaan. Tuo neuvo ei ole peruste jättää kipuihmistä ongelmineen hoitamatta, peräti tutkimatta.

Sen sijaan olen vakuuttunut hyväksyvän tietoisen läsnäolon merkityksestä pitkäaikaisen kivun apuhoitokeinona. Silloin kun hoito on kokonaisvaltaisesti hanskassa mutta kivut ovat osa arkea. En ota uskoakseni että Mindfullness millään muotoa poistaa kipua mutta sen allekirjoitan että kun olet opetellut ja oppinut hyväksyvän tietoisen läsnäolon, Mindfullnessin, tiiviiksi ja luontaiseksi osaksi arkeasi, selviät kipujesi kanssa paljon paremmin. Eivät ne mihinkään katoa jollei niiden alkuperää ja aiheuttajaa saada hoidetuksi "rusinaksi jonka voi heittää pois", kivut.

Tämän tulin omalta kohdaltani todistaneeksi kun lähes vuoden odotettu merkittävä mahdollisesti avun tuova leikkaus peruutettiin leikkurin ovella HUSn Tornisairaalassa. Jotenkin mun otteeni lipesi viime metreillä ja päästin kivut valloilleen. Ne ovat nyt viikon mittaan pahentuneet ja nyt on  suuria vaikeuksia aloittaa hoko hyväksi havaittu mielenhallinta alusta.  Samalla napsuvat vahvojen kipunappien läpipainoliuskat ahkeraan.

Mieleni tapasi masennuksen, vanhan kaverin, kun kivut lisääntyivät. Tuon AVHn jälkeen vuosituhannen vaihteessa todetun ja diagnosoidun keskivaikean masennuksen (F32.1) joka toistuessaan korotettiin vaikeaksi masennukseksi (F32.2). Senkin kanssa puljaamiseen on Mindfullness ollut vahvana apuna, pöpipastillien annostus on pysynyt kohtuullisena.

Lopputulemana ajattelin nyt sit nää vajaat pari viikkoa ennen seuraavaa leikkausyritystä antaa virran viedä, nauttia masennnuksestani, kirota kipujani, napsia erilaisia nappeja, itkeä vuolaasti kun itkettää, helliä kissojani, hypistellä niin vielä sisätiloissa majailevia huonekasvejani sekä niitä yli kuuttakymmentä tyyppiä jotka tekivät täksi kesäksi parvekkeestani viidakonomaisen paratiisin. Siinä samalla koitan houkutella tuota hyväksyvää tietoista läsnäoloa takaisin seurakseni.

Se loppukevennys tulee tässä sekalaisena kuvakavalkadina, olkaapa hyvät, olkaa myös kiltisti ja rakastakaa lähimmäistänne kuin itseänne. Tai toisinpäin, jos siltä tuntuu.
 Tähän nurkkaan kohtsillään muuttaa adoptoitu Kärhö. Kärhö isolla Koolla kun en tiedä mitä lajia hän edustaa.

 Tehän muistatte missä nyt olette?
Siispä mun luolani on täynnään erilaisia liskoja. Nää kaverit on mulle rakkaita, yksi on siskolta, yksi tyttäreltä ja yksi Stanstalta. 

Tää keskivartaloltaan tilava katti tykkää leikkiä kuollutta aina ja joka paikassa. Myös käskystä. Villikissani Tytti.

Kaiken muun syötävän ja silmänilon seassa kasvaa yhdeksän tomaattia. Tää "toisenlainen tomaatti" on punnertanut ensimmäisen raakileensa partsilla. Muutkin kukkivat somasti.
Toisenlainen tomaatti on sellai Lahen  seudulla kasvava tyyppi jonka vähän kummallisen malllisia tomaatteja Prismat myy huikean huokealla kesät talvet. Ne muut on sit Lidlin terttutomaatteja jotka on tälleen uusiokäytössä huomattavasti makoisampia kuin alkuperäiset.


Tässä nää Toisenlaiset uuden elämän kynnyksellä maaliskuussa.

torstai 9. heinäkuuta 2020

Kakstoista vuotta

Kaksitoista vuotta sitten, heinäkuun 9. päivä otin haparoivat ensiaskeleet Liskolandian portilla. Olin ihan pihalla.

Mulle oli lapsena opetettu joskus ihan kantapään kautta (kirjaimellisesti, vaikkapa henkarilla) että omista ja perheen asioista EI PUHUTA julkisesti eikä missään.

Jokusen kerran myös perheen iltateepöydässä isäpuoli tykkäsi lukea ääneen koko perheelle meidän salaisia päiväkirjamerkintöjämme. Ilman suostumustamme tietenkin.

Meistä tuli jokseenkin sulkeutuneita mukuloita. Siis mitä omaan itseen ja henkilökohtaisuuteen liittyi. Muutenhan me oltiin tavattoman hauskoja ja kivoja, vaikka sekään ei kaikkia varjellut koulukiusaamiselta.

Te, rakkaat lukijani olette tämän kahdentoista vuoden aikana päässeet mukaan elämääni, olen avannut Liskonluolani soveltuvin osin teille. Minustan on ollut ihanaa että olette viihtyneet luonani, niin iloissa kuin murheen pohjattomissa alhoissakin.

Viime vuosina olen pahoin laiminlyönyt teitä ja ajoittain koettanut pitää teidät edes hitusen ajantasalla maailmani menossa. Olette olleet mukana ihmettelemässä elämää, maailmankaikkautta ja kaikkea.

Jatketaan kuulkaa yhteistä elämäämme, jooko.
Facebookissahan olen sangen aktiivinen, mutta moni minulle tärkeä lukija ei siellä visiteeraa joten lupaan kohentaa tilannetta julkaisemalla tarinoita täälläkin.

Kiitos teille kaikille näistä vuosista, kiitos kaikille näitten vuosien mittaan syntyneille syville ja rakkaille ystävyyssyhteille, kavereille joiden kanssa yhteys vaan säilyy vaikka kaikkien kanssa ei ole koskaan halausetäisyydelle päästykään.

Se loppukevennys?
Joo, saatte kuvan mun tämänvuotisesta kesätaivaastani, saatte kaksi:

 Eilennä puutarhani oli tämännäköinen.

Kun kelit on kohillaan tää paratiisi muuttuu suloiseksi uniluolaksi.

perjantai 3. heinäkuuta 2020

Ajantajutonta elämää


 Josko mä vähän teidät lukijani ja seuraajani saattaisin ajantasalle.
Seuraavat päivitykset ovat oikeesti aika historiaa, mutta koittakaa ne jotenkin saattaa mielessänne kronologiseen ja edes jonkinlaisen järjestyksen piiriin.

Tässä kun on sitten maaliskuun tapahtunut yhtä ja toista, lienee korrektia kertoa tapahtimista teillekin jotka että facebookissa juur hengaile.

On ollut iloa, on ollut surua, on ollut onnistumisia ja raivoisia pettymyksiä.
Aloitetaan tämä tapahtumien kiinnikurominen kuitenkin eilisestä. Valutaan siitä sit vähän taaemmaksi ajassa. Mikä se aika sit onkaan. Mun ajantajunihan särkyi korjaamattomasti silloin SAVn ja kuolemani myötä.

Edu Kettusta lainatakseni:

"mutta sinä olet toista maata
sulle aika on
vain valon vaihtelu
päiviä ja öitä...

Edu Kettunen, Kaivo aavikolla


Mun kulmahampaathan te tiedätte. Tänään ja eilenkin niillä oli vapaapäivä.
Vaikka se vertsitapaaminen meni meistä riippumattomista syistä poskelleen muut hommat sujui mainiosti.
Meillä on täällä PHHYKYn alueella pääsääntöisesti ihanat taksikuskit jotka oikeesti tietää miten meidän handikappien kanssa on hyvä toimia. Eilinen Jukaksi osoittautunut kuski kävi mulle kotimatkalla kaupassa kun ei laiskuuttaan mua viittiny irrottaa kaikista turvaremeleistä, hinata mua hissillä alas autosta ja paluumatkalla kaupasta sama toisinpäin. Toi mun kortilla vaippoja (oli luntannu S-ryhmän tuotevalikoimasta sitä mitä halusin) ja tupakkiaskin.
Ja toi mut kotiin. Ja kattoi että pääsen hyvin ulko-ovesta sisään ja läks. Ei se pitkälle päässy kun soitin ja pyysin että voisko se sittenkin tulla irrottamaan mut tuulikaapin matosta joka rullaantui Karmann Ghian sisuksiin. Tuli se ja vannotti ottamaan isännöintiin yhteyttä että korjaavat asian. Hän ilmoitti tarkistavansa asian.
Mä olen monasti ihmetellyt miten nöyrästi taksiyrittäjät ovat suostuneet sekä KELAn että kuntien vammaispalveluiden paikoin raivokohtuuttomiin ehtoihin jotka ovat lisänneet joutavia kuluja leivän hankkimiseksi. Erittäinkin KELAn suhteen. Maassamme on kuntia joissa ei liikennöi ainuttakaan KELA-taksia järjettömän kohtuuttomien ehtojen vuoksi.
Mun mielestä nää palvelut pitää käsitellä kokonaisuutena, kytkettynä vammaispalvelun kokonaistilanteeseen ja kokonaiskuluihin rimmattuna.
Mehän ollaan täysin riippuvaiset näistä palveluista, olipa kyse KELA-kyydeistä tahi vpl/shl -kyydeistä. Eihän me muuten liikuttais juur minnekään.
Missä oikeesti on tämän ammattikunnan arvostus?
Kertokaa mulle.
#vamaispalvelut