Äänikirjat - luku- vai kuuntelutaidon ylläpitäjät?

 Tässä viidettä päivää ensimmäisen kaihileikkauksen jälkeen koitan saada painetusta tekstistä selvää. Ihan ilman laseja mun aivot ei oikein ymmärrä asentoa ja maan vetovoima pyrkii ottamaan valtaa.  

Tietokoneen näytöllä tää vielä menee ihan kohtalaisesti, joskin silmään sattuu vähän tää kirkkaus jota kokeilin vähän himmentää mutta vielä sekaisemmaksi meni. Tuolla leikatulla silmällä näkisin jo melkoisen mukavasti lähelle, niinku näytölle, mutta ero luomun kanssa on niin valtava että siitä tulee väistämättä pää kipeäksi. Kirjan lukuun ei ole ollut vielä vaikutusta, luen edelleen yhdellä silmällä kirja noin kahdeksan sentin päässä nenästäni.

Ensimmäisinä päivinä teki jo mieleni äkkiä saada luvun alla oleva teos ääneen luettuna.

Sit aloin tuumia.

Mun entinen kirjastoni, Lopen kunnankirjasto tarjosi jo aika alkuun, tuossa vuosituhannen alkumetreillä mulle äänikirjoja kun oli tiedossa aivotapahtuman tuho mun näkömaailmassani. En huolinut. Enkä seuraavinakaan vuosina. Mulle lukeminen, kirjan konkreettinen piteleminen hyppysissä on ollut lapsesta lähtien se lukemisen juttu. 

Mulle lukemisen kokemukseen liittyvät tietenkin sisältö, tarina, juoni, kerronta... olipa kyseessä romaani tahi tietoteokseksi luokiteltava opus. Myös typolla on suuri merkitys samoin kuin kirjan taitolla. Entinen puolisoni pyrki riipimään kirjojen kannet uuniin ennen kuin kerkesin hätiin. Kirjan kannet ovat osa lukunautintoa. Ne ovat taideteos, niihin käytetään aikaa ja osaamista, ammattitaitoa. Niissä on rutkasti tietoa tarjolla.  (Anekdoottina kerrottakoon että selvitin muinoin lukion äidinkielen kirjallisuuskurssin (sen kolmen vuoden) kuittaamalla osan valtavasta kirjamäärästä pelkkiin liepeisiin paneutumalla. Aika ei olis muuten tenttien välillä piisannut)

Mulle kirja on kokonaisuus. 

Olen myös aina kirjoittanut. Mielestäni ihan hyvää kieltä käyttäen. Toki mulla on ikioma tyylini ja tapani käsitellä äidinkieltäni, tavoittelen aina elävää, monipuolista ja kuvaavaa tekstiä kirjoituksessani. Olipa kyseessä lehtijuttu, uutinen, selonteko, tämä Liskolandia, facebook, mikä hyvänsä. Tahdon pudottaa näppikseltä tekstin jota ei voi edes erehdyksessä luulla jonkun toisen tekeleeksi. Aika usein siinä onnistunkin. Vai mitä olet mieltä lukijani? 

Toisaalta kielemme ja kielioppimme on muuntunut vuosikymmenten saatossa, esimerkiksi pilkkusäännöt tuottavat nykyään vähän kahnausta. Jo kansakoulussa opittiin litania "ja sekä että sekä että eli jos mutta vaikka koska kun kuin... ja niin päin pois" eivät huoli pilkkua seurakseen. Enkä oikeastaan ole tullut tarkistaneeksi oikeaa kirjoitusmuotoa kotvaan, kunhan on sattunut silmään uudenlainen "oikea" pilkutus. 

Oppiakseen kirjoittamaan tarvitaan lukemista, lukutaitoa. Juice (Leskinen), armoitettu kynäniekka, kielemme taituri on sanonut että lue. LUE. Lue vessanpöntöllä pakkausten sisältöselosteet, lue maitopurkin tekstit, lue mainokset. lue ihan mitä tahansa mitä käsiisi saat, kunhan luet! Ei siis silleen vienosti kuten toinen kirjallinen ihastukseni, Jörn Donner erään kirjakerhon mainoksessa tyynesti toteaa "lukeminen kannattaa aina". Intohimo kieleen, se oli yksi merkittävä tekijä joka nosti Juicen kuninkaitten joukkoon. Mikään kirjoitettu ei saa olla vähäpätöistä.

Nyt olen hyvilläni kun saan rutkasti lisävuosia ja tuhansia, tuhansia uusia sivuja lukeakseni. Voipi olla että joudun jonkinlaisiin lukulaseihin tulevaisuudessa turvautumaan, mutta ei väliä! Kunhan en joudu kirjoistani, fyysisistä, osittain jo nuhjaanatuneista rakkaista kirjoistani luopumaan.

Mulle on pitkällisen pohdinnan jälkeen vahvistunut henkilökohtainen suhteeni ja vakaumukseni lukemiseen. Lukeminen on myös rauhoittumista kulloinkin luvun alla olevan kirjan maailmaan. Nautin hyvän kotimaisen kirjan seurasta, nautin taitavasta käännöksestä. Nautin siitä että lukiessani voin sujahtaa tekstiin, välimerkkeihin, tunnelmaan... näen mielessäni kirjoittajan pysähtyvän hiomaan sanojaan saadakseen ne juuri sellaisiksi miten lukija ja haluaa. 

Sen verran olen äänikirjaa lukenut... siis kuunnellut että koin tilanteen jotenkin oudoksi. Ihminenhän lienee tottunut siihen että kuunnellessa saattaa puuhata jotain muuta  siinä ohessa. Imuroida, juosta iltaalenkin, kitkeä kasvimaan. Kaiketi. 

Mulle lukeminen on sellai kahdenkeskinen juttu fyysisen kirjan kanssa. Ei silloin tehdä muuta, hyödyllistäkkään. Kodissani on erillinen lukutuoli. Nyt sitä pitää lämpimänä punakirjava kissa koska en vielä kykene sellaisessa asennossa lukemaan, en kykene istuen tasapainoilemaan kirjan kanssa niin että se pysyisi silmieni vaatiman kahdeksan sentin päässä. Odotan innolla sitä päivää kun molemmat silmät ovat käsitellyt laserilla ja oikeat apuvälineet ovat silmilläni. Unelmoin jo mielessäni mukavasta tuolista, täsmävalosta, jalkarahista, kenties lasillisesta punkkua tahi konjakkia seurana, kissat lämmittämässä rahilla jalkojani...  pienestä rauhan hetkestä lempikirjani/kirjailijani seurassa.

Miten on sinun lukemisesi laita?

Kerro mulle.

Jännitystä elämään

Tämä päivä!
Onneksi ihan kohta on huomenna.

(ota muuten eväät tai drinksu tai jotain, tais tulla aikas pitkä päivitys...Jos jaksat tarpoa tämän loppuun saat muutakin ajankohtaista tietoa....)

Viime yö meni taas ihan... no, arvaatte. Vaille neljän oli pakko kömpiä kissan kupeesta jaloilleen, sen saatanalliset kivut ja kouristukset yrittivät ehkäistä hengityksen.
Sit olikin pakko varmuudeksi pysyä hereillä aamukahdeksaan kun eläinläärin automaatti muuttui ihmiseksi, kuin Tuhkimon kurpitsa ikään.
Muutaman mutkan kautta sainkin ellin kanssa yhteyden. En sen jota tavoittelin, mutta ihan yhtä hyvän.

Ja nyt te sit mietitte pää pinkeenä että mitä asiaa mulla nyt ellille on. No sitä että Pimu-kulta on hankkinut itteensä näppyjä ja tulehduttanut ne osittain. Mä olen aika haka ihmisen ensiavussa ja joissaikin eläinten jutuissakin mutta tää meni nyt mun osaamisalueen ulkopuolelle.

 Tiistaina ollaan viisaampia. Siihen asti hellitään koirulia ja jännitetään.
Se on kuulkaa niin että mulle saa tapahtua ihan mitä vaan, ja tapahtuukin. Mutta auta armias jos mun läheiselle, rakkaalle tapahtuu jotain, mä muutun tiikeriemoksi, suojelen, triplaan rakkauteni ja pinnistelen että en särkyisi pelosta ja huolesta sirpaleiksi.


 ***

Jaa mulle vai?
Ettäkö mitäkö kuuluu?

Kohtalaisen hyvää kuuluu. Kipaisin maanantaina vuoden kolmannessa leikkauksessa, vaihdettiin uudet ja uudenlaiset varaosat mun maksaan. Alkusyy tähän löytyy tägillä 'massuni ja minä'.

Joulukuussa ne vaihdetaan kolmannelaisiin. Mutta siitä sitte likempänä.

Mutta muilta osinhan mä olen ihan jees. Elimistöä yli 15 vuotta riivannut myrkytystila on saatu ojennukseen ja sairaalasta saatu tappajapööpö on rassattu ja huuhdeltu ja lääkitty tiehensä. pitkästä aikaa verenkierto toiseen takajalkaan pelaa ja hermosäryt on ihan infernaaliset ja vähän yli. Pyörätuolista tuli uusi kaveri. Ei toki tykkänään mutta tietyissä tilanteissa. Oli oikeesti ihan viisasta siihen nöyrtyä Pyörätuolihan on apuväline siinä missä karkaileva kepakko tai Harley Parkinson ja kaverinsa 911 Targa.

Koska mä olen vaihteeksi näinkin  hyvässä hapessa en keksinyt uskottavaa syytä kieltäytyä ehdokkuudesta seurakuntavaaleissa (marraskuun 18. varsinainen vaalipäivä) enkä myöskään eduskuntavaaleissa. Ne on sit huhtikuussa, jollei tämä meidän nappulakerho, jota myös hallitukseksi kutsutaan, älyä pääministerinsä johdolla marssia presidentin puheille. Ihan vaikka tallaten, nuo lentokoneet ja takakontit on jo niin last season.

Eipä tässä nyt tämän kummenpaa.
Sunnuntaina menen rovasti Joutsenlahden seitenvitosille. Ensin kaffelle ja sitten kirkkokonserttiin. Mun lääri lähtee mulle avustajaksi.  Taas näitä maaseudun etuja...

Tapasin muuten hurmaavan prinssin jokunen päivä sitten. Olin jo pussaamaisillani, mutta sitten muistin McGyverin, jossa on mulle prinssiä ja rakkautta ihan kylliksi ja tyydyin vain silittelemään. Hän oli vajaan kolmen sentin mittainen komistus.

Kai maar Luojamme on mun elämäni tälleen visusti tuuminut.
Siunatkaa ittenne ja menkää maate. Mäkin kokeilen tätä epävarmaa neuvoa.

***

Nyt on vuorossa sisältövaroitus. Loppukevennyskkuva näyttää samalta kuin tupakkiaskeissa varoituskuvat. Ei ole pakko kattoa.

Ei nämä ei ole tissit. Siis nisät. Näät on jotain muuta ja aika ikävää. Ensimmäisen päivän tropit jo rauhoittivat vähän ja PImu jaksoi juosta mielikseen iltalenkillä.

musiikkimielleyhtymiä

Tässä istun mä tunkiolla ja synkkänä katselen....

Toisin sanoen istun tyhmänä koneella ja odottelen (turhaan?) unentuojaa. Kuuntelen Radio Suomipoppia.

Ensin tuli Hengaillaan. Asemalla ja junaa odotetaan. Kirka-vainaa.

Siitäpä johtui mieleeni tapaus kun Ankkarokki Korsossa täytti tasaiset kymmenen vuotta. Wikipedian mukaan se tapahtui vuonna 1999. Tässä kohtaa ajantajuni jonkin verran heittää, sillä mielestäni se oli aiemmin....

Mutta yhtä kaikki... oltiin Ankkarokissa isommalla porukalla, oli lapset ja niiden kaverit, sulhaset ja mitä kaikkea nyt rokkireissulle mukaan otetaan.

Siihen aikaan vielä oli rokit ilmaiset ja pienimuotoiset. Monena vuonna meillä oli vakiopaikka johon levitimme vilttimme ja asianmukaiset tarpeet. Jos tulimme joukkoineni myöhässä, oli  paikka ihmismeren keskellä vapaa, odottamassa meitä. Sellainen oli tapa silloin. Vakiopaikka, vakionaapurit. Ei juurikaan markkinahössötystä, vain mukavaa yhdessäoloa ja hyvää musiikkia. Omat viinit. Omat safkat. Ja omat mehut, sillä mukana oli tietty omat mukulat, silloin alaikäiset, ja niiden kaverit.

Juttuhan meni niin että Liskiksen piti lähteä Ankkarokkiin että muksut pääsee sinne. Ja muksujen kaverit. Sitten kun ne tulivat täysi-ikäisiksi, ne huolehtivat samoilla kekkereillä äidistään.

Niin, bileet olivat hienot ja ilta huipentui Korso-talolla Neumannin keikkaan, jota piti ehdottomasti mennä katsomaan. Ja mentiin.

Yksi tytär oli sinä vuonna teatterikeikalla Virossa ja se lähti onnistuneesti etelän junaan. Ja Loput oli menossa junalla pohjoiseen. Väkeä oli ihan hillittömästi liikkeellä Vaikka ystävämme VR oli varannut ylimääräisiä junavuoroja nimenomaan ankkarokkilaisille ei siitä ollut juurikaan apua silla yksi ylibuukattu juna-poloinen on lipsantanut ylipainosta raitelta. Siitä seurasi hyvänlainen hässäkkä ja viivetystä päradalla molempiin suuntiin.

Niin me Lopen joukkueen kanssa hengailtiin asemalla ja junaa odotettiin. Ihan aamutuimaan asti. Kun oli sunnuntain-maanantain välinen yö meneillään, oli osalla porukasta huoli jo töihin pääsystä. Eikä silloin ollut kännyköitä tuhkatiheään, ett olisi voinut viivetyksestä ilmoitella.

Kaikki päättyi aikanaan ihan onnellisesti. Mutta mieleen jäi ihana muisto hengailusta Korson rautatieasemalla elokuisessa kesäyössä silloisten vävykokelaiden ja muiden nuorten ystävien kanssa.

Toinen muisto hiipi mieleeni ja sieluuni, kun soittolistalla oli J. Karjalaisen Mennyt mies. Aah!

Mennyt mies

Mä olen mystinen hopeinen discomies
mä olen kieltään lipova liskomies
mä olen Uuden-Englannin nahkamies
aina ilosta syntyvä uudestaan
Sä tunsit mut aiemmin Markkuna
sitä poikaa ei enää olekaan
sä revit lehden muistokirjasta
oon sun mielestä poissa kokonaan
chorus
Mennyt mies
on historiaa
Mennyt mies
on historiaa
Sokerijuurikas ei mua kiinnosta
en aio mennä syksyllä opistoon
en enää vuosiin oo käynyt metsällä
mä en tahdo tarttua aseeseen
Mul on synkka ja skitta ja vahvari
pitsiverhoissa ruusukuvio
mul on huoneessa mennyt maailma
mul on loistava tulevaisuus
chorus
Isäni veisteli puisia ukkoja
puisen naisen mä löysin pellosta
keihäänkärjenkin löysin ja hävitin
omat ukkoni veistän vinyyliin
Sitten kerran kun avaat radion
kuulet kumman tuttua, kaunista
jonka luulet, oot kerran tuntenut
jonka luulit, oot voinut unohtaa
chorus
Mä olen mystinen hopeinen discomies
mä olen kieltään lipova liskomies
mä olen Uuden-Englannin nahkamies
aina ilosta syntyvä uudestaan

http://lyricstranslate.com

http://lyricstranslate.com

Read more at http://lyricstranslate.com/en/j-karjalainen-mennyt-mies-lyrics.html#33eIwVERhcROcVjq.99

Tuon lainauksen laillisuudesta en mene takuuseen, mutta suunnattomasti eläviä muistoja J. Karjalainen sielussani herättää. Kun tytöt olivat pieniä meillä oli tapana käydä Kaivarin konserteissa ja J. Karjalainen oli herkkukamaa silloin useasti. Tässä(kään) lajissa ei syntynyt sukupolvien välistä kuilua.

 

Odotan koko levyn julkistamista.

Aerobiologian laitos osa II

Tällä kertaa taitaa olla niin että ennustukset pitävät kutinsa.
Pah.

Tuo taannoinen takatalviyritelmä toi hetken helpotuksen, mutta nyt alkavat sääennusteiden lämpötilat olla sillä mallilla että ne kirjoitetaan punaisella. Ja tuulee etelästä. Se tarkoittaa väistämättä sitä että loputkin Baltian ja muiden siitepölyistä tulevat tänne pohjolaan vapaamatkustajina täydentämään omien leppien kukintaa. Väliaikakahvit ne nauttivat minun nenässäni. Ja silmissä. Ja korvissa (tuntuu siltä).

Siis että tänä vuonna tulee ponteva koivukevät. Silleen ovat ennustaneet.

Siitä huolimatta Liskis nauttii elämästä ja sopusuhtaisesta kiiruusta.

Tänä vuonna Lopella täytetään kilvan tasavuosia. Tänä vuonna tehdään uutta. Tänä vuonna on myös kunnallisvaalit. Silloin lokakuussa.

Niistä kunnallisvaaleista tuleekin mielenkiintoiset. Vielä tällä hetkellä on havaittavissa jonkinasteista epäröintiä ehdokkaaksi asettumisessa. Kaikissa puolueissa.

Liekö syynä osittain tämä Virkkusen vetämä kuntajakouudistus, joka hämmentää pitkin Suomenniemeä, vaiko kokonainen uskonpuute vaikuttamisen voimaan.

Minä olen kyllä oman ehdokassitoumukseni ja hyvissä ajoin jättänyt puolueelleni. Sen verran mielenkiintoisia on tulollaan ja sen verran minulla on tietoa, taitoa ja osaamista että haluan olla mukana kehittämässä itsenäisen Lopen elämää, vaikka sitten suuremman kuntayhteisön osana, jos niin harkitaan hyväksi.

Pääsiäinen meni. Uskonnollinen puoli jäi vähemmälle, vain hiljaiseen rukoukseen keskenäni. Muutoin mennä veuhtasin pitkin pitäjää, jollei nyt ihan konkreettisesti, niin ainakin mielessäni.

Pitkäperjantaina nautittiin McGyverin kanssa kuplivat hänen syntymäpäivänsä kunniaksi ja loppuehtoona tein patonkeja ynnä sämpylöitä. Niitä mustikkajuttuja ja suppilovahveropatonkeja.  Ne syntyvät muutoin samalla repsetillä, mutta mustikka-pellavarouheen sijaan mylläsin ihanassa messinkimorttelissani (kiitos Stansta!) kuivatuita suppiksia rouheeksi ja jauhoina käytin enemmän ruis- kuin vehnäjauhoja. Ja tietenkin neljänviljanryynejä. Nam.

Näitä sitten arvottiin muiden ahkerien vassarien leipomusten kanssa Lankalauntain markkinoilla Lopen torilla  silloin lankalauantaina.

Ja itse markkinapäivä meni tavanomaiseen tapaan kuntalaisten kanssa seurustellen. Miten meidän teltalla onkin aina niin runsas yleisö? Varmaan siksi, että meillä on aina annettavaa. Joko maukkaita leipomuksia kahvin kera tai kuuntelevia korvia ja vastauksia kuntalaisten kysymyksiin. Ja taas vieraanamme oli kansanedustaja Aino-Kaisa Pekonen, joka oli teltallamme kertomassa kunnallispoliitikon työstä ja kokemuksistaan tässä.

Rohkea ja suoraselkäinen Aino-Kaisa otti tyynesti hymyillen vastaan myös koko hallituksen toimintaa koskevat suorasanaisetkin moitteet. Ja koska A-K oli ainoa kansanedustaja joka paikalle uskaltautui (muilla alueen edustajilla oli "kiireitä") hän sai kantaakseen muidenkin puolueiden temppuilut.

Ennen pääsiäistä kävin myös teatterissa.
Tarkemmin sanoen kävin Lopen Teatterin harjoituksissa Sajaniemen Taidemäellä.

Ensi kesän näytelmän treeneissä oli jo esimakua tulevan kesäkauden hauskuudesta, jota Timo "Tinke" Tirrin ohjauksessa työstetään. Tohvelisankarin rouva on taattua Maria Jotunia. Tinke on näytelmän sovittanut erityisesti omaan teatterimonttuumme ja muutenkin muokannut käsikirjoitusta nykypäivään istuvaksi, mutta noudattaen tarkoin alkuperäistä aikaa ja henkeä.

Näyttelijät, ts. loppilaiset teatteriharrastajat, nauttivat silminnähden uudesta näytelmästä, joka on taas perinteistä kesäteatterikauraa viimevuotisen ELMO-näytelmän jälkeen. Tämä Jotunin teksti vaatii näyttelijältä paljon. Vuorosanoja on runsaasti ja näyttelijän osaamisella on suuri merkitys näytelmän paikon hulvattomissa kohtauksissa.

Ainakin harjoituksia oli tiistai-iltana hauska seurata. Ne lupasivat nautinnollista teatteri-iltaa kesällä Sajaniemen Teatterilla.

 Suru-uutinen Justuksen kuolemasta on kiirinyt Juulian ja Karoliinan korviin, mutta myös emäntäpiika Riikka on ollut toimelias ja leipaissut kermakaakun, jota toisilleen kateelliset ja ahneet naiset syövät kilvan.

Vaan nyt ei auta enempää lörpötellä. Odottelen sähköpostiin tietoja lauantaisista arpajaisvoitoista, jotta pääsen jatkamaan kirjoittamistani. Tämä viikko on viedä voimat jo ennen alkamistaan. Joka päivälle on jotain menoa aina lauantain chartejulhaan asti. Leijonapesueemme viettää virallisesti toista charteriaan ( muualla puhutaan vuosijuhlasta) ja tällä kertaa me vietämme päivän ulkoillen siellä Kalamajalla.

Siihen asti, heippa!

Ihanan hengästyttävää

Ja se lienee myös pääsyynä laiminlyöntiini. Siis Liskolandian laiminlyöntiin ja teidän, rakkaani.

Nyt on päällimmäisenä Naistenpäivänmessut, joita leijonalaumani kanssa olemme rakentaneet.

 Kansainvälisenä naistenpäivänä ei enää juhlita naista, ei naisen asemaa eikä oikeuksia. Tänään naistenpäivä on alennettu ystävänpäivän ja äitienpäivän markkinavetoiseen kastiin. Kaupallisuuteen.

Kun ensimmäiset rohkeat naiset nousivat esiin  ja naistenpäivää alettiin viettää joltisenkin kapinahenkisenä naisten aseman kohottajaa, tekivät esiäitimme suuren työn, jota meidän ei ihan heppoisesti toimittaisi tärvellä kaupallisuuden alttarilla.

Mutta niin vaan on. Vain muutamissa postsosialistissa maissa naistenpäivää juhlitaan ja kunnioitetaan alkuperäisen arvon mukaan.

Kuka enää muistaa että vuonna 1975 vietettiin YK:n kansainvälistä naistenvuotta ja naistenpäivä, maaliskuun kahdeksas sai virallisen aseman ”Yhdistyneiden kansakuntien naisten oikeuksien ja kansainvälisen rauhan päivänä”?

No eivät nämä meidän Naistenpäivänmessutkaan kaupallisuudesta juuri poikkea. Järjestämme silti tuolloin sellaisen "naisilta naisille" tapahtuman. Mukaan on lähtenyt reilusti yli kaksikymmentä naisyrittäjää tuotteineen ja palveluineen. Mukaan on lähtenyt myös Hämeen tanssiopisto nuorten tanssijoidensa esityksillä. Oikea makupala maalaistapahtumassa tulee olemaan muotinäytös jossa esitellään niin paikallista kjuin kansainvälistä suomalaista suunnittelua ja osaamista. Muotikonsultti Leena Sarvikin tulee mukaan. Muotia esittelevät loppilainen Kartanoputiikki, nuoruudenystäväni Riitta Sandrenin Willana Oy ja nahka- ynnä pellavavaatteita luova Naturelli Verstas tuosta naapurikaupungista. Hassua, mutta en mitenkään löytänyt heidän kotisivuaan, pelkkiä kuivia yritystietoja vain. Mutta olen niitä kamppeita livenä nähnyt,  ne on siis tultava tänne Lopen -liäisiin itse tutkimaan.

Nämä pirskeet siis entisessä kotikylässäni (Läy)-liäisissä, Seuralassa, maamesseuran talossa, jota nykyään hallitsee Läyliäisten maa- ja kotitalousseura.

Ja sitten on tuo Sakari Pälsi.
Et muka ole kuullutkaan? Pöh. Kai sentään Fallesmannin Arvo on tuttu? No johan on. Tässä lievä linkki.

Meillä täällä Lopella pidetään Pälsiä suuressa arvossa, Hän oli tunnettu ja innovatiivinen kansatieteilijä, arkeologi, tutkimusmatkailija, valokuvaaja, kirjailija ja paljon, paljon muuta. Kirjastomme kulttuuri-monitoimisali on nimeltään Fallesmannisali. muun muassa. Pälsi-vainaan hauta on vanhankirkonmäellä, siinä Santa Pirjon kupeessa. Matkailu- ja "pyhiinvaelluskohde".

Noh. Tämän pitäjämme suurmiehen syntymää on tavattu viiden vuoden välein täällä juhlistaa. Tänä vuonna ovat vuorossa 130-vuotiskekkerit. Niiden kunniaksi ollaan viimeinkin perustamassa Pälsi-Seuraa (kirjoitusasua ei ole vielä päätetty). Ja se perustaminen on määrätty tapahtuvaksi Pälsin syntymäpäivänä, heinäkuun yhdeksäntenä.


Kaikkea muutakin mielenkiintoista on taas tekeillä, kevät on jo niin pitkällä. Mieleni pullistelee ideoita ja hauskuuksia, joiden toteuttamiseen tarvitsen kyllä terveitä (fyysisesti) apuvoimia. Niitä on mukavasti ilmaantunutkin, mutta itse ideoista tuonnempana. Sitten kun ne ovat aikeissa muuttua todellisuudeksi.

Nyt alan hiljentyä lepoaikaan. Huomenna on vain yksi juttukeikka ja sitten menen ostamaan uudelta viinakaupan tädiltä pullollisen jotain hyvää punaviintä. Se uusi viinakaupan täti muutti eilen tähän meidän taloon ja tuntui ensitapaamisella oikein mukavalta.

Niin, McGyver meni töihin. Oikeisiin töihin, ei millekään yhdeksän euron turhakkeelle. Sekin on kiitosrukouksen paikka.

Ja samalla vauhdilla kiitämme yhdessä saamaamme varjelusta ja armoa, kaiken koettelemuksen keskelläkin. Herra on suuri.

Edit Piaf: Mä näin äsken vielä yhden kirjoituskukkasen, jossain kohtaa lukee "kjuin", mutta sanoin Liskikselle että antaa olla, kun ei se sitä löytänyt uudelleen. Löydätkö sinä?

Mun Tärkein Elämässä

Olen taas harrastanut kulttuuria.
Ja vertaistoimintaa.
Ja luontaisparannusta.



Mun Tärkein Elämässä on näyttely, syyskuun näyttely pääkirjastomme Fallesmannisalissa täällä Lopella.

Näyttelyyn on koottu upeita ajatuksia ja kokemuksia erilaisin tekniikoin toteutettuna. On vesiväritöitä, paperimassatöitä, punontoja, keramiikkaa, savitöitä ja vaativia rakusavitöitä, huovutuksia, silkkipainotöitä ja silkkimaalauksia. On iloa ja elämää, riemua. On myös sykää toivottomuutta, joka onneksi vain vilahtaa muutamissa töissä, jotta totuus olisi läsnä.


Kaikkiaan 134 vaikuttavaa taide-esinettä, maalausta ja huovutusta käsittävä näyttely avattiin juhlallisin menoin perjantaina ja kaikki taiteilijat olivat parhaimmissaan paikalla kohottamassa kuohuvan maljan pitkän synnytysprojektin kunniaksi. Läsnä oli lehdistöä ja kuntamme korkeaa johtoa, oli sivistystoimenjohtaja ja kansalaisopiston rehtori sekä muuta sivistyshenkilökuntaa.

Näyttely on hausjärveläisen Toimintakeskus Vaahteran parivuotisen projektin tuotos.


Vaahteran väki on aikuisia kehitysvammaisia ihmisiä. Kaksi vuotta heidän elämästään on kulunut valmistautuessa tuohon näyttelyyn. On tutustuttu muihin taidenäyttelyihin, on tutkittu ja leikattu kuvia itselle tärkeitä asioista lehdistä, on keskusteltu, luonnosteltu itketty ja naurettu. On käyty harjoittelemassa Papunetin kuvataidekilpailussa ja vieläpä menestytty siellä.

Voi kun te kaikki, rakkaani, pääsisitte tutustumaan näyttelyyn. Se antaa ajattelemisen aihetta, se valaisee mieltä huomaamaan, tai pikemminkin muistamaan jokaisen ihmisen yksilöllisen arvokkuuden ja sen että Luoja ei diskriminoi ketään jakaessaan lahjojaan. Joita meidän on kiitollisina käytettävä elämämme ylistykseksi, vaikka väliin on livautettava synkkää katkeruutta mukaan, jotta pysyisimme totuudessa.



Edit Piaf: taas se lörpötteli yhdestä aiheesta niin paljon että käskin sen kertoa noista muista toisemman kerran. Ei kukaan jaksa lukea loputtoman pitkiä sepustuksia.

Eläkeliittoa, sydäntaustisia kulttuuria ja kissoja

Kuinkas muuten!

Viime postaukseen liittyen kerron että Niilo, Eno-Eunukki ja kasvinkumppaninsa Hugo-täti muuttavatkin Liskolandiaan seuraavaksi vuodeksi. Juu, kyllä muuttavat.

Tässä talossahan jakaa elämän kanssani Kissanvihaaja I Suuri, se McGyver. Ei siedä kissoja, ei ollenkaan. Pari Poikkeusta ovat tehneet Ystävällinen Haamumme Casper, ja Onerva, joka on siis tykkänään ja kokonaan McGyverin kissa. Myös omasta mielestään. Siis Onervan. Tytti tuli taloon kun Kissanvihaaja-McGyver halusi Cassu-vainaalle seuraajan Onskun seuraksi. Ja nyt tulevat nämä kaksi sankaria.

Hugo-Täti on vankkaa loppilaista navettakissa-aatelia ja kasvattanut mm. Onervan sisaruksineen. Kirppu-Äippä salli mieluusti apuvoimat kohtalaisen villin kuusikkonsa paimentamisessa. Jotkut ovat jo Niilo-Enoon tutustuneet, ystäväni ja innoittajani Katili-vainaan piti ryhtyä Niilon ja Frankin uudeksi mamiksi, mutta vieras epiteeli katkaisia suhteen hyvin äkkiä mahtavilla allergiaoireilla. Jos saan luvan, laitan linkin Niilon touhuista tuonnempana.

Roosa puolestaan täytti eilen 12 vuotta ja juhli oikein olan takaa. Ihan kuin se olisi ymmärtänyt päivän erikoislaadun, sille piti höpötellä hassuja, anniskella possunkorvanviipaleita ja seurustella muutenkin tavanomaista taajempaan. Tytti täyttää ensi maanantaina kaksi vuotta ja silloin juhlimme täytekakun kera kaikkia kesän juhlia. Silloin on myös Liskiksen oikea nimipäivä. Ja nimipäivän juhliminen on hyvin tärkeää.

Jotta postauksesta tulisi riittävän sekava, esittelen muutamia uusia otoksia Aaposta ja kerron että olen ollut reipas ja ahkera siivoten tässä päivänä muutamana KAIKKI keittiön kaapit, niin sisältä kuin ulkoa. Tuedän tasan ja tarkkaan mitä kaikkea kaapeissani on ja missä järjestyksessä. Vietän joulun niissä kaapeissa, kun kerran olen ne siivonnut.

Senttaaminen on ollut myöskin kiivasta ja mieluisaa aiheiltaan. Tänäänkin aloitin Eläkeliiton paikallisesta kuukausikokouksesta jatkaen Mikael Vesperin kautta Haapastensyrjän metsänjalostustilalle täällä Lopella yhdessä Riihimäen Seudun sydänyhdistyksen porukan kanssa. Jos jaksan, kerron niistä enemmän, mutta nyt saatte tyytyä vallan linkkeihin, joista tämä lienee aika hauska. Olin nähkääs viime yhänä mukana Lopen Päivän geimeissä, siellä teemeana oli kansanmusiikki edestä ja takaa. nauttikaapa, kunnes jaksan ja ehdin kertoa lisää.

Ja päivän piristykseksi miesvartaloa komeimmillaan:

Aapo The Great! Mummin rakas.

Nythän onkin kesä!

Kuulkaas nyt ihmiset, ei tällä oikeesti ole ihan näin tylsää kuin voisi harvahkosta päivittelystä päätellä.

Täällä on ihan kivaa. Erityisen kivaa nyt kun lämpötila ja kosteusprosentti hokasivat molemmat vähän laskea ja tämäkin vaihtolämpöinen vaihdevuosissaan jaksaa asioita toimitella ihan ulkotiloissa.

Yksityiselämää täällä on vaan pidetty, vähän laitettu kotia yhdessä McGyverin kanssa sekä rapsuteltu puutarhaa ( hih, muutama sementtisaavillinen yrttejä, tomaatteja ja kesäkurmitsoja...), siis tasattu käytävänreunoja, siirrelty perennoja paikasta kolmanteen ja silleen päin pois.

Tässäpä pikku arvoitus. Mikäkö on tämä kone, jonka McGyver tässä yhtenä ehtoona väkästi hyötykäyttöön?

No, hyvän tähden, sehän on amppelikoukkujen tekolaite. Tietenkin. Rosterikoukut käyvät toki moneen muuhunkin tarpeelliseen...

Olen toki töitäkin tehnyt, mutta huomattavan rauhallisesti. Töihin liittyi myös viime keskiviikkoehtoo, jolloin kipaisimme yhdessä lähikuppilaan katsomaan Steen 1:tä ihan livenä, kun tänne kerran sattui ja haastattelinkin sitä. Oli kivaa. Ensi viikolla uudestaan, siis räppiä.

Taiteellinen vaikutelma liveräpistä, ei puhelimen kameralla hämärissä parempaa saa..

Muutakin kivaa pientä olen päässyt kokemaan, Sajaniemen Taidemäkiprojekti on kohahtanut käyntiin kovin panoksin, kun tässä juur hyväksyttiin kaksi hanketta ihan peräkanaa. Ja sitten ihan taas yksityiselämää kavereiden kanssa.

Tuolla Taidemäellä on kesäperjantaisin pidetty toria ja viimeksi käydessäni väkeä riitti joka pöydälle, kauppa kävi, ihmiset viihtyivät ja kakarat pääsivät puihin kuin tikanpojat.

Nyt lauantaipäivän vietimme McGyverin kanssa puskissa. Kersantti Karoliinan nykyisellä pihalla kasvaa mahtavia puna- ja valkoherukkapensaita ja saimme komennunksen niistä marjat keräämään. Nyt on ensimmäinen punaviini muhimassa vanhan reseptin mukaan.

Kersantti Karoliina, joka nykyään on nimeltään Tollo, ei ollut tavattavissa, mutta kaverinsa Toukohousu kyllä kävi tervehtimässä ja nuhjaamassa kintuissa. Tästä näette pikku viipaleen kissojen taivaasta. Sitä riittää hiirineen, myyrineen päivineen, niitä tuovat iskälleen aamupalaksi ihan vuoteeseen asti.

Tästä luukustaan kisut siellä kulkevat omia aikojaan vanhan talon puutarhaan hommiinsa. Verannan ja eteisen ovessa on samanlainen. Systeemi on käytössä kesät talvet. Kyllä kisujen kelpaa!

Nyt istun ja pönötän yliväsyneenä tässä koneella ja nautin illan viileästä hiljaisuudesta. Vain iskias kiusaa, kortisonikuurin jouduin aloittamaan lopulta tuossa jokunen päivä sitten, kesäallergiat olivat päästä pahaan kuntoon ja astma suuttui perin pohjin. Alkaa jo helpottaa. Eilisen (perjantain) ehtoona oli muutama tuttu... äh, ystävä iltakylässä ja nautimme hyvästä seurasta ja viinistä parvekkeellamme. Kaijus intoutui vähän napauttelemaan ja hieromaan ihmisiä (laillistettu hieroja kun on). Tuo jo pitkään vihoitellut ja moneen kertaan silputtu olkapääni on taas kuin pakasta vedetty pikku käsittelyn jälkeen, nyt pääsen käsivarren lihaksiakin kunnolla jumppaamaan. Aika hieno homma, sanoisin.

Onerva taas tuulettaa ihan katollaan ja...

...Tytti toisella sohvalla. Mihinkähän minä menisin että mainittais??

Kesälla kerran

Käytiin McGyverin kanssa eilen kesäretkellä. Tuossa Kantatie 54:n varrella Topenon kylässä on komea hirsihökötys, kohtalaisen kokoinen lampi ja rannassa vielä erillinen hirsimaja savustuspönttöineen.

Toki menin sinne ihan juttua tekemään, mutta samalla vietettiin rauhaisa kesäpäivä muinaisaikojen hengessä. Kyseessä on tietenkin yksi loppilaisista nähtävyyksistä Kalamylly, joka on parisenkymmentä vuotta toimittanut lohilammen ja kesäkahvilan virkaa. Uudet omistajat ovat isännöimässä nyt kuudetta kesäänsä ja saaneet paikan uuteen kukoistukseen.

Eikä se kukoistus tarkoita minkäänlaista laajennusta tai muuta mahtavaa, vaan pariskunta on jalostanut peruskalalammikkoidean hartaudella houkuttelevaksi keitaaksi maailman kiireiden keskelle.




Laajalla piha-alueella, joka kiertää varsinaisen kahvilarakenuksen, on viihtyisiä pöytäryhmiä kaiken kokoisille seurueille, jos kaipaa romanttista rauhaa, löytyy vehreän kasvuston uumenista pikkuisia kahden hengen pöytiä aina pitkiin kokonaisista hirsistä vuoltuihin pirtinpöytiin. Sisätilassa on erikseen sadesään ryhmiä niin alakerran lahjatavaramyymälän keskellä kuin hämyisässä vintissäkin.

Ruokalistalla on salaatteja, voileipiä ja kala-annoksia, kaikki oman lammen tuoreista lohista omalla resepetillä savustettuja. Nam!

Palanpainikkeekesi voi siemaista Kuninkaankartanon Panimon Pehtoori-olutta tai sitten ihan vettä tahi virvoitusjuomia. Tietenkin siellä voi myös ihan itse yrittää jallittaa kalan kainaloonsa, onkiminen ei maksa mitään, mutta saaliin saa mukaansa kilohinnalla.

Seppä Kalahan pitää aika-ajoin takojan pajaansa avoinna yleisölle, suosittuja ovet myös Eletään ennenkin -tapahtumat Taiteilijoiden maihinnoususta puhumattakaan. Omistajapariskunta on syvästi sitoutunut taiteeseen ja kaikkeen kulttuuriin, Seppä Kalahan on ammatiltaan muinaisartesaani ja oman pajan tuotteita on myynnissä. Rouva Soili sen sijaan on monipuolinen kädentaitojen harrastaja joka on tueksi hankkinut taidekouluopetusta pitkään.

Pari tuntia hujahti mukavasti haastattelun ja lomailun merkeissä. Menkää käymään jos viisnelosella liikutte.

Vähän olen nyt ilman viilennyttyä tehnyt pihatöitä, kitkenyt, muovaillut ja suunnitellut. Allergia vaivaa, nyt ollaan siinä taltta-ja-vasara-vaiheessa. Siis aamuihin, kun pitää houkutella silmät auki mahdollisimman hellästi kaiken rähmän alta. Pah! Jokavuotinen juttu.

Ja koska olemme tässä vaiheessa heinäkuuta, on aika laittaa näytille Pekan vuosikuva:

Aiemmat Pekka-kuvat löytyvät täältä ja täältä. Pekka alkaa olla jo iso poika, taas oli suuremman ruukun aika.

Jaahans, jokohan hätäisimmät olisivat viikonlopun kauppreissunsa saaneet valmiiksi? Tarkoitan että jokohan sinne mahtuisi itsekin sekaan vallan hermostumatta. Menenpä tutkimaan.
Heippa!

Kuolleita kissoja ja kilpikonnakeittoa

Tällä menetelmällä ilmanvaihto jokaisessa ruumiinosassa lienee optimaalinen, varsinkin helteessä.
Kokeilkaapa.

Sellaista täällä helteisessä Etelä-Hämeessä tuntuu olevan. Kissat maata lotkottavat kuka missäkin asennossa päivät pitkät, Tapani Kansa kaihtaa vettään taiteillen kivien päällä kunnes mami tuo viileää hookaksoota pyttyyn, jotta jätkä tohtii syömään. Roosaa en uskalla päästää ulos ollenkaan lukuun ottamatta aamuvarhaisia ja hyttysten kansoittamia hetkiä, jolloin aurinko ei suorastaan porota vanhusta uuvuksiin. Vettä ja visvsyä kuluu uskomattomat määrät.

Alan vasta parin pilvisen päivän mentyä toipua edellisen viikon helteistä kohdatakseni taas uuden aallon. Viime viikonloppu oli täällä Lopella sellainen Superviikonloppu. Epistolaan kuuluivat 21. Perunankukkapäivät, kahdet lavatanssit, kotirintama-aiheiset Krouvin Kyläpäivät ja kesäteatterimme ensi-ilta. Ja hirmuinen määrä muita karkeloita.

Vaikuttavin kokemujs oli Juhani Peltosen romaanin pohjalta dramatisoitu ELMO, jonka teatterimme uhkarohkeasti otti kesänäytelmäkseen juurikin Peltos-vainaan syntymän 70-vuotisjuhlavuoden kunniaksi.

"Kun Elmo voittaa niin onni koittaa

• Sajaniemen kesäteatterin kunnianhimoinen ELMO sai ensi-iltansa

Kuukausien urakka on takana. Tanssin askeleet on opittu ja painettu selkäytimeen, vuorosanat soljuvat oikeassa järjestyksessä. Ohjaaja ja koreografi voivat huokaista helpotuksesta.

Juhani Peltosen (1941-1998) alkuperäisestä radiokuunnelmasta aikanaan romaaniksi muotoutunut Elmo, sen lisäksi että se lienee Peltosen tunnetuin teos, myös loppilainen ylpeys. Juhani Peltosen syntymän 70-vuotisjuhlavuoden kunniaksi myös Lopen teatteri otti ohjelmistoonsa haastavan kappaleen. Näytelmän on Sajaniemen teatterimonttuun dramatisoinut Pasi Saarinen vei koko tarinan karnevaalin humuun, sirkuslaisten kerrottavaksi.

Alkuperäisen tarkoituksensa Peltonen loi jo kuunnelmassaan, ihmisen tarpeineen ja heikkouksineen suuren urheilusankarin taustalla. Miten ihminen muuttuu kansalliseksi omaisuudeksi, miten ihminen tuotteistetaan ”elmoimiksi” asti, miten ihmisen kotipitäjä riehaantuu suuruudenhulluuteen asti ”omasta menestyksestään”.

Pasi Saarisen dramaturgian loihti hulluttelevaksi vakavantraagiseksi näytelmäksi ohjaaja Timo Tirri, joka yhdessä koreografi Minna Kullströmin kanssa sai loppilaiset harrastajanäyttelijät kiskomaan parhaansa itsestään. Musiikin esitykseen on säveltänyt tunnettu Matti Rankala jonka nuottilehdiltä on monen suomalaisen näyttämön sävelet saatu. Sanat lauluihin on tehnyt ohjaaja Timo Tirri.

Erityisesti Minna Kullström kiittää teatterilaisia haastavasta, mutta onnistuneesta rupeamasta näytelmän koreografian luomiseksi. - Mukanahan oli paljon ensikertalaisia, Minna kertoo, oli hienoa ohjata tätä porukkaa, oli hienoa nähdä se innostus, jolla askeleet opeteltiin sujuviksi.

Tässä näytelmässä on valtavan paljon liikettä, kohtaukset menevät toistensa päälle ja limittäin, näyttelijän on hallittava tarkoin paikkansa eri kohtauksissa ja niiden nopeatempoisessa liikkeessä.

Omenat ja piippu, rommi ja pemmikaani

Erikoista Lopen Teatterin Elmossa on toisaalta alkuperäisen tarinan selkeä tunnistettavuus vauhdilla etenevän karnevaalihumun keskellä, toisaalta rohkeat, pelkästään visuaaliset ratkaisut tarinan kokoajina. Ensimmäinen kohtaus sambaavine urheilijoineen sai takuulla yleisön päät pyörälle, mutta herätti toisaalta mielenkiinnon tulevaan.

Näytelmä kertoo raa'an tarinan nuoresta miehestä jonka haaveet ja mielenkiinnon kohteet ovat aivan muualla kuin urheilukentän tiilimurskalla tai maailmanmestaruusjäällä. Vain omenan ja piipun, rommin ja pemmikaanin myötä Elmo pääsi pakenemaan kaipaukseensa ja ikäväänsä. Kuin vahingossa Elmo ajautui huippu-urheilijaksi osallistuttuaan ylimääräisenä juoksijana keltaisissa kalsareissaan Constantzan kaupungin ympärijuoksuun. Voittohan siitä tuli seppeleineen ja haaveet loppuelämän onnesta lapsuuden rakastetun Aliisan kanssa saivat jäädä vuosikausiksi.

Herkkupaloja näyttämöllä

ELMO on sovitettu näyttämölle lukuisia kertoja, jokainen esitys on ollut omanlaisensa. Tirrin ohjaamassa versiossa näkyi fyysisyys poikkeuksellisen selvästi. Eikä pelkästään tansseissa. Myös ELMOn kuuluisat urheiluselostuskohtaukset olivat livenä kuultavissa ja nähtävissä. Selostajien tunnelmat ja eläytyminen olivat mainiot. Markus Antikainen Immona ja Raisa Nousiainen Lylynä vetivät huikean suorituksen selostamossa näyttöruutujensa äärellä. Ritva Hännisen teatterikokemus taipui luonnikkaasti peräti seitsemän roolin vetämiseen.

Constantsasta se alkoi. Jätettyään merimiehen uran Elmo törmäsi pienen romanialaisen kaupungin karnevaaleihin, joissa hän vahingossa intoutui voittamaan vuotuisen kaupungin ympärijuoksun keltaisissa kalsareissaan.

Mutta varsinainen löytö on kuitenkin itse ELMO, nykyisin Hämeenlinnassa asuva kolmekymppinen Tero Nurmi, jolle on kertynyt jo parinkymmenen vuoden harrastajateatterikokemus aina Porin Teatterinuorten ja Porin kesäteatterin lauteilta parin kesän kokemukseen Hauholla. Tero kertoo tulleensa talvella pistäytymään alkuharjoituksissa, koska erityisesti Elmon rooli kovasti kiinnosti. Roolitus pääsi ratkeamaan vasta helmikuulla, kun Teron työpaikan sijainti vahvistui. - Elmo on mielenkiintoinen ja vaativa rooli, Tero sanoo. - Olen ollut mukana kymmenissä näytelmissä mutta ensi kertaa tämä rooli vaati säännöllistä treenaamista myös varsinaisten harjoitusten ulkopuolella, vapaa-ajallakin.

Tuntemuksia ensi-illasta

Seuralaiseni teatterissa oli myös hämmentynyt alkukohtauksen outoudesta, mutta kun näytelmä eteni ELMON tuttuun tarinaan, kirkastui kasvojen ilme esityksen mittaan. Juhani Peltosen leski Tuula Nurmi tunnusti nähneensä aiemmin jo viisi ELMO-dramatisointia eri teattereissa, mutta: - Pääsivät vielä yllättämään minut, Tuula sanoi. Tuula tunnisti myös selkeitä yhtymäkohtia Peltosen alkuperäiseen Elmo-ideaan.

Suorituksiltaan ELMOn ensi-ilta oli poikkeuksellisen valmis. Jo näytelmän edetessä varsinkin ensikertalaisten näyttelijöiden jännitys laukesi ja aistittavissa oli vilpitöntä sirkusriemua. Uskon esitysten kesän mittaan kiteytyvän nautittavaksi kokonaisuudeksi ja kehotan lukijoita varaamaan paikkansa esityksiin ajoissa, itsekin ajattelin loppukuusta uusia nautittavan ELMO-kokemuksen, joka aukeaa tarkkaavaiselle katsojalle toki jo ensimmäiselläkin kerralla.

Risto Nurmea lainatakseni: Elmo ja Juhani Peltonen myhäilevät maata kiertävällä radallaan vierekkäin tyytyväisinä taas kerran onnistuneesta esityksestä.

jk-v"

Kun olin tämän tekstin napinpainalluksella saattanut matkaan kohti painokoneita ja siirryin tutkimaan päivän uutistarjontaa Amppareista olin järkytyksestä pudota tuolilta. Mika Myllylä oli löytynyt kuolleenea kotoaan! Miten se uutinen kolhaisikin minua rajusti, itku oli päästä. Juuri olin kritisoinut urheilijasuosikin tuotteistamista, ihmisen hylkäämistä. Miten länsimaisen sivistyksen piirissä voidaan vieläkin toimia niin epätasa-arvoisesti että kokonainen kansanosa saa kantaa syntinsa harteillaan hamaan hautaansa asti ja senkin jälkeen? Miten tänä päivänä yleisö voi olla niin raadollista ja naiivia ettei salli kokonaiselle kansanosalle mahdollisuutta virheisiin, inhimillisiin virheisiin, joihin kuka hyvänsä meistä voi sortua? Miten ihminen ei voi sallia anteeksiantoa ja mahdollisuutta hyvitykseen? Murhaajakin sovittaa tekonsa kärsimällä tuomionsa. Tämäkö on se oikeusvaltio jossa meidän kuuluu elää?

Edellistä miettiessänne voitte vaivihkaa listata muut tekemiseni: sovittelua, senttaamista, puutarhurointia, luottamustoimia, tissimankelia ja silmälääriä.

Nyt on aika mennä liottamaan takajalat ja rasvata ne ynnä sulloa niihin hopeasukkiin (joista kyllä löydän jonain päivänä oikean ja informatiivisen linkin), ottamaan iltalääkkeet ja kömpiä viilennettyyn makuuhuoneeseen höpö-höpö-seikkailu/vakoilu/sotakirjan kanssa.

Halailkaa toisianne, se tekee hyvää sielulle ja ruumiille.

Edit Piaf: Tuo nainen on taas väsyttänyt itsensä niin pahasti etten antanut sen enää ruveta korjailemaan kirotsuijvihertiä. Yrittäkää saada selvää.

Nuoret on nii-in taitavia!

Taas vähän väsyttää. Mutta nyt se väsymys johtuu huojennuksesta ja toki pikku jatkoista eilisten liverokkien jälkeen.

Kapakkamme täyttyi jo puolenpäivän jälkeen elektroniikasta, piuhakeloista, lihalaatikoista ja kaiuttimista, säätöpöydistä ja mikserin apuvoimista kun kolme bändiä roudareineen viritteli kamojaan lauteille ja soundeja korvanmukaisiksi.

Vähän alkoi jengiäkin jänskättää, sehän kuuluu asiaan. Pieni adrenaliinipöhäys varmistaa hyvän lopputuloksen. Ja se kyllä tuli todistetuksi eilen.

Juttuhan meni silleen että kyseessä oli näiden nuorten bändien ensimmäinen ravintolakeikka, oikeassa ympäristössä ammattilaisen mikserin kanssa. Valoineen ja savuineen. Meillä täällä Lopella on sitäkin osaamista ihan huipputasolla. Rintaluoman Sepi teki yhdistyksellemme sellaisen tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä.

Rintaluoman Sepikin hytkyi säätöjensä parissa jykevän rockin tahtiin.

Joskus ujous vaivaa miestä rohkeaa. Pippaloiden nuorimmaiset pitkän tohkaamisen jälkeen lopulta melkein täysilukuisena ryhmänä tokenivat lavalle ja playbackna vetivät kaksi 14-vuotiaan Aaron tekemää, siis säveltämää ja sanoittamaa kappaletta. Myivät siellä keikalla tuoretta levyään, rAiTiStA MUSAA. Nämä pojat ovat Varatien koulun oppilaita ja se levy, äänite on menneen lukuvuoden musiikinopintojen tulos. Ei huonoja biisejä ollenkaan, ketterä sanoitus ja mielenkiintoinen sävelmä, toki siitä paistoi nuoruus ja hentoinen kokemus, mutta upea suoritus yhtä kaikki.

Vaan päästiin sitten ihan asiaan. Osasin toki odottaa kunnon kamaa, nuorten, varsin tuoreiden bändien covereita ja monia omia kipaleita. Pakko on tunnustaa että silti yllätyin ihan niin että väliin nousivat hiukset pystyyn. Kirjaimellisesti, samoin käsivarsien karvoitus sojotti ilmassa kuin siilillä. Kaksi näistä bändeistä osallistui tosiaankin taannoin Ääni &Vimma katselmukseen Helsingissä.

Tässä revitään uuden aallon suomalaista heviä. Myös Hämeenlinnalaisen Prometheanin biisit olivat suurimmaksi osaksi omaa tuotantoa.

Jo soundcheckin alussa muistin, mitä olin unohtanut, KORVATULPAT! Parilla valvojalla oli omat matkassa, mutta yleensä olen pitänyt tapana ripustaa sisääntuloon tulppapussin vapaasti käyttöön. Itse en voi korvatulppia käyttää, menee tasapaino. Samasta syystä ei luonnu esim. handsfreen käyttö. Se on niitä halvauksen seurauksia sekin.

Nämä pojat vetivät lähes puolentoista tunnin setin. Putkeen. Mukana oli niin klassikkocovereita kuin omiakin. Settiä elävöitti pari akustista pätkää, hienot tulkinnat Bob Dylanin ja Neil Yongin biiseistä. Hengästyttävän taitavaa, Crazy Riders!

Kyllä näitä on kiva järjestää ja nähdä onnistunut lopputulos. Meillä on täällä Lopella ollut ammoiset ajat tapana järjestää SUURIA nuorisotapahtumia SUURELLA rahalla. Ja kun pettymys on myös SUURI kun tapahtumaan ei saavu likikään odotettua määrää nuoria, lyödään taas hanskat tiskiin ja muristaan että "turha sitten on kitistä, kun järjestetään eikä tulla!" Näihinkin karkeloihin myytiin 31 lippua. Oltiin varauduttu puoleen sataan, lippuja varasin varmuudeksi sata.

Vaan minäpä olen sitä mieltä, ollut täällä ollessani aina, että aloitetaan matalalla profiililla ja toistetaan tapahtuma useampaan kertaan. Silleen lähtivät Pizzaa ja Poppia -karaokekisatkin aikoinaan käyntiin, vuosi vuodelta mukaan tuli aina uusia nuoria. Nythän niitä järjestän pari kertaa vuodessa. Ravintolassa.

Minulle oli ilo nähdä kuntamme vapaa-aikapäällikön viihtyvän pitkään bileissämme ja lopulta hän oli sitä mieltä että näitä lisää! Minä tietty olen samaa mielta ja niin ovat herra ja rouva Catiscakin. Niin että syksymmällä sitten uusiksi!

Sitä ennen on tietty tehtävä vähän töitä ja pidettävä ipanoille ne karaokebileet ja koulujen alkutietämille ollaan tuumittu mopojen ST-ajoja. Tulkaa vaan mukaan, nuorten kanssa on oikeesti ihan mielettömän hyvä tehdä juttuja.

Äitienpäiväretki

Tästä tulee taas sellainen postaus että kannattaa hyvissä ajoin käydä pissalla, varata riittävästi ruokaa ja juomaa lähettyville, jos on meininki koko tarina kerralla tavata.

Tarkkaavaisimmat lukijathan tietävätkin että äitienpäivä on pyhä. Ja kansallinen liputuspäivä. Meille Stanstan kanssa se on myös pyhä. Tapasimmehan ensi kertaa livenä (IRL), siis fyysisesti juurikin äitienpäivänä vuonna 2009. Silloin tapaamisestamme suunniteltiin varsin lyhyt, Blondi sai ystävältään aamukyydin -liäisiin ja hänet sieltä noudettiin hyvissä ajoin takaisin kohti etelää, jotta hän ehti mainiosti äitienpäivälounaalle Pojan kanssa.

Vakituiset lukijat eivät ole myöskään voineet välttyä ymmärtämästä miten kiinteä ja tärkeä juttu ystävyydestämme kehkeytyi kuta kuinkin jo ennen ensitapaamistamme. Se vain vahvistui kun pääsimme nokakkain.

Tänä vuonna Herra tuli taas avuksi, jotta voisimme noudattaa perinnettä. Tosin jouduimme aikaistamaan äitienpäivää vuorokaudella, koska varsinainen äitienpäivä tällä kertaa oli vielä suurempi juhla kuin tavallisesti.

Lapsenlapsen suuri päivä

Lapsenlapsi, jota perhepiirissä Kääpiöksi kutsumme, hoiti rippikouluvelvollisuutensa jo heti vuodenvaihteen molemmin puolin. Itse koulun syyskaudella ja leirin joululomalla. Mitä likemmäs konfirmaatiopäivä tuli sen enemmän ipanaa alkoi jännittää tämä tapahtuma. Se jännitys minua kaiketi eniten ilahduttikin, Kääpiölle tällä oli suuri merkitys tässä iässä.

Ne juhlat etenivät mainiosti ennalta tehdyn suunnitelman mukaisesti. Konfirmaatiomessu ei vastoin tapoja venähtänytkään uuvuttavan pitkäksi vaan eteni ripeästi ja ilolla vain hivenen pidempään kuin normi ehtoollisjumalanpalvelus. Leppävaaran kirkko on minulle entuudestaan tuttu sillä esikoiseni konfirmoitiin myös siellä. Mutta komea kirkkosali ja rakennukset pihapiireineen olivat kyllä hämmentävät. Kirkonportilla tulisi seistä kookas kyltti : EI LIIKUNTARAJOITTEISILLE!

Kyllä kirkko itsessään oli esteetön, mutta ei sinne kirkkoon tahtonut mitenkään päästä. Ensin kiivettiin mäkeä ylös parkkipaikalta vain jotta päästiin portaiden päähän. YLÄpäähän. Ei luiskaa. Betoniportaiden ja kaiteen toisella puolen oli kyllä kauniisti luonnonkivistä muotoiltu extreme portaikko, mutta ei vammaisella sinnekään ole mitään asiaa. No, topakka esikoiseni ei paljoa tuuminut, nappasi toiseen kainaloonsa Aapon rattaineen ja toiseen Targan ja kipitti alapihalle. Minä könysin perässä parhaan taitoni mukaan, mutta ehjänä. Myös äitini saatiin kunnialla kotvan kuluttua alas.

Itse konfirmaatiossa sain käyttää "erivapautta" olemalla mukana rippilapsen siunauksessa. Siellä kökötin rollaattoreineni kummien seassa alttarilla. Se oli minulle suuri hetki. Kuten sekin lähes viisitoista vuotta sitten kun leikkasin hänen napanuoransa.

Kotona juhlittiin perheen parissa. Meidän parhejuhlissamme "perhe" saa laajaemman merkityksen, melkein kuin heimo, mukana olivat tietenkin isoisovanhemmat, isovanhempi ja vanhempi, serkut, tädit, isotädit ja yksi isosetä. Kääpiön rakas Vaari oli läsnä ja seurasi päivän kulkua sieltä sateenkaaren päästä. Ja Aapon isä sisarineen sekä äiteineen. Ja kummi perheineen. Oli taas niin upeaa kuulua siihen perheeseen. Anoppi I Suuri, hänen lapsensa, (entiset) kälyni ja lankoni. Olemme yhdessä käyneet suuria niin onnellisia kuin raastavan tuskallisia tapahtumia.

Päivä kaupungilla

Mutta nyt palataan vuorokauden verran taaemmaksi historiaan.

Taksi-Päivi pakkasi minut Riihimäen asemalla InterCity-junaan oikeasta vaununovesta sisään. Riksun asema on niitä harvoja joissa ei vielä ole korotettuja asemalaitureita, joten extremematkailu alkoi siis heti lähtökuopissa. Omin nokkineni yritin toimittaa itseni oikealle istumapaikalle, mutta vaunun liukuovi läpsähti kiinni. Hetken ällistelin tilannetta, mutta vaunussapa istui nuori mies heti oven toisella puolen, nosti kättään ja painoi nappia. Samanlainen nappi oli siis myös vaunusillan puolella, mutta enhän minä sitä hokannut. Seuraavaksi oli ujuttauduttava vaunun kovin kapoista käytävää rullaten omalle istuimelle, jossa nukkui nainen. Hiljaa mielessäni nakkasin kiitoksen yläkertaan, sillä nainen nukkui ikkkunapaikalla, joten varoin visusti herättämästä häntä ja niin sain istua käytävän puolella. Targa-parka vain tukki koko käytävän. Junailijan tullessa lipuntarkastusta toimittamaan tiedustelin mahdollista parempaa paikkaa matkakaverilleni, mutta mies oli sitä mieltä että sopu sijaa antaa, eikä kukaan muukaan sitten mutissut mitään. Paitsi ne jotka halusivat rolliksen toiselta puolelta mennä vessaan joka sijaitsi toisella puolella. Tai ne jotka halusivat tulla ravintolavaunusta omille paikoilleen loppumatkaksi. Tunnin ajan saimme seurata moninaisia sirkustemppuja ja dilemman ratkaisumalleja. Kuka kiipesi esteen yli, kuka hoksasi kieputtaa rollista päästäkseen vaivalloisesti ohi, hauskimmat olivat kaksi rouvaa, jotka hetken pohtivat tilannetta, vetivät Targan edelliselle vaunusillalle, astuivat toiselle puolen ja hinasivat vehkeen perässään takaisin paikalleen. Vaunuosastossa alkoi viritä hymynpoikasia ja vähän jutteluakin. Junassa on hauska matkustaa.

Helsingin päässä osui eteen seuraava ongelma. Laituri oli periaatteessa ja käytännössäkin junan tasalla, mutta välissä oli taas se rollaattorin pyörän levyinen aukko, kuilu, sanoisin. Eikä kukaan muu ollut poistumassa junasta siitä ovesta. Siis enää, kaikki hyökkäsivät edelläni ja töniskellen ovesta ulos. Apuun tuli lopulta nuori nainen joka ensin puisti päätään ennen kuin hokasin vaihtaa kieltä ja "of course I will", ja näin olin perillä pääkaupungissa.

Eikä Blondia missään. Kääk!
Blondi oli kyllä asemalla ja mielestään oikealla laiturillakin, mutta minun InterCityni tulikin vika raiteelle ja siitäpä tämäkin sekaannus sitten johtui. Hiippailin sokkona aseman suuntaan. Se oli aika vitsikäs tunne. Vieras paikka, mikään ennestään tuttua ei ollut oikealla paikallaan, pelkästään minulle ennenkokematon kate häiritsi näkökykyäni. Siis nähdyn ymmärtämistä. Onneksi Stansta minut pian kaappasi syliinsä ja pääsimme poistumaan savuttomalta asema-alueelta.

Oikeastaan ei juurikaan ole väliä missä kuljimme ja mitä teimme, sillä ympäristöllä ei meidän tapaamisellamme ole merkitystä. Vain tapaamisellamme. Mutta sen verran kerron että matkassani oli ostoslista, jonka mukaan kävimme kaupoissa. Myös kultasepänliikkeessä, sillä halusin antaa kääpiölle rahan sijaan pysyvän muiston. Sellainen löytyi perinteisin menoin: ensin isketään silmät tuotteeseen, ihastellaan ja käydään koko liike, myös tarjouskorit lävitse. Sitten otetaan myyjä matkaan ja ostetaan se ensimmäinen tuote. Kun Kääpiö sen avasi seuraavana päivänä, olin onnellinen osuttuamme oikeaan: ensin laajenivat silmät seljälleen, sitten aukesi suu ja: ÄIIITIIII! Mä sain sen! "Se" on Nomination'in teräksinen ranneketju, johon voi kiinnittää amuletteja roikkumaan.

Istahdimme entisen työmaani (edesmenneen Planet Hollywoodin) terassille Mikonkadun ja Hallituskadun kulmaan, Stansta otti korttini, meni tiskille ja tuli kotvan kuluttua paperilaput ja kynä kädessä takaisin: nimi tohon! Hyvää palvelua ravintolan taholta, mutta itse en olisi tuollaista tehnyt. Olisin joko tullut itse hakemaan kuittauksen tai kieltäytynyt ventovieraan kohdalla koko toimesta. Mutta Amarillo-ketjulla lienee omat sääntönsä. Ja hyvä niin, vältyin portailta ja sokkosuunnistukselta oudossa paikassa. Tokihan entinen Pool Bar oli saanut aivan uuden muodon joten en olisi siellä osannut liikkua. Vessareissulle Stansta ohjasi minut salin läpi, katskokaas en ollut koskaan siinä talossa käynyt asiakasvessoissa, meillä rappareilla oli omat tilamme. Kohti valoa osasin itse palata paikoilleni.

Mutta sitten sattui hassuja. Viereiseen pöytään yritti majoittua kaksi varttunutta daamia, jotka olivat olleet äitienpäiväruusu- ja -kakkuostoksilla. Luontaiseen tapaamme aloimme järjestellä ahtaalla terassilla tilaa rouville, Stansta siirsi pöytäämme, minä pakkasin ruusut ja kakun mukavasti tyhjälle tuolille pöytämme alle ja rouvat kävivät hakemassa kuoharilasillisensa. Ja vaikka kuinka sanotaan että helsinkiläiset eivät puhu vieraille, alkoi oitis keskustelu, kerroin miten olimme tutustuneet (blogit) ja miksi olimme liikkeellä juuri nyt. Siis minä kerroin vieraille blogistani, Blondi ei puhunut mitään tunnetuista syistä. Olisi kyllä voinutkin, sillä toinen rouvista paljastui Ivan Tykiksi. Kun aikamme rupattelimme, sain käsiini uusimman kirjan Tarantellaa! painoksen omistuskirjoituksella ja yhteystiedoilla varustettuna. Onneksi lompakossani oli vielä paikallislehden käyntikortteja ja näin meistä tuli heti kaverit. Uusimman kirjan arvostelu onnistuu tässä kevään mittaan niin täällä Liskolandiassa kuin omassa lehdessäkin, onhan käsiini tullut nyt jo neljäs arvostelukappale. Kivaa!

Seuraava hassu juttu oli McGyverin sukulaisen tapaaminen. Kävimme moikkaamassa Stanstan ystävää, jolla on sama sukunimi kuin McGyverilla. Mekin tykästyimme toisiimme, ihan niin kuin Blondi oli ennustanut. Samassa kuppilassa minulle esiteltiin puolalaissyntyinen rouva joka osoittautui jazzlaulajaksi. Magda, Margareta von Bock kutsui meidät illalla jameihin Ravintola Stureen samana iltana. Ja menimmehän me! Meillä täällä maalla ei pääse nauttimaan livejazzista, jameista puhumattakaan, joten nautin lyhyestä illastamme jameissa suunnattomasti. Edellisen kerran tavoitin vastaavia fiiliksiä Kölnissä Papa Joessa kauan, kauan sitten. Viimeisen kappaleensa Cry me a river Magda omisti ensin Stanstalle ja sitten minulle, joka olin neitsytmatkalla siinä kuppilassa. Pääsinpä vetäisemään myös pikku soolon ohikulkeneilla bongorummuilla! Nam! (sain jopa muutaman aplodinkin)

Muuten tapaamisemme sujui perinteitä noudattaen: sitä, SITÄ, jauhelihakastiketta lisukkeinen, mielenmukaista Hereford punkkua ja loputtomasti asiaa, aina aamuun, puoli viiteen asti. jolloin minun oli pakko jättää Blondin lenkkikaveri omiin oloihinsa (muruni jo nukkui suloista porsaan unta, hivuttauduin varovasti viereen peiton alle herättämättä rakasta ystävääni) kyetäkseni aamuyhdeksältä esikoiseni kyytiin kohti rippijuhlia!

Kuvia ette nyt vieläkään saa loppukevennykseksi, koska kuvatilani on lopullisesti täyttynyt laitojaan myöten, enkä ole ehtinyt/jaksanut etsiä linux-yhteensopivaa pankkia itselleni. Kun Stansta raportoi omalta osaltaan, käytte sitten katsomassa sieltä. Jookosta.

Ja nyt viikon juttujen kimppuun!