maanantai 28. maaliskuuta 2011

Hauska haaste

Kuljeskelin joka-aamuisella blogikierroksella ja törmäsin Mk:n blogissa hauskaan juttuun. Tässä haasteessa pitää valita oman blogin kymmenes postaus, julkaista se uudelleen ynnä vertailla tekstiä, tyyliä ja muita ilmiöitä tämänpäiväiseen maailmaan.

Tällainen sieltä löytyi:

lauantai 19. heinäkuuta 2008

Onks pakko jos ei haluu?

Siinäpä kysymys johon ei taida oikeaa vastausta olla olemassakaan.

Synnynnäinen aneurysma repesi aivoissani yhdeksän vuotta sitten.
Melkoisen seikkailun jälkeen päädyin HYKSin Töölön sairaalaan, suoraan leikkuupöydälle. Jossain matkan varrella papereiden mukaan käväisin rajan toisella puolen. Minä en tiedä tästä seikkailusta yhtään mitään. Reilut kolme viikkoa puuttuu tykkänään elämästäni ja kokemuksistani. Onneksi. Kun luin myöhemmin epikriisit ja niiden suomennokset olin hyvin kiitollinen siitä etten ollut itse mukana. Valitettavasti perheeni ja ystäväpiirini olivat.


Kuuden viikon kuluttua räjähdyksestä kävelin omin jaloin ulos sairaalasta.

Eihän tässä käynyt kuinkaan, ajattelin ja olin intoa täynnä. Ainoa mikä ihmetytti (silloin) oli kirjoitettu neljän kuukauden sairasloma. Miksi ihmeessä? Olinhan ihan kunnossa. Vähän väsytti ja huippasi, mutta sehän johtui vain pitkästä sairaalassa oloajasta.


Jotenkin arkiasiat eivät kuitenkaan sujuneet ihan totutun mukaisesti. Huonekalut olivat ihan väärissä paikoissa. Vessan ovi oli väärässä paikassa ja joku siirteli pyttyäkin sivuun. Olin kolmea päivää ennen sairastumistani allekirjoittanut vuokrasopimuksen uudesta asunnosta. Järkevänä tyttönä oivalsin että siitähän se tietysti johtuu. Vieras paikka. En ollut nähnyt uudesta asunnosta kuin pohjapiirroksen, jonka mukaan sairaalassa sisustin uuden kotini. Perheeni ja läheiseni olivat muuttaneet kamppeeni mökiltä ja välivarastosta ja parhaansa mukaan asentaneet kaiken paikoilleen siltä varalta että tokenisin tajuttomuudesta.


***


AVH on yleisnimitys kaikenlaisille AivoVerenkiertoHäiriöille. Tämän lyhenteen sisään luetaan aivoinfarktit, joita kansankielellä kutsutaan aivoveritulpiksi, TIA -nimiset ilmiöt jotka ovat ohimeneviä häiriöitä sekä aivoverenvuodot joita tunnetaan ainakin kahta sorttia. ICH tarkoittaa lyhyesti sitä että aivokudoksessa on suoni rikkoutunut ja veri on vuotanut kudokseen, SAV, subaraknoidaalivuoto, on taas lukinkalvon alainen valtimon repeämästä johtuva verenvuoto. Lukinkalvo -niminen rakenne ympäröi aivoja kauttaaltaan ja ao. vuoto voi syntyä missäpäin pääkopan seutua hyvänsä.

Käsittelen SAV:ta koska minulla on hyvin henkilökohtainen suhde siihen. SAV voi syntyä monestakin syystä. Yleisin lienee synnynnäisen valtimonpullistuman (aneurysman) puhkeamisesta tai repeämisestä johtuva tila. Muita aiheuttajia voivat olla esim. hoitamaton korkea verenpaine tai korkea niin ikään hoitamaton kolesterolitaso.

Korkea verenpaine ymmärrettävästi rasittaa niin sydäntä kuin verisuoniakin, siis myös sydäninfarktit ovat täysin odotettavia seuraamuksia ja jostain syystä tunnetumpiakin.

Kolesteroli taas ei katso fysiologista paikkaa aiheuttaakseen ongelmia ihmisen kehossa, siis miksipä ei aivot siinä kuin sydänkin. Jos mainittuja riskitekijöitä on olemassa on AVH:n mahdollisuus huomattavasti suurempi kuin ns. terveellä. Lisäksi mahdollisuutta lisäävät stressi, runsas päihteiden käyttö ja moni muu epävakaisuus elämässä.

Minulla oli se synnynnäinen pullistuma joka katsoi hyväksi poksahtaa, suorastaan räjähtää. Papereissa lukee että päässäni vallitsi "massiivinen basilaarivuoto vasemmalla takakuopassa". Eikö ollutkin selkeästi sanottu! Neurologini selitti myöhemmin näyttäessään ottamiaan TT-kuvia että koko kallonpohjani sekä aivorunkoni ja avolisäkkeeni lähiympäristö olivat täynnä verta. Myönnän että kuvat näyttivät vähintäänkin pelottavilta ja oikeastaan vasta silloin tajusin mitä minulle oli tapahtunut ja kuinka karvan varassa henkiinpalaamiseni oli ollut. Neurologini tunnustikin että hän omasta mielestään lähetti eteenpäin kuolevan naisen joka ei varmasti selviä hengissä Hämeenlinnasta Helsinkiin.

Koska pyrin täydellisyyteen kaikessa tekemisessäni kohtaloni järjesti vielä reilun viikon kuluttua valtimon koilaamisesta ( valtimossani on platinainen sidos, jota koiliksi kutsutaan) kaksi reipasta tukosta pikkuaivoihin. Ne sotkivat näkökeskukseni aika pahasti. Korjausyritykset silmäklinikan leikkuupöydällä eivät kohentaneet tilaani toivotulla tavalla, joten eläköityminen napsahti niskaan minulta lupaa kysymättä.


Kerron tämän ihan vaan siltä varalta että jotakuta kiinnostaa tai jos joku kollega haluaisi vaihtaa kokemuksiaan asiasta, Jotenkin näyttää olevan niin että kaikki aivosairaudet, ovatpa ne fyysisiä tai psyykkisiä, ovat vahvasti vaiettuja salaperäisiä sairauksia.

Jonkinlainen tehty tabu.


Hakusanalla "avh" löytyy runsaasti teknistä tietoa asiasta. Liittomme

tiedottaa mieluusti kuntoutuksesta ja muista helpottavista arkiasioista.

Avh:n kokenut osaa kertoa, neuvoa, tukea ja auttaa vertaisiaan.
Vertaistoiminta on vahva juttu!

lauantai 26. maaliskuuta 2011

Yksi pieni pyytö vain

"Ottakaa välillä ne "liskislasit" pois silmiltä ja lukekaa
tekstejä ilman ennakkoluuloja ja omia kuvitelmianne."


Tällaisen kehotuksen saitte lukijani tänä aamuna (Anonyymi, Sat Mar 26 02:39:08 2011). Postaukseen "Nöyryys"

Liskolandiaa on jo viime vuoden kesästä lähtien häiriköinyt tämä samainen Anonyymi. Olen varmaan ensimmäiset komentit poistanut, kun en niitä nyt löytänytkään. Yhtä kaikki, vakituiset lukijani jo tietävätkin mistä nyt puhun. Puhun anonyymistä vieraastani, joka lukee vain tietyn kategorian postaukset (sellaiset missä kerrotaan sellaisista pehmeistä, itsepäisistä suloisuuksista jotka myös noidan luudanvarrella viihtyvät) en siis laita nimellä sitä kategoriaa näkyville. Ihan varmuuden vuoksi.

Sen sijaan pyydän teitä, rakkaat lukijani tästedes pidättäytymään hänen tulevien solvaustensa kaikkinaisesta kommentoinnista. Toki ymmärrän että monen varmasti tekisi mieli, koska monet ovat saaneet rapaa silmilleen vain olemalla tämän itsekkään ja uppiniskaisen syntisen lukijoita. Ja kiitos, Hanni sanoistasi joiden mukaan suhtaudun aikuismaisen rauhallisesti tähän häirikköön.

Olen kuitenkin kypsynyt ajatukseen ryhtyä toimiin tämän jutun tiimoilta. Olen sitä mieltä että näin pitkään kestänyt häiriköinti täyttää jo parinkin rikosnimikkeen ehdot. Muistatte varmaan että olen jo ehdottanut henkilökohtaista yhteydenottoa ja kähempää tutustumista, jotta täällä ei tarvitsisi lukijoitani asialla kiusata. Mutta ei. Kertakaikkiaan ei, tämä ihminen(?) haluaa pysytellä nimettömänä suojellakseen omia lukijoitaan herjauspostilta (ristiriita?)

Tämä on minulle hankala tilanne. Olenhan rikos- ja riita-asioiden sovittelija ja luonteeltanikin sovittelevainen. Kavahdan ajatusta rikosilmoituksen tekemisestä. Jotenkin vaan alkaa tuntua siltä, että nyt loukataan jo niin isoa porukkaa (lukijoitani, jotka koen lähimmäisikseni, rakkaikseni) että jotain on nyt tehtävä.

Siksi pyydän että ette tästedes alentuisi tämän Anonyymin tasolle, vaikka kuinka kutkuttaisikin. Sättiköön keskenään.

En myöskään pidä Liskolandian tyylin mukaisena rajoittaa blogiini pääsyä ja kommentointimahdollisuutta. Muistaakseni tänne pääsee kommaamaan res-toiminnolla, se riittäköön.

Lopuksi kerron että eilen tämä kinttuni taas kuvattiin ja JIPPIIIIII! murtumaa ei edes varjona enää erota terveestä luusta. Saan kotioloissa jo köpötellä ilman kyynärsauvoja ja ennen kaikkea ILMAN pyörätuolia. Kipsi poistetaan tosin vasta parin viikon päästä.

Tuonnempana kerron kuitenkin kuluneen viikon torstairetkestäni uuden ystävän kanssa. Kävimme apteekissa ja ruokakaupassa. Ihan kaksistaan, ilman avustajia. Pyörätuoleilla. Odotelkaa kuitenkin siihen asti että juttu on julkaistu paikallisläpykässämme ja kunnes olen pyytänyt luvan hänen kuviensa/nimensä käyttämisestä blogissani.

Että sellaista tänne nyt kuuluu. Iloitkaa lähimmistänne, iloitkaa kevään heräämisestä.

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Never say never again

Ja silti aina yritän olla urhea.

Tällä kertaa kävi niin nolosti että jatkan puheenjohtajuuttani Lopen Nuorten Tukiyhdistys ry:ssä.

Juu, tänään pidettiin sääntöjen määräämä vuosikokous, jossa niin ikään sääntöjen mukaisesti vapautettiin sekä hallinnollisesta että taloudellisesta vastuusta edelliskauden hallitus. Javalittiin uusi.

Vaikka olen jo pitkään vannonut ja vakuuttanut että irrotan itseni kaikesta mahdollisesta, nuijin sittenkin kokouksen puheenjohtajan ominaisuudessa itseni esitysten mukaisesti uudeksi puheenjohtajaksi. Muutenhan tämä on mieluinen tehtävä, mutta viime vuosina, tarkemmin kahtena edellisenä, on ilmassa ollut melkoista vastahakoisuutta nuorten asioiden hoitamisessa ja homma kävi kahden naisen voimille tarpeettoman raskaaksi.

Olen taipuvainen innostumaan kuin ilmapallo minulle rakkaitten asioiden hoitamisesta, varsinkin kun mukaan tulee yksikin uusi innoittaja. Nytpä pääsimme viimein, juuri ennen yhdistyksemme viisivuotispäivää tilanteeseen, johon tämä konklaavi alunperin perustettiin. Se nähkääs perustettiin työkaluksi kuntamme nuorisotoimen avuksi. Ajatus oli kaunis ja ideologialtaan hyväksyttävä. Harmi vain että sen paremmin suuri yleisö kuin virkahenkilötkään eivät alkuun osanneet yhdistystä oikein hyödyntää. Olipa osansa henkilökemioillakin, jotka hapattivat toiminnan hyvinin alkutekijöihinsä.

Ymmärrätte ettei tällaisen yhdistyksen puheenjohtajuudella ole juurikaan virkaa.
Vaan tänäänpä paikalle hinatut alustajat, Non Fightin Generationin toiminnanjohtaja ja perustaja Timo Purjo sekä jo yhdeksänkymmenluvun (siis viime vuosituhannen) alkupuolen vuosista sovittelutoiminnassa mukana ollut palvelupäällikkömme
Kanta-Hämeen sovittelutoimistossa, Hurskaisen Mara saivat vähäisen yleisön syttymään. Jopa paikalla olleet nuoret. Ainakin osan. Kokoushan pidettiin kuntamme nuorisotilassa aukioloaikaan. Siispä asennoidun tulevaan kauteen luottavaisin mielin ja uuden entusiteetin vallassa.

Muilta osin viikko näyttää jo normaalilta. Eilen oli kirjoituspäivä, tänään myös, maustettuna em. tilaisuudella. Huomenna käyn toisen loppilaisen kansanedustajaehdokkaan kimppuun haastattelumielessä, torstaina on kylän apteekkarin läksiäiset, perjantaina menen tuomiolle ja röntgeniin tuon kinttuni kanssa (pitäkää rakkaat taas edes vähän peukkuja...), lauantain vietän kirjastossamme jonkinlaisen puuhapäivän tiimoilta (ehkä syykin selviää minunlle tässä lähipäivinä...) ja sunnuntaina onkin suuri Naisvaikuttaja seminaari Lopen kunnantalolla. Paikalla on nimekkäitä veteraanipoliitikkonaisia kaikista muista puolueista paitsi kokoomuksesta. Miksiköhän näin? Maanantaina kirjoitan kone sauhuten kuluneen viikon tapahtumista, tiistaina otan kuohari"kännit" syntymäpäiväni kunniaksi ja toiset neljännen hääpäivämme muistoksi. Eiku...

Ja jos näistä selviän, kerron lisää...

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Se tuli puskasta

Olen parina päivänä ollut jotenkin vetämättömissä. Masentunut.

Vähän valoisuutta hetkeksi toi eilinen tapaaminen sovitteluohjaajani kanssa. Oli vuotuisen kehityskeskustelun aika. Meistä sovittelijoista pidetään todella hyvin huolta täällä Kanta-Hämeessä. Erityisen mukava tuo eilinen tapaaminen oli siksikin että olen jo toista vuotta hoitanut keskenäni sovittelut täällä Lopella. Toki minulla on ollut pari itse keisseissä, mehän työskentelemee pareittan ihan jo turvallisuudenkin vuoksi. Mutta aika harvoin nykyään tapaan kollegoja, ohjaajan kanssa hoidamme asiat puhelimella ja sähköpostilla.

Pettymyksen tuotti paikallisen kebab-baarin falalelit, olivat jotenkin vetisiä ja mikrossa lämmäytettyjä. Tuolla Lähi-Idässä mainitun herkun saa tuoreeltaan tulikuumana suoraan kiehuvasta öljystä nostettuna ja ne tarjoillaan tuoreiden vihannesten kanssa. Myös avotulella grillatut sipulit, paprikat ja tomaatit kuuluvat usein annokseen. Ja tietenkin tahini, jota tuossa paikassa ei vissiin tunnetukaan.

Tänään minulle valkeni julma todellisuus.
Minähän opettelen taas kerran kävelemään. Siitä syntyi huima fläsäri. Koko kehoni palasi niihin päiviin, jolloin opettelin ymmärtämään mitä oikein on tapahtunut. Sen aivoverenvuodon jälkeen. Ikävänoloinen tunne.

Nyt on onneksi kysymys tila-aikaisesta vastuksesta. Uskon että pinnani piisaa tähän harjoittelujaksoon. Silti luulen että sähkötolpat ovat visusti hiirenkorvilla ennenkuin tämä tätsy omin jaloin kävelee.

Siitä huolimattailoitsen ensi sunnuntaista, jolloin matkaan Riihimäelle Aino-Kaisan vaalitilaisuuteen. Aino-Kaisa järjestää "Koirien Talent-kisan" Graniitinaukiolla. Luvassa on siis kunnon toverihenkeä, hauskoja koirakkoja, kahvia ja makkaraa. Tapahtuman tuotto osoitetaan suoraan Onnentassun eläinhoitolalle.

Siihen asti iloisiin näkemiin ja kuulemiin!

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Arvojärjestys

.. on ehdottoman tärkeä ja siitä on syytä pitää kiinni.

Roosalla on kaksikamarinen pääkoppa (McGyverin sanojen mukaan) Toisella puolella valtaa pitää MINÄ ja siellä toisella puolella on MINUN. Juurikaan muuta ei kuulemma koiran pikkupäähän mahdu.

MINÄ ilmenee mm. siten että MINÄ menen ensin. Ovesta kumpaan suuntaan hyvänsä. Tervehtimään vieraita. Ruokakupille. Mamin sänkyyn. (tai vaihtoehtoisesti McGyverin sänkyyn, jos se on vapaa) Sohvalle.

Kun Mami nukkuu, on koiran ensisijainen tehtävä valvoa Mamin unta. Silloin ei ole pissahätää eikä nälkä. Kun Mami herää, on tultava aivan tyynyn viereen ja leväytettävä se kuuluisa hymy. -Huomenta! Ihanaa kun heräsit, nyt mä pääsen syömään! pissalle syömään pissalle....

Ja silloin on Roosan mielestä hutun oltava jo lionneena kupissa ihanhetijustnyt.

Sehän ei oikeesti tässä huushollissa toimi, vaikka jo vuosia koira on tällaista järjestystä yrittänyt saada aikaiseksi. Nähkääs, ENSIN mennään pissalle ja hoidetaan keliolosuhteiden mukaisesti siistiytyminen sisään tullessa. SITTEN vasta on ruokailun vuoro.

Tänään Roosa sai taas kerran muistutusluennon perheessämme vallitsevasta arvojärjestyksestä. ENSIN ovat kissat, sitten tulee Mami jonka jälkeen tulee McGyver ja lopuksi tulevat kilmikonna ja koira.

Täytyy tunnustaa että sieluani hiveli tuo McGyverin mitoittama järjestys. Olen perheen tärkein heti Onervan ja Tytin jälkeen. AAH!


Minä kuulkaa kiitän teitä kaikkia lukuisista paranemistoivotuksista. Olen jo (vähän etuajassa) aloittanut keppiharjoittelun. Jo siitäkin syystä että en voi loputtomiin hepariinia survoa vatsanahkaani ja liikkeelle on päästävä ettei tulppa synny sujahda kintusta keuhkoon. Toisekseen tämä sisällä kykkiminen on edelleenkin TYLSÄÄ.

Sitkeys varmaankin palkitaan, mutta nyt olen aikas kipiä. Kun muistetaan että vasen kinttuni on kipsissa ja oikea puoleni on se nippanappa kuntoitunut halvauspuoleni, voitte kuvitella minkälaista akrobatiaa se harjoittelu on. Soppaan lisätään vielä olkapää, joka leikattiin joitakin vuosia sitten viimeisen, siis sananmukaisesti viimeisen kerran. Kyynärsauvojen kanssa koikkiessa korvanjuuresta kuulu arveluttava ryske ja lopun päivää kiputila siinä kohdassa on kohtalainen. (vrt.sairaalaslangi)

Ja kun muistetaan että kaikki lääkärikirjan mukaiset nivelsiteet nilkassa (molemmissa, se on osaltaan syy herkkään kaatuiluuni) ovat rispaantuneet ja osin arpeutuneet, on helppoa niin ikään kuvitella mikä kipu on molemmissa nilkoissa. Plus että kun normistikin turpoamaan taipuvainen vasen raajani turpoaa rasituksesta nytkin, on jalkapolon olo kipsin sisällä melkoisen ahdas.

Yllämainittu ei tokikaan ole valitusta vaan vallitseva tosiasia, jonka ehdoilla mennään.

Loppukevennykseksi laitan linkin, josta pääsette ihastelemaan Onervaa. Kas kun en vieläkään ole siivonnut tämä blogin kuvatilaa saadakseni mahtumaan uusia...

lauantai 12. maaliskuuta 2011

Kelamuilutusta ja hyvääkin

Viime keskiviikkona kirjoitin tälläisia:

"Nythän on käynyt niin että ystävämme KELA (anteeksi kielenkäyttöni) on ilmaissut vaatimuksen siitä että yhden sairaanhoitopiirin alueella toimii yhtenäinen ja VAIN yhden keskitetyn taksisysteemin tarjoama palvelu. Siis saadakseen oitis jo taksimatkalla korvauksen matkasta on tilaukset hoidettava vain tuosta yhdestä paikasta ja mieluiten paria päivää aiemmin. Eikö?

Noh, täällä Kanta-Hämeen Keskussairaalan alueella taksihommia hoitaa Ksnta-Hämeen taksikeskus. Huom. Paino sanalla HOITAA.


Liskis siis toimi tismalleen ohjesäännön mukaisesti: tilasi invataksin jo maanantaina (7.3.) päivämäärälle 9.3. klo 12.30. ehtiäkseen ajoissa sairaalaan kontrolliin.

Kello 12. 25 oltiin sitten Stanstan kanssa valmiina parkkipaikalla pyörätuoleinemme ja reppuinemme. Olimme valmiina myös klo 12.38. Ja 12.40. Tosin tässä vaiheessa olin jo tavoitellut taksikeskusta puhelimitse - turhaan. Siihen mennessä olin myös tiedustellut pitäjämme invataksiyrittäjilta oliko kukaan mahdollisesti ottanut tilausta em. ajankohtaan vastaan. Eipä ollut.

Mehän tiedämme että Liskis katkaisi kaksi viikkoa sitten kinttunsa. Tänään keskiviikkona piti oleman rtg ja kontrolli. Siis silleen että katsotaan aikooko pohjeluuni luutua ohjekirjan mukaiseen järjestykseen, vai tarvitaanko siihen avitusta puukkojen ja puntareiden muodossa. Tämähän ei siis onnistunut. Autoa ei kuulu, ei näy. Emme siis kovastikaan tiedä onko kinttuni aikeissa luutua silleen kuin on aikomus, vai peräti omalla taiteellisella tavallaan.

Kun Stansta ja muut avustajat olivat saaneet tuupituksi sekä minut että pyörätuolin takaisin kevätsohjoista ylämäkeä pitkin kotiin, vedin kotvan henkeä. Sitten soitin ystävällisiä puheluita eri suuntiin. Ensin tietty sairaalaan ilmoittaakseni force majourtilanteesta, sitten edellä mainittuun taksikeskukseen. Ystävällisen palvelun päätteeksi aloin tavoitella alueemme taksitarkastajaa.

Loppujen lopuksi keskustelumme päättyi ystävällisiin pahoitteluihin ja lupauksiin ettei tämä toistu enää ikinä...


Että tälläinen tapaus tällä kertaa.

Toivon vaan että mitään hankaluuksia tästä viivytyksestä ei kinttuni parantumiselle koidu. Samoin käväisi mielessäni vakuutusyhtiön reaktio. (Isännöitsijämme on sitä mieltä että taloyhtiön kuuluu tämä vammautuminen korvata."

Sittemmin tarina jatkuu niin, että ensinnäkin sairaalasta täti soitti perään ja ilmoitti uuden ajan olevan käytettävissäni jo het seuraavana päivänä. Minä soittamaan sinne peevelin taksikeskukseen ja vannotin tyttöä hoitamaan sen taksin VARMASTI oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan. Tyttö soitti muutaman tunnin kuluttua ja vahvisti tilauksen menneen perille ynnä sen-ja-sen taksin tulevan minut tuoleineni noutamaan.

Se hyvä seuraa nyt: pohjeluuni on luutunut kiltisti ja ohjekirjan mukaisesti juur niin kuin kuuluukin. Kuvissa hädin tuskin murtumakohta erottui. Saan siis jo vähitellen opetella keppien kanssa seikkailun. Ainakin kerran vielä joudun kuvattavaksi, mutta nyt näyttää ja tuntuukin hyvältä. Kyllä nämä seuraavat neljä viikkoa vauhdilla menevät, kun kahdesta ensimmäisestä selvittiin.

Sain myös virallisen vastauksen ja kootut selitykset mainitusta taksihässäkästä ja sen syistä. Virallisen sikäli, että rapsu tästä tapauksesta menee ainakin kelaan, sairaanhoitopiiriin ja poliisille ja.... jonnekin muualle vielä.

Loppukevennykseksi saatte linkin, koska olen taas tärvännyt koko kuvatilani liian suurikokoisilla kkuvilla. Se taas johtuu uudesta käyttiksestä ja uudesta ohjelmasta, jota en heti oppinut kunnolla käyttämään. Kunhan pienennän muutaman kuvan, päästään taas ajan tasalle näissäkin jutuissa.

Niin, se linkki! Pirjo-ystävämme vaan jaksaa minua moitiskella. Käykääppä kurkkaamassa, että tekin tiedätte miten holtiton ja itsekäs Liskonainen onkaan!

Kuvasaalista ja kertomuksia Stanstan vierailusta sopii käydä ihastelemassa vaikka täältä.

lauantai 5. maaliskuuta 2011

Tylsyyden syvin olemus II

Mitä kauemmas säryt kaikkoavat, sen tylsemmäksi elämä muuttuu.

Tarkoitan tietenkin sitä, että vointi on mitä mainioin, mutta mihinkään ei ihmispolo silti kykene. McGyver tuossa putsaa Tapani Kansan pilttuuta ja tarjouduin kastelemaan Kansan lannoittamalla vedellä kukat, koska tänään on kukkien kastelupäivä. Helppo nakki, eikö vain? No ei vain. Minun(kin) taidoillani kelaamiseen tarvitaan kahta kättä ja samalla pitäisi kanniskella parin litran kannullista paskavettä. Eihän sellainen onnistu mitenkään. Kokeilkaa vaikka.

Muista aktiviteettiyrityksistäni en edes viitsi mainita. PAH!

Mutta sen sentään mainitsen suurella ilolla, että Stansta tulee ihan kohta Lopelle!
Jippiii! Eikä sillä ole juurikaan kiirutta heti poisi.

Senkin mainitsen että Kersantti Karoliina välitti tänään iloiset terveiset maailmalta. Hän oli tyttökaverinsa Toukohousun ja uuden iskänsä kanssa viettänyt pari kuukautta pääkaupungissa ison sussarin kanssa. Kertoipa paljon muutakin, mutta pääasia on että tyttö voi hyvin ja ilahduttaa uutta kissakaveriaan sekä isäntäänsä kybällä!

Ja sitten sitä lunta. Ihan vaikka loppukevennykseksi. Eilisehtoona ja viime yönä talomme etelänpuoleiselta katolta tulivat lumet oikein äänen kanssa alas. Nyt olen siis entistä tiukemmin uppeluksissa kotonani. Mutta ei hätää, kävelevät ihmiset kyllä pääsevät tänne.

















Jaahans, ei lataa kuvia tänään tämä systeemi. Palataan asiaan tuonnempana.

perjantai 4. maaliskuuta 2011

Tylsyyden syvin olemus

Viikko on nyt hupaisasti vierähtänyt rullaillessa istuvilteen pitkin ja poikin. Pääsääntöisesti kuitenkin ihan kotioloissa. Keskiviikkona piipahdin siellä vauvakahvilassa, jossa yksitoista uutta kyläläistä vihittiin alkuperäiskansalaiseksi Läyliäisten kylään. Ei siellä tokikaan olleet kaikki viime vuotiset vauvat, joten väkiluvun lisäys on ollut melkoinen. Mahtuipa joukkoon kahdet kaksosetkin.

Reissu rasitti kuitenkin yllättävän paljon, vaikka invataksilla huristelinkin mennen tullen. Invataksinlla siksi että tämä Meyra on kompakti tapaus, ei mene mitenkään kasaan ilman työkaluja. (tässä kohtaa piti oleman linkki, mutta nyt näyttää siltä että juurikin näitä tuoleja ei ole enää olemassakaan.)

Eilen päiväohjelmaan kuului mestarillinen suoritus: vaatehuoneen siivous. Minähän en mitään siivoa, sitä varten minulla on McGyver. Avustavia hommia kyllä teen. Eilinen avustava oli omien hyllyhen sisällön perkaus. Tuloksena suuri pahvilaatikollinen käytettyjä, mutta ehjiä ja puhtaita vaatteita, jotka naapurin Kirsti tulee noutamaan edelleen toimitettaviksi Pietarin katulapsille.

On se muuten jännää että heille kelpaavat ihan missä kunnossa hyvänsä olevat vaatteet . Ei väliä väristä tai muodikkuudesta. Kunhan on vaate päälle. Menepä tarjoamaan suomalaisille nuorille, vaikka kuinka huonossa jamassa oleville, samaa tavaraa... Pietarissa ne otetaan suurella ilolla vastaan. Oletan että parhaimmat ja trendikkäimmät päätyvät oitis mustan pörssin "tarjouskoriin" ja tulot hyödynnetään muuhun elämiseen. Mutta onpa jotain myytävää sitten.

Eilen, kun kipsauksesta oli kulunut viikko, kokeilin vessareissua kyynärsauvojen kanssa. Onnistui se, mutta tasapainoni ei ole ollenkaan siinä tilassa että yksin uskaltaisin sitä kokeilla. Palannen asiaan seuraavan kerran ensi viikolla jumpattuani itseäni vähän lisää.

Muuten on ihan liian tylsää.
Vaikka olen mielestäni melkoisen laiska ja mukavuudenhaluinen, huomaan nyt olevani surkeassa jamassa tekemisen suhteen. Siis tylsistynyt.

Ainoa lohtu oli avunpyyntö eräältä yhdistykseltä vuosikokousasiakirjojen suhteen. Senkin ilon menetin kun siirsivät kokoustaan kolmella viikolla. Osan kerkesin kyllä tekemään, mutta silti.

Nyt valmistaudun kahviemännäksi, pari tuttua ladyä on tulossa visiitille...

tiistai 1. maaliskuuta 2011

Nöyryys

Toden totta!
Olen nyt kerrassaan uudessa tilanteessa. Ja melkoisen avutonkin olin alkuun. Vajaassa viikossa olen oppinut suunnistamaan pyörätuolilla suurin piirtein sinnepäin, mihin olen aikonutkin. Nyt saan puetuksi kaikki vaatteet itse päälleni ja pikku järjestelyjen jälkeen pestyksi hampaani ynnä keitetyksi kahvini.

Se mihin en yletä on jääkaappi. Erittäinkin ylemmät hyllyt, joihin McGyver on viisaasti sijoittanut kaiken lihottavan. Pystyn liikkumaan kodissani suvereenisti melkein joka paikkaan. Paitsi vessaan. Jokainen pissahätä on tarkoin suunniteltava, että McGyver on hollilla avustamassa tämän manaatin huussiin. Meillä on nähkääs myöhemmin tehty lämpölattia kylppärissä ja se tarkoittaa tietenkin korotettua lattiaa. Ja kynnystä.

Huomenissa poistun ensi kertaa ihmisten ilmoille Meyran kanssa. Läyliäisissä on vuotuinen vauvakahvila, jossa juhlallisin menoin vihitään edellisen vuoden aikana syntyneet vauvat kylän täysivaltaisiksi alkuperäisjäseniksi. Eihän se minulle oikeastaan enää kuuluisi koko juttukaan, mutta pyysivät hartaasti ja minä hölmö päästin suustani taas kerran myöntävän vastauksen.

Pitäjässä liikennöi peräti kaksi pyörätuolivarustettua taksiautoa. Tämä (hovi)kuskini Päivi on pitkällä keikalla joten joudun umpiuuden auton ja vissiin kuskinkin kanssa liikenteeseen. Vaan mitäpä siitä.

Tänään on ensimmäinen päivä jolloin en ole tarvinnut kipulääkettä. Otan varmuudeksi kyllä yöksi vielä tramalin, mutta tulkitsen tämän ilmiön parantumiseksi. Jos minäkin saan pyytää peukutusta, toivon, ettei tätä kinttua tarvitse ruveta leikkaamaan, vaan että luut ovat asettuneet kiltisti ohjekirjan mukaiseen järjestykseen kun ensi viikolla menen näytille.

Kaikki muut voivat Liskolandiassa oikein hyvin. Vaikka Anonyymi-Pirjo voivottelikin kissaparkoja. Nyt tunnustan heittäneeni kyseiseen postaukseeni ihan silkan syötin vai nähdäkseni miten helposti tämä vainolaiseni siihen tarraa. Tarrasi odotusten mukaisesti. Käykääpä vaan katsomassa, oli oikein hyödyllinen linkkikin.

Vaan nyt tilaan kyydin vessaan, ennenkuin McGyver lähtee kipaisemaan kaupassa.

Eikä tule loppukevennystä tänään, katsellaan huomenna vauvojen kuvia, jos saan niille nettiluvan.