lauantai 28. helmikuuta 2009
Kipeää
Hienoisessa nousuhumalassa tulevat puheeksi myös aika kipeätkin asiat. Lapsuudesta, Biologisesta isästä, edellisistä avioliitoista ja syistä niiden purkautumisiin. Olen aika verillä henkisesti. Mutta joskus on uskallauduttava näidenkin asioiden käsittelyyn. Tänään sain suustani ulos juttuja joita en voi edes tuonne vainajien puolelle kirjoittaa. Ainakaan pitkään aikaan. Nautimme vaan yhdessä olosta ja luottamuksesta.
Nyt ei maailmaani mahdu mitään keventävää. On vain tärkeää että minulla on kotonani ihminen jonka kanssa voin turvallisesti ruotia menneisyyttäni.
Laillisesti vihitty on syntymäpakana. Kastamaton kurja, mutta ymmärtävä ja suvaitsevainen, julkikristitty vaimo on asiaa. Ehkä juuri sen vuoksi on niin helppoa jakaa menneisyyden kauhuja. Juttuja joita en kyennyt ottamaan käsittelyyn edes kallonkutistajani kanssa kuuteen vuoteen.
Tämä n yt oli vähän vakavampaa. Mutta sekin oli kirjoitettava julki.
perjantai 27. helmikuuta 2009
Lisää inhokkeja
Muutamia ällötyksiä sentään löytyy ja tässä ne tulevat kaiken kansan tieton:
Hapansilakka, surströmming. Olin murkkuna piikomassa pohjoisessa Ruotsissa yhden kokonaisen kesän. Kesken pestini heräsin yhtenä aamuna kuvottavaan hajuun joka tunki kaiken lävitse. Ensi töikseni tietty tarkistin hoidokkini, Patrik 3v, vaipan eikä sieltä löytynyt syyllistä hajun tuottajaa. Mitä alemmas pääsin kolmikerroksisen omakotitalon rappusia voimistui se käsittämätön löyhkä. Puoli kaupunkia oli kokoontunut keittiöön nauttimaan ruåtsalaista perinneruokaa, niitä hemmetin hapansilakoita tunnbrödin kanssa. Mukana tietty snapsit joita otettiin tiiviiseen tahtiin. Ei kai sellaista moskaa ilman viinaa edes ruotsalaiset kykene nielemään.
Siis ehdoton ei hapansilakoille! 0 pistettä.
Sitten se tilliliha. Kansakouluaikana ( joo, olen niin vanha että olen kansakoulun kasvatti) sain elinikäisen annoksen tillilihasta. Se oli iljettävän limaista, möykkyistä ja ällöttävää. Vaikka sittemmin olen oppinut sitä ruokalajia itse tekemään ja jopa syömään se ei silti kuulu lemppareihini enkä sitä vapaaehtoisesti suuhuni pane. 0 pistettä.
Tiistaikeitto. En ole koskan ennen enkä koskaan jälkeen kuullut tuosta ruokalajista. Se kuitenkin vainosi minua ja kohtalotovereitani taas kansakouluaikaan. Siinä keitossa oli kasviksiksia, maitoa, riisiä, vähän niinkuin suurustettu kesäkeitto. Kun sitä yritti nieleksiä tulivat kyyneleet silmään ja tahdoton yökkäysreflekesi valtasi koko kehon. 0 pistettä.
Silliä en syö! En, en ja en. piste. Ainoa poikkeus on taiten valmistettu vorsmak. Olen kerran eläessäni maistanut silliä ja aiheutin sillä kokeilulla pienoisen skandaalin lempienoni (rauha hänen sielulleen) häissä. Siihen aikaan, pyhällä 60-luvulla oli maalaishäissä muotia voipeipäpöytä. Kirjaimellisesti. Otinpa siis houkuttelevannäköisen munalla, sillillä ja tillillä päällystetyn leivän ja kun ensimmäinen palanen oli nielaistu tulivat edellisetkin leivät ylös. Vauhdilla. 0 pistettä.
Silakka on hieno kala. Ja maukas ynnä monipuolinen. Silakasta on kuitenkin tullut inhokkiruokatarve terveydellisistä syistä. Toimii samaan tapaan kuin maapähkinät. Henki menee, tai siis ei ainakaan kulje niin kuin oppikirjassa sanotaan. Jopa silakan käsittely a) itse, b) samassa tilassa aiheuttaa limakalvojen turpoamisen ja ankaran anafylaktisen shokin. 0 pistettä.
Kaikki kiemurtelevat ruoka-aineet ovat jo ajatuksena vastenmielisiä. Ankeriaat, nahkiaiset ja ne tyypit joita Susikairan akka kuvitteli suolakurkuiksi saavat ihokarvani nousemaan pystyyn. o pistettä!
Muuten syön mitä hyvänsä ja paljon, senhän näkee jo mitoistanikin.
Oletkos nyt Hanniseni tyytyväinen. Saanko vähäiset kommenttivarkauteni anteeksi?
Voi että rakastan tätä yhteisöämme! Seurakuntasisarkin lähettää terveisiä ja lupasi palata linjoille tässä kevään aikaan.
tiistai 24. helmikuuta 2009
Omin pikku kätösin
Akka oli kirjannut ohjeet ja säännöt näin:
Ensimmäiset 5 ihmistä, jotka kommentoivat, saavat jotakin tekemääni. Minun valintani. Sinulle.
Tässä tarjouksessa on muutamia sääntöjä ja rajoituksia:
- Ei ole takuita siitä, että pidät tekemästäni.
- Tekemäni juttu on vain sinua varten.
- Se tehdään tämän vuoden aikana.
- Sinulla ei ole aavistustakaan, mitä se voisi olla. Se voi olla tarina, se voi olla runo. Voin piirtää tai maalata jotakin. Voin leipoa jotain ja lähettää sen sinulle. Kuka tietää? Et ainakaan sinä!
- Säilytän itselläni oikeuden tehdä jotain hyvin omituista.
Haaste?
Haaste on se, että sinunkin täytyy laittaa tämä blogiisi. Kaikki me osaamme tehdä jotain!
Näin! Nyt on jatkettu haastetta asiankumaisin, eiku: asianmukaisin menoin. Uskallatko kommentoida?
maanantai 23. helmikuuta 2009
Rakkautta yli rajojen
Pikku-Owen, virtahepovauva, joutui sen kuuluisan tsunamin uhriksi oltuaan ensin joen virtauksen riepoteltavana. Hyökyaalto heitti yli kolmesataakiloisen pienokaisen Kenian rannikolle josta se pelastettiin. Sijaisvanhemmaksi ryhtyi nuori pojankloppi, satavuotias kilpikonna johon Owen näyttää erityisen mieltyneeltä. (Linkin teksti on englanniksi mutta kuvistakin asia tulee selväksi jos kirjaimet eivät taivu ymmärrettäviksi sanoiksi)
Voi suloisuutta!
Tarina kertoo meille myös sen että maailma voi riepotella pahastikin, heittää ventovieraille vesille, kuitenkin aina löytyy pelastaja ja joku johon sittenkin voi luottaa, joku joka rakastaa ja kantaa turvaan.
Herra on suuri.
Huomenna on Matinpäivä
Turveruukuissa kasvukauttaan aloittelevat jo paprikat ja muut hitaasti itävät tyypit. Vielä ne ovat turvassa kissalta köyhän miehen kasvihuoneessa: tuorekelmua viritettynä sasliktikkujen varaan.
Tämä on jotenkin niin pitkäpiimäinen aika puutarhan suhteen, päivät pitenevät, valoa piisaa kasveillekin mutta vielä ei pääse eikä edes kannata päästä tositoimiin. Maaliskuun 12. päivänä olen yleensä tavannut kylvää tomaatit sun muut ja siihen on vielä piiitkä aika. Malttia vaan, malttia.
Matinpäivä on muutenkin tärkeä tiennäyttäjä ensi kesälle. Tarkkaa puuhaa se onkin. Jos kukko juo vetta räystään alta Matinpäivänä se juo sitä koko kesän. Jos Mattina paistaa aurinko pakkaasäässä on tulossa pitkä aurinkoinen kesä. Tänä vuonna vuodentulon ennustaminen on vielä täsmällisempää puuhaa, Matinpäivänä on myös laskiaistiistai jolloin lasketaan mäkeä ja toivotaan pitkiä pellavia. Mitä pidemmälle vauhtia pulkalla piisaa sen parempilaatuisia pellavia sato tuottaa.
Kai maar kansanperinne tietää mistä puhuu. Mieleeni on jäänyt entisen elämäni viimeinen Matinpäivä. Oli senpäiväinen lumimyräkkä ettei sekaan tahtonut sopia. PAkkasta oli myös ihan riittävästi. Jouduin lähtemeään Helsinkiin omalla autolla koska en olisi sieltä muutoin kotiin ehtoolla päässyt. Samaisena päivänä piti oppilaitoksemme (olin silloin baarimestarikoulutuksessa) portugalilaisten vieraiden kanssa lähteä tutustumaan suomalaiseen ravintola- ja erityisesti baarikulttuuriin. Enkä nyt tarkoita kodikkaita kaljabaareja. Vieraamme olivat lissabonilaisen ravintolaoppilaitoksen opettajia, rutinoituneita baarimestareita jokainen.
Olin siis jo valmiiksi pääkaupungissa hoitelemassa omia asioitani (etsimässä näyttö-harjoittelupaikkaa) kun opettajani soitti ja sanoi että vieraamme eivät uskalla poistua majapaikastaan kun on niin hirmuinen myrsky. Kylläpä olivat herkkähipiäistä porukkaa!
Käytiin sentään Seurakuntasisaren kanssa kampaajalla ja vietettiin muutenkin laatuaikaa yhdessä.
Viime vuosituhannen viimeinen kesä oli ennusmerkkien mukainen. Sen kerran kun satoi oli vapaapäiväni ja niitä vapaapäiviä ei ollut monta. Pyrin sinä kesänä olemaan työssä kaiket ajat koska pelkäsin sortuvani juopotteluun mikäli luppoaikaa jäisi kovasti. Sinä vuonna oli noita vastuksia osunut kohdalle enemmän kuin viikossa on päiviä. Syksykin meni samaan syssyyn aurinkoisena ja lämpimänä. Sekin varmaan helpotti uuden elämäni opettelua.
Laskiainen on muutenkin merkittävä päivä. Ensi keskiviikkona, Tuhkakeskiviikkona alkaa paastonaika. Käytännössä se joissakin uskontokunnissa tarkoittaa lihasta pidättäytymistä pääsiäislampaaseen asti. Luterilainen kirkkomme ei konkreettisesta paastosta juurikaan piittaa, se ei kuulu oppeihimme. Voimme kuitenkin seuraavan neljänkymmenen vuorokauden aikana rauhoittua ja pidättäytyä maallisesta ja henkisestä mässäilystä. On aika valmistautua Jeesuksen ylösnousemisen juhlaan.
keskiviikko 18. helmikuuta 2009
Terve toverit!
Olen koko ikisen päivän istua turottanut tässä koneella ja pelannut mahjongia. Sen unohdin mainita addiktioistani.
Eilen oli ihan samanlainen päivä paitsi että kuntamme ympäristöpäällikön piti tulla yhdentoista rippeissä tuomaan papereita allekirjoitattaviksi. Tuli myös.
Arvatkaas vaan olinko yhtäåän hereillä kun ovikellomme ryhtyi haukkumaan?
Oikein! En ollut. En hereillä enkä varsinkaan tajuissani.
Yhtäkkiä havahduin suunnattoman vihaiseen murinaan joka tuntui tulevan Baskervillen koiran kurkusta. Roosahan se vaan oli mutta hermostui ovenkoputuksesta kun mami oli ihan unessa, siis puolustuskyvytön ja kokonaan koiran vastuulla. Lopulta raahauduin olohuoneeseen tukka pystyssä kuin entisessä libressemainoksessa, sentään kylpytakkiin pukeutuneena. Minä kun en häkelly kuin kehuista en ollut moksiskaan ja sutaisin hyvinkin toista kymmenta nimmaria virallisiin papruihin, joiden myöntämillä luvilla mökkiläiset sitten saavat pykätä uusia torppia Lopen metsiin. Tärkeää ja vaikutusvaltaista puuhaa. Totisesti.
Olenhan nyt toki vähän puuhastellut. Olen arkistoinut papereita. Kyllä luit oikein. Kyläpäällikkyyteni (toivottavasti) päättyy maaliskuun lopussa ja tuumin laitella rakkaat paperipinoni mappeihin ja joutavat lappuset ja, taivas tietää minkä tähden, säilömäni vuosikerrat paikallislehtien numeroita paperinkeräyksen. Osa papruista pitää kyllä käyttää vaikka kunnantalolla silppurin kautta ettei käy niinkuin eräille potilas- ja verotiedoille briteissä.
Prosessi on hieman kesken. Lupaan kautta kiven ja kannon että otan kuvan häpeällisestä hyllystäni kun kaikki lippuset ja paragrafit ovat paikoillaan oikeissa mapeissa. Lupaan, ja jos sanani syön mörökölli minut vieköön!
Odottelen tässä hiusteni kuivahtamista suihkun jäljilta. Tein myös kasvo- ja käsikuorinnan. Ynnä asiaankuuluvat voitelut ja naamanvenytykset. Huomenna kun pitää taas näyttää vähän enemmän ihmiseltä kuin pidän kotioloissani tapana. On siis sovittelu. Tällä kertaa puhelin- sellainen. Toinen osapuoli on näilläkulmin ja toinen kaukana Kainuussa. Kaipa se menee siinä missä muutkin. Täytyy tunnustaa ettei minulla vielä ole minkäänlaista hajua tapauksen luonteesta, sekin selviää huomenissa.
Harley Parkinson lähtee huomenna huoltoon. Saan sieltä toisen tapauksen lainaksi siksi aikaa että huollon miehistö (naisisto?) on lominut kylläkseen ja entrannut rollikseni entistä ehommaksi. (olen monasti pähkäillyt sitä minkälainen on eho? Kävin ihan googlessa asti, kaikenlaisia muita ehoja löytyi mutta ei juuri sitä entistä ehoa.)
Lääkkeet on otettu, lipittelen vielä parin pasianssin verran unettoman yöteetä ja painun pehkuihin. Siellä minua odottaa Tom Clancy joka on juuri pamauttanut puolet New Yorkista taivaan tuuliin uuden vuodenaattona 1999....
Herra siunatkoon teitä.
maanantai 16. helmikuuta 2009
Rästihommia
Tämä nyt tuli ainakin mieleeni.
Siis varastosta neljäs kansio ja neljännen kansion neljäs kuva.
Eipä ollutkaan mikään pikkujuttu! Valokuvia on ihan vietävän paljon ja ihan vietävän monessa paikassa. Sekä albumeissa kirjahyllyissä että piironkien laatikoissa, paperikasseissa, poltettuna CD:lle, DVD:lle, omissa tiedostoissa, F-levyllä, laillisesti vihityn koneella, siirrettävällä levyllä ja kadoksissa. Arvoin kohteeksi F-levyn ja sieltä neljännen kansion, jonka takaa paljastui lisää kansioita - siis taas neljäs kansio, josta löytyi, kappas vaan, valmiiksi pienennetty otos kellivästä geriatrikostamme.
Nyt en kyllä muista pitikö tuosta kuvasta vielä jutustella jotain, mutta kerron varmuuden vuoksi että noin kolme minuuttia ennen kuvan ottamista laillisesti vihitty kantoi kotiin LÖYDÖN. Kaukaa seiskytluvun alkuhämäristä peräisin olevan nahkaisen TV-tuolin. Istuin oli päättäväisesti matkalla kaatopaikalle kun laillisesti vihitty yhytti sen. Syy tuomioon oli viallinen keinumekanismi. Armahduksen saanut vanhus kuskattiin takaisin kerrostalon toiseen kerrokseen ja olohuoneeseemme. Sittemmin se mekanismi tuli myös korjatuksi.
Ennenkuin kukaan ehti "kissaa" sanoa, Casper levitoi itsensä kellalleen uuteen huonekaluun ja piti tuolia yksinoikeudella hallussaan useamman päivän. Tiukkojen neuvottelujen tuloksena laillisesti vihitty sai tuolinsa itselleen ja käyttää sitä nykyään tietokonetuolina.
Ergonomista. Ehkä.
Olenko nyt muistanut riittävän määrän haasteita vai onko joku juttu vielä rästissä?
Noo, tietty se tietokoneenhuoltojuttu, mutta paneudun siihen joskus kun ehdottomasti ei ole mitään viisaampaa tekemistä.
Sovittu?
L niinkuin Laura
Nytpä teen Naaraskarhuystäväni mieliksi pikku tehtävän. Pitää vain pohtia valitsenko kirjaimen kasteessa saamani nimen mukaan vai tällä pseudolla.......? hmmmph...
Otan kuitenkin kirjaimeksi L - niinkuin Liskonainen, kun tuolla näkyi jo J olevan käytössä.
Ja lähtee:
Säännöt: (kopsattu suoraan Annelta)
Tämä on vaikeampaa kuin luulisi !
(Tää kohta jää toteuttamatta: Kopioi omiin muistiinpanoihisi, poista minun vastaukseni, lisää omasi ja merkitse 20 ihmistä.)
Käytä kaikissa vastauksissa oman nimesi alkukirjainta.
Kaiken pitää olla totta, ei mitään keksittyä.
Jos henkilöllä ennen sinua on sama etunimen alkukirjain, sinun täytyy käyttää toisia vastauksia.
Et voi käyttää samaa vastausta kahdesti, etkä omaa nimeäsi pojan/tytön nimi kysymyksissä.
1.) Mikä on nimesi: Liskonainen
2.) Neljä kirjaiminen sana: Lima
3.) Tytön nimi: Laura
4.) Pojan nimi: Lauri
5.) Ammatti: lakimies
6.) Väri: lila
7.) Jotain, johon voi pukeutua: lurexmekko
8.) Ruoka: lohipasta
9.) Jotain, joka löytyy kylpyhuoneesta: likapyykkikori
10.) Paikka: Nepal (eihän Nepal ala ällällä?) Liettuapa alkaa.
11.) Syy myöhästyä: liukastuin loskaan
12.) Jotain, jota huudat: Lopeta!
13.) Elokuvan nimi: Leon
14.) Jotain, jota juot: lagavulin
15.) Musiikkiyhtye: Luonteri Surf
16.) Eläin: lisko
17.) Kadunnimi: Läyläistenraitti (arvaa missä?)
18.) Auton merkki: Lancia
19.) Laulun nimi: Love Is You (c.santana)
20.) Aktiviteetti, joka vaatii enemmän kuin kaksi ihmistä: meinasin sanoa että lasten tekeminen, mutta siinähän kolmas on jo ihan liikaa... ööööö, tuota, jooo: lätkänpeluu
lauantai 14. helmikuuta 2009
Koira vastaa haasteeseen ja toinen selittää
Toi Remu Susikairasta haasto mut jo viikolla kertomaan itsestäni tänne mamin blogiin. Mutta kun se torstaina tuli sieltä sovittelusta se meni aika pian nukkumaan ja tosissaan nousi ylös vasta ihan äsken. Olisin mä muuten vastannut tähän haasteeseen ihan heti kun mami mulle siitä kertoi mutta kun mä en osaa laittaa sen tunnareita tähän koneelle....
Seittemänkö niitä asioita piti olla? Okei!
1. Mä olen siis irski, sellainen vihreän saaren punainen paholainen. Aika ittepäinen mutta ihan sikaälykäs. Noi ihmiset, varsinkaan se laillisesti vihitty ei aina vaa sitä ymmärrä. Mä opin ihan mitä mä itse haluan, mä en mitään typeryyksiä rupee, niinku antaan tassua tai sellaista.
2. Se laillisesti vihitty (mitähän sekin tarkoittaa?) sanoo että mun aivot on kaksikamariset. Että niissä on kaksi lokeroa. Niinku saksanpähkinässä. Ja että toisessa on minä ja toisessa minulle. Onhan mun aivoissa nyt toki muutakin, niinku minun, esimerkiksi.
3. Mä en tykkää käydä ulkona. Ainakaan silloin kun sataa tai on pimeää. Pelottaa. Mami sanoo että se johtuu sittä etten mä näe kunnolla ja siinä se on ihan oikeessa. Mulla on kuulemma kaihi molemmissa silmissä. Lääkäri oli sanonu mamille ettei sitä oikein kannata leikata kun se maksaa niin paljon. Eikä se mua niin häiritse jos vaan mami tai se laillisesti vihitty on mun kanssa ulkona. Sitä mä ihmettelen kun moni on sanonu että ne tykkää lähteä karkuun. Miten ne uskaltaa? Mä en kyllä mene kauaksi mamista silloinkaan kun ollaan metsässä missä mä joudun kulkeen ilman hihnaa. Mun tarvii kyllä koko ajan nähdä missä se on.
4. Mä tykkään ruuasta. Mami sanoo että sen kyllä huomaa. Mitähän se sillä tarkotti? Harmi vaan että mä joudun syömään sellasia liotettuja dieettipuruja ja joudun joka päivä olemaan ainakin kaksi viikkoa ilman ruokaa. Mami sanoo että kun mut on leikattu (?) pitää olla tarkkana etten mä syö liikaa kun en mä tykkää kovasti liikkua.
5. Mä olen kuulemma joskus vaarallinen. No, joo, tunnustetaan. Välillä vaan palaa käpy joittenkin koirien kanssa. Eniten mä inhoon yhtä pitkäkarvasta laivakoiraa. Se on pienempi kuin mun Onerva ja ihan vi***mainen räksyttäjä. Ja sen mutsi kuskaa sitä kainalossa ruokakauppaankin sisälle. Ärsyttävä tyyppi! Kerran mä melkein sain sen hiljaseksi, mutta mami ei oikein tykänny kun mä samalla rikoin sellaisen pirttipöytäjutun mihin mut oli sidottu kiinni ja oli kuulemma aika kallis se eläinlääkärilasku kun se fifi paikattiin mun jäljiltä.
Olen mä ravistellu ihan isojakin koiria, kaks sussaria (toinen oli kyllä pentu), yhden dobberin ja yhden rottiksen. Ja joka kerta mulle on huudettu, outoa.
6. Mulle on noi kissat aika tärkeitä. Varsinkin Onerva. Se on ollut mulla ihan pikkuvauvasta asti. Siis Onsku oli ihan vauva kun se tuli. Meillä on Onskun kanssa yhteinen sohva missä me nukutaan. Joskus Casper menee sinne maate kans ja kun siinä on kaks kissaa mä en mahdu mihinkään ja joudun makaamaan matolla lattialla. Mamin ja sen laillisesti vihityn sänkyyn me kyllä mahdutaan hyvin. Usein mennään aamulla, silloin kun mami on heräilemässä, sen viereen. Mä meen yleensä ihan kainaloon, Onerva tykkää kovasti mamin varpaista, niitten viereen se käpertyy ja Cassu makaa sen päässä. Siis sen pään kanssa samalla tyynyllä. Mami niin tykkää kun me kaikki pussataan sitä herätykseksi.
7. Mami sanoo että mä olen sellainen rescue-koira. Niin on muuten Casper ja Tapani Kansakin. Tai siis eihän ne ole koiria vaan kissa ja kilpikonna mutta kuitenkin niitä res... jotakin. Mä olin neljä kun mä muutin mamin luo. Mulla on tosi komeet pakinnot näyttelyistä, mä olen sellanen
valiotyyppi. Mun piti alkaa äidiksi ja tehdä paljon lisää niitä valioita mutta mun silloinen iskä sairastu reumaan eikä enää pystyny mua hoitaan ja se sitte myi mut mamille. Mä olen kyllä ihan tyytyväinen täällä kun mä olen ainoa koira. Alkuun vaan oli vähän vaikeeta ulkona kun mami ei osannut taluttaa mua oikein. Siinä oli sitten vaan väärinkäsitys, mä en tienny muusta talutuksesta kuin siitä miten näyttelyssä ollaan, mutta kyllä me opittiin molemmat ihan hyvin.
Nyt mä olen jo tosi taitava enkä mä pelkää edes mamin rollaattoria.
Ja mä haastan Minzin Kyöstin, se on jotenkin niin hiljanen tyyppi etten mä oikein tiedä siitä mitään.
edit piaf:
Yhtäkkiä muistin että mamin sydämen valtias Asta saa kans haasteen kertoa ittestään.
Jaa, nyt on varmaan minun vuoroni.
Vastaanpa haasteeseen, Anne-karhu tähän houkutteli ja tämä on oikeesti aika hauska.
Siis Googlen hakukenttään lainausmerkeissä oma nimi tälleen: "oma nimi on" ja viistoista ensimmäistä osumaa kopioidaan tänne blogiin. Ja kun oma nimi sattuu olemaan Jaana niin tässä on tulos:
Jaana on uskomattoman mukava tyttö
Jaana on OSAAVA NAINEN!
Artistivieraana Jaana on esiintynyt televisio-ohjelmissa
Jaana on viikonloppufiiliksissä!
Jaana on lyhyt.
Musiikkipedagogina Jaana on toiminut kymmenen vuoden ajan kotimaassa ja ulkomailla.
Tapahtuneen jälkeen Jaana on joutunut pariin kertaan käymään sairaalassa
No Jaana on kyllä jees
Jaana on mun suosikkei kisassa tällä hetkellä
Jaana on kunnallisvaaliehdokas Mikkelissä
Valtiotieteen maisteri Jaana on työskennellyt viestintäministeri Suvi Lindénin eduskunta-avustajana
Jaana on tehnyt yhteistyötä monien ansioituneiden muusikoiden kanssa mm. Hasse Walli, Kim Brown, Anssi Nykänen, Harri Rantanen, Markus Raivio, ...
Jaana on selvästi paljon enemmän opiskellut rikollisen mielenliikkeitä, kuin koko palsta yhteensä
JAANA ON IHANA <333333333333333333333333333333333333333>.
Nonni, siinäs sitten kuulitte. Tälleen sanoo Google, kaikki on siis totista totta.
keskiviikko 11. helmikuuta 2009
Kunnareita ja kokoustamista
Stansta ilahdutti minua upealla pystillä jonka olen aiemminkin saanut mutta tämä on yhtä tärkeä. Kiitos kultaseni.
Hannele ja Anne lykkäsivät samaan aikaan upean sormuksen jonka espanjankielisesta toivotuksesta ei kukaan ole vielä ottanut selkoa. Jotain todella upeaa se varmasti on.
ja kertoi että: tämä blogi on koru.
Enkä laitakaan tätä yhtään eteenpäin ennenkuin tiedän takuusti mikä on sen sanoma. Pidetään lukijat jännityksessä.
Tänään alkavat loppuviikon kiireet.
Illalla on ihka ensimmäinen ympäristölautakunnan kokous tällä kaudella. Sinne siis reippain mielin. Huomenna puolestaan tulee jo vähän kiirutta, puolelta päivin alkaa luottamushenkilökoulutus josta kiireen vilkkaa sovitteluun naapurikaupunkiin. Sen jälkeen täytyy paneutua vuosikokousasiakirjoihin. Kas kun sunnuntaina on kylätoimikunnan kokous ja sillekin pitää vielä etsiä paikka koska vakituinen kokoushuoneemme joutui vedenvaltaan ja kuivattelee vielä itseään suunnattomien lämminilmapuhaltimien voimin.
Täällä kotona tuoksuu niin puhtaalta! Laillisesti vihitty on ottanut omaksi huolekseen lattioiden pesemisen, selkäni ei kuulemma kestä sitä. Olen siitä hyvin kiitollinen koska omat fyysiset kykyni piisaavat vain pitkävartisen luutun pyörittelyyn, laillisesti vihitty konttaa nurkkia myöten käsipelillä.
Nyt juur tuli aurinko esiin. Aamupäivän raaka sumutähnä on ihan selvästi haihtumassa.
Nautitaanpa siitä!
tiistai 10. helmikuuta 2009
Iltasatu
HEIDI JA JÄNISTEN KUU
Arkena pakettiautolla kuljetetaan perunoita ja vihanneksia kaupunkilaisten torille. Kaupunkilaiset saavat keittiöönsä tuulahduksen maaseudun puhtaudesta.
Nyt on myöhäinen ilta.
Liian isosssa pakettiautossa istuvat Äiti ja ihan pieni Tytär. Tytär, jonka nimi on Heidi, oli mummolassa koko viikonlopun koska Äiti oli sairastunutta isää hoivaamassa ja Heidi oli aivan liian pieni siihen hommaan. Lastenhan kuuluukin olla aika ajoin mummolassa hemmoteltavana, eikö kuulukin?
Auton ohjaamossa on hyvin hiljaista. Äiti ajaa mietteissään ja taitaa olla huolissaan isän toipumisesta. Heidi lojuu ihan liian isolla etupenkillä ja katselee pää ylösalaisin ulos ikkunasta. Molemmat ovat ihan hiljaa.
Auton ohi tuntuu vilahtelevan varjomaisen valoisa syksyinen maalaismaisema. Ajomatkalla Äiti ja Heidi ohittavat laajoja jo osittain kynnettyjä peltoaukeita sekä suunnattoman suuria vuoristoilta näyttäviä sokerijuurikasaumoja. Ne odottavat ensimmäisiä imellyttäviä pakkasia. Sen jälkeen suunnattoman suuri rekka-auto hakee sokerijuurikkaat tehtaalle missä niistä tehdään vaikkapa kirkasta ja tahmaisen makeaa siirappia lettujen päälle.
Välillä liian isolta näyttävä pakettiauto pujahtaa kuusimetsän siimekseen. Silloin oudontuntuinen valkeus katoaa ja maailma näyttää öisen synkältä.
Äiti ei huomaa mitään tavallisuudesta poikkeavaa ajomatkalla. Onhan samaa reittiä ajettu jo monta kertaa. Kaikki on tuttua. Sitä paitsi Äiti on huolissaan eikä muista edes ajatella Heidiä joka istuu omissa tuumissaan auton sivuikkunasta ulos tiiraillen.
Yhtäkkiä Heidi huomaa kuun!
Aivan kuin ensimmäistä kertaa elämässään Heidi tosiaankin loytää KUUN.
Se on oudon näköinen. Ihan valkoinen. Miten ympärillä voi olla näin pimeää vaikka kuusta ihan selvästi kuitenkin tulee valoa? On siinä muutakin outoa. Hyvänen tavaton sentään, siitähän puuttuu palanen! Siksi varmaan ympärillä on valosta huolimatta niin hämärää ja varjot ovat niin kummallisen mallisia.
"Äiti. Äiti, kuule.... ÄITI!" Heidi nyhtää Äidin hihaa jonka sisällä oleva pieni käsi pitää liian ison pakettiauton valtavan suurta ohjauspyörää kiinni ja sitä kautta antaa autolle ohjeita tien kaarteiden noudattamiseen.
Vihdoin Äiti havahtuu ajatuksistaan ja muistaa Heidinkin olevan mukana matkalla.
"Äiti, kuusta puuttuu palanen!" Heidi sanoo.
Äiti aikoo jo avata suunsa ja sanoa aikuiseen tapaan jotakin hyvin viisasta ja tieteellistä kuun elämään liittyvistä vaiheista. Mutta ei ehdikään sillä Heidi on jo itsekseen ratkaissut koko asian ja mielestään ihan oikein.
"Äiti, se palanen on varmaan pudonnut tuonne metsään ja paistaa siellä jäniksille."
**********
Syksyinen iltapäivä alkaa pikku hiljaa hämärtyä pikkupakkasen kirpeyttämäksi illaksi.
Jänisten jalkojen alla alkaa jo kuulua pientä ratinaa kun jäätymässä olevat sammaleet ja pikkuoksat katkeilevat. Tulossa on taas pitkä ja pimeä yö.
Tässä alkuillassa on kuitenkin jotain kummallisen tuntuista. Metsässä tuntuu ihan selvästi jonkin jännittävän odotuksen kihelmöintiä.
Kukaan ei oikein uskalla puhua ääneen. Kettukin viiletti pellon toiselta puolen jänisten metsään ja istuu nyt vaiti paria päivää aikaisemmin syysmyrskyssä kaatuneen kuusen juurakon suojassa. Jopa siiliperhe näkyy kömpivän valmisteilla olevasta talvipesästään uudelleen näkyville vaikka hyvän talven toivotuksetkin vaihdettiin jo alkuviikosta.
Siilithän inhoavat talven kylmyyttä ja kaivautuvat pehmoiseen onkaloon koko pitkän talven ajaksi ja ne tulevat taas kevään koittaessa virkkuina takaisin metsän väen joukkoon. Naapurimetsän karhu asuu niin kaukana ettei sitä tänä iltana näy ollenkaan. Sammakot ja käärmeet ja sisiliskot ovat jo niin kohmeessa etteivät ne pääse tästä jännityksestä osallisiksi.
Äitijänis ei tohdi patistaa pesuettaan unipesään vaikka jopa hankipentujenkin nukkumaanmenoaika on jo aikoja ollut ohitse.
Kun illan hämäryys on juuri vaihtumassa yön pimeydeksi havaitsee yksi pienimmistä jäniksistä pientä kirkasta valonkajoa tiheän nuoren kuusikon takaiselta niittyaukealta.
Mitään virkkamatta alkaa hereillä oleva metsän asujaimisto varovasti hiippailla tiheän näreikön lomitse kohti valkeana hohtavaa tupasvillan peittämää pikkuaukiota.
Metsä muuttuu juuri aukion kohdalla suoksi. Ilmassa tuntuu vielä aavistus suon kosteudesta ja häivähdys kukkineiden suopursujen tuoksusta. Alkusyksyn jäähileiden huurtamat karpalot erottuvat juuri ja juuri rahkasammaleen seasta.
Suolla kasvaa pieniä kituliaita pensaita ja tiuhoja juolukkavarpuja. Yhdestä tiheiköstä loistaa yhä selvemmin erottuva valonkajo. Yksi kerrallaan ja hyvin varovasti jänisten johtama joukko taivaltaa kohti kiehtovaa kajoa.
Kuin sanattomasta yhteisestä sopimuksesta metsän väki kettuineen kaikkineen asettuu hohtavan juolukkavarvikon ympärille. Nuorimpia jo vähän pelottaakin. Kukaan ei uskalla edes arvailla mitä kohta mahtaa löytyä.
Vihdoin pensaan suojelema välkkyvä salaisuus valkenee koko väelle.
Rahkasammaleen muodostamalla pehmeällä pedillä kellottaa suuri palanen hohtavan valkeata kuuta.
Jänisten metsässä asuu myös korkean iän saavuttanut Viisas Pöllövanhus. Jänisten Vanhin kysyy varovasti ja kunnioittaen oliko moista ilmiötä koskaan pöllön elinaikana nähty tässä metsässä. Viisas Pöllövanhus on tovin vaiti ja koko metsän väki hiljenee jännittyneeseen odotukseen. On selvästi tulossa jotain tärkeää mikä jokaisen metsän asukin pitää tietää.
"Aikojen alussa Kuu paistoi pelkästään metsän väelle" Viisas Pöllövanhus vastaa, "metsässä asui päivällä touhuavia eläimiä joille aurinko paistoi. Metsässä asui myös yöllä liikkuvia eläimiä, kuten me pöllöt". Viisas Pöllövanhus kertoo että Kuu luotiin paistamaan yöllä jotta öinen metsän väki näkisi toimittaa askareensa kirkkaassa Kuun valossa.
"Sitten tulivat ihmiset ja kylät ja kaupungit. Ihmiset ottivat Kuun valon omaan käyttöönsä ja niin Kuu unohti oman väkensä ja siirtyi paistamaan kokonaan ihmisten taivaalle.
"Tänä iltana liian isossa sinisessä pakettiautossa istui ihan pieni Tytär Heidi, joka osasi muistuttaa Kuuta sen oikeasta tehtävästä. Tytär arveli ihan oikein että Kuun kuuluu paistaa metsässä jäniksille", Viisas Pöllövanhus kertoo hiljaa kuuntelevalle metsän väelle. "Tänä iltana metsän väki on saanut Kuunsa takaisin lähes kokonaan". Viisas Pöllövanhus sanoo että tänä iltana koko metsän väen on iloittava ja tanssittava Kuun kunniaksi. Tänä iltana herätämme sammakot ja käärmeet ja sisiliskot ja lähetämme viestin naapurimetsän karhulle jotta hänkin heräisi ja tulisi mukaan juhlaan."
**********
Liian isossa sinisessä pakettiautossa jossa arkipäivisin kuljetetaan perunoita ja vihanneksia kaupunkilaisten torille on vähän aikaa taas hiljaista.
Äiti tuijottaa kuun valaisemaa tietä auton edellä. Heidi katselee vaieten ulos auton sivuikkunasta edelleen pää ylösalaisin koska maailma näyttää sillä tavoin katsellen paljon kiehtovammalta.
Äkkiä tien vieressä on pysähdyspaikka. Sinne Äiti kaartaa liian ison sinisen pakettiauton. Äiti ja Heidi nousevat ihan hiljaa yhdessä ulos autosta ja seisovat kirpeässä alkusyksyn pakkasyössä auton sivulla pitäen toisiaan kädestä. Ja katsovat Kuuta joka paistaa melkein kokonaisena kuusten lomasta. Yhtäkkiä Äidin huolet ovat poissa, Äiti tietää että isä on kuitenkin kohta terve ja palaa takaisin kotiin ja Heidi on taas oma ja lähellä. Heidi tietää Äidin olevan taas lähellä ja oma ja painautuu tiiviisti Äidin kylkeen. Kuu paistaa melkein kokonaisena Äidille ja Heidille.
Se puuttuva palanen Kuusta paistaa jäniksille metsässä.
©jaana karmala 2000
©jaana karmala-vanamo 2008
Tukevasti maankamaralla
Nå, härifrån tvättas!
Kyseessä oli siis sovittelijoiden täydennyskoulutus/syventävä seminaari, jossa käsiteltiin erityyppisiin sovittelutapauksiin liittyviä asioita ynnä vertailtiin työryhmissä eri toimistojen työskentelytapoja. Työtahti oli ripeä ja tavan mukaan aikataulutus piti kutinsa. Oikeastaan olisin suonut käytettäväksi hieman enemmänkin aikaa, varsinkin työryhmiin. Todellinen hyöty tästäkin tykityksestä korjataan satona käytännön tilanteissa kun kohdataan asiakkaita.
Hotellimme oli hurmaava. Uuden uutukainen Tallinkin Spa-kylpylähotelli. Jo tupamme luonteesta voi lukea että vältyimme votka- vai pitäisikö sanoa olutturisteilta. Silmäni osuivat kahteen örmyäjään koko reissun aikana.
Vapaa-aikaa jäi runsaasti sekä lauantaina että sunnuntaina. Kiire olisi saattanut tulla jos olisin kyennyt käyttämään kylpylämahdollisuutta. En käyttänyt koska tähän aikaan vuodesta tällä atoopikolla ei ole mitään asiaa kloorattuun veteen.
Sen sijaan hotelliamme vastapäätä oli ystävällisesti istutettu SadaMarket. Vaikka kammoan suuria kauppoja ja kirpputoreja minut kuitenkin raahattiin tutustumaan tähän kaubamajaan. Yllätyksekseni ihastuin paikkaan. Se muistutti niin kovin hengeltään etelämaisia soukeja että olin hyvinkin kotonani vaellellessamme kapoisia kauppakujia. Myyntikojut olivat niin täyteentupatuita että oli liki mahdotonta saada kokonaiskuvaa tuotteista. Siellä olivat suloisessa sekamelskassa niin meripihkakorut, pornokaupat, tupakka- ja viinapuodit lelupisteiden ja turistirihkaman kanssa.
Minä sorruin vain yhteen trikoopaitaan ja laatikolliseen sätkäpapereita ja pakettiin savukehylsyjä. Tyylikäs paita maksoi kaksikymppiä, paperitavara kahdeksantoista. (laivalta ostin paluumatkalla vielä viinipytyn kuudellatoista egellä ja tobleronea laillisesti vihitylle). Toki olisin ostanut paljon muutakin mutta onneksi ei ollut millä ostaa. Ihastuin kovasti virolaiseen arkimuotiin. Vain piskuisen veden ylitys ja pukeutumiskulttuuri on aivan eri luokkaa kuin täällä. Vaatteet olivat laadukkaita ja kauniisti leikattuja ynnä verraten edullisia. Voi miten käypäisen garderobin olisin saanut hankituksi sadalla eurolla! Sille asialle menen kyllä uudemman kerran.
Ei ole matka eikä mikään jollei jonkinlaista kommellusta mukaan mahdu. Sain kunnon astmakohtauksen paluumatkalla laivassa kun ruokapöydässä muistelimme edellisen illan ja yön tempauksiamame. Todellakin: nauru pidentää ikää, paitsi astmaatikolla! Lupasin forssalaiskollegoille kertoa tämän julkisesti blogissani. Nimet ovat tietenkin vain alkukirjaimia eivätkä välttämättä ollenkaan oikeita.
Koulutussession aikana kahvitauolla oli myös tarjolla maukkaita kanawrappeja. Sisällys oli tuhdisti maustettu mm. paprikalla ja chilillä. (tähän väliin on mainittana että etukäteen meitä vannotettiin ilmoittamaan KAIKKI ruokavaliot jotta vältyttäisiin hankaluuksilta). No, yksi matkalaisistamme sorkki kaikki paprikanpalat visusti erilleen välipalastaan ja söi loput. Ja sai kuninkaallisen allergiakohtauksen. Ambulanssillinen ensivasteväkeä paikalle, piikki persuksiin ja niin tänän ihmisen reissu kääntyi kotimatkaksi. Onneksi ei sentään käynyt pahemmin. Allergiset reaktiot ovat tarvittaessa hengenvaaralliset. (nimim. kokeltu on). Kun ensikauhistuksesta oli toivuttu muuttui juttu tietenkin ronskiksi vitsin vääntämiseksi.
Tarina jatkuu tuonnempana iltasella kun massut täpötäynnä herkullista illallista istuksimme aulabaarissa rupattelemassa. (koulutuksen syventävää osaa viettämässä, vapaa-ajalla juttujen vertailu ja kokemusten vaihto on jotenkin tehokkaampaa kuin minuuttiaikataulutetussa ryhmätyössä). Osa porukasta, minä mukaan lukien, oli syntisiä, saatanoita, kurjia joiden illanviettoon kuuluu tupakointi. Raittiushotellissa kun olimme oli mentävä ulos savuille. Aivan sataman kupeessa oli tietenkin meri-ilmasto ja hirmuisen puuskainen tuuli, väliin sateli hyistä vettäkin.
Tästäpä viisaina kiipesimme hotellin huipulle Cigar Bariin. Aika erikoisesti sisustetussa baarissa olli tietenkin tiski. Sitten oli kaapin kokoinen humidori täynnään herkullisen näköisiä sikaareja. Muutama pöytäryhmä wanna-be-antiikkia. Lamput olivat aikas hauskoja: pöytävalaisinten jalat olivat käsiaseita, jalkalamppuja piti ryhdissä konepistoolit. Suunnittelimme neiti M:n kanssa että otamme ne mukaan; neiti M isona ihmisenä ottaa varjostimen hatuksi ja herra P armeijan käyneenä purkaa jalkaosan niin että minä voin sen sitten ottaa toiseksi kyynärsauvaksi eikä kukaan huomaa mitään. Ei syttynyt herra P tästä ajatuksesta. Tupakointimahdollisuus oli siis edelleen joko parvelleella tai täyteen ahtauneessa sikaarisalongissa. Herra P siis sikaariostoksille ja me perässä salonkiin. Tiesittekö että laadukkaan sikaarin tuoksu on ihana! Tuntui melkein pyhäinhäväistykseltä sytyttää arkinen marlboro siihen tuoksujen sinfoniaan.
Tässä välissä Pikku J, joka oli rientänyt eri joukkueessa Urho Kaleva Kekkoseen (=rokkiravintola), oli palannut ja alkanut kaivata Isoa J:tä. Olivat kirtäneet kylpyläosastosta lähtien kaikki hotellin kuppilat sikaarisalonkia myöten. Eikä Liskonaista missään! Olivat kurkistaneet jopa salongin oveltakin. Mutta salongin muoto olikin juksaava. Kyllä me siellä nurkan takana olimme.
Niinhän se on että kun yksi kuppila suljetaan mennään seuraavaan. Niinpä J:tkin löysivät toisensa. Erinäisten hauskuuksien myötä päädyimme herra P:n hyttiin (jostain syystä kaikki majoittuivat hytteihin) iltanaukuille. Pikku J siitä vinkumaan takaisin alakertaan. Kun nuoriso oli tahtonsa saanut lävitse se painui pehkuihin. Siinä me huuhkajat sitten ihmettelimme menoa ja otimme "illan viimeiset". Matkalla majoituskerrokseemme tuli kuitenkin suuri tarve kokoontua herra P:n hyttiin tyhjentämään pullonpohjat. Tässä vaiheessa joukkomme oli kutistunut kolmeen. Jotain ohjelmantynkää keksiäksemme oli neiti M jo aulabaarissa ehdottanut pullonpyöritystä. Tosi aikuista touhua!
Aikamme tehtyämme tiukkoja kysymyksiä toisillemme tuli tarve tupakalle. Herra P:n kanssa siis ulos ja takaisin - eikä neiti M:ää missään. vain kengät ja käsilaukku. Ei vessassa, ei kaapissa, huoneessa ei ollut parveketta, joten ei siis sielläkään. Höh? Neiti M:n käsilaukku vain lauloi iloisesti kun soitettiin. Kaipa se sitten oli väsynyt ja mennyt hyttiinsä, tuumimme ja otin laukkuni, kenkäni ja kyynärsauvani kainaloon ja hiihtelin omaan hyttiini.
Hauskaksi tämän tarinan tekeekin vasta se kun seuraavana päivänä lounaalla (siellä laivalla)
muistelimme tätä astmakohtauksen voimin. Neiti M oli huppelispäissään keksinyt loistoidean: hänpä menee verhojen taakse piiloon!
Sitten tuli mieleen hitusen vakavampi asia: miltähän sen kerroksen valvontanauhat mahtavat näyttää? Mahtoi olla turvaväellä ihmettelemistä herra P:n huoneen liikenteestä. Ensin ensivasteväki, sitten eri-ikäisiä ja erikokoisia naisia tulee ja menee, joko yhdessä herra P:n kanssa tai itsekseen ja lopulta aamuyön hämärinä hetkinä ensin yksi hipihiljaa kengät ja muut kapineet kainalossa yhteen suuntaan ja hetken kuluttua toinen samoin varustautuneena toiseen suuntaan.
Täytyy tunnustaa: kerrassaan virkistävää touhua! Kiitos Forssan kollegat.
Vielä vähän pyörätuoliasiaa. Helsingin terminaalissa odotteli pyörätuoli kuten kuuluikin. Pikku J ei kertaakaan päässyt minua sillä lykkimään koska liuta herrasmiehiä kilpaili tästä tehtävästä. Hienosti sujui matka syli täynnä herra tietää kenen tavaroita. Mikähän siinä on että maihinnousuputket pitää rakentaa niin kovin pitkiksi ja mutkikkaiksi? Pitää kiertää koko Kalifornia päästäkseen pisteestä A pisteeseen B joiden todellinen välimatka on murto-osa putken pituudesta.
Tallinnan päässä oli tuoli taas sovitun mukaan varttumassa putken suussa. Samoin paluumaatkalla. Niin piti olla Helsingissäkin. Vaan eipä ollut. "ei meillä ole aikaa juoksennella pitkin putkia" oli varustamon edustaja sanonut. Herra P siitä juoksujalkaa terminaaliin hakemaan tuolia ja vastavirtaan takaisin. Siellä putken suulla oli kyllä yksi tuoli, mutta se ei ollutkaan minua varten vaan jotakuta toista, jolle oli matkan aikana tullut sellainen tarve. Minkähän vuoksi samalla vaivalla ei sitten tuotu kahta tuolia?
Lopulta aika yllättävästä suunnasta saapuu herra P ja nuori virkahaalarinen tyttö ynnä kokoontaitettu pyörätuoli. Nyt olikin ihan jees että tämä virkahaalarinen kuskasi minut laivalta ihan bussiin asti. Eikä huolinut edes juomarahaa. Eivät he kyllä saa sitä ottaakaan.
Tässä se nyt sitten oli. Ei mitenkään eksoottinen mutta erittäin mieltä virkistävä ja ruumista väsyttävä. Ensi kerralla otan kyllä Harley Parkinsonin matkaan.
Ja mitä tulee haasteisiin, vastailen niihin kun aika on kypsä. Nyt alan tutkia huomisen ympäristölautakunnan esityslistaa.
lauantai 7. helmikuuta 2009
Aamukahvilla
Eilisehtoona latasin kahvivärkit valmiiksi ja napin painalluksella sain tuoretta kahvia ilman että koko keittiö on sotkussa.
Enkä istu pitkään. Vajaan tunnin kuluttua tulee uljas punainen taksi minut noutamaan ja vie kolmostien varteen bussipysäkille. Sieltä pysäkiltä sitten kampeudun linja-autoon joka kuskaa unenpöpperöisen porukan Länsisatamaan ja niin alkaa taas uusi koulutusviikonloppu.
Ai että inhoan laivamatkoja. Lyhyitäkin. Olen sairastumiseni (sen avh:n) jälkeen ollut kahdesti laivalla. Siispä kokemus ei juurikaan innosta lahtöön. Mutta koulutusohjelma on sen verran hyödyllinen ja kiinnostava että päätin uskaltautua.
Pyörätuoli varttuu minua terminaalissa ja kollegani Pikku-J vakuutti treenanneensa itsensä työntökuntoon. Jotenkin nolottaa sellainen hösötys, mutta lienee terveellisintä nöyrtyä sen verran pitkien kävelyrupeamien kanssa ihan vaan istualleen.
Vaikka suurin osa reissusta istutaan koulunpenkillä minua silti jänskättää pärjäämiseni. Taidan tuntea oloni turvalliseksi ja varmaksi vain kuivalla maalla.
Ensi viikolla alkaa todenteolla luottamishenkilökauteni. Loogisesti on ensin lautakunnan kokous ja heti perään seuraavana päivänä luottamushenkilökoulutus. palataan niihin juttuihin sitten aikanaan.
tiistai 3. helmikuuta 2009
Feenikslintu
( ja nyt on paree mennä Palagan luota katsomaan mistä on kysymys. en taaskaan osannut....)
Olen tämän testin mukaan kuin tilliliha
Olen sitkeä sissi, jonka parhaat puolet tulevat esiin tiukimmissa paikoissa. Vaikka toiset saattavat panikoida, minun rauhallisuuteni on taattu. Tästä syystä olenkin luultavasti se henkilö tuttavapiirissäni, joka saa vastuuta silloin, kun paineet ovat suurimmat. Sama saattaa näkyä myös työtehtävissäni. Minkä palomiehen/naisen maailma minussa menettikään.
Kannattaa kuitenkin kiinnittää huomiota arkiseen puoleeni - silloin kun kaikki on hyvin, minulla voi esiintyä taipumusta - no, sanotaan suoraan - lorvailuun ja jännittävämpien aikojen odotteluun. Muistan siis ottaa ilon irti arkisemmistakin tapahtumista, ja elämä on minulle seikkailu!
Vaihdoin tekstissä vain persoonamuotoa, muuten se lykkäsi tuollaisen tuloksen.
Siis vahvasti läheisriippuvainen.
Tilliliha? Yäk! Tai se oli YÄK kansakoulussa, keittäjämme ei vissiin osannut tehdä siitä ihmiselle sopivaa, sittemmin opin itse ja on muuten hurmaava ruoka.
Pakko myöntää, kyllä tuosta luonnehdinnasta tunnistan itseni. Minähän elän vain katastrofista toiseen. Feenikslintu on sukulaiseni, molemmat osaamme ravistella tuhkat höyhenistämme ja lehahtaa uuteen lentoon.
Kokeilepa huviksesi.
Siis tätä meemiä/testiä/hömpötystä.
Löytöjä ja kunnareita
Lukuisia uusia sammakkolajeja jotka lupaavat suuria (tai sitten vähemmän suuria) ilmastonmuutoksen aiheuttamista vaurioita. Katsokaas kun sammakkoeläimet ovat kovin alttiita ottamaan saasteista nokkiinsa.
Ihailkaa luonnon monimuotoista kauneutta!
Sekä Susikairasta että Muurin tältä puolelta tuli tunnustus (taitaa olla addiktiosta kyse tässäkin?)
Kiitos tytöt!
Käykääpä kurkkaamassa hengästyttäviä tarinoita Latinalaisesta Amerikasta.
sunnuntai 1. helmikuuta 2009
Riippuvuuksia ja ehdollinen kunnari
Tämä prenikka ei tulekaan ihan ilmaiseksi. Tämän julkaisemisen ehtona on julkistaa viisi (onneksi ei sen enempää) addiktiota kaikelle kansalle.
Tässä niitä tulee, sanokaa hep! kun piisaa:
Kyllä on tunnustettava että numero yksi on tupakka, tupakointi. Se on niin piintynyt tapa etten siitä suostu luopumaan. Edes lääkärit eivät enää minua siihen hopota.
Hiukan vähäisempi riippuvuus on keskiolut ja hyvä punaviini.
Tietenkin tähän maailman aikaan olen riippuvainen blogistaniasta ja tärkeistä uusista ystävistäni.
Valitettavsti olen HYVIN riippuvainen lääkkeensyöntilääkkeistäni, ja niistä lääkkeistä joiden syömiseksi lääkkeensyöntilääkkeitä syön. ihan elimellisesti, syönkin monia niistä ihan vaan henkeni pitimiksi.
Olen hyvin riippuvainen parisuhteesta. Mieluiten avioliitosta. Olen peräti kaksi vuotta aikuisiästäni elänyt yksin. Ei ole minun hommiani.
Ahaa, nyt kuului ensimmäinen HEP!
Kristiinalle
Stanstalle
Hannelelle
ja
Minzille
Avautukaa tekin yleisölle!
Siis näillä yksinkertaisilla säännöillä:
Olipa Kerran osa XII
JATKOTARINA: (lukemalla linkit selviää, mistä on kysymys)
1. osa on alkanut täällä: ANURADHA_1.
2. osa jatkuu täällä: KRISTIINA_2.
3. osa jatkuu täällä: LISKONAINEN_3.
4. osa jatkuu täällä: SUSIKAIRAN_AKKA_4.
5. osa jatkuu täällä: LAPINMARJA_5.
6. osa jatkuu täällä: LISKONAINEN_6.
7. osa jatkuu täällä: MAAMI_7.
8. osa jatkuu täällä: STANSTA_8.
9. osa jatkuu täällä: HANNI_9.
10. osa jatkuu täällä: ANURADHA_10.
11. osa jatkuu täällä: KRISTIINA_11.
12. osa on nyt käsillä:Kristiina jätti perheen naiset tukalaan paikkaan, katsotaanpa kuinka käy...
Yksi laivan yökerhoista oli vielä auki ja vain muutama yörillutteluun mieltynyt seurue oli paikalla. Orkesterikorokkeen lähellä olevassa pöydässä istui kaksi hyvin huolestuneen näköistä ihmistä.
-Tämä alkaa mennä pieleen koko keikka, ällistyttävän vaalea ja kaunis nuori nainen kihisi silmin nähden kiukkuisena. - Oliko ihan pakko mennä sitä tyttöä hätistelemään niin kovasti?
-Hei, älä nyt rupea, minähän tein niin kuin Sergei käski. Itsehän sinä mokasit sen finninaaman kanssa! Eikö ollut puhetta ettet naamaasi näytä sen avainkortin pöllimisen jälkeen? Hä? Ruskeasilmäinen nuori mies puolustautui.
Pöytään laskeutui kiusallinen hiljaisuus. Molemmat miettivät vähän peloissaan Sergein suhtautumista. Mutta kun kaiken piti olla ihan ok. Avain saatiin melkein huomaamatta, harmi vaan että se perhe tuli liian pian lounaalta...
Mietiskelyn keskeytti Sergein saapuminen. Kylläpä sillä vei pitkään.
-Meidän on vähän muutettava suunnitelmaa. Poistumme laivasta vielä tänä yönä.
-Miten ihmeessä? se vaalea nainen huudahti, eihän laiva ole lähelläkään sitä uppoamispaikkaa?
-Ei ole, ei, Sergei murahti, nyt voin sen teille kertoakin että koko ajan on varmuuden vuoksi horisontin takana toinen laiva seurannut meitä. Nyt on kuulkaa niin isot rahat pelissä että oli pakko tehdä sellainen varmistus. Seuraavan vahdin aikana on vuorossa vain omaa porukkaamme, muu miehistö on huumattu. Ehdimme varmasti lastata ja poistua ennen kuin heräävät.
-Entäs ne panttivangit? Tulevatko he mukaan? Ruskeasilmäinen nuorukainen kysyi.
-Totta kai tulevat, Sergei vastasi. Heissä on passimme turvaan, kunnes kaupat on tehty. Sittenhän heistä voidaan hankkiutua eroon. Karkea nauru ravisteli isokokoista Sergeitä.
Sergei komensi adjutanttinsa juomaan lasit tyhjiksi. Samalla hän kertoi syyn suunnitelman pikamuutokseen. Perheen mies ja poika olivat jo ehtineet kapteenin ja turvamiehistön puheille. Kohta alkaisi suuretsintä laivassa. On siis pidettävä kiirettä.
Toisaalta oli Sergein mukaan hyväkin että etsintä alkaisi ja laiva pysähtyisi sen ajaksi. Onneksi komentojärjestys varmistaa sen että omat miehet ovat myös etsintäpartiossa, voihan laivan muuta miehistoä päästää mukaan, se näyttää todemmalta ja antaa maille vähän enemmän työaikaa. Loistavaa, Sergei hykerteli itsekseen.
Ja jos asiat menisivät pieleen noudatettaisiin alkuperäisen suunnitelman osaa jossa laiva upotettaisiin.
- Onhan meillä iso asevarasto, Sergei uhosi. Menkääs nyt te kaksi sinne varastoon, tässä on nukutusainetta, tainnuttakaa molemmat ja siirtäkää heitä varten tyhjennettyihin laatikoihin. Vauhtia nyt! Me muut alamme valmistella lastin siirtoa.
Jännitys tiivistyy. Onkohan Sergei nyt aivan varmasti muistanut ottaa kaiken huomioon?
Kuinka tässä käy, kuka rapisteli varaston ovea?
Kuka sen kertoo meille?
Ilmoittaudu Anuradhalle ja/tai liskonaiselle