tiistai 2. marraskuuta 2021

Paluu menneeseen

Näin viiimeisimmällä nukkumisellani unta.

Itse uni ei nyt muistellessani ollut mitenkään painostava saati ahdistava. Siitä huolimatta heräsin henkeä haukkoen ja jokaikinen hermonpää ja lihas kynnet ojossa valmiina käymään kimppuuni.


Olin unessa käymässä entisyydessä. Entisellä nuopparillani. Sisäänkäynti oli vaihdettu ja kerrottiin että uuden oven tulisi avaamaan N.N (nimi tuli kyllä unessa ääneen sanotuksi, vaan en nyt muista) yhdessä uuden vapaaehtoisen kanssa. Ihmettelin miten samat avaimet käyvät edelleen oveen vaikka mun ajoistani on jo toista kymmentä vuotta.


Tila oli lähes entisellään, mutta silti vieras. Paikalla olivat valmiiksi odottamassa aktiivisimmat aikalaisnuoret lojuen kukin omilla paikoillaan sohvilla ja nojatuoleilla. Alku oli hapuileva ja vaivautunut. Keskustelu ei ottanut käynnistyäkseen.


Tarkemmin unesta kertomatta tuli herättyäni mieleeni monia kysymyksiä. Monia kysymyksiä joita silloiset nuoret unessani kysyivät.

Niinku: Miksi sä olit meidän kanssa? Miksi sä teit niitä kaikkia juttuja meidän kanssa? Miksi sä veit meitä keikoille, kilpailuihin, konsertteihin ja retkille? - Me pidettiin sua ihan pimeenä, mutta kun ei ollut muutakaan tekemistä kylällä, me tultiin sun touhujen mukaan.

Sit ne nuoret kertoivat että nyt on hyvä kun on vieras ammattilainen ohjaajana ja sillä on yks meidän entisista nuopparilaisista apurina. 

- Kuka, mä kysyin. 

- No se-ja se...

Ilahduin, koska tämä Se-jaSe oli minunkin rankinglistallani korkealla ja täysi-ikäistyttyään toimi apuohjaajana myös inttiaikojensa lomilla.

Sit ne pennut kysyi että oliko mulla muita sellaisia luottonuoria aikanaan. - No olihan teitä, kyllä te varmasti muistatte miten teillä oli vastuutehtäviä melkein jokaisella. Seurasi hetken hiljaisuus ja sit yks tajusi.

- Ai senkö takia mun piti aina...

- Just sen takia, sä handlasit juur sen homman ja jengi sekä tykkäs susta että totteli sun ohjeita siinä asiassa.

- Miten sä osasit jakaa noita juttuja meille? Silleen oikeet jutut oikeille tyypeille?

- Enhän mä niitä mitenkään "jakanut". Jokaisella teistä oli oma vahva alueensa niin yksilönä kuin tyyppinä, kyllä se tuli aika äkkiä esiin ja oli helppoa tuuppia nuorta oikeaan suuntaan.

- Me ei nyt ymmärretä?

- No, muistatko kun tuli puhetta kahvikassasta? Kukaan ei halunnut ottaa sitä vastuulleen ja kaikki oli sitä mieltåä että mun ohjaajana olis se pitäny hoitaa?

- Mut eihän meillä ollut mitään kahvikassaa..

-No ei ollut. Yks teistä vaan otti hoitaakseen tyhjien pullojen ja tölkkien talteenoton ja niillä rahoilla sit kävi tai lähetti jonkun ostamaan kahvia, maitoa ja sokeria.  Ei se sen kummempaa ollut. Te vaan otitte huomaamattanne hoitaaksenne teille mieleisiä asioita. Siks teidän kanssa oli niin hiton kiva olla.

- Mutta oltiinhan me aika perkeleitä silloin?

- Totisesti olitte! Aina kun tuli uus ikäluokka peliin tuli myös ongelmia. Mutta muistatteko kuka tai ketkä ne yleensä ratkaisi?

- Sinä.

- Eipä vaan. Vaan te, ryhmänä. Te olitte itse vuosien mittaan tehneet tilasta ja sen toiminnasta ittellenne mieluisen ja kun joku uusi tuli rettelöimisaikeissa, te torppasitte homman aika äkkiä. Siksikin mä teitä niin kovasti rakastin - rakastan edelleen.

- Ai jaa, me vaan oltiin siellä kun muuta paikkaa ei ollut. Ei me taidettu tajuta miten sä meitä lopulta ohjasit. Useimmiten meitä vitutti sun säännöt eikä me oikeestaan ihan hirveesti susta tykätty.

- Mutta te tykkäsitte nuopparistanne? Te tykkäsitte että oli mesta missä oli kivaa ja turvallista kokoontua ja tavata kavereita? Ette te sinne mun takiani tulleet.

- No eeei, mutta olit sä silti paras meidän valvojista.


Suurin piirtein tällainen oli sananvaihto unessa, se jäi harvinaisen hyvin mieleeni. Mieleeni jäivät unesta myös nämä anonyymit keskustelijat joiden kanssa olin aina vähän varpraillani. Miksi? No siksi että he olivat voimakkaita, vahvatahtoisia nuoria jotka olivat selvillä arvoistaan ja maailmanmenosta, heillä oli vahva oikeudentaju vaikka nuoruus vei heitä väliin myös normaaleihin tyhmyyksiin.


Mutta miksi tuo uni ahdisti nuun pqaljon?

Järkiselitys on kipukohtaus, sellai kunnon läpilyöntikipu joka sekaantui unen tunnelmaan. Nyt, muutaman tunnin kuluttua sen ymmärrän.

Kun heräsin, oli kipukissani Nelly kauvautunut osin kainalooni, osin kaulakuoppaani ja piti musta kaksin tassuin kiinni ja kun yritin jalkeille, hän ei olis mitenkään musta irti laskenut. 


Mutta vielä tuohon uneen, niihin aikoihin joihin uneni palasi.


Ne olivat parhaat  13 vuottani elämässäni. Sain niin paljon rakkautta, sain antaa niin paljon rakkautta. Mua tietyt tahot kylällä moittivat jotta " siellä se vaan noita hulttioita paapoo, eihän noista nuorista ole mihinkään".

Ei niistä nuorista juur silloin ollutkaan mihinkään, heillä oli kasapäin ongelmia. Oli vaikeaa kotona, oli vaikeaa koulussa, viikoittainen juopottelu ja pössiskokeilut olivat monen viedä mennessään. Heillä ei ollut tuolloin paikkaa maailmassa. Paitsi Nuopparimme.  Siellä rakensimme yhdessä pala kerrallaan luottamusta maailmaan, kavereihin, aikuisiin ja yhteiskuntaan. Tokihan kylän nuorissa oli paljon "seurapiirikelpoisia" tyyppejä. Ei ne pilalle menneet sen "rupusakin kanssa"

Suurin osa kasvoi "kunnon kansalaisiksi" vaikka mun ohjausmenetelmiäni arvosteltiin väkevästi. Ne loputkin kasvoivat, ne loput muistivat myöS nuoruutensa kipeimmät ajat ja oppivat käyttämään niitä vahvuuksinaan.

Voi että, Läykän nuoret, mä teitä aina vaan rakastan. Teidän ansiostanne olen edelleen elossa. Ankarana, rakastavana, kuuntelevana ja ymmärtävänä Mummina.

Ei se Mummin Homma aina ollut päivänpaistetta, se oli myös ruusuilla tanssimista, tuli useinkin tikkuja varpaisiin. Mutta oli meillä vuosien mittaan tukijoitakin. Tänä päivänä entisen edelleen rakkaan kyläni nuorten asiat ovat sentään jossain mallissa vuosien tauon jälkeen.

Ei mulla muuta tähän hätään. Loppukevennyskuva oli meininki laittaa mutta enpä etsimääni löytänyt.

lauantai 16. lokakuuta 2021

Hienoja näkymiä

 Nyt kuulkaa rakkaat lukijat, ette lue ainuttakaan kurjuuden sanaa!

Ensinnäkin kirjoitan tätä ilman silmälaseja. Jaa että mitä kummallista siinä nyt on? No sitä kummallista että vielä tiistaiaamuna mun oikean silmän lukemat oli  - 14 diopteria. Kuukausi sitten molemmissa silmissä oli tuo valtaisa lukema.

Ekaks egyptiläinen silmäkirra talutti ultraäänilaitetta mun vasemmassa silmässä ja puuhasi siellä muutakin, kun oli vähän vääränlaista roinaa. Siis sen takakapselin kaihin lisäksi. Siitä sit kuukauden koitin luontoni vastaisesti muistaa niitä silmätippoja neljästi vuorokaudessa tähdätä silmään.

Tiistaina sit oli hassut paikat. Mulle oli jotenkin lykätty aika ennen koko polin avaamista, mutta hyvin muiden toimenpidettä odottavien kanssa se aika kului oikeinkin rattoisasti. Sit tuli pieni huoli. Lähinnä henkilökunnalle, kirurgi hukassa. Kotvan kuluttua selkis että tauti, tavallinen syysflunssatauti oli miehen vuoteeseen kaatanut. Hurja hulina alkoi osastolla kun etsittiin uutta kirraa ja löydettiinkin. Vaan se oli varsinaisella leikkausosastolla - me kökättiin silmät puudutettuina päiväkirurgisella. Tätsyt oli hiki ottalla kun ne pelkäs että ainakin osa pitää leikkaamati laittaa kotimatkalle.

Vaan hyvin kuroutuivat aikataulut kohilleen, mäkin pääsin salista ulos suojakilpineni ennen alunperin suunniteltua aikaa ja kaikki muutkin saivat osansa siitä ultraleikkurista.

On tää vaan ihmeellistä!

Edellisen kerran olen ihmisten ilmoilla liikkunut ilman laseja vuonna 1964. Mutta väkevästi ikinäköinen on melkoisen oudon oloinen ilman niitä habitukseensa saumattomasti liittyviä näkimiä.

Kattokaa vaikka

 Kun mä vielä tiistaina näytin tältä

Tiistaina iltapäivällä tältä

Meidän kyläkaupasta löytyi tila-aikaiset/välipäiset "tiimarilasit" jotta näen kirjaa lukea. Muutenhan mä tosiaan hengaan vallan luomuna.


Kyläkaupasta pitikin kertomani.

Se on oikeesti S-market. Sen kupeessa saman katon alla pakolliset Apteekki, pizzeria (en nyt mitenkään muista mikä niistä) ja R-kiska.  Mutta ei viinikauppaa. Se on vakava puute.

Me sinne saatiin tuossa toissa talvena madallettu puntarisysteemi heviosastolle. Vaan aika kohta ryhtyivät paistamaan "tuoreita" pullia ja croissanteja ja karjalanpiirakoita ja, ja... Ja niitten punnaamiseen meni meidän pyörätuolivaakamme. Me parhaamme mukaan koitettiin selviytyä vihanneksinemme ja hedelminemme sen kuolevaisten korkeudella ylvästelevän puntarin kanssa. Itte ratkaisin ylettämisongelman tuorekurkulla.. Joo-o, tuorekurkulla. Se on ihan hygigeenistäkin kun muoviin ovat kaikki käärityt. Sillä sit arvoin oikeita nappeja korkeuksista ja toivoin että näin valintataulusta oikean tuotteen numeron, niinku banaani, # 2, 1,49/kg eikä esim vaikkapa litsiluumú # jotakin, 79,90/kg.

Mä siihen lopulta tämän viikon maanantaina tuskastuin vasitenkin kun olin sitä vehjettä meille matalalla kulkeville kinunnut jo toiseenkin kertaan myymäläpalautteella ja suullisesti. Messengerviestiä meidän osuuskaupan tutulle edustajiston jäsenelle jotta tällaisen pikku keissin jos hoitaisit. Tämä siis maanantaina 11.10. Tänään perjantaina kävin vähän tankkaamassa ja kappas kehveliä! Siellä se nökötti uutuuttaan hehkuvana, meidän uus matalalattiapuntari. Tänään perjantaina 15. lokakuuta. 

Olin mä vähän tyytyväinen itteeni, mutta myös osuuskauppaani. 

Tästä sellainen opetus meille kaikille:

Pelkkä keskenään nuriseminen ei tuota tulosta, mutta kun ongelmasta toimittaa tiedon sinne minne se kuuluu, se myös saattaa korjaantua tosi sukkelasti. Niinku nyt kävi.

Kuva vähän huijaa, tuo on oikeesti oikealla korkeudella meitä pyörillä kulkevia ajatellen. Kävelevä joutuu kunnolla kumartumaan tuon kanssa. Eikä tarttenu Liskiskään mitään kurkkuja avukseen.


Ja sit päivän paras!

Sähköinen ovenavaus MYÖS tuulikaapin sisäovessa. 

Kun tänään hammaskuvannuksesta pyrin kotiin lävähtivät molemmat ovet seljälleen toivottaen mut tervetulleeksi kotiin. Yli puoltoista vuotta olen taistellut tuon sisäoven ja melkoisen liikunnallisen kuramaton kanssa. muutaman kerran jopa hävinnyt sille vietävän matolle. Niinku tälleen

 Mihin tässä maailmassa enää voi luottaa? Ovet toimii, silmistä näkyy läpi ja se mikä näkyy on oikean väristä eikä harmaansekaista lilaa, kyläkauppa palvelee entistä paremmin. Ja mulla on maitoa kahviin.


Nyt ei tule loppukevennystä kun tuota kuvakevennystä on jo noin paljon.

Paitsi että kolmisen tuntia tarttin päikkäreitä het kun avustaja sai oven selkänsä takaa kiinni. Tää on vähän - oikeestaan aika paljonkin kurjaa kun oikeesti tartten muutamissa asioissa ylettävän ja muutenkin reippaan ihmisen avitusta, en aina jaksa sitä hyödyntää. Alkuunhan mulla kävi vakkariavustaja kahdesti viikossa, mutta sit jouduttiin molemmin puolin toteamaan  että se nyt vaan ei toimi. Niinpä mä nykyään tilaan avustajan ihan vaan keikkahommiin. Enhän mä oikeestaan niitä avustajatunteja varsin ja silleen... apua mä tarviin. Tänään saatiin mun mielestäni paljon aikaiseksi.  Ja tää uus tapaus, nuori naishenkilö lupas tulla vielä ennen seuraavaa leikkausta mun kanssa ikkunanpesutalkoisiin. Tais tykätä meistä. Tyttikin tuli piilostaan aika sukkelasti hänet tarkastamaan ja hyväksi havaitsi. Kissat tietää nää tärkeät asiat. Nelly tapansa mukaan piilotteli mun sängyssä kaikkien leittojen, kirjojen ja pehmolelujen alla.

Mä taas muistutan että olis kiva jutella täälläkin, mä siis kovin tykkään kommenteista.



maanantai 13. syyskuuta 2021

Äänikirjat - luku- vai kuuntelutaidon ylläpitäjät?

 Tässä viidettä päivää ensimmäisen kaihileikkauksen jälkeen koitan saada painetusta tekstistä selvää. Ihan ilman laseja mun aivot ei oikein ymmärrä asentoa ja maan vetovoima pyrkii ottamaan valtaa.  

Tietokoneen näytöllä tää vielä menee ihan kohtalaisesti, joskin silmään sattuu vähän tää kirkkaus jota kokeilin vähän himmentää mutta vielä sekaisemmaksi meni. Tuolla leikatulla silmällä näkisin jo melkoisen mukavasti lähelle, niinku näytölle, mutta ero luomun kanssa on niin valtava että siitä tulee väistämättä pää kipeäksi. Kirjan lukuun ei ole ollut vielä vaikutusta, luen edelleen yhdellä silmällä kirja noin kahdeksan sentin päässä nenästäni.


Ensimmäisinä päivinä teki jo mieleni äkkiä saada luvun alla oleva teos ääneen luettuna.

Sit aloin tuumia.

Mun entinen kirjastoni, Lopen kunnankirjasto tarjosi jo aika alkuun, tuossa vuosituhannen alkumetreillä mulle äänikirjoja kun oli tiedossa aivotapahtuman tuho mun näkömaailmassani. En huolinut. Enkä seuraavinakaan vuosina. Mulle lukeminen, kirjan konkreettinen piteleminen hyppysissä on ollut lapsesta lähtien se lukemisen juttu. 

Mulle lukemisen kokemukseen liittyvät tietenkin sisältö, tarina, juoni, kerronta... olipa kyseessä romaani tahi tietoteokseksi luokiteltava opus. Myös typolla on suuri merkitys samoin kuin kirjan taitolla. Entinen puolisoni pyrki riipimään kirjojen kannet uuniin ennen kuin kerkesin hätiin. Kirjan kannet ovat osa lukunautintoa. Ne ovat taideteos, niihin käytetään aikaa ja osaamista, ammattitaitoa. Niissä on rutkasti tietoa tarjolla.  (Anekdoottina kerrottakoon että selvitin muinoin lukion äidinkielen kirjallisuuskurssin (sen kolmen vuoden) kuittaamalla osan valtavasta kirjamäärästä pelkkiin liepeisiin paneutumalla. Aika ei olis muuten tenttien välillä piisannut)

Mulle kirja on kokonaisuus. 

Olen myös aina kirjoittanut. Mielestäni ihan hyvää kieltä käyttäen. Toki mulla on ikioma tyylini ja tapani käsitellä äidinkieltäni, tavoittelen aina elävää, monipuolista ja kuvaavaa tekstiä kirjoituksessani. Olipa kyseessä lehtijuttu, uutinen, selonteko, tämä Liskolandia, facebook, mikä hyvänsä. Tahdon pudottaa näppikseltä tekstin jota ei voi edes erehdyksessä luulla jonkun toisen tekeleeksi. Aika usein siinä onnistunkin. Vai mitä olet mieltä lukijani? 

Toisaalta kielemme ja kielioppimme on muuntunut vuosikymmenten saatossa, esimerkiksi pilkkusäännöt tuottavat nykyään vähän kahnausta. Jo kansakoulussa opittiin litania "ja sekä että sekä että eli jos mutta vaikka koska kun kuin... ja niin päin pois" eivät huoli pilkkua seurakseen. Enkä oikeastaan ole tullut tarkistaneeksi oikeaa kirjoitusmuotoa kotvaan, kunhan on sattunut silmään uudenlainen "oikea" pilkutus. 

Oppiakseen kirjoittamaan tarvitaan lukemista, lukutaitoa. Juice (Leskinen), armoitettu kynäniekka, kielemme taituri on sanonut että lue. LUE. Lue vessanpöntöllä pakkausten sisältöselosteet, lue maitopurkin tekstit, lue mainokset. lue ihan mitä tahansa mitä käsiisi saat, kunhan luet! Ei siis silleen vienosti kuten toinen kirjallinen ihastukseni, Jörn Donner erään kirjakerhon mainoksessa tyynesti toteaa "lukeminen kannattaa aina". Intohimo kieleen, se oli yksi merkittävä tekijä joka nosti Juicen kuninkaitten joukkoon. Mikään kirjoitettu ei saa olla vähäpätöistä.

Nyt olen hyvilläni kun saan rutkasti lisävuosia ja tuhansia, tuhansia uusia sivuja lukeakseni. Voipi olla että joudun jonkinlaisiin lukulaseihin tulevaisuudessa turvautumaan, mutta ei väliä! Kunhan en joudu kirjoistani, fyysisistä, osittain jo nuhjaanatuneista rakkaista kirjoistani luopumaan.

Mulle on pitkällisen pohdinnan jälkeen vahvistunut henkilökohtainen suhteeni ja vakaumukseni lukemiseen. Lukeminen on myös rauhoittumista kulloinkin luvun alla olevan kirjan maailmaan. Nautin hyvän kotimaisen kirjan seurasta, nautin taitavasta käännöksestä. Nautin siitä että lukiessani voin sujahtaa tekstiin, välimerkkeihin, tunnelmaan... näen mielessäni kirjoittajan pysähtyvän hiomaan sanojaan saadakseen ne juuri sellaisiksi miten lukija ja haluaa. 

Sen verran olen äänikirjaa lukenut... siis kuunnellut että koin tilanteen jotenkin oudoksi. Ihminenhän lienee tottunut siihen että kuunnellessa saattaa puuhata jotain muuta  siinä ohessa. Imuroida, juosta iltaalenkin, kitkeä kasvimaan. Kaiketi. 

Mulle lukeminen on sellai kahdenkeskinen juttu fyysisen kirjan kanssa. Ei silloin tehdä muuta, hyödyllistäkkään. Kodissani on erillinen lukutuoli. Nyt sitä pitää lämpimänä punakirjava kissa koska en vielä kykene sellaisessa asennossa lukemaan, en kykene istuen tasapainoilemaan kirjan kanssa niin että se pysyisi silmieni vaatiman kahdeksan sentin päässä. Odotan innolla sitä päivää kun molemmat silmät ovat käsitellyt laserilla ja oikeat apuvälineet ovat silmilläni. Unelmoin jo mielessäni mukavasta tuolista, täsmävalosta, jalkarahista, kenties lasillisesta punkkua tahi konjakkia seurana, kissat lämmittämässä rahilla jalkojani...  pienestä rauhan hetkestä lempikirjani/kirjailijani seurassa.

Miten on sinun lukemisesi laita?

Kerro mulle.



keskiviikko 25. elokuuta 2021

Outoja arvoja

Hmm.
Elokuu on ollut poikkeuksellisen tiukka noin taloudellisesti. Tää jatkuva ramppaaminen sairaaloissa ja lääreissä ja kuntoutuksissa ynnä iso kassillinen lääkeaineita ihan vaan henkensä pitimiksi käy väliin kohtuuttomiksi kuluiksi.
 
Älä nyt vaan tule neuvomaan sanallakaan toimeentulotuesta tai mistään sellaisesta.
 
Vaan tää ei ole varsin pointti nyt. Ällistyksekseni huomaan että mun eri aikavyöhykkeillä sinkoiluni aiheuttaa jonkinmoista epäsäännöllisyyttä niiden lääkkeiden ottamisessa. Ei voi ottaa jos ei ole hereillä säädettyyn aikaan. (olen jo kokeiluluontoisesti laittanut herätykset varuilta juur niihin kriittisiin kohtiin, mutta kun mä nukun, mä nukun koomanomaista unta vastineeksi pitkille pääosin kivuista johtuvivlle valvomisjaksoille. Ei ollut isommin apua niistä herätyksistä)
 
No, hokasin tässä juur äsken että oli inskat kahdelta päivältä ottamatta. Kiiruusti piikkiä sormeen ja jännityksellä venaamaan kuinka hirveät lukemat taas olis tarjolla.
Suuri oli ällistys kun näytössä luki 10,2.
 
Se on kuule kokolailla passeli iltalukema tunnin kuluttua päivän pääateriasta. Itse asiassa vain muutaman numeron korkeampi kuin tässä muutamaan aikaan.
 
No mites nää asiat sit toisiinsa?
No siten että kun ei ole rahaa, ei tule syödyksi mitään typerää eikä varsinkaan liikaa kerralla.
 
Nytkin loihin "spaghetti carbonaraa": täysjyvänauhanuudelia (löyty vielä yks kiekko pussinpohjalta), punasipulia, suppiksia (Pirkko ❤), vähän yrttejä parvekkeelta, mustapippuria ja loppusilaukseksi kananmuna. Rasvana neitsytoliiviöljy ja lopuksi revin juustoksi viipaleen sitä muoviinpakattua cheddaria, kun sitä vielä oli tähteellä.
 
Onhan se ihan kivaa että arvot asettuu hiljalleen lääkärikirjan ohjeenmukaiseen järjestykseen.
 
Eikä mun suippopaprikat mitään suippopaprikoita tänä vuonna, ihan tulee tavallisia. Mitä lie hyrbidejä oli ne suippiksen siemenet jotka suippopaprikasta kuivatin keväällä...
Ihan ovat selkeitä pallomaisia paprikoita nämä. Eikö olekin?

maanantai 16. elokuuta 2021

Ensimmäisen elämäni viimeinen päivä

Jaaha.
Se on toi kehomuisti melkoinen kaveri ja elämäntoveri.

Tänä päivänä vuonna 1999 on viimeinen muistamani edellisen elämän päivä, osittain. Enkä ole ihan varma ettei olis ollut jo eilinen. Jaananpäivän vuonna 1999 muistan vielä mainiosti, oltiin keskimmäisen kanssa teatterissa. Lopella Syrjässä nauttimassa Mati Untin 'Hyvää iltaa rakkaat vainajat' -näytelmästä.  
 
Mutta se maanantai... 
Tiedän, että kävin tuolloin allekirjoittamassa vuokrasopimuksen uudesta asunnosta Läyliäisillä, Läyliäisten kirkolla, kuten tapasin sanoa, vaikka oikeampi olis ollut sanoa Läyliäisten asemalla, jota ei sitä kyllä enää ole, mutta Rukoushuone on ja tuntuu pysyvän.

Tiedän myös sen että pysähdyin rupattelemaan ystäväni ja sittemmin hengenpelastajani Sirpan kanssa kylillä ja kerroin kysyttäessä kuinka mun asumisasiat on. Olin keväisen avioeroni jäljiltä vähän niinku asunnoton ja olin viettänyt kesäni vuokramökillä, jolla oli virallinen osoite mutta sillä  ei ollut varsin mitään tekemistä itse mökin sijainnin kanssa.
Tiedän että näin on tapahtunut, mutta muistamisesta en ole ihan varma. Seuraavat muistikuvani ovatkin syyskuulta.

Muistoissani se kesä oli kuuma, nurmet paloivat karrelle, vettä ei vaan satanut (paitsi harvoina vapaapäivinäni), jäähdytyskoneet jäätyivät paksulti. Silti tilastot väittävät että sinä kesänä oli vain kolme yli kolmenkymmenen asteen hellepäivää 26.6.: 30,8 astetta, 13.7.: 30 astetta ja 14.7.: 31,6 astetta (ilmatieteenlaitos). Mä olen aina ollut siinä luulossa että helleraja kulkee 25 celsiusasteessa (!) Näin ne osaa tilastotkin vähätellä.
 
Se kesä oli monella tapaa kummallinen, vaikeakin. 
Olin keväällä päättänyt baarimestariopinnot, panimokoulutus oli vielä loppusuoralla, uusi työpaikkani haettiin yllättäen konkurssiin, silloinen avioliittoni päättyi samaan aikaan kun emännöimäni Urheilutalo myytiin ja oli häivyttävä pois jaloista.
 
Sinä kesänä oli suuren ja kiivaan rakkauden aika. Kaksi särkynyttä kohtasi toisensa, kaksi särkynyttä kohtasi toisensa ja toi lohtua sekä voimaa ottaa vastaan tulevaisuus, kumpikin omalla tahollaan. Se kesä on aina muistoissani ja sydämessäni. Tavallaan se suuri rakkauden kesä pysyy aina sielussani.
 
Se kesä päättyi täydelliseen pimeään, kuolemaani.
Kerron torstaina lopputarinan, jos jaksat olla tässäkin mukanani.
Ei loppukevennystä.

 

lauantai 31. heinäkuuta 2021

Hei hei mitä kuuluu

 "Hei hei mitä kuuluu

sä kysyt ja kaikki on ok.

Hyvä sun on puhuu 

kun sä et tiedä miltä musta tuntuu"

Mitä kuuluu/Apulanta 1995

 

Olen jo vuosia sitten lakannut vastaamasta "Kiitos, hyvää".

Olen vastannut ja vastaan edelleen mitä mulle TODELLA kuuluu. En halua enää olla mukana välinpitämättömässä, joskin kohteliaassa leikissä. Ei kysyjää useinkaan pohjimmiltaan kiinnosta mun kuulumiset, kysymys on vain tapa.

Tulipa testatuksi ja poimituksi jyvät akanoista samalla. NE joita oikeesti mun kuulumiset ja vointi ovat kiinnostaneet, ovat sen habityksellaan ilmaisseet, myös sanoin. Ne toiset ovat kiusaantuneet vastauksestani.

Myöskään "paskaaks tässä" ei ole mikään vastaus. Ihan samaa se tarkoittaa kuin "kiitos, hyvää" .

Eilen tämä retoriikka iski silmille kun pitkästä aikaa puhuimme rakkaan ystäväni Margaretin kanssa puhelimessa. Pahoittelimme koronaa joka on estänyt niin pitkään livetapaamiset, välimatkaa, joka tosin lyheni pari vuotta sitten merkittävästi niin kilometreissä kuin ajallisestikin. 

Lopelta muutettuani tapaamisemme rajoittuivat pitkään vuotuiseen Suomi-Areenaan Porissa ja joka kolmas vuosi pitettyihin puoluekokouksiin.

Viimeiset lähes kaksi vuotta on ollut sellai aallonmurtaja elämässäni. Oikeastaan koko entinen/set elämäni pyyhkiytyivät tilapäisesti (toivottavasti) day-by-day -elämään. Pikainen muutto uudelle paikkakunnalle ensimmäiseen asuntoon joka oli saatavilla - en edes nähnyt koko kämppää ennenkuin muuttokuorman viimeisenä kapusin laatikoiden ja harvojen huonekalujen ääriään myöten täyttämään pieneen kaksioon. 

Ensimmäinen puoli vuotta täällä hupeni kaiken hoitoni siirtämisessä Satakunnasta Päijät-Hämeeseen. Sama aika hurahti täkäläisen vammaispalvelun kanssa taisteluun joka ei ole päättynyt vieläkään, Hämeenlinnan hallinto-oikeus ei ole vielä sanaansa sanonut. 

Sit rantautuikin korona. Ja tiukahko omaehtoinen karanteeni. Kuulun niin moneen riskiryhmään että oli tuntemattoman edessä syytä pysytellä varmuuden vuoksi kaukana kaikesta. Minäkin odotin rokotusten käynnistymistä kiivaasti kunnes tyly tuomio oli: ei mitään rokotuksia Liskonaiselle, hengenvaara.

Maailmani kutistui lähikaupan ja -apteekin sekä keskussairaalan palveluihin ja eläviin ihmissuhteisisin.

Kun ystäväni tiedusteli kuulumisiani suustani ryöppysi viimeisimmät terveystietoni ja tulevat leikkaukset, myös tämän vuoden aiemmat. Itseäni kuunnellessani tajusin että ei Margaret kysynyt miten voin vaan mitä kuuluu.

Tajusin että eihän mulle mitään muuta kuulu. Siis elävässä elämässä.

Koko perheen ulkopuolinen sosieteettini on facebookissa. Toki livetuttujen seurassa osittain, mutta kavereiksi on jotenkin siunaantunut liki puolitoista tuhatta profiilia enkä kaikkia tunne laisinkaan, en mistään yhteydestä. Mukana on ylläpitämiäni vammaisryhmiä ja yhteiskunnallisia ryhmiä joiden yhtenä ylläpitäjänä toimin. Mukana on myös ryhmiä joissa saan olla pelkkä jäsen kunkin ryhmän sääntöjen mukaan ilman isomia ulkopuolisia vastuita ja velvoitteita. Ja tietenkin yksityinen profiilini.

Näiden ryhmien kautta olen tutustunut lukuisiin ihmisiin joita voin täydestä sydämestäni kutsua ystävikseni vaikka emme koskaan ole livenä tavanneet ja tuskin tapaammekaan.

Näinä erakkovuosinani olen oppinut nauttimaan yksinolostani, vaikka perhe väliin on vähän huolissaan mun sosiaalisten kontaktieni niukkuudesta. Havahduin käsittämään että olen toiminut vastoin todellista luontoani, sosiaalisuuttani ihan liian pitkään. Vaikka mun maailmani on pakostakin käpertynyt sairauksieni ja kahden hoitovirheen korjausyritysten ympärille mun on vaan punnerrettava itseni täältä johonkin suuntaan ja se suunta on ainoastaan ylös ja ulos. Ihmisten ilmoille heti kun pandemia sen mulle turvallisesti sallii. Ymmärsin että täytän seuraavaksi 65 ja vanhuus kehoani kolkuttaa vääjäämättä vaikka mieleni olis kuinka sen 42 mihin ikään jämähdin ensimmäisen kuolemani jäljiltä.

Toisaalta nämä erakkovuodet ovat olleet terveellinen katko entiselle aktiivisuudelleni jolla kuvittelin sysääväni terveydelliset ongelmani johonkin näkymättömiin, myös itseltäni. Eihän se niin saa mennä. Ei elämä saa olla pakomatka, vaikka sellaiseksi sitä olen pyrkinyt rakentamaan.

Nyt elän aikaa jolloin saan hoitoa ja kuntoutusta niihin mihin olisin tarvinnut jo yli kaksi vuosikymmentä sitten. Ensimmäistä kertaa koen että todelela SAAN asiallista hoitoa, mua kuunnellaan, mun tarpeeni ymmärretään ja hyväksytään. Itse asiassa yksi viiden vuoden kahdesta neljään kertaan vuodessa käyty leikkausrumba on päättynyt. Ja uskallan varovasti ajatella että vuodentakainen isompi operaatio pelasti lopullisesti vaurioituneen takajalkani amputoimisuhkan alta. 

Vaikka tuskin koskaan enää kunnolla kävelen saati palaan liikunnalliseen elämään, tanssiin, metsäretkiin, olen onnellinen nyt. Onnellinen uusien oivallusteni ja saamani laajan avun vuoksi. 

Tää Feenikslintu nousee taas kerran, pyyhkii tuhkat siivistään ja painelee Karmann Ghian kanssa auringonlaskuun. Onnellisena ja rakastuneena.

Ai kevennys?

No saathan sinä sen, saat mun äitienpäiväruusuni joka yhden ainoan varren päässä kukkii ihan täydestä sydämestään.

 




perjantai 9. heinäkuuta 2021

Kolmetoista vuotta Liskolandiaa ja parikymmentä vuotta vammaistaistelua - still goin' strong

 Edit Piaf:

Tää alkupuolen teksti ensimmäisiin tähtiin asti on kirjoitettu toukokuun lopulla. Sit se jäi jotenkin Liskikseltä makoilemaan kun se, siis Liskis, ryhtyi toimeen tämän kuljetussotansa tiimoilta. Se kun ei tyhjiä lupauksia harrasta.

 

Jo vain ei tänään tunnu toimivan mikään. Jos nyt ei eilenkään.

Eilinenhän meni pieleen siltä osin että Lahden Kela-taksin välitys kusi vaihteeksi niinpal pahasti että jäi tykkänään keskussairaalaan menemättä.

Tutummat tietävätkin että mun maailmassani epäkohdista kitiseminen ei vie asioita mihinkään suuntaan eivätkä ne varsinkaan kohene sillä menetelmällä.

Kun enste kinasin ko. keskuksen kanssa palautteen antamisesta ja vaadin ylemmän tahon yhteystietoja ei niitä millään herunut. "Ainoa palaute annetaan tätä kautta" väitti miesoletettu asiakaspalvelija puhelimessa. Mä siihen jotta ei pidä paikkaansa, aina on olemassa se joka voi vastata asiaakkaan kysymykseen. Kina jatkui ja miesoletettu sanoi että he kyllä puhelimitse annetun palautteen vievät eteenpäin.
 
 No sehän ei pidä paikkaansa. Muistutin että olen melko monesti antanut negatiivista palautetta kela-taksin ja välityksen ontuvasta toiminnasta sitten helmikuun, vaan mikään ei ole kohentunut. 
- Elikkäs nyt annat mulle sen nimen ja yhteystiedot, vaadin.
Syystä tahi toisesta puhelu katkesi siihen paikkaan.

No, koska keittiön ovet ovat mulle tuttuja kulkureittejä, ongin hienoista salapoliisityötä avuksikäyttäen asianomaisen henkilän langan - voiko nykyään sanoa tuolleen? - päähän. 
Seurasi viileän ystävällishenkinen keskustelu jossa asianomainen henkilö puolusteli esittämiäni epäkohtia sillä, tällä ja tuolla argumentilla. Ammuin jokaisen alas tyynesti samoin kuin alkuperäisessä puhelussa. Lopulta asianomainen henkilö myönsi että joo, on tässä nyt tapahtunut aika monta virhettä sun kohdallas. Mitäs sanot jos saisit tuttutaksi -oikeuden? Mä siihen jotta kiitos, kelpaa, mutta se ei riitä.

Hämmentynyt asianomainen henkilö meni ensin mykäksi - luuli varmaan että haluan itselleni vielä jotain muuta hyvitykseksi kärsimästäni huonosta palvelusta.
Ei, tää riittää mulle, vastasin, mutta muille mun saamani hyvitys ei ole minkään arvoinen. Näitten kyytien välityksen on nyt vaan alettava toimia silleen kuin olette sitoutuneet asian tällä kilpailutuskaudella hoitamaan.

Sit mä vielä kiukkupäissäni sanoin että tulen tuonnempana järjestämään julkisen keskustelu- ja tiedotustilaisuuden kelakyydeistä täällä Päijät-Hämeessä. Niin että sunkin firmalla olis oiva tilaisuus varautua selittämään kysyjille ja vaikka vähän kirkastaa kelakyytien kasvoja. Että otapa asia puheeksi ylempiesi kanssa. Kutsu tulee aikanaan.

***
Tuo ylläoleva teksti on aloitettu toukokuun loppupäivinä.
Nyt ollaankin siinä vaiheessa että sain sotajoukoiksi yhden valtakunnallisen vammaisyhdistyksen (Suomen Kipu ry), yhdeksäätoista päijäthämäläistä vammais-ja potilasjärjestöä edustavan Link ry:n toimijoineen. 
 
Elokuussa sit tästä aiheesta lisää. Kandee pysyä linjoilla. 

***
Just tänään on melkoisen merkittävä vuosipäivä. Tää luola on tullut kolmentoista vuoden kunnioitettavaan ikään. Milloin kiivaammin, milloin harvakseltaan Liskis on täällä pohtinut maailmanmenoa, itkenyt, hauskuuttanut lukijoita, kertonut kauhutarinoita elävästä elämästä ja vähän kipaissut kuoleman kanssa tanssimassa.

Kiitos että olet kulkenut kanssani tämän matkan tähän asti, toivon että viihdyt luolassani tulevaisuudessakin. Koskaan ei tiedä mitä jännää Liskiksen näppikseltä milloinkin putoaa.
 

 Tässä inteeriöörissä mä usein aamu- ja ehtookahvini kissojen kanssa nautin. Päiväseltään tää etelä--lounaaseen antava uloke talon seinässä on liian lämmin.

lauantai 1. toukokuuta 2021

Anonyymiä vihaa

 Edesmennyt ystäväni Katili tapasi aina paheksua jos johonkin blogiin ei ollut kommentointimahdollisuutta. 

Häneltä oikeastaan sain ensimmäisen oppini somen käytöstä ennen facebookia, twitteriä, instaa...

Some on nimensä mukaisesti sosiaalista toimintaa, kanssakäymistä. Sikäli tervettä ja mielenkiintoista että et välttämättä voi olla ensinkään varma kenen kanssa kommunikoit. Erittäinkin meillä pseudoina toimivina bloggareina bloginimi on se todellisuus jonka kanssa ajatuksiasi vaihdat.

Blogistaniassa anonyymius tahi pseudonimen käyttö on ollut aina itsestäänselvyys, moni kiroittaja haluaa tuoda ajatuksensa, aatemaaimansa tahi hyvinkin intiimit henkilökohtaisuutensa julki sekoittamatta todellista henkilöllisyyttään asiaan josta puhuu.

Itse kammoan facebookissa pseudonyymeä, nimimerkkejä, erityisesti kyrillisten aakkosten käyttöä profiilissa. Vaikka nimi olisi oikeakin, vain kirjoitusmuoto on feikki. Minun profiilini on siellä raivojulkinen; https://www.facebook.com/jaana.karmalavanamo/

Kun itse kirjoitin ensimmäisen blogitekstini heinäkuussa 2008 en vielä tuntenut somen kaikkia sosiaalisia sääntöjä, tunsin vain netiketin, jota olen pyrkinyt ja halunnut noudattaa siirryttyäni aikanaan facen puolelle. En kuitenkaan halunnut ihan omalla nimelläni avata tuntojani, blogonimekseni tuli Liskonainen. 

Sillä nimellä Katili minua blogissaan kutsui. Hän kunnioitti haluani pysyä siihen aikaan nimettömänä ja toisaalta, hän ei halunnut yhteisistä jutuistamme kertoessaan ilmaista henkilöäni. Olen blogini ihan alkuvaiheessa kertonutkin blogonimeni syntytarinan mutta onhan siitä jo kauan, uusinta ei ole haitaksi.

Ja mistä tämä Liskonainen lopulta Katilin varastoon päätyi?

Kas, olen ollut reptiiliharrastaja vuosia, niin yksityisenä kuin lemmikkiliikkeen eläintenhoitajana. Kaulaani on tatuoitu itsepiirtämäni sisilisko joka on minulle hyvin tärkeä. Se tietämättään symboloi minulle selviämistä, uudistumista, yks yhteen, kuten reptiili kykenee kasvattamaan katkenneen häntänsä tilalle uuden. 

Ja miksi reptiili häntänsä hukkaa?

Olen kotonani omin silmin nähnyt miten ja miksi hännän kadottaminen tapahtuu. Se ei ollut kaunista katseltavaa, mutta luonto hoitaa asiat omalla tavallaan.

Kaksi urospuolista phelpsin gekkoa riitasille ryhtyivät ja alakynteen jäänyt harhautti hyökkääjää nakkaamalla hännänpäänsä kiville. Siinä se häntä sit heilui ja hyppeli ja hyökkääjä odotetusti sen kimppuun kävi. Lopulta molemmat jätkät jäivät henkiin, toinen puolihäntäisenä toinen kokonaisena. Puolihäntäinen ajan mittaan kasvatti uutta hännäntynkää itselleen.

Niitten tyyppien nimet olivat Niki ja Lauda.

Vaan palataanpa takaisin nimettömyyteen.

Olen hyvin huolissani mutta myös pahoillani siitä että tämän päivän somessa on ajauduttu täydelliseen holtittomuuteen niin nimen, nimimerkin kuin valeprofiilinkin kanssa.

Toimin usean fb-ryhmän ylläpitäjänä ja moderaattorina ettekä saata uskoa minkälaista sontaa me ylläpitäjät saamme ryhmistämme siivota! Useimmiten se sonta on kuitenkin ihan oikean ihmisen ihan oikealla nimellään tuottamaa. 

Miten maailmassa ja missä vaiheessa omalla nimellä loukkaavien, rasististen ja muuten vaan törkyisten "mielipiteiden" julkaiseminen muuttui hyväksyttäväksi?

Missä helvetinkohtaa medioiden keskustelupalstat ja some saivat täyttyä sontaisesta vihapuheesta? 

Ja mitä vittua se vihapuhe ylipäätään on? 

Mistä se syntyy?

Mulle on ihan turha tulla sanomaan että kunihmisetvoiniinhuonostieikäoletöitä.  Ei se tästä johdu eikä ole edes alkanut.

Se vaan on puolihuolimattoman vaikenemisen myötä tullut osaksi yhteiskunnallista debattia. Luikerrellut suomenkieleen. Ikäänkuin vaivihkaa hyväksyttynä poliittisena aseena, työkaluna. Mutta ihan niin kuin ammoin keksitty tuli, sen piti olla hyvä renki poliittien agendan vahvistukseksi, mutta tulen lailla se karkasi isännäksi, todella huonoksi isännäksi joka on lähestulkoon tuhonnut koko keskustelukulttuurin maassamme.

Miten niin tuhonnut?

No siten niin että tämän viimeisen kuuden vuoden aikana rauhassa voimiaan kerännyt vihakulttuuri kasvoi niin isoksi ja vahvaksi että se on tasavertainen kilpakumppani, paikoin vahvempi, asiaperustaisen debatin kanssa. 

Jos annamme vielä tämän suuntauksen jatkua emme sitä saata enää pysäyttää. Valhepropagandan esiinmarssi on ollut niin nopea ja musertava että siihen eivät auta enää edes tasavallan presidentin vaimeat, jopa anovat tolkunpuheet. Eivätkä nimenomaan ne tolkun puheet, jotka muutaman vuoden liikuttuaan ihmisten kielillä näyttävät jo surkealta vikinältä.

Okei, sain pahimman kuikkuni puretuksi, Vielä olis paljonkin sanottavaa, vaan josko sinä, juusi SINÄ, lukijani kertoisit oman näkemykseni, kertoisit minulle ja muille lukijoilleni mitä tekstini tällä kertaan mielessäsi liikautti?

Oisko silleen hyvä?


Loppukevennyksenä suloinen iltasuukko joka toistuu jokaikinen ehtoo mun luolassani <3




keskiviikko 21. huhtikuuta 2021

Älä kuule edes yritä mun nenälleni pomppia - se loppu ny!

Tiiättekö kun asioita alkaa olla liiaksi yhtaikaa ja päällekkäin käsillä, meinaa toi happi loppua?

Tuttua?
No ainakin mulle on ihan hiton tuttua. Mun pääni räjähti elokuussa 1999. Sairaalassa hupeni puoltoista kuukautta joista kolme viikkoa pysyin ja mut pidettiin tiukasti koomassa.
Sit mä siitä heräsin enkä yhtään tiennyt mikä iski. Mutta jotenkin olin vaan oma itteni, siis silleen kuvittelin tuolloin, leivoin toimintaterapiassa osastolle korvapuusteja - se oli olevinaan sellai mittari jotta voisko mut jo kotiin laskea. Tosi viksu testi olikin, pitoemäntä tekee korvapuustin vaikka kuolleena ja ilman reseptiä. Niin jäi munkin kohdalla orastavat jälkioireet huomiotta. Niitä sit kolmisen vuotta neurologien kanssa pähkättiin ja korjailtiin hoitovirhettä ja oikaistiin silmiä puukolla ja... sit loppuikin koko kuntoutus.
 
Niin hienosti feikkasin olevani ihan jees, ainoa mikä vitutti oli liian varhainen eläkkeelle joutuminen, se sattui enemmän kuin itse sairastuminen.
Mä en siis koskaan ihan oikeesti hyväksynyt tilaani, vaikka sen tiesin ja ymmärsin kuolleista heräämistä myöten.
Tätä reippautta jaksoin sit ihan ayksyyn 2019 asti jolloin erosin puolisostani ja muutin toiselle paikkakunnalle.
Vaan kun tuli ansaittu tauko, mun kroppanipa romahti. En jaksanut enää jatkuvia, joskus jopa useita kertoja vuodessa, toipumisia isoista korjausleikkauksista ja korjauskleikkausten korjausleikkauksista.
Viimeinen niitti näyttäis nyt olevan viimekesäinen hengenmeno anafylaktisen reaktion tappamana. Siinä kohtaa väsähti myös mieli.
Onnekseni se romahdus oli niin iso ja selkeä että sairaalapsykiatri kiinnostui ja määräsi viis kertaa terapiaa, siis keskusteluapua. Sit se halus ihan itte mut nähdä ja jatkoi toisen viis kertaa terapiaa ja tuuppasi vähän jykevämpää pöpipastillia peliin. Ja uuden setin. Nyt ollaan siinä kohtaa peliä että edes mun kallonkutistajalääri ei voi enää hyppiä järjestelmän nenälle ja kuun vaihteessa selviää miten tää homma jatkuu. Lääri sanoi että tapaamiseen mennessä kyllä keksitään miten sun hoito silleen saattaen vaihdettuna jatkuu turvallisesti.
Oon ennenkin sanonut että kannatti kuolla, nyt mulla juoksee kuntoutus ties minne asti ja seuraava setti on tulossa kesän mittaan.
Tokihan mä väsyn, siis mun pääni väsyy kahdesti viikossa toimitettavasta allasterapiasta niin että mä plutaamisen jälkeen nukun sellaset 14-16 tuntia putkeen, ihan koomassa. Mutta ajan mittaan hokasin että kipulääkelevyiissä ja -purkeissa kasvaa sammalta. Enpä olekaan niitä juur tarttenut. Antihistamiinia, kortisonia ja astmaläkettä menee sit sitä enemmän kun luonto, lähinnä leppä kurtiseeraa kovin innolla ja koivun lemmenleikit alkaa tuotapikaa. Malliksi jo kaukokulkeumat kutittaa kivasti nenua ja silmiä.
 
Vaan kun tää homma vihdoin saatiin vauhtiin ja vammaispalvelussakin lykättiin uus tyyppi mulle vakkariksi, mä päätin että nyt saatana karsitaan kaikki turha ja stressaava mun maailmasta tiehensä, mä vielä kerran tästä 💪.
Niinpä tänään vihdoin allekirjoitin kasan lappuja jotta mun kaikki fyrkkajutut kulkee välitystilinyhoitajan käsien kautta. Itte en koske enää mihinkään. Jos jotain oravannahkaa jää, mä niillä ostan vaikka hevosen, tai sitä punkkua, keskityn tykkänään itteeni ja itteni hyvinvointiin.
 
Rajua?
 
Voipi olla, mutta niin mun lääri kuin tää uus vammaistyyppikin ymmärsi täysin mitä mä ajan takaa ja miksi. Aion haalia kaiken multa kahdenkymmenen vuoden mittaan kielletyn avun ja vammaisetuudet mitkä mulle - ja ylipäätään meille vammaisille/vammautuneille tosissaan ja lakisääteisesti kuuluvat.
Päätin että mun kanssa ei nyt vaan enää leikitä eikä rautasaappailla mua yritetä talloa lyttyyn.
 
Mä haluan elää ja nauttia siitä elämästä kybällä, niin paljon kuin nää jämät sallii. Mähän olen oikeestan sen velkaa ittelleni ja läheisilleni.
 
Ei kenenkään tartte alistua siihen että joku vaihdevuotinen (mun tapauksessa niitä on ollut vuosien mittaan kolme) tätsy ei musta tykkää eikä viitsi hoitaa tonttiaan vammaispalvelussa kunniakkaasti vaan keksii sen sata mukasyytä miks yli kakskytvuotta puolihalvaantuneena ja rajujen näkymättömien vammojensa kanssa lakkaa kesken kaiken olemasta avun tarpeessa.
 
Jatkakaa, rakkaat ihmiset taistelua, kyseenalaistakaa viranomaisen päätökset, jos vähänkin kaivertaa, kääntykää Jukka Kumpuvuoren puoleen,  pyytäkää, vaatikaa apua. https://www.kumpuvuori.fi/
Ja te
lähiomaiset, sama koskee teitäkin. Te olette ihan samassa tilanteessa kuin me sairastuneet.
Olipa kiva kun luit kokonaan ❤
Mä lähden nyt ehtooajelulle Karmann Ghian kanssa.
 
Kuva ei mitenkään liity mihinkään.
 
Ai niin, Edit Piaf  muistuttaa että toi Liskis kovin tykkää kommenteista...

                                          

keskiviikko 3. helmikuuta 2021

Kroonikon elämä alkoholistina ja toisinpäin

 Joo, tunnustan. Olen sekakäyttäjä.

Mun elimistöni on vuosikymmenten mittaan tottunut käyttämään alkoholia ja opiaatteja sujuvasti rinnakkain.

Kuulostaa rajulta, mutta josko vähän avaisin tätä juttua.


Olen kipukroonikko vuodesta 1957, kuten pitkään kanssani kulkeneet hyvin tietävät. Geeneissä olen saanut lämpimän suhteen alkoholiin ja se on aiheuttanut suunnattomasti ongelmia ja yleistä harmia niin mulle ittelleni kuin lähipiirillenikin. 

Olen vuosikaudet taistellut molempien kanssa. Alkoholismista voin puhua imperfektissä vaikka en tokikaan sylje lasiin. Kävin vain pitkän tien ja vaikeimman selvittääkseni itseni kuiville. En edes halunnut tavoitella absoluuttista raittiutta vaan hallintaa, sitä että olen itse isompi kuin addiktioni. Että voin itse järjellä päättää juomisestani. että voin nauttia niistä alkoholijuomista joista oikeasti pidän. Niinku toiset tykkää suklaasta.

Siinä olen vuosikymmenten ja ymmärtävien lääkärien avustuksella onnistunut. joskin vaara vaanii aina nurkan takana, aina on oltava varuillaan.

Viina ja krooninen kipu?

Olen monasti miettinyt kumpi on oikeesti haitallisempaa, napostella opiaatteja vai vetäistä konkkaa rentoutukseen ja vitutukseen.

Olen päätynyt lopulta siihen että olen nöyrtynyt lääkevastaisuudessani ja napsin vahvoja kipulääkkeitä kun niitä tarvitsen. Tässä taannoin kävin kiivaan keskustelun kipupolin läärin kanssa lääkityksestä. Vaadin nopeavaikutteisia opsuja ja kolmionappeja retardien tilalle. En halunnut kuurina syödä pitkävaikutteisia siltä varalta että ens viikon keskiviikkona iskee kipukohtaus. Lääri sanoi että nykyään näitä nopeavaikutteisia ei enää kirjoiteta kuin syöpäpotilaille. - Mutta mullahan ON syöpä! kiekaisin. (tosin mun syöpäni, verisyöpäni ei aiheuta kipuja eikä nykyhoidolla mitään muitakaan harmeja, hoito ja lääkitys ovat loistavalla tasolla) Sain pikaopsut ja -tramalit.

Mutta tää sekakäyttö.

Olen vuosia ihmetellyt mitä kiksejä ihmiset saavat vaikka näistä mun käytössä olevista napeista? Muhun ne vaikuttavat toivotulla tavalla. Eivät tokikaan aina, mutta usein. Vaan en ole niistä mitään kovin euforisia fiiliksiä saanut, korkeintaan hetken helpotuksen kipuihini ja hetken rauhan tehdä kivutta asioita jotka ovat mulle tärkeitä.

Monissa mun läkkeissäni on varoitus, joissain jopa ehdoton kielto samanaikaisesta alkoholin käytöstä. Monessa varoitetaan että samanaikainen alkoholin käyttö tehostaa lääkkeen vaikutusta. Kunpa tehostaisikin!

Olen hyvin omintunnoin päätynyt siihen että talouteni salliessa käyn eläkepäinävä viinikaupassa ja ostan yhden tai kaksi lemppariani ja yhden potin jotain mulle tuntematonta punkkua. Tällä hetkellä vaeltelen Portugalissa. Kestää ainakin vuoden loppuun ennen kuin pääsen vaihtamaan viinimaata. Joinakin kuukausina ostan kokonaisen potin konjakkia tahi brandya. Useimmiten mielelleni piisaa viiden sentin pikkupullo Sorelie XOta, kesä aikaan desin pullolla Kyrö Distillierin Napue -giniä.

Voi että mä joskus kaipaan juopotteluaikojani! Hyvää ainetta hyvässä seurassa. Paino sanalla hyvää ainetta. En ole niitä dokuja jolle kelpaa mikä vaan. Olen viimeisimmältä ammatiltani baarimestari ja ennen sairastumista harrastin jo työnikin puolesta tastingeja, niin viini- kuin muissakin juomissa. Toisaalta oli ihanaa viettää ilta keskikaljakuppiloissa ja saada oppia elämän eri puolista.

Nyt olen joutunut tilanteeseen jossa uhmakkaasti terveyteni uhalla sallin itselleni eläkepäivän juopottelun ja suljen silmäni ja korvani sen mahdollisista vaaratekijöistä niin sairauksieni kuin lääkityksenikin suhteen.

Vuosien mittaan tämäkin periaatteeni on alkanut kelvata hoitaville lääreilleni, ihan vaan siksi että en aiheesta keskustele, ilmoitan vaan periaatteeni kysyttäessä.

Lopuksi, ennen kuvakevennystä - älä kokeile tätä kotona. Tämä on vain minun tapani, kahdesti kuolleen tapa selviytyä arjesta.


Edit Piaf tässä vielä.

Kuule, Liskis tykkäis ihan hirveesti keskustelusta, siis kommenteista julkaisuissaan. Tule rohkeasti mukaan.


maanantai 18. tammikuuta 2021

Jotkut päivät vaan on ❤ ja toiset ei sit mitenkään.

 

Niitä toisia piisaa suhteellisesti ottaen noin 112 -kertainen määrä ja mieluiten peräkkäin, níin että se viimeinenkin hermo on lähestulkoon rispaantunut herkiksi hahtuviksi.

Juur kun voimat on niin lopussa että mittailet toiveekkaana miten ja minkälaisina paloina saisit itten huuhdotuksi vessanpytystä Itämereen tapahtuu kummia.
 
Niinku soitto Kelaan.
 
Ekaks tietty ne alkulöpinät ja numeroleikit, henkisesti ihminen on jo orientoutunut jonottamaan ja kiukustumaan perusteettoman pahasti odotellessaan.
 
- Kelan kiireelliset asiat (tai jotain sellaista) N. hyvää huomenta. Tuskin oli nauhoitettu pölinä vaiennut.
 
Mun asiani oli pitkä ja vähän mutkikaskin, mutta kuin se sit siinä selvis noin 89 prosenttisesti. Ekan puhelun aikana. Sit tä N. soitti kohta takas ja selitti saamansa ylemmän tahon ohjeet mulle ja sit juteltiin kaikenlaista mun viimekesäisestä kuolemasta lähtien. Ja konkurssit ja avioerot ja yllärihäädöt ja... Sit soitti vielä ehtopäivällä toinen täti joka lopulta oli selvittänyt sen viimeisen 11 prosenttia asioista.
 
Niin mä onnellisena saan loput lääkkeet ja fyrkkaa kuukauden kelamatkoihin ja sen toimeentulon alijäämän.
 
Ylihuomenna.
 
Ihanhan tuo on pilalle menossa koko Kela kun tuolleen joutuu ihminen päivänsä aloittamaan.
 
 
Eikä ihan vähäinen asia ole sekään että yhtäkkiä mulla onkin kaks vakituista avustajaa - tosin vielä vapaa-ajan avustajaa mutta tuleepa tuttu ja hyväksi havaittu ynnä kovin samanlaisella aivovärkillä ja huumorintajulla varustettu apuri tästedes mun kanssa lenkille. Ja KUN mä saan sen kotiavun nää molemmat haluaa olla siinäkin mun avustajia.
 
Nyt olen ihan äimänkäkenä.
Viikkojen odotus, kokeet, kuvannukset sun muut tutkimukset on ohi ja ens maanantaina alkaa tuomion kellot kumista.
Stressinki päättyi ja on vaan uupunut mutta onnellinen fiilis.
Kyllä se taivaanisä mua sittenkin rakastaa ❤
 
Kuvakevennyksenä roskiksesta löytynyt pöytälamppu. Eipä ole ihme että maailma hukkuu paskaan kun tälleen viskotaan käypää tavaraa mäkeen. Tääkin tarttee ihan snadisti sähkärin apua ja vot.
 
 
 
 Tämmösen kaunoattaren joku mäkeen nakannut. 
Avustaja sen mun pyynnöstä pyydysti talteen.
 
 
 
 Vähän tarvitaan varaosaa ja sähkärin apua, liekö ollut perheneuvottelulla osuutta asiassa...