Raha, RAHA, raharaharaha, raha

 Vihdoin neljännesvuosisadan epäröinnin jälkeen tartuin siveltimeen.

Sitä ennen toki olin hyvissäajoin - noin viis vuotta sitten asentanut maalaustelineen, oikeammin telineet kohilleen. Siinä vuosien mittaan harkitessani ja pähkäillessäni ja tuijotellessani milloin toiveikkaana, milloin kiukkuisena ja turhautueena telineitäni tulin hankkineeksi värejä sun muita tarvikkeita alkaakseni uudelleen maalaamisen, lapsuuden lahjani.

No viime vuonna, tarkasti ottaen neljäntenä marraskuuta asensin viimein pohjan telineelle. Sit sitä tabula rasaa ihmettelin aikani ja niin syntyi uusimman elämäni luonnos. Ekaks ohjausviivat perspektiiviä varten, sit vähän luonnostelua. Ja sit kolmen kuukauden tauko. Taas tuijotellen, noituen ja silleen.

No nyt olen saanut aikaiseksi kolme uutta maalausta.

Ei ollu helppoa - ei.

Kun en oikein näe enkä hahmotakaan kaikkea ympäröivästä maailmastani, piti opetella kaikenlaista. Ennenvanhaan - siis ennen halvaantumista - maalasin tasolla, ihan isotkin työt. Silloin näin paremmin, hahmotin koko tulevan kuvan kertavilkaisulla ja silleen.

Nyt piti opetella pystyasennossa, joskin pienessä kulmassa tää vanha tuttu homma. Sit piti opetella pitämään siveltimiä uudessa asennossa jotta pysyisivät hanskassa ilman isompia kouristuksia. 

Toki piti kaivaa muistin mahdollisista syövereistä - kehomuisti onneksi tuli hätiin - värioppi, tekniikat sun muut sellaiset oleelliset pikkujutut taiteilussa. 

Ja pohjat.

Oon maalannut lähestulkoon kaikella mahdollisella: liiduilla, hiilellä tussilla (sillä pullossa olevalla ja terällä tai siveltimellä käytettävällä) vesiväreillä ja guassilla. Sekin oli ennenvanhaan nimeltään peiteväri.

No. Viimeisen viiden vuoden mittaan mulle on siunaantunut myös akrayylivärejä. Ei pienenpientä hajua mitä niitten kanssa pitäis? Öljyvermeitä en ole koskaan käyttänyt, liian hidasta mun luonnolleni.

Yhtäkaikki.

Palataanpa vähän menneeseen.

Vuonna 2013 kävi ilmi että silloisen, nyttemmin edesmenneen puolisoni IT-firma ei oikein yksinään pelittäny joten hyppäsin taas kerran syvään päätyyn ja aloin tehdä koruja. En tokikaan omaksi ilokseni vaan myytäviksi. Opettelin hopeankäsittelyn, opettelin punomisen, opettelin kivien istutuksen, koitin seurata muotia jotta mun väkerrykset menis ees jotenkin kaupaksi ja saatais näkkärin päälle muutakin kuin ylähuuli, loppuunkulunutta sanontaa käyttääkseni.

Loppujen lopuksi suurempi osuus firman myynnistä ja tuotosta syntyikin mun koruistani. Lisäksi mun yrttisekoituksistani joita takapihalla kasvatin ja luonnosta keräsin. Mukaan mahtui myös luonnontarjonnasta luotuja kylpysuoloja ja ihovoiteita. Sit tein kynttilöitä ihan sikana aina syksyn tullen ja pidin kynttiläkursseja. Ja luentoja samalla kun  kuulijat liottivat koppuraisia varpaitaan mun innovoimassani yrttiliemessä.

Ai miks?

No hitto siks että piti hankkia toimeentuloa perheelle. Ei niinkään innostuksesta tai rakkaudesta lajiin. Muttaku oli vaan pakko. Että pysyi katto pään päällä ja suolet sai sisältöä omiin puuhiinsa.

 No. Si ukkovainaa lopetti liiketoimintansa kysymättä multa mitään.

Siinä mä sit oli koruineni ja purkkeineni ilman y-tunnusta ja ilman mahdollisuutta rekisteröidä omaa. En jaksanu enää eikä ollu oikein rahaakaan, ku omat eläkkeet meni sairaalamaksuihin ja lääkkeisiin. Ja kaikki mun työlläni tekemät fyrkat ties mihin. Sen firman taskuun siis. Ei mulle. Mulle jäi vaan muisto.

No nyt kun viimein sain ravistelluksi vastenmielisyyteni maalaamisen kokeiluun, lähiympäristö iloitsee että oi kuin upeita, nythän saat ylimääräistä rahaa kun myyt noita.

???

Mitä vitt... siis mitä ihmettä?

Enhän mä sellaista varten pieksäny pelkojani ja epävarmuuttani että alkaisin tehtailla myytäviä tauluja. Ainakaan omasta mielestäni.

Vaan totuus on se että meidät eläkeläiset, monisairaat kroonikot ja vammaiset ajetaan aika vauhdilla tilanteeseen jossa edes perustoimeentulotuki ei pysy perässä.

Mä onnistuin saamaan reilut neljä vuotta sitten välitystilin ja kasöörin sille.

Välitystili on sellai huomattavasti kevyempi versio edunvalvonnasta. Mä saan edelleen itse päättää rahoistani, siis sen jälkeen kun välitystilinhoitaja on ensin ottanut haltuunsa eäkkeet ja niillä maksanut kaikki siihen soppariin kuuluvat laskut. Ja jos ei fyrkat piisaa, hää hakee sitä perustoimeentulotukea. Simppeliä.

Vaan tää orpopurraperkeleen hallitus löysi kunnon keritsimet ja kihnutti kaiken avun mahdollisimman naftiksi ja lohdukkeeksi nosti avl-kantaa kautta linjan. Nyt me sit maksetaan kaikesta sen alvin korotuksen mukaisesti - ihan lääkkeitä myöten. Omavastuut on nostettu arvioimatta mitenkään niitten vaikutuksia.

Vai miltä susta tuntuu ajatus maksaa ekaks seittemänkymppiä apteekkiin - yhdestä lääkkeestä - saadakses korotetun ALKUomaastuun veks pelistä?  Miltä susta tuntuu ajatus siitä että sulle ihan vaan hegenpitimiksi määrätyt lääkkeet poistetaankin rivissä kelan korvattavuuslistalta? Miltä susta tuntuu ajatus siitä että sulla on joka saatanan tammikuussa oltava a) se seittemän kymppiä ja b) kolmesataa euroa kelakyytien omavastuisiin? What?

Ja miltä susta erikoissairaanhoidon varassa elävänä mahtais tuntua että joka kerta kun sä joko livenä tai puhelimitse käyt erikoislääkärin pakeilla useamman kerran kuukaudessa á 66,70 €? Ynnä kuntoutukset päälle? Ja varaosat. No tähän uuteen kyborgipanssariin sain sentään täyden maksusitoumuksen hva:lta. Muuten se olis jääny hankkimatta.

En mä varsin tässä valita, mutta jotenkin kohtuuttomalta tässä kohtaa tuntuu että "upeita maalauksia, näitähän sä voi myydä ni saat vähän kohennusta elämääs".

Eikö niukalla eläkkeellä (ei kande tässä iässä jäädä työkyvyttömäksi nelkytkaksvuotiaana). No, kerkesin mä sentään vajaat 19 vuotta kerryttää eläkesaldoani, ku se alkoi hyödyttää mua ja ikätovereitani vasta 23-vuotiaana. Mä kerkesin kuus vuotta tehdä täyttä duunia sitä ennen.

Mitä mä tälä yritän sanoa?

Sitä että elämä on - ainakin pitäis olla - jotain ihan muuta kuin pelkän rahan ja toimeentulemisen ajattelemista. Elämän pitäis olla muutakin kuin tutkailla kotoa sillä silmällä että mitähän mä voisin tästä vielä myydä.

Vasitenkin kun tälleen sähkärivetoisena muut mahdollisuudet on jokseenkin rajallisia.

Kevennyksenä mun päänpitimiä

Yhteenveto - taas

Jaaha, lähes puoli vuotta luimin taas ihan jossain muualla kuin täällä luolassani.

Todennäköisesti syy  on siinä että tuo Face on nopeampi ja helpompi tuoreisiin uutisiin, musta on tainnut tässä sairastellessa tulla vähän laiska.

Viime vuosi.

Se alkoi jännityksellä koska alkutalvesta edellisenä vuonna löytyi keuhkosyöpä vaikka piti tehdä taas uus korjausleikkaukse.... jne korjausleikkaus. Mutta ei sitä sit tehty enneku selvitettiiin minkälaisesta keuhkiksesta oli kyse.

Koepala kertoi että syypäänä oli kaks geenimutaatiota, K RAS  ja C 12v. En nyt s jaksa enempää, mutta huojentuneena otin vastaan syöpäläärin vakuutuksen että tupakoinninpoltto ei ole nyt ollenkaan aiheuttajana. Onhan se mun verisyöpänikin JAK2 -mutaation tekosia.

No, syöpä on jo sanana sellai että se nostaa niskavillat pystyyn, koska maalliko siitä oikeesti niin vähän on hajulla. Eikä mua oikeesti ees ole kiinnostanut paneutua näihin syöpiin sen enempää. Ne on joko hoidettavissa tai sit ei.

Tuo verisyöpä on vellonu mun sisuksissa jo seittemän tai kaheksan vuotta ja se saatiin aika pikaisesti, reilussa vuodessa hoitotasapainoon. Se vaan on suhteellisen harvinainen combo ja hoidot varioivat tapauskohtaisesti. Normisti hoito aloitetaan venesektioilla - siis llirutetaan ihmisestä sellaset kolme - viissataa milliä verta ja heitetään roskiin, ku meidän veret ei turvallisuussyistä ole terveellisiä kuolevaisille.

Tää mun veritaudin nimi on aika soma: Polysythemia vera. Sehän on, jos muistat, pahanlaatujinen ja parantumaton sairaus. Mutta nykytietämyksellä se osataan oikealla lääkityksellä ja seurannalla pitää kurissa ja Herran nuhteessa. Ei tartte ku juosta labrassa neljästi vuodessa ja syödä sytostaatit kiltisti. Jotkut joutuvat turvautumaan siihen venesektioon, mutta kun multa ei taho saada sen vertaa elämän eliksiiriä ulos että noi tsekkauslabrat onnistuu, me ei edes sitä leikkiä alettu ensinkään. Jos sen jättää hoitamatta, on hengenmeno silleen max puolessatoista vuodessa varma nakki. Ei itte tautiin vaan sen sivuoireisiin. Mun kanssa ovat erityisen tarkkoja niitten aivoverenvuotojen ja -infarktien myötä. Siitä huolimatta tää on helpoin mun kuolemantaudeistani.

Kun koitin aikoinaan löytää vertaisryhmää tälle sairaudelle ei sellaista olut olemassakaan. Paitti oli yks syöpäjärjestöjen ylläpitämä yleisryhmä, mutta siitä ei silleen olle meille mitään hyötyä. Niin mä sit viitisen vuotta sitten menin ja perustin Facebookiin täsmäryhmän. Jos sua tää juttu koskee, toivotan sut tervetulleeksi tänne: https://www.facebook.com/groups/448841079058595

Vaan toi keuhkosyöpä  olikin sit mutkikkaampi keissi vaikka se mun kohdalla oli sellai kaheksan kuukauden pikajännäri. Kolme tuhtia tuuttausta sädetystä, yhteensä sellai satakertainen annostus normaaliin (määrittele ny syövistä normaali!) verrattuna. Lapsn surma tehtiin siististi ja sukkelasti. Sivareita ei oikeestaan ehtiny tulla, paitti pitkäkestoinen yskä joka hiljaksiin on laantumassa. Mutta olihan se oikeesti sekä fyysisesti että varsinkin henkisesti rankkaa puuhaa. Mutta kun massukirra sen löysi ihan pikkuruisena vauvana ja imusolmukkeetkin oli vain hitusen ärjynä, saatiin se lapsensurma toteutetuksi aika sukkelaan.

Voihan se tietty uusia. Eihän noista koskaan tiedä. Sen verran tiedän että jos se CV12v:nä uusii, on se sit menoa ja aika sukkelaan. Siihen ei ole hoitoa yksinään.

Ihmetellään sitä sit jos/kun silleen käypi.

Mitäs muuta kivaa viime vuonna ei osunu kohalle...

Joo. Sähän varmaan muistatkin että mua on leikelty kohtalaisen taajaan, neljänkymmenen käväisyn raja mun sisuksiin on jo aikaa ylitetty.

Harmillista on se että toistakymmentä niistä on osunut kropassa samoille maille ja nyt ollaan tilanteessa että mun oikean puolen vatsalihakset on kadonneet, kuolleet veks. Ei ne kestäneet jatkuvaa silpomista että saatais taas uus verisuoniproteesi paikoilleen. 

Vielä vuos sitten massu olis ollu korjattavissa, mutta se syöpä sotki asiat siltäkin osin pahasti. Ja nyt sit ollaan  tilanteessa jonka luonnehdintaa ei kukaan halua lääreiltä kuulla: mitään ei ole tehtävissä, sorry.

Mä olen kakskytviis vuotta ottanu vastaan kaikenlaista, sen aivohässäkän, opetellu asiat alusta kuin kasvava vauva pariinkin kertaan, oon sietäny hoitovirheet ja leikkausvahingot, oos sietäny kaks kuolemaa, joista ei olis kuulunu ensinkään selvitä elävien kirjoihin ja vaikka mitä. Ykskään niistä ei oikeestaan ole saanu edes kulmakarvaa nousemaan (siltä puolelta joka ei halvaantunu) mutta tää. Tää veti maton ja jalat alta. Itkin ainakin kolme vuorokautta, yöt ja päivät. Mietin että en vaan jaksa enää. Sit samaan aikaan taistelin katkeruutta vastaan, tää tilannehan on ihmisen, korkeasti koulutetun kirurgikunnan aikaansaama. iatrogeeninen tilanne ja nyt nää vaan levittelee käsiään, no can do.

Sit sanoo mua hoitava gastrokirra että ku ei leikkaus onnistu, laitetaan ulkoinen varaosa. No hitto mulla on niitä jo pari vuotta ollu käytössä neljä. Ilman niitä en ees kävelis sitä vähää mihin nyt kykenen. Menee kotva ja mun psykofyssari kertoo mulle että oli tulla kunnon taistelu tiimissä kun totesivat että koko kaupungista ei saa just mulle toimivaa otroosia puoleen kroppaan. Tää psyfy on mun kanssani tehnyt töitä kohta neljä vuotta ja tutustunut myös kulmahammasteknikkaan. Oli tiimin palaverissa avannu suunsa kuin vampyyri ja ilmoittanut että saatana, se ulkoinen proteesi ettitään Liskikselle vaikka kiven silmästä mutta se löydetään! 

No sellai ihmemies löyty Turuust. Sillä on täällä Lahessa pari vaikeeta vakkariasiakasta ja nyt musta tulee kolmas. Antaapa kattoa onnistuuko. Olis kyllä ihan kiva, ku ei toi sähkärillä hurvittelu nyt niin hirveen kivaa ole.

Nonni, taas tuli pitkä voivottelu.

Noo, en mä oikeesti voivottele, enhän mä ollut ees yhdessäkään leikauksessa viime vuonna, kuhan kerroin.

Mutta jospa mä kertoisin seuraavalla visiitillä niistä kivoista jutuista joista sain kaikesta huolimatta nauttia ihan kybällä viime vuonna.

Deal?

Kevennyskuva?

Saat kaksi <3

Noit kaks, punainen on Nelly 10v ja musta tuolla kukkulalla on Tytti  15v, ei juur tämän enempää viimeyön ilotulituksista ja paukkeesta piitanneet. Kuhan lämmittivät toiveekkaasti mamille sänkyä.

Toipuva alkoholisti juhlissa

 Kai maar sä, lukijani, olet sen verran valistunut että tiedät tämän julman totuuden:

Kerran alkoholisti, aina alkoholisti.

Vaikka olisit raittiina vuosikymmenet.

Olen tätä aihetta useamminkin käsitellyt täällä luolassani.

Mähän valitsin sen kaikkein vaikeimman tien suhteessani päihteisiin.

Sairauksieni vuoksi joudun ihan henkeni pitimiksi natustelemaan lääkkeitä joista katukaupassa saisi mojovan tilin. Sellaisia nappeja joista en kipujen vuoksi vaan saata irrottautua. Väliin tulee viikkojen. jopa kuukausien taukoja niistä, useimmiten korjausleikkausten jälkeen. Enkä ole vuosien, etten sanois vuosikymmenten mittaan näistä pitkistä tauoista saanut minkäänlaisia vieroitusoireita. En sit yhtään mitään.

 Ainoa mihin on leikkauskivuista toipumisen jälkeen totuttelemista, on se että lääkelautasesta puuttuu pari nappia ja toisekseen juur sitä nimenomaista kipua ei toistaiseksi esiinny.

Sit olis toinen sairaus, joka aaltoilee esiintyessään. Saataa mennä jopa vuosia ettei tää puhu mitään ja sen olemassaolon lähes unohtaa. Mutta se iskee, takuuvarmasti se iskee kun olosuhteet ovat saurauden oireiden esiinmarssille suotuisat.

Ikävää on se että nää "sallitut" opiaatit eivät ole tarkoitetu tämän toisen hoitoon. Eivät siis mitenkään tehoa toiseen. Silloin tarvittais vuosikymmentakaisen hoitosuunnitelman mukainen väkevämpi opsulääkitys. Mutta kun ei. Se ei kertakaikkiaan käy. Koska niihin jää kuulemma koukkuun. Sanovat läärit.

Miten nää sit liittyy alkoholismiin?

No kato siten että viitisentoista vuotta kärsin suunnatomista sappikivuista pieleen menniin laparoskopian jälkeen. Mua ei hoidettu, koska maksa-arvot huiteli pilvissä ja osa niistä oli nelinumeroisia. Joo-o, nelinumeroisia. Terveyskeskusläärit toisensa perään niitä kyttäs vuosia eikä mun sanani painanut mitään. Toki alkoholinkäyttöni oli melkoista niihin aikoihin. Ei vaan voimat piisanneet taisteluun ja oli niin helppoa otta tuttu konsti peliin: punkku ja konjakki. Eihän net tietenkään asiaa auttaneet.

Aikanaan osui kohdalle lääri joka tuumas että tällaisia arvoja ei välttis ole edes viinaan kuolleilla. Joku tässä nyht mättää. Ja niin mättikin. Seurasi vuosien hoitosuhde HUSin Kolmiosairaalan kanssa. Net siellä vaihtaa ihmisen sisäelimiä niinku maksoja ja munuaisia ja täsmähoitavat muutenkin alan kummallisuuksia. Ei tästä sen enempää, olen tästä jo kertonut vuosia sitten. Homma hoidossa ja piipahtelen tarvittaessa varaosanvaihdossa Meikussa.

Näistä on sit seurannut se että kun sain asiani ja elämäni viimein johonkin tolkkuun, väheni alkoholin tarve oleellisesti. En enää tarvinnut päihdykettä päihtyäkseni tai paetakseni elämäni paholaisia. Mutta tarvitsen näemmä edelleen tiettyjä tuotteita joko rentoutuakseni tai ihan makunautinnon vuoksi.

Olen suoraan sanoen hyvin ylpeä itsestäni.

En pakene vastoinkäymisiä. En paikkaa satunnaisia ikäviä tilanteita alkoholiin. Eikä mulla oikeesti ole siihen nykyään rahaakaan. Vielä muutama vuosi sitten oli. Silloin säännöllinen viinintarve kulki edellä, het kissojen tarpeitten jälkeen. Vaan ei tänään.

Vaan nytpä tuli uusi tilanne.

On tulossa isot syntymäpäiväjuhlat booleineen. Evp baarimestarina tiedän että viksu emäntä/isäntäväki loihtii boolista 4,5 - viisprosenttista lientä. - Se on ihan mietoa. sanoi tulevan juhlan emäntä mulle. Mutta eihän sellai auta juoppoa mitenkään.

Eikä se varsinkaan että juhlat ovat pitemmän juomattoman kauden keskellä. Historia keroo miten helposti ja huomaamattomasti juomarin kontrolli pääsee pettämään boolikauhan kanssa. Esimerkiksi viiskymppisilläni jolloin tanssittiin myös viimeisimpiä häitäni, en koskenut koko booliin maljan nostamista lukuunottamatta. Pisaraakaan en niellyt. Turvallisuussyistä.

Nyt otin ennakkolähdön.

Hain viinikaupasta pari litran purkkia lempiviintäni, joista ainakin toisen juon tänään, pari päivää ennen noita juhlia. Niissä en tohdi ottaa kuin lasillisen-pari. Tiedän riskit. Myös lähipiirini ja avustajani tietävät tämän. Mulla on siis henkiset tukijoukot lähellä. Sellaiset tukijoukot jotka tukevat tarkkaa säännöstelyäni ja arvostavat tavoitettani.

En siis tokikaan sylje lasiin, ninkuin sanotaan, mutta olen harjoittanut itseni nauttimaan hyvästä viinistä ja hyvästä brandysta. Mun kehoni, sieluni ja järkeni osaavat käyttää näitä aineksia valitsemallani tiellä.

Mutta isot juhlat. Sellaiset joissa on isot boolisaavir vapaasti käytettävissä, ovat riski ja uhka. En ole enää vuosiin julkisella paikalla nauttinut yhtä ravintola-annosta enempää alkoholia. Ja silloinkin sellaista mistä tiedän kehoni seuraukset.

Tähän on vielä lisättävä että tulevankantaisissa juhlissa alkoholiton vaihtoehto ei ole mkään pelastus syntymäjuopolle. (Enoni juotti mut muinoin sahtikänniin ollessani kaksvuotias. Eipä tiennyt mihin se aikanaan perintötekijöiden kanssa johti)

No nyt mä lipittelen etelä-afrikkalaista vegaanista reilunkaupan luomu fairtrade -valkkaria ja valmistelen synttärilahaksi tulevaa loihikärmettä juhlakalulle.

Vaan kuule, kerrota mulle miten sä olet selättänyt viinanpirun ilman että olet joutunut pakottamaan itsesi vallan raittiiksi. Mua kiinnostaa.

 

Tästä tulee suomupeite loihikärmekselle lauantaina.