sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Hallayön aattona

Mä olen nyt aika möreällä mielellä, joku hätäisempi saattaisi sanoa: tuohtunut.

Viime vuoden toukokuun 27. päivänä julkistettiin hallitusohjelma.
Samana päivänä perustettiin Joukkovoima hallituspolitiikkaa vastaan -kansanliike.  
Linkin takana on Joukkovoiman  Facebooksivu.

Ai miksi?
Vastauksen saat tutustumalla a) hallitusohjelmaan, jonka tiesimme jo vuosi sitten tuottavan harmia, haittaa, tuskaa, eriarvoisuutta ja paikoin hengenvaaraa tämän maan asukkaille ja b) lukemalla/kuuntelemalla päivittäisiä uutisia hallituksemme toinen toistaan käsittämättömimmistä ideoista, joita ajetaan kiireesti laeiksi selvittämättä poikkeuksetta niiden kokonaisvaikutuksia.

Tätä mä olen viimeisen vuoden pääasialliseti puuhannut.

Toki muutakin.

Syys-lokakuun taitteessa rakennettiin vaihteeksi uusi väylä verenkierrolle tuohon toiseen takajalkaan. Leikkaus itsessään onnistui kaiketi ihan hyvin vaikka paperin mukaan olikin vaativa, hankala ja arpinen. No kai maar se on vaativa, hankala ja erityisesti arpinen kun ohjataan vasemmasta reisivaltimosta (femoralis) goretexputkea pitkin verenkierto oikeaan reisivaltimoon (femoralis). Arpisen tästä touhusta teki se että siellä oikealla askarreltiin samassa kohtaa jo kolmannen kerran.

Pitempään Liskolandiassa henganneet tietävät että ei ole Liskiksen kohdalle juurikaan osunut leikkausta joka olisi kertapuheella ollut selvä. Ei tälläkään kertaa.

Leikkaushaavat eivät suostuneet umpeutumaan ompeleista huolimatta. Niitä hölvättiin joulukuun puoliväliin, siis kaksi ja puoli kuukautta haavahoitajalla kolmasti viikossa. Ynnä tietenkin haavoihin olivat majoittuneet kaikki mahdolliset safylokokki aureukset (paitsi mrsa). Vahvat antibiootit hukkasivat elimistöni läpi kulkiessaan omat bakteerit suolistossa. Ei kai mun sen seurauksista tarvitse tämän enempää..?

Pitihän tästäkin leikkauksesta jäädä uusi elinkautinen. Sieltä kolmasti ronkitusta takajalasta paloi aika nippu hermoja. Takajalka on kuin siitä ei olisi se epiduraalipuudutus koskaan poistunut. - No  can do, sanoi lääri kun asiasta kontrollissa mainitsin.

No ei sitten.
Ne vaurioituneet hermot lähettelevät ajoittain melkoisia sähköiskunomaisia säväreitä, jotka mielellään kaatavat koko eukon kumoon. Viimeksi maanantaina.
Väliin on aika raskasta elää Luojan lempilapsena.

Lupasin päivittää eläintarhan kuulumisia.

Joulut ovat näemmä meillä uuden perheenjäsenen hankinta-aikaa.
Puolitoista vuotta sitten aaton aattona meille piti muuttaman kaunis punainen kollipoika. Ei muuttanut, vaan häntä noutaessani poistu pakeni löytymättömiin ja hänen siskonsa kiipesi housunpunttia pitkin olkapäälle. Ja lähti mukaani. Sovittiin että haen sen kollin tuonnempana.

Tuonnempana oli heinäkuussa.

Viime joulun aattona apua huuteli muudan ystäväni, jonka narttukoirat olivat niin taajaan toistensa kurkussa että toisesta oli pakko luopua.
Koska meillä oli koiravajaus Roosan kuoleman jälkeen, ei ollut mitään syytä olla ottamatta Pimua uudeksi lemppariksi. Hän muutti sänkyineen ja leluineen tapaninpäivänä.

Parhaillaan mä valmistaudun ensi viikonlopun puoluekokoukseen Oulussa.

Katsotaan, koska seuraavan kerran saan aikaiseksi palata tähän luolaan.
Olkaa kiltisti ja rakastakaa lähimmäistänne.



 Vähän kuvia loppukevennykseksi:



Eläköön kinesioteippi!
Ajatelkaa jos männä viikon helteillä olisi perinteisiä idealsiteitä ja -tukia tarttenut...




 Albert Järvinen, sopraano.
Ja ennenkuin kukaan asentaa hernettä nenukkiinsa, kerron että tämä ujo piimä, peräkammarinpoika ulkoilee vain minun läsnäollessani. 



Sisko (tuolilla) ja sen veli.
Kokoerosta huolimatta ovat samasta pentueesta.
Nelly ja Albert Järvinen.




Tänään tämä asetelma on valmiimpi.
Vähän hommat hidastui sen kaatumisen vuoksi.




Rouva Onervan kymppikuva.
Lauantaina koko valtakunta juhli hänen syntymäpäiväänsä liehuvin lipuin.


Pimu, Sweetie-pie Little Bird.
McGyverin uusi julkirakas, 3 v.

tiistai 17. toukokuuta 2016

Edit Piaf kertoo

Se on tuo Liskis vaihteeksi riehunt enemmän kuin se jaksaa, ei siitä ole blogin päivittäjäksi nyt.

Mä kerron nyt sen verran että vappu meni ja puheet se piti ihan suunnitelman mukaan.
Sitten sen äiti meni nurin ja mursi nikaman lannerangastaan.
Se oli pari päivää Vääksyssä siskonsa kanssa pohtimassa tilannetta.

Sitten sillä on - siis Liskiksellä - ollut erilaisia yhteiskunnallisia velvoitteita ja tietenkään sitä ei ole saatu pidetyksi poissa pihaltaan.

Välillä se kävi laivalla seminaarissa.
Huomenna keskiviikkona se menee emännöimään Kasevakeskiviikkoa ja torstaina se menee vetämään kauden viimeisen AVH-kerhon.

Se lupasi tästä tokeentua jonain päivänä ja kertoa itte vähän laveammin asioista.

Sai se sentään äänestetyksi Vasemmistoliiton neuvoa antavassa jäsenäänestyksessä tulevasta puheenjohtajasta.

Olkaa nyt vaan malttavaisia ja varsinkin kiltisti.
Lukekaa vaikka vanhoja päivityksiä odotellessanne.

Liskiksen puolesta Edit Piaf

keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Puhetta pukkaa

Olen taas funtsinut.

Niin mun pitääkin. Funtsia. Ja keskittyä ja kaivella menneitä. Ihan sadan vuoden takaisia. Ja tihruta tulevaan.



 
Vappu alkaa olla käsillä.

Onneksi on vasta keskiviikko. Lauantaina, siis aattona pitää olla puhe orningissa ja kellotettuna  iltakuudelta Pomarkun Toverihaudalla.

Kun harvakseltaan puhujanpönttöön kiipeää kuluu ällistyttävän rutkasti aikaa valmisteluun. Ennen ei tule ensimmäistäkään  sanaa lunttilapulle tahi peräti paperille. Lukuisat ajatukset risteilevät päässäni varaosiani väistellen. Menneet. Nykyhetki. Tulevat.

Puheen laadinnassa on tietenkin tähdellistä aihe. Ja tilaisuus, tapahtuma jossa pitää suu avata viisaiden suoltamiseen. Aihe on tunnettava kohtalaisen hyvin, jotta puheesta saa tanakamman. Ja tietenkin luontevan, mieluiten tietysti kiinnostavan. Eikö vain?

Ikävimpiä on kutsut joissa sanotaan että puhu ihan mitä itse haluat. Minähän voisin haluta puhua ihan mistä vaan osaamisalueestani. Niitä on aika paljon. Vaan nyt puhutaan Toverihaudalla. Tilaisuudessa on tiettyä hartautta, kunnioitusta. Myös kiitollisuutta vaikka me punaiset saimme aika pahasti pataan silloin vajaat sata vuotta sitten.

Saimme me muutakin. Saimme vuosikymmenten mittaan työolojen kohennuksen, saimme kahdeksantuntisen työpäivän, saimme vuosilomat, saimme neuvolat ja peruskoulun. Saimme aikaan myös aimo askeleet kohti oikeudenmukaista maailmaa ja tasavertaisuutta. Saimme kurotuksi luokkaerojen aiheuttamaa eriarvoisuutta vähemmäksi. Saimme luoduksi turvaa ja jatkuvuutta  arjen elämään riippumatta vaikkapa tulotasosta.

Kaikkea tätä muistamme Vappuna haudoilla, muistomerkeillä, kansanjuhlissa.

Menneiden muisteleminen ja kunnioittaminen eivät vaan ole tarpeeksi. Ei ole mitään aihetta tuudittautua hyristelemään mitä olemme saaneet aikaiseksi vuosikymmenten kovalla ja määrätietoisella taistelulla epäoikeudenmukaisuutta vastaan.

On se kuulkaa vaan niin että elämme nyt sortovuosia.
Kun porvarit reilu vuosi sitten pelottelivat kansaa kyllikseen he saivat haluamansa.
Mutta miten maailmassa hallituksen muodostaja Sipilä onnistuikin haalimaan tämän vastuuttoman, ylpeän ja taitamattoman lauman hallitukseensa? En sitä lakkaa ihmettelemästä.

Puuttumatta millään muotoa yksittäisiin esimerkkeihin ideologisesta hosumisesta, epäjohdonmukaisuudesta ja suorastaan tuhoisuudesta tai ministerien taipumuksesta val... eiku muunnellun totuuden lausumiseen olen vakuuttunut siitä että tuo katras on saatava viralta.

Emme siis mitenkään voi jäädä kellimään menneisiin saavutuksiimme. Meidän on  jatkettava siitä mihin parempien olojen puolesta taistelleet  sukupolvet jäivät. Meidän on saatava kansamme ymmärtämään tämä yksisilmäinen politiikka jota hallitus nyt toteuttaa ja sen seuraukset ja nousta sitä vastaan. Että meillä olisi jotain jätettäväksi lapsillemme.

Kaikkea tällaista ja paljon muuta olen tänään funtsinut. Voipi olla että näistä aineksista syntyy kohottava puhe kun asiat ja sanat oikean muotonsa löytävät.
Varttituntiin mahtuu sentään melko monta sanaa ja asiaa.

.



sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Kaikenlaisia muuttujia

On paluuseen muitakin syitä.
Siis kuin se kuva.

Tässä tovi sitten Liskis sai sähköpostia. Siinä ihminen tiedusteli lupaa lainata yhtä blogikirjoitustani.
Vuodelta 2011.

Oli sen G-haulla löytänyt.

Lupa heltisi ja ihminen laittoi laatimansa lainauksen hyväksyttäväksi. Hyväksytty lainaus on siis mukana syssymmällä ilmestyvässä elämäkertakirjassa. En tullut kysyneeksi kuinka julkinen tämä tuleva julkaisu on, joten kerronpa teille tarkemmin sitten kun julkaisu alkaa olla hankittavissa.

Jos tuiki tuntemattomat tämän liskonluolan löytävät onhan ihan älytöntä että se ammottaa näin pitkään tyhjillään. Eikö?


Seitsemäntoista kulunutta kuukautta ovat olleet rikkaat. Monellakin tapaa.
Niihin on mahtunut niin seurakuntavaaliehdokkuus kuin kansanedustajaehdokkuuskin. Noista jälkimmäisen kampanjointi odotetusti mut niin väsytti että siitä tokeneminen taitaa vieläkin olla kesken.

Ja kuten olette panneet merkille, en tullut valituksi Sibelius-Akatemiaan. Jos niin olisi käynyt, olisi vastarinta hallituksen järjettömiä, tuhoisia ja yksisilmäisiä leikkaus- ja kurjistusesityksiä kohtaan ollut jo salissa kokolailla topakampaa. Puhutaan näistä toiste lisää.

Yksityispuolellakin on ollut vauhtia ja vaarallisia tilanteita kotitarpeiksi.

Olemme McGyverin kanssa siirtyneet virallisesti LAT-suhteeseen. Asumme siis erillään. Kumpikin omassa torpassamme. Kummallakin omat touhunsa ja elukkansa. (Joo, joo, päivitän sivupalkin kun kerkiän)

Ei.
Emme ole eronneet.
Emme ole aikeissakaan erota emmekä puuttua siviilisäätyymme. Kävi vaan silleen että huomaamattamme olimme jo jokusen vuoden hamunneet yhä enemmän omaa aikaa, omaa yksityisyyttä, omia juttuja.

Kun McGyver teki raskaan päätöksen luopua Velhonpajasta (osin vaisun toiminnan, osin terveydellisten syiden vuoksi) oli jotenkin luontevaa Liskonaisen kerätä kamppeensa ja hinata oma yrtti- ja korupajansa naapurikämppään ja jättää McGyver rakentamaan kotia entiseen liikehuoneistoon. Joka siis on kyllä ihan oikea ihmisasunto.

Ja juttu toimii.

Tosin vieläkin on tarpeita, jollei hukassa niin ainakin väärässä huushollissa. Niitä sitten haeskellaan toistemme nurkista ja kuskataan edestakaisin.

Vieläkö haluatte lisää?

Aha, no kerron silti sellaisen tosiasian että goretex viihtyy toimintakuntoisena ihmisen sisuksissa noin viisitoista vuotta.

Net jotka ovat kanssani pitempään kulkeneet, muistanevat että muinoin sairastuessani jouduin pienen leikkausonnettomuuden kohteeksi. Siitä seurasi tietty kaikkea harmia, mutta myös verisuoniproteesi joka goretexista laadittiin ja asennettiin ohitusleikkauksella tuonne lantion tienoille toimittamaan tuiki tähdellistä eliksiiriä takajalkaani.

Se siis oli mennyt vuosien mittaan tukkeeseen ja vissiin vähän haperoksikin. Syyskuussa verisuonivelho lopulta komensi Liskiksen leikkuupöydälle ja asensi uudet letkut. Ei käy lääriä kateeksi, papereissa lukee jotain hankalasta ja vaativasta leikkauksesta.

No kyllä kai. Koskas leikkaukset ovat mun kohdallani menneet oppikirjan mukaan. Mutta säästän teidät tällä kertaa iljettäviltä yksityiskohdilta ja totean että leikkaus onnistui siltä osin että nyt veri taas kiertää eikä välitöntä kuoliovaaraa taas liene näkyvissä vuosikausiin.

Leikkaushaavatkin menivät umpeen hyvissä ajoin ennen joulua. Reilut kaksi kuukautta ravasin haavahoitajalla ja viimeiset pari viikkoa hoitelin haavani itte, kunnes suostuivat pysymään kiinni. Kaikki pohjoisen pallon puoliskon stafylokokki aureukset lukuunottamatta metisilliini resistanttia kokoontuivat bileisiin nivustaipeisiini, missä ne leikkaushaavat siis sijaitsivat.
Kuvitelkaa itte loput.

Mutta sen koommin en ole Harrikan kanssa juur ulkoillut. Lukuunottamatta pitkiä reissuja koiran kanssa.
(Koiran?
Joo, kerron hänestäkin toisella kertaa.)

Keppikävelyllä olen pärjännyt. Enkä ole kaatunutkaan. Kuin kolmasti. Mutta mitään ei mennyt rikki.

Nyt lienee syytä käpertyä rullalle täysnätin punaisen alle. Jotta aamulla olis sen verran silmät auki että näkisin lukea päivän tekstin messussa.



Sohvan sarjalla tuo täysnätti punainen, Albert Järvinen, sopraano, 1,5 v.

Itte sohvalla Rouva Onerva, jonka kymmenettä syntymäpäivää liputetaan kautta maan kesäkuun alussa.


Edit Piaf: Jos nyt erityisesti kiinnostaa tuo verisuonijuttu, niin mene ihmeessä Läärit -kategoriasta lähemmin tutkimaan...


perjantai 22. huhtikuuta 2016

Miten olen voinut laiminlyödä näin upean blogin?







Liityin tässä päivänä muutamana Facebookissa Huonekasvit -nimiseen ryhmään. Siellä Joku otti puheeksi korallikaktuksen pistokkaan hinnan.

Koska kuva oli minusta kummallinen, johduin tutkimaan asiaa Googlen kuvahaulla. Siellä niitä oli. Korallikaktuksia. Erimallisia. Kukkivia ja ei-kukkivia.

Ja sitten siellä oli jotenkin hirmuisen tutunoloinen kuva.


Tovin kesti ennen kuin hokasin että sehän on mun kuvani.



Mun korallikaktuksesta.
Mun blogista.

Tottahan piti klikata itsensä huhtikuulle vuoteen 2012.
Aikamatkalle.

Nyt huomaan viihtyneeni vanhoja muistellen toista tuntia. Huomaan myös häpeän punan nousevan poskille.

Täällähän on hauskaa. Täällä Liskolandiassa.
Ja paljon asiaa. On poliittista näkemystä, on ruokaohjetta, on leivontaohjetta.
On kiukkua ja rakkautta.

Miten olen saattanut olla kotoani näin pitkään poissa!

Kuulkaa, jos annatte anteeksi laiminlyöntini ja otatte mut takaisin maailmanmatkoiltani, lupaan kurkkia taajempaan täältä liskonluolasta ja saattaa teidät, rakkaat lukijani ajan tasalle maailmastani ja uusista touhuistani.
Jooko?

Ihan kohta alkaa Hemingway & Gellhorn, ykköseltä. Ja tietty Areenalta.
Se kannattaa katsoa.

Huomenna taidan vielä laiskotella ja vaikka päivittää kuulumisia.
Sunnuntaina onkin normitiivis päivä.

Meillä vietetään työväen kirkkopyhää ja on mun vuoroni lukea vanhan testamentin lukukappale. Samalla vauhdilla pääsen pitkästä aikaa ehtoolliselle, kun kerran Herran huoneessa olen.

Iltapäiväohjelma on vielä arvonnassa, menenkö yhteisen vappujuhlan valmistelupalaveriin  demaritoverien kanssa vaiko samalla kellonlyömällä oman puolueeni piirihallituksen kokoukseen naapurikaupunkiin.
Ehkä sille löytyy oikea ratkaisu.
Kiva kun kävit, tavataan pian uudelleen.