lauantai 31. joulukuuta 2011

Poikkeustila

Paistoin juuri kinkun. Nyt se on jo kuorrutettu perinteisin menoin kotitekoisella sinapilla ja (karppaajat hiljaa!) korppujouholla. Tuolla se uunissa makoilee jälkilämmössä.

Olen sielu pinkeänä seurannut Tapanin ja Hannun mellastusta sekä näiden veijareiden aiheuttamien tuhojen selvittelytyötä täällä Lopella. Näin sivusta katsoen nämä veljekset ovat saneet tehokkaammin tuhoa aikaiseksi kuin sisaruksensa Pyry ja Janika kymmenen vuotta sitten.

Toisaalta kymmenessä vuodessa on tekniikka, eritoten tietotekniikka kehittynyt niin huimasti, että lähes kaikki on siitä kiinni. Ja tietoliikenteen toimivuus on kiinni sähkönsaannista. Ja sähkönsaanti on kiinni totisesti luonnonvoimien mielihaluista. Sepä nähtiin.

Hauskojakin juttuja tässä ilmenee. Muudan lukija messusi konttorilla kun eivät kaapeliyhteydet toimi. Siis televisio. Ja että miksi ne eivät toimi vaikka ne kaapelit ovat maan alla? Ja miksi muka kannattaa kaivaa sähkötkin maan alle kun myrsky katkoo ne kuitenkin? Kas tässä pikku-senttarille pohdittavaa vuodenvaihteen viikonlopuksi, onneksi on vielä vähän aikaa sorvata vastauksia näihin elämää tärkeämpiin kysymyksiin.

Liskolandia selvisi tällä kertaa vähällä, sähköt olivat kaikkiaan poikki vain kuutisen tuntia. Vahinkoa ei syntynyt, jääkaapin sisältö kiikutettiin korissa partsille ja pakastin oli muuten vaan tyhjillään. Ja talo täynnä kynttilöitä ynnä ledvalaisimia taskulampuista erillisiin hätävalaisimiin. Sellaista se on kun asuu turvallisuusfriikin kanssa. Onneksi.

Muualla Lopella eivät asiat ole vielä niin mallillaan. Viimeisen tiedon mukaan 400 - 600 taloutta (mukaanlukien vapaa-ajanasunnot) on vielä sähköttä. Sopimuspalokuntalaiset (=VPK) ovat hääränneet päivätolkulla pitkin metsiä vapauttamassa johtoja ja kaapeleita sekä siirtelemässä tukkeja kulkuväylien päältä.

 

 Meidänkin vieressä oleva "erämaa" sai osansa jo Tapanin ilonpidosta, kymmenkunta kuusta pötköttää pitkin pituuttaan tuolla mäessä. Hurjan näköistä.

 

Mutta Lopella ei kyllä kukaan pääse moittimaan tiedotusta. Siis paikallista ja kunnan tiedotusta tai toimia. Kunnanjohtajamme on pitänyt kuntalaisensa parhaansa mukaan kartalla niin blogissaan kuin Facebookissakin. Myös alueen paikallisradiossa Ylen Hämeessä Kersantti Karoliinamme on esiintynyt suurenmoisesti. Vai mitä tuumitte kunnanjohtajasta joka Tapaninpäivänyönä kuskailee aggregaatteja pitkin pitäjää jotta tarvitsevat saavat apua? Saan olla melkoisen ylpeä kunnanjohtajasta jolle kuntalainen on niin tärkeä että omat lomasuunnitelmat tuupataan sivuun ja autetaan heikointakin. Mutta saan olla iloinen ja ylpeä myös kanssakuntalaisistani. Naapuriapu ja yhteisöllisyys oikein riehaantuivat kukoistukseen näinä todella poikkeuksellisina ja vaikeina päivinä joulun jälkeen.

Suokoon Vattenfall valon tulla lopuillekin tienoille pikapuoliin.


Hannin toivotuksista huolimatta olen edelleen ollut melko kipuisa ja nukkuminen on ollut kauhistus. Kyllä itse nukkuminen olisi ihanaa, mutta nyt eletään näemmä aikaa jolloin isot nivelet kiukkuavat kuin jääkylmät hehkuvat kekäleet eivätkä anna muutamaa kymmentä minuuttia pidempää rauhaa. Edes kissannahka ei ole ollut avuksi. Se tosin taitaa johtua siitä että sen paremmin tuo mustavalkoinen, pehmolelun näköinen kisu (Tytti) kuin ruutananvärinen piikkihäntäpaholaisrauskukaan (Hugo) eivät viihdy kankkuni päällä kaiken kieriskelyn tiimellyksessä vaikka kovin sinnikkäästi yrittävät mamia hoitaakin.

Mutta ei hätää, uusi vuosi ja uudet kujeet ovat ihan tuossa tuokiossa käsillä. Pidättäydyn taas kerran kaikista tyhjänpäiväisistä lupauksista, ainoa mistä voin olla varma on se että tulen jatkamaan holtitonta elämääni ja rakastamaan teitä kaikkia lähimmäisiäni sydämestäni.

perjantai 23. joulukuuta 2011

Joulun alla 2011


 Jotenkin on ankean näköistä maailma ilman totuttua lumipeitettä. Hyvällä ajatuksella laitetut jouluvalotkin näyttävät pikemminkin valokakofonialta.



Vielä tänään täällä Lopella on valkeaa, jännityksellä odotamme aaton sääyllätystä.

Joulunalusaika on mennyt miten kuten, lepäillessä, huonosti nukkuen, kivuissa kiemurrellen ja mieli vähän alarekisterissä.

Ilonpilkkuna saimme melkoisen määrän paketteja ja ihan silkkaa rahaakin kun  leijonavoimin jälleen päivystimme viikon Pelastusarmeijan Joulupadan poristessa tyytyväisenä paikallisen marketin edustalla. Jotenkin minusta vaan tuntui että tänä vuonna kaupanoven käynti oli vaisumpaa näin juhlapyhän alla, kuin viimeksi, ruuhkasta ei juuri voinut puhua. Oliko se totta vai tuntuiko se vaan siltä?

 Liskolandian joulu on tänä vuonna peruutettu. Kokonaan. Kuten muistatte, en ole mitenkään jouluorientoitunut muutenkaan ja tänä vuonna taloudellinen tilanne ratkaisi loput. Tässä kuussa rahat eivät vaan riittäneet ylimääräiseen, sitä joulukin on siinä mielessä.

Toisaalta, tulin tätä pohdiskelleeksi siellä padan äärellä. Tässä liskonluolassa on sentään seinät ja katto ympärillä, on lämmintä ja eläimillä on kyllin ruokaa ja kuiviketta. Mutta ne, joille joulupadalla kerätään apua, ovat toisella tapaa vähäosaisia. Kuka mistäkin syystä.

Kunhan muistamme että Joulu on rauhan ja rakkauden juhla. Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen juhla. Eiköhän siinä lopultakin ole se kaikkein tärkein, ei Jeesus kaipaa hurjaa tuhlausta ja markkinamenoa syntymäpäivälahjakseen. Eihän?


Ja mitä tulee blogini ulkoasuun, olen äimänä. Lukijoideni silmiä huojentaakseni poistin Elegian ihmemaasta löytämäni pohjan. Palaan kyllä siihen rähjäiseen maisemaan, kunhan (jos) Elegialta siihen apua saan, mutta se saa odottaa arkea.

Hyvää, rauhallista ja rakkaudentäyteistä Joulua toivotan kaikille teille, rakkaat.

torstai 15. joulukuuta 2011

Varokaa eläkeläisiä!

Olen tässä viime aikoina saanut nauttia eläkeläisriennoista oikein kaksin käsin.

Meillä täällä Lopella pitää hauskaa etujen varjolla peräti neljä  eläkeläispumppua. Jokaisella (... öö, ennen vanhaan oli niin helppoa sanoa "pääpuolueella", mutta se ei taida nyt olla enää oikea termi?) , no, entisaikojen suurpuolueella on oma konklaavinsa eläkeläisille.
On Kansallset Seniorit, on Eläkeliiton paikallisyhdistys, on Eläkkeensaajat ja on Eläkeläiset.

Minä kuulun noihin viime mainittuihin.

Mutta se ei auta. Työni puolesta olen tänä syksynä seurustellut vahvasti kaikkien kanssa ja minua hengästyttää. Eläkkeellä ollessa pitää olla vahva kunto eikä mitään sairauksia. Muuten näissä riennoissa ei pärjää.

En ole koskaan ollut innokas bussiretkeilijä ja kun nyt pitää istua tuntitolkulla linjapiilin penkillä ihmettelemässä sitä, tätä ja tuota, olen päämäärässä niin tökkyrässä etten omin avuin linjurista ulos pääse. Sitten virkut eläkeläismummot(erityisesti!) paheksuvat tien tukkoa ja Harley Parkinsonia. Ja aiheuttamaamme viivetystä. Ja varttuneemmat eläkeläis(mummot) katsovat paheksuen samoja asioita, noin nuori eikä viitsi itse kävellä, pitää pikkujouluihinkin ottaa rollaattori, eikö sitä nyt sen vertaa kykene... mitä se täällä ollenkaan tekee?

Pikkujoulureissu oli muuten aika pitkä. Emme poistuneet pitäjän rajojen ulkopuolelle ollenkaan, mutta aikaa saatiin vierähtämään iltapäivästä puoli kolmesta iltakymmeneen. Siitä pikkujoulun osuus oli klo 16 - 20. Loput istuttiin pikkubussissa. Tämä on laaja pitäjä.

Kokemukseni mukaan suvaitsevaisuus ei siis ole ensisijainen ominaisuus eläkeläisyhdistyksissä. Eikähän minunkaan ole mikään pakko omaani kuulua, mutta koska olen eläkkeellä ja koska olen vasemmistolainen, kuulun periatteesta omaan yhdistykseeni. Tarkkaan asioita ja sääntöjä tutkittuani, en ole mistään löytänyt paragrafia jossa käsketään olla ylireipas ja terve. Käytännössä sellainen vaatimus kuitenkin nostaa päätään.

Erotukseksi tästä muistutan että minulla on kyllä aikas laaja ystäväpiiri ja lukuisa joukko muita yhteyksiä. Kukaan ei paheksu vammaani esimerkiksi lautakunnassa, jengin bileissä tai lionsclubin tiimoilla. Ei edes kaupan kassajonossa, missä nyt yleensä paheksutaan kaikkea.

Annan siis neuvon: Jos olet ennen aikojasi eläköitynyt, vältä kaikin keinoin eläkeläisyhdistyksiä. Ne eivät ole sinua varten. Pysyttele vaan omissa joukoissasi, potilasjärjestöissä sun muissa.

Edunvalvontakysymykset ovat sitten toinen juttu. Koska olet eläkkeellä, et ole kelvollinen ammattiyhdistykseesi. Siksi on kuuluttava eläkeläisyhdistykseen. Pikku dilemma. What?


Ja mitä tulee muuhun elämään, olen kurjuudessa puhelimeni kanssa.  Uutukainen Nokian C-3 hukkasi sen enempiä selittelemättä ensin kosketusnäyttötoiminnon, sitten kaikki tiedot. Ensin ei päässyt lähettämään viestejä eikä ollut myöskään pääsyä osoitekirjaan. Nyt ei siis ole ollenkaan iloa koko p*skasta.

Oma yhteydenpitoni Soneran kanssa (puhelimeni on siis sellainen kytkyjuttu) ei tuottanut muuta tulosta kuin että huolto kestää vähintään kaksi viikkoa eikä heillä ole antaa varapuhelinta tilalle. Tänään McGyver kimahti sen verran että otti uudelleen yhteyttä Soneran asiakaspalveluun ja nyt minulla on uusi kytkyliittymä ja pos.. eiku Itella tuo minulle uuden(?) puhelimen, jota en todennäkäisesti opi ikupäivänä käyttämään. Se tulee olemaan sellainen androidijuttu.

Niin, pointti on siinä, että kaikki tärkeät ja vähemmänkin tärkeät numerot ovat taivaan tuulissa. Jos tunnet  kutsumusta pitää minuun muutakin yhteyttä kuin tämä Liskolandia, laita, kiltti, vaikka viesti, niin saan numerosi. Tämä koskee siis myös omia lapsiani.

Eipä tässä muuta, yritän pyydystää opistomme rehtorin syntymäpäivähaastattelua varten, sitten on pari kokousta ja silleen. Alkaa väsyttää tämä ahkeroiminen. Jos en ole kokouksessa tai keikalla, olen ihan uuvuksissa ja tyhjäpäinen, en saa mitään hyödyllistä aikaiseksi. Onneksi joulutrauma on hellittänyt, tulevan Jeesuksen syntymäjuhlan kaupallinen hulina ei minua juur nyt ahdista.


Ja tänään tyttärenpoikani Aapo The Aurinkokuningas täyttää kaksi vuotta.

tiistai 6. joulukuuta 2011

Suomi yhdeksänkymmentä neljä vuotta

Tuure Kilpeläinen soittaa Linnan jatkoilla.
Liskolandian jatkoilla siemaillaan kuoharia, espanjalaista cavaa. Pikkusuolaisena ruususuolattua lohta, ripauksella tilliä ja sitruunapippuria. Ja tietenkin itse sitruunaa, tällä kertaa vasta valmiiseen kalaan mehuna pirskotettua. Lautasella on myös nokare tyrnimarmeladia ja auramurusia.

Tyrnimarmeladi syntyy vaikkapa näin:

parisataa grammaa tyrnin marjoja (niitähän on joka jätkällä pakkasessa)
reilu desi sokeria
pari desiä vettä

liivatejauhetta purkin ohjeen mukaan

Kiehautetaan tyrninmarjat ja sokeri vesitilkassa teräskasarissa. Survotaan marjoja rikkinäisiksi.

Lisätään ohjeen mukaan oikea määrä liivatejauhetta. (se on tässä tapauksessa oikeasti helpompaa kuin lehdet)

ja pim!

Siinä se herkku on. Laitetaan kuumana purkkeihin hyytymään.  Aivan ihanaa niin kainuulaisen leipäjuuston kuin kuolleen kalankin kanssa.

Tänään päivä on ollut pitkä.
Aamu alkoi kunniakäynnillä Lopen sankariristillä ja Karjalaan jääneiden muistomerkillä ja jatkui pitäjän pääjuhlaan koulukeskukseen. Erityisen juhlavaksi tällä kertaa itsenäisyyspäivä loihtiintui vähäisestä mutta varmasta lumipeitteestä, pakkaseen vivahtavasta nollakelistä ja loppilaisten veteraanien runsaasta läsnäolosta virallisessa juhlassa.

 
Lopen kirkkomaalla on kaunis ja tyylikäs sankarihautuualue. Tänä aamuna se oli kunniavartioituna valmis ottamaan vastaan lippukulkueen ja viralliset seppeleet.


Tänään nähkääs julkistettiin monen vuoden työn hedelmänä Lopelta sotaan -veteraanimatrikkeli, kunnianosoitus loppilaisesta panoksesta maamme itsenäisyyden varjelemiseksi. Tuntui niin hyvältä olla mukana juhlimassa tätä saavutusta heidän kanssaan.

Minusta oli myös upeaa että jo lapsuudesta asti tuntemani Antti Henttonen sai kunnian olla ensimmäinen kättelijä Linnan juhlissa ehtoolla. Antti on tehnyt valtavan työn monella saralla, Tiesitkö että tuo kuuluisa hymypoika -palkinto on myös Antin ideoima? Antti Henttonen antoi myös kasvot vertaistoiminnalle, fabossakin on yhteisöorganisaatio Pidetään huolta, sivun suojelijana on Antti itse. Tietenkin.

Olinpa tässä taannoin toisissakin juhlissa.
Viime lauantaina kokoontui Viherin Jengi kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Tavattiin me kyllä reilut kolme vuotta sitten, mutta sitä ei lasketa, silloin oli lasteni isän hautajaiset.

Kun ensimmäisen kerran järjestimme kokoontumisen pyhäinpäivänä vuonna 1978, kutsulistalla ja elossa oli 154 jengiläistä, paikalle pääsi reilut puolensataa. Nyt meitä oli yksitoista. Toki elossa on paljon enemmän, mutta niin monelle tuli työ-, perhe- tai terveysesteitä.

Ravintolapäällikkö Merja, joka joukkoamme hoivasi, kertoi jälkeenpäin olleensa aivan äimänä tapaamisestamme. Miten voi olla mahdollista että noin monen vuoden jälkeenkin olette kuin perhe? Siinäpä se juttu onkin.

Vietimme kriittisimmän nuoruusiän toistemme kanssa, harrastimme, hulmusimme muuten vaan, teimme yhteisiä reissuja ja vietimme suunnattomat määrät aikaa yhdessä myös musiikin parissa. Ja teimme kaikenlaisia höhliä, myös typeryyksiä, niin kuin nuorten kuuluukin.  Pointti lienee siinä, että hakeuduimme vapaaehtoisesti yhteen, emme olleet samalla luokalla, joskin samalla kylällä, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Yhteisyys ja yhteisöllisyys olivat vahvat. Ja ovat tänäänkin.

Ensi keväänä lähdemme yhdessä rollaattoripiknikille nuoruutemme "mäkeen". Jatkoravintolakin on jo varattu. Olemme jo siinä iässä ettei ole viisasta pitää kokoontumisilla kovin pitkiä välejä...

Juon kuohuviinini loppuun, viimeistelen yhden lehtijutun ja painun pehkuihin kissojeni kanssa, että jaksan aamulla nousta ajoissa kirjoittamaan ja uusille keikoille.

torstai 24. marraskuuta 2011

Mummo kumossa

Jostain syystä täällä  tapahtuu kaiken aikaa jotakin niin mielenkiintoista ja tärkeää, että kiirettä pitää. Paavo Väyrysen jätin suosiolla väliin ja Sorkka-Liisa Anttilan. 

Eilisehtoona olin tukka hulmuten menosesa tekemään uutta juttua, mutta hups, Harley Parkinson lipesi luiskalta ja koko mummo kupsahti kumoon. Hetken olin ihan hiljaa kopsahduksen voimasta, tunnoton. Korillinen tarpeita lennähti tiehensä, silmälasit myös. Onneksi kaaduin silleen että oikea käsivarsi osui maahan ensimmäisenä, pääkoppa vasta toisena, mutta tärähti se kuitenkin niin että silmissä pimeni.


Olin melkoisessa solmussa puoliksi luiskalla, puoliksi märällä asvaltilla eikä toivoakaan päästä omin neuvoin ylös.

Vaan paikalle sattui juur sopivasti SPR:n  EA-päivystysryhmä Riihiristi ja
hetken melskaamisen tuloksena mummo saatiin tolkkuihinsa, tarkastettua ja taitavin toimin siirretyksi sisätilaan odottamaan jatkotoimia.

NO, nyt voitte huokaista helpotuksesta ja mieluusti antaa anteeksi, että säikäytin.

Riihiristi oli vaan kylässä täällä Lopella säännöllisellä harjoitusretkellään. Koska en enää ole vuosiin tohtinut enkä kyennytkään itse olla EA-toiminnassa mukana, Kalevi-ystäväni minut väliin tilaa kompuroimaan vakavin seurauksin. 
Nyt en vaan saanut hillityksi itseäni, vaikka tilaus oli vaan rollaattorilla kaatumisesta. Sisällytin pakettiin paljon muutakin, paniikkia ja hysteriaa myöten. Hetken itkuista ja vapisevaa "potilasta" ihmeteltyään alkoi väki pohtia mahdollisuutta todellisesta onnettomuudesta.

Kun olivat saaneet luuttoman 95-kilolisen Liskonaisen turvaan sisätiloihin,  nousin ylös ja kiitin avusta, sillä heti oven takana ryhmää odotti uusi kauhistus: kaksi rauhalliseksi ja ystävälliseksi tunnettua herraa olivat riitaantuneet työkaluista siihen malliin että toisella oli syvä rengasraudan tekemä haava toisessa käsivarressa ja tajunnan rajamailla piteli toisella kädellään sydäntään, toinen retkotti naama veressä sohvalla. Oli tullut ilkeännäköinen ruhje vasarasta poskeen.

Nämä ensiapuharjoitukset ovat äärimmäisen tärkeitä taitojen ja osaamisen ylläpitäjinä. Mitä todentuntuisempi on tilanne, sen paremmin se saa refleksit liikkeelle ja toimimaan oikein ja ripeästi lähimmäisen hengen pitimiksi.

Annapa itsellesi joululahjaksi EA I -ensiapukurssi tai sen päivitys. 

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Göliä syksyn (kun ei sitä talvea tule) pimeyteen

Liskolandia julistaa täten gölikauden virallisesti alkaneeksi. Kops.

Tänä vuonna keitetään tällaisella repsetillä voimajuomaa tarjottavaksi joko mehuun, punaviiniin, tai mehuun ja brändyyn sekoitettuna. Toki muutkin vahvikkeet passaavat, ei niiden käytössä ole mitään etikettivirheeseen viittaavaa.

No niin:

otetaan esiin se vähintään kolmen litran teräskattila (suosittelen tälle ohjeelle paa-aljon isompaa)

lätkitään siihen isompaan kattilaan
- pussillinen kuivattuja sekahedelmiä
- pussillinen viikunoita
- pussillinen kuivattuja aprikooseja
- puoli pussillista rusinoita
- puoli paketillista kuivattuja taateleita
- sokeria silleen sopivasti
- viitisentoista rosepippuria
- saman verran maustepippuria
- saman verran neilikoita
- yksi  laakerinlehti
- kohtalainen köntti inkivääriä
- kanelitanko (viimevuotinen kelpaa hyvin)
- karkeaksi rouhittua kardemummaa putkilollinen
- ohuelti kuorittu appelsiinin kuori (saa laittaa myös sitruunankuorta,      mutta unohdin ostaa)

- vettä kattilan täydeltä

Nyt voi laittaa levyn päälle, alkuun  jopa kuutoselle, mutta silloin on keitosta kytättävä puukauhan kanssa kunnes se alkaa pulputella. Sitten levy kakkoselle tai kolmoselle (riippuu hellasta) ja koko hoidon voi unohtaa muutamaksi tunniksi. Niin, kansi on laitettava päälle, eihän niitä aromeita nyt sentään harakoille...

Kunhan taikajuomani on valmista ajattelin kokeilla niiden hedelmien kanssa jotain kivaa, voisin vaikka säilöä ne odottamaan Annanpäivää ja joulukakun tekemistä. Veikkaan että tulee makoisa kakku, kun se vielä muutaman viikon ehtii tekeytyä jouluksi.

Niinpä. Taisitte jo hokatakin. Ei taida tulla joulupaniikkiakaan tänä vuonna. Olen vapaaehtoisesti ostanut jo partiolaisten adventtikalenterin. Siis ADVENTTIkalenterin, Sen ajanlasku alkaa ensimmäisestä adventtisunnuntaista.

En taida tohtia muista tekemisistäni enempää huudella... suuttuu Hanni muuten.

Sen verran kerron että AVH:n merkeissä on vierähtänyt toinenkin tovi. Appeni halvaantui viime keväänä ja nyt ei ole asiat ihan kohdillaan. McGyverin avuksi olen hoidellut vähän niiden huuhkajien asioita, lähinnä avuksi anopin jaksamiselle, ei hänkään mikään pikkulikka ole, appikin on yli kahdeksankymmenen.

Kissat voivat hyvin, eivät niinkään paksusti, Hugokin lähinnä hulmuaa juostessaan, ei enää hylly eikä tarvitse tuolia päästäkseen ruokapöydälle. McGyver laittoi partsin oveen ohjeen...

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Ruotsalaisuudenpäivänä

Siinähän se on. Vähemmistö, siinä missä muutkin.

Siis nuo ruotsalaiset. Tässä maassa. Vaikka kaksikielinen maa olemme, ei suvaitsevuutta enää löydy edes oman maan kansalaisille, jos on havaittavissa pienikin poikkeama perus-arjalaisuudesta. PAH.

Se Aivohalvausilta vissiin meni ihan hyvin. Viime keskiviikkona. Olipa vaan vähän turhauttavaa pitää luento pelkästään halvaantuneille asioista jotka ovat meille valitettavan tuttuja ja hallitsevat arkipäiväämme. Ainutkaan "ammattilainen" ei tohtinut nenäänsä näyttää. Muuten oli kiva ilta.

Kun pitäisi jotain nokkelaa ja nerokasta päivittää tänne, tuntuu siltä ettei mitään ole tapahtunut, mitään ei tunnu liikkuvan mielessä. Edes paino ei ole pudonnut enempää sitten sen karppauspostauksen.

Kävin sentään kunnon Leijonana keräämässä kannullisen rahaa kehitysmaiden lasten elämäntien tasoittamiseksi viime perjantaina, silloin Nenäpäivänä. Hassua, miten moni jyrkästi kieltäytyi antamasta rahaa "afrikkaan". Vaikka sillä hyppysellisellä viisi ja kymmenpennisi... eiku -senttisiä saadaan kehitysmaassa valtavasti enemmän aikaiseksi kuin täällä hyvinvointimaassa, missä pieni apu ei tunnu olevan apua. Jos viidellä eurolla saadaan moskiittoverkot isolle perheelle, on se mielestäni melkoinen apu maassa jossa moskiitot levittävät sujuvasti kuolemeantautia. Eurolla tasoitetaan vuodeksi yhden lapsen koulutietä tuntuvasti. Eikä sovi väheksyä valistustyötäkään. Monissa paikoissa ja heimoissa on vieläkin vallalla väkevä uskomus neitsyen raiskauksen parantavan AIDSin, siis jos tartunta on jo iskenyt. Yksi suurimmista uhkista monissa kehitysmaissa onkin lasten raiskaus koulutiellä.

Tälle viikonlopulle iski salakavalasti ja viekkaudella sittenkin uusi flunssatauti. Vaikka olen nauttinut melkoisen määrän funktionaalista ruokaa ja ulkoillut kuntoni mukaan. Ja kaksi iltaa seisaallaan esiintyen varmisti iskiakseni ärhääntymisen. Voi että odotan pysyvää ja pitkää korkeapainetta! Helpottaisi edes vähän pitkän ja lämpimän syksyn vaivoja: fibrokipuja, allergiaoireita ja tuhnuisen kelin aiheuttamaa tuhnuista vointia.






Tulostin on alkanut touhuta kummia. Se taidakaan olla pelkkä tulostin, vaan se monistaa..... kissoja? Seuraava on jo menossa syöttökaukaloon.




Mitenkäs tämä kuva nyt tälleen sivuun asettui? Sellaista käskyä en kyllä antanut...
Mutta yhtä kaikki! Aapo, ihana aurinkokuningas tulla tupsahti lauantaikylään äitinsä kanssa. Nyt on kissat ja McGyver leikitetty, on aika pukea kotimatkaa varten. Kadehtikaa!

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Mitä ihmettä? Kaikki vammautuneet eivät olekaan vammaisia?

Löysin taannoin Facebookista uuden ryhmän. Oitis laiton pyynnön jäseneksi.

Ryhmä "Aivoverenkiertohäiriö AVH" on sikälikin ajankohtainen, että jo ensi keskiviikkona Lopen AVH-kerho viettää kaksivuotisjuhlaansa kirjastomme Fallesmannisalissa.

Tällä kertaa illan keskustelun aiheena ovat  AVH:n sosiaaliset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset seuraamukset sairastuneen kantilta katsoen. Ja kuulkaa ihmettä: en löytänyt ainuttakaan ammattilaista luennoitsijaa iltaamme! Soittokierroksen vastauksina sain "se-ja-se osaa kertoa apuvälineistä", tuo-ja-tämä osaa kertoa kuntoutuksesta", yksi-jos-toinenkin osaa kertoa sitä-sun-tätä liittyen AVH:n sairastaneen palveluista jossakin kunnassa.

Mutta kukaan ei ollut halukas tai omasta mielestään sopiva kertomaan ammattinsa tuomalla arvovallalla niistä todellisista, arkipäiväisistä seuraamuksista. Joissain paikoissa.... no, esimerkiksi Lopen tk:n vuodeosastolla ei edes kaikin puolin tiedetty että heilläkin on AVH-yhdyshenkilö. Olipa vaan sairauslomalla just nyt, eikä kukaan muu voi mitenkään...

Niinpä meillä on luento ilman luennoitsijaa ensi keskiviikkona. Toki minulla on rutkasti tietoa ja tilastoja sekä kahdentoista vuoden kokemus elämästä kuoleman jälkeen, terveen näköisenä mutta ah, niin risana.

Yksi ongelmamme onkin se että kaikki seuraamukset eivät ole kanssakulkijan silmin nähtävissä. Itse asiassa kovinkaan moni ei ymmärrä että pelkästään toispuolihalvausoireet tai puheen takeltaminen (afasia) eivät ole ollenkaan ainoat oireet, jotka jäävät aivohalvaantuneen seuralaiseksi elilnkautisina.

Myöskään vammaislainsäädäntö ei tunnu meitä aivohalvaantuneita koskevan. Kun aikoinaan hain valmmaispalvelulain nojalla kuljetustukea C-lausunnon kera, sanottiin jopa että " kuule Liskonainen, ei teikäläisille kuulu nämä palvelut, pitää olla ihan sokea ennenkuin kortin voi myöntää", tai kun taistelin saadakseni jatkaa Inkilänhovin Aivohalvausryhmässä,siinä Päävikaisten päiväkerhossa, minulle perusteltiin eväystä: "Kuule Liskonainen, sun täytyy ymmärtää ettei kunnalla ole varaa laittaa teikäläisiin, kun kuulovammaisille lapsillekaan ei saada tarpeeksi tulkkipalveluita..."

Että silleen täällä Lopella määritettiin vammaiset ja ei-vammaiset.  Valitettavasti taitaa tämän päivän tilanne olla ihan samanlainen.

Ja takaisin alkuun, ihastuin suunnattomasti saadessani laajentaa maailmaani tutustumalla uusiin halvaantuneisiin ja omaisiin, eri puolilta Suomea. Eilisiltainen chattaaminenkin poikikin heti puhelun Pietarsaaresta, Terkkuja vaan Merja! Löysi numeroni AVH-lehdestä.

Ikäväkseni huomasin että meillä on vielä(kin) tukahduttavan paljon työtä edessä, jotta saisimme asemamme hyväksytyksi yhteiskunnassa, että elinkautistamme kunnioitettaisiin, niin kuin muitakin sairauksia ja että meille ja omaisillemme ananettaisiin luvan perästä täysipainoimen mahdollisuus normaaliin elämään tarvitsematta perustella aina tilaansa.

Tiesittekö että AVH on maamme neljänneksi yleisin välitön kuolinsyy?
Tiesittekö että AVH on maamme kolmanneksi kallein sairaus?

No nyt tiedätte. Ja varmaan ihmettelette miksi siitä ei sitten puhuta.

Keskiviikkonapa puhutaan. Ja nautitaan synttärikahvit Eetu Rehmonen Duon säestyksellä ja opitaan uutta terveysmarja Tyrnistä Ankkurin Elvin toimesta.

Heippa siihen asti, jatkan viikon lehtijuttujen työstämistä.

tiistai 18. lokakuuta 2011

Lokakuun juttuja

Nyt kaitsen voin tunnustaa, luulisin.

Minä karppaan.

Menestyksekkäästi.

Ynnä pistelen päivittäin sisuksiini tyrniä ja aroniaa.

Mutta en yhtään buventolia. Päivittäisen/t annoksen/t beclometia kyllä, mutta ei kortisonia. Paitsi sen kerran kun viime viikolla tuli kohmeinen ampiainen sienipussista ja tökkäsi piikkinsä peukalooni.

Silloin piti kiireesti ottaa kokonainen kyypakkaus, hyvä että maltoin foliot tabujen päältä kuoria. McGyver valvotti minua pitkälle aamuyöhön, etten tukahdu rajuun kortisoniannokseen. Ja juotti vissyä ja muuta.  Hyvin selvisin. Tarkoitan että kun edellisen kerran jouduin vastaavaan tilanteeseen, mentiin lujaa kurveissa pillit päällä. Tällä kertaa ei menty mihinkään. Herralle siitä suurkiitos!

Luulen että se amppari-polo oli viimeisillä voimillaan ja paleltumisluoleman kielissä koonnut itsensä ja pyllistänyt piikkinsä lämmönlahteeseen (peukaloni) ja kuoli urhean onnellisena päästyään täyttämään perimmäisen tarkoituksensa.

Muuten voin mainiosti. Paitsi että tietenkin uuvutan itseni  tämän tästä liialla innolla ja touhuamisella, mutta sillepä ei kukaan voi mitään. Sellaiset asiat ja yletön uteliaisuuteni ynnä kiinnostukseni kaikkea kivaa kohtaan ei valunut aikoinaan ämpäriin.

Siispä henkilökohtaisuuksiin. Minä karppraan. En tokikaan minkään ohjekirjan mukaan, vaan silleen hellästi, oman mielen ja tuntemusten mukaan. Menestyksellä.
AInoat jotka ovat McGyverin lisäksi minut uudessa muodossani nähneet ovat otto-Kristiina ja Patonki, mutta heitä ei voi laskea todistajiksi, koska tapasimme vallan ensi kertaa kumpaisenkin kanssa livenä.

Tosiaankin! Jotta postauksesta tulisi sekavampi, hehkuttelen Patongin tapaamisella. Likka pyyhkäisi toiselta puolen Loppea sujuvasti takapihallemme, jossa malttamattomana odotuksesta pistelin maahan viimeisiä juttuja talvehtimaan.

Taas kävi niin että kaksi ikänsä (jollei toisenkin) toisensa tuntenutta ihmistä halailivat kirkuen ilosta. En edes tiedä miten kauan Patonki meillä oli, kelloa kytättiin vain sen verran että tyttö osasi lähteä ajoissa pullan vääntämiseen mökille, jossa oli meneillään tyttöjen A-luokan viikonloppu. (vain kaksi tissi-ikäistä vastasyntynyttä oli kepuutettu mukaan ja heidätkin vain siksi, etteivät isät kovin hanakasti rintamaitoa tuota).

Mutta viidessä viikossa olen hukannut vaivalla hankittua manaatinrasvaa yli kuusi kiloa ja se on jo paljon. Se on niin paljon että tohdin siitä jo täälläkin mainita. Se kuulemma jo näkyykin (McGyver) ja tuntuu (McGyver  sekä omat vaatteet). Plus että minulla on enää kaksi leukaa.

Suosittelen siis karppausta kaikesta sydämestäni, yhdistettynä tyrnin käyttöön.

Nyt alan purkaa äskeistä valokuvasaalista. Saatte varmaan siitä maistiaisia tuonnempana.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Pikku päikkärit

Eilen taas väsytti kesken päivää kovin makoisasti. Siispä sänkyyn pötkölleen kirjan kanssa (Henning Mankell, Palomuuri). Kotvan kuluttua minulle taisi käydä kuin Partapapalle ikään:

Olin vissiin oikeesti ihan torkahtanut, havahduin kameran räpsähdyksiin. Silityksessä Tytti, kirjan vieressä Onerva, Roosa, pitkänä kissana Niilo ja tuo paks-- eiku pehmeä kisu on Hugo. Meillä oli siis rattoisa iltapäivähetki, joka kyllä osaltani venähti pitkäksi. Niin pitkäksi että eilinen leijonakokous jäi väliin. Pahoittelen, MaijaStiinat.

Tältä näyttää makkarin kirjahylly kun sitä kyljellään katselee. Se näyttää myös sekaiselta, mutta  vain siksi että vihdoin, lähes puolentoista vuoden kuluttua muutosta sitä ollaan järjestämässä genreittäin ja kirjailijoittain. Etenee hitaasti, mutta varmasti.

Eipä muuta, jatkan ensi viikon "kauneus- ja hyvinvointinumeron" valmistelua.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Hassuja juttuja

Edit Piaf: Minusta tämä postaus näyttää esikatselussa kummalliselta. Luulen että Liskis on joko opetettava käyttämään tätä uutta työkalua tai sitten se on pakotettava entiseen, yrittäkää nyt saada jotain selvää. Jookosta?


Kappas vaan, olen sittenkin jotain nappia painanut kun tämä editori näyttää hassulta. Mutta ei se onneksi (kai?) näy sinne näytön toiselle puolen...

Mutta sepä ei ollut varsinsainen asiani. Eikä oikeastaan mitään varsinaista asiaa, kerronpahan muutaman sattumuksen viime ajoilta. 

Olemme viime aikoina majailleet vallan erihuoneissa McGyverin kanssa. Ihan siitä syystä että olemme yskineet ja sen seurauksena kuorsanneet niin mahdottomasti ettei kummankaan vieressä saata kukaan nukkua. Päiväksi tietty paketoin sohvaa vähän pienemmäksi, mutta tällä kertaa se jäi vaiheeseen kun arvokkaat naiset  asettuivat kauneusunosilleen...

 Tästäpä tulikin mieleen taannoiselta Turunreissulta majoittautuminen. Olin kiireissäni ynnä hatarapäisyyksissäni unohtanut ennakkoon varata yhden hengen huoneen. Jos en voi puolisoni kanssa viettää yötä samassa huoneessa, miten voisin  yöpyä vieraan ihmisen kanssa PARIvuoteessa?

Noh, sovittelunohjaajani Ansa-ihanainen ryhtyi hommiin ja  respasta kyselemään sijaa liikuntavammaiselle (ei kehdannut sanoa että se kuorsaa niin...). Ei ole yhtään vapaata huonetta, ei.  Kotvan vänkäämisen jälkeen nokkela respantyttö tuumasi että onhan heillä tilaussaunan kabinetti, kelpaisikohan se..? Tila tarkastettiin yhdessä Otto-Kristiinan kanssa ja havaittiin hyväksi ja varmistettiin vielä että tosissaan osaan ja pääsen pilttuuseen omin voimin rollaattorilla (Targa).

Niinpä vietin laatuhotellissa yöni saunassa. Siis siellä kabinetissa, käytössäni olivat kokoustekniset laitteet, huikea ilmastointi ja täydellisesti sijattu vuode. Sinne vaan hipsin jatkoilta vaihtokalsarit, hammasharja sekä uimuli kainalossani ja niin saimme kämppäkaverini kanssa molemmat nukkua yömme rauhassa.
Sanoisin että palvelu pelasi!

Ja tämä hassun näköinen kuva on ensiyritelmä uuden kamerani panoraamatoiminnosta. Sanoisin että jonkin verran on ehkä harjoiteltava että tulos olisi edes joten kuten kohdillaan. Vai mitä luulette? Tämähän on siis vääristynyt kuva takapihastamme, näyttää ihan "väärän vänkyrältä talolta".

Toisekseen McGyver oli käyttänyt visakorttiani automaatilla ynnä unohtanut kortin sinne. Siis automaattiin. Pankista sitten soittivat että täällä tämä nyt olisi. Osasin sentään mennä oikeaan rahalaitokseen kyselemään korttiani, kas kun suomalaisen lehmäpankin kortti oli ujuttanut itsensä pohjoismaisessa omistuksessa olevan laitoksen automaattin.  Kaikki  kävi ihan hyvin, sain ruinatuksi ylimääräisenä jäsenetuna uuden ja ehyen lompakonkin. Mutta poistuessani paikalta ovi pahalainen puraisi palan nilkastani, juuri akillesjänteen vierestä palan pois.                             

maanantai 3. lokakuuta 2011

Sovittelevainen viikonloppu

Minäpä vietin viikonloppuni Turuus.

Varsinainen syy oli XVIII valtakunnallinen sovitteluseminaari ja tärkeä syy oli vihdoin, vuosien ystävyyden jälkeen tavata rakas otto-pikkusiskoni Kristiina. (pyysin luvan linkin laittamiseen, mutta pikkusiskon blogi onkin salasanan takana, sorry, tutut kyllä löytävät sinne)

On maar siitä ennenkin ollut puhetta. Sovittelusta. Ja siitä että kävin jo vuonna 2006 uuden lain (1015/2005) mukaisen vapaaehtoissovittelijakoulutuksen. Onhan? Ja siis toimin rikosten ja eräiden riita-asioiden vapaaehtoissovittelijana Kanta-Hämeen Sovittelutoimistossa Riihimäen toimipisteen alaisuudessa sekä Riksussa että täällä Lopella.

Puolentoista vuoden välein Suomen Sovittelun Tuki järjestää eri puolilla maata valtakunnalliset päivät. Nyt siis olin Turussa noin neljänsadan kollegan kanssa.

Aiheena olivat lapset ja nuoret sovittelussa sekä lähisuhdeväkivallan sovittelu. Minä olen alunperinkin hamunnut erikoistua nimen olaan ala-ikäisten juttuihin ja luentojen anti oli hyvin antoisa työlleni.

Se minua kyllä harmittaa että valtiovalta ja monet naisjärjestöt haluavat kaataa koko lähisuhdesovittelun, jopa Amnesty International on Suomessa asettunut poikkiteloin. En saata ymmärtää miksi. Valitettavasti jopa oma puolueeni on kirjannut tavoiteohjelmaamme kielteisen kannan lähisuhdeväkivallan sovitteluun. Äänestin kyllä puoluekokouksessa vastaan.

Miettikää nyt vähän: Perheessä on väkivaltaa, se koskettaa ihan jokaista perheenjäsentä, eritoten lasta, jos vanhemmat muksivat toisiaan. Huomatkaa, nyt en sano että mies pätkii naista, vaan oikeasti on niin että naiset syyllistyvät väkivaltaan ihan samoin kuin miehetkin. Julkisuuteen tulee hyvin harvoin uutista tai spekulointia naisen väkivaltaisuudesta perheessä tai lähisuhteessa, myös lapset ovat tarttuneet väkivaltaan aseena vanhempiaan vastaan.

Miten tässä on oikein toimia? Nostetaan syyte? Okei. Pahoinpitely on väkivaltaa, lieväkin. Tänä päivänä kaikki pahoinpitelyt ovat virallisen syytteen alaisia rikoksia. Hyvä, uhri menee lääkäriin, dokumentoi saamansa vammat ja kipittää poliisin luokse. Nostetaan syyte joka johtaa käräjille eikä suostuta sovitteluun, kannetaan vain pahaa mieltä ja vihaa. Ei keskustella syistä eikä tunteista, pettymyksestä, mielipahasta, pelosta. Aikanaan käräjäoikeus langettaa tuomion ja that's it.

Mitä uhri tästä hyötyy? Sanon: EI YHTÄÄN MITÄÄN. Ei tule hyvitystä, ei anteeksipyyntöä, ei parhaassa tapauksessa minkäänlaista korvausta.

Me sovittelemme kapakkatappeluita, pentujen kähinöitä, herjaamisia ja tietty omaisuusvahingon aiheuttaneita vahingontekoja sekä ilkivaltaa. Ventovieraiden ihmisten kesken.

En voi käsittää miksi yksi ryhmä lain voimin halutaan eristää sovittelun perusoikeudesta. Miksi yhdeltä ryhmältä kielletään mahdollisuus hyvitykseen. En mitenkään.

Kas kun sovittelu ei ole oikeuden käyttöä siinä mielessä että sovittelussa ei haeta syyllistä osoiteltavaksi. Sovittelussa haetaan hyvitystä ja sovintoa, sovittelussa annetaan asianomistajalle (=uhri) ja epäillylle mahdollisuus purkaa tapahtuma jotta molemmat oivaltaisivat mitä on tapahtunut ja mitä siitä on seurannut. Sovittelu ei toki myöskään tarkoita sitä etteikö syyttäjä voisi nostaa syytettä. Jos juttu lopulta päätyy käräjille, ovat osapuolet kuitenkin saaneet puida asian ja sopia hyvityksestä, olipa se rahakorvaus tai anteeksipyyntö tai molemmat. Näin ollaan päästy oikeudenmukaiseen tasapainoon.

Tässä teille pohdittavaa ensi hätään. Mieluusti myös keskusteltavaa.

Mutta aivan yksityinen ja ihana asia oli että vihdoin- yli kolmen vuoden blogiyhteyden jälkeen tapasimme otto-Kristiinan kanssa ihan livenä. Ihan vaan hetken aikaa, mutta sen verran että kerkesimme itkeä ripsivärit poskille sekä halata ja suukottaa kunnolla.

Sovittelun ohjaajani Ansa-ihanainen otti meistä valokuvan jonka nyt luvalla laitan tänne. Itse saat arvailla kumpi on kumpi.

Tapaamisemme päättyi omaan aikatauluuni, mutta lopulta otto-Kristiina saattoi minut Turun kaupungin iltavastaanotolle Aboa Vetus & Ars Nova museolle tän pual jokke, seminaaripaikkamme sijaitsi toispual jokke.

Kulttuuripääkaupunki näytti parastaan, Aurajoen rannoille kerääntyi erilaisia toimintaryhmiä, myös lapsia ja nuoria puuhastelemaan erilaisia performansseja.

Tässä yksi joukkue, joka oli ymmärtääkseni aikeissa laskea vesille ison paperisen linnun sekä lukuisia riisipaperisia lyhtyjä matkaamaan kohti merta.

Vielä loppukevennykseksi kerron että VR taas kerran aiheutti meille sydämentykytystä lauantaiehtoona. Tuossa iltakymmenen pintaan sammuivat valot koko kaupungista. Uutisista saimme seuraavana aamuna tietää että jonkinlainen kytkentä oli mennyt pieleen niiden lippuautomaattijärjestelmien kanssa.

Henkilökohtainen jännitys ja tosin huojennuskin oli se että yritin rollaattoreineni (Targa) suunnistaa pitkin kaksikerroksisen Koulun käytäviä kohti Historian luokkaa. Onneksi olin juuri astunut hissistä. Siellä olisi ollut ikävämpi ihmetellä pimeyttä.

tiistai 27. syyskuuta 2011

Voi, voi, voi meitä heikkoja

Voi, voi ja lämmin leipä, jota just nyt ei voi ajatellakaan,
Olen jo muutaman yön nukkunut purkka poskessa tiiviisti taputeltuna hampaan ympärille.

No, tietenkään tämä ei ole uusi dieettivillitys eikä oikeastaan mitään muutakaan mystistä. Teinpä viikonlopuksi ison padallisen kana(= halpoja broiskun kinttuja)soossia, jota asitten halulla pistelin kasvisten kera ja kops, olipa pala poskihampaasta suussani, niin että olin ylen antaa.

Olen näemmä siinä iässä että vanhat amalgaamipaikat ovat tulleet tiensä päähän ja putoilevat hallitsemattomasti suusta kuin UARS-satelliitti. Itse asiassa tämä on jo pienen ajan sisällä kolmas paikka joka poistui palveluksesta, mutta tämä on myös aikas ikävässä paikassa, hammastarhan ala-kuutonen ja puuttuva pala on kielen puolella. Ja terävä. Ja iso. Pah.

Viikonloppuna en edes yrittänyt mihinkään soitella, mutta eilen aloitin anivarhain aamusella. "kaikki ajat on menneet tältä päivältä". Äsken taas soitin, aloitin jo varmuudeksi hitusen ennen kahdeksaa, ihan siltä varalta että olisimme eri aikavyöhykkeellä suunhoidon ajanvarauksen kanssa. Klo 8.17 pääsin läpi ja eikös vaan olleet tämänkin päivän hätäajat menneet. Niin me sitten ajanvaraaja-Salmisen kanssa rupateltiin keski-ikäisyyden hankaluuksista kunnes lupasin soittaa huomenna uudestaan ja vapautin hänen tarjoamaan hätää kärsiville eioota. Pah, pah!

Eikä asiaa auta yhtään kurkkukipu joka pelottavasti muistuttaa angiinaa. Arvatkaapa, yritänkö terveyskeskukseen SEN kanssa? Väärin, väärin! En yritä.

Vaan meilläpä jatkuu tällä viikolla se mainitsemani keskustelusarja lähikapakassa. Sain luvan lainata kirkkoherra-Tuomaan kirjoitusta teille, lukijani. Kas tässä:

Mahdutko kristityn muottiin?

Joskus muinoin kristitty ei tanssinut eikä kuunnellut rock-musiikkia, katsonut televisiota, ei elänyt avoliitossa tai juonut alkoholia. Eikä tehnyt paljon muutakaan, paitsi salassa. Seurakuntaa ovat jakaneet myös sellaiset asiat kuin suhtautuminen maanpuolustukseen, politiikkaan, kansankirkko-organisaatioon, herätysliikkeisiin, ääneen rukoilemiseen, kielillä puhumiseen tai Pyhän Hengen voimalla parantamisiin.

Millaiseen muottiin kristityn pitäisi mahtua vuonna 2011? Kuka asettaa tuon muotin rajat sinun elämässäsi? Onko kaikkien kristittyjen oltava samaa mieltä vaikkapa homosuhteiden kirkollisesta siunaamisesta? Vai kelpaisitko Jumalalle ja kirkolle sellaisena kuin olet? Jos Jeesus astuisi torstai-iltana näkyvässä hahmossa Catiscaan, mitä elämänohjeita Hän meille antaisi?

Näitä kysymyksiä pohdimme Catiscassa (K-18) suomeksi ja suoraan torstai-iltana 29.9. noin klo 20.30 alkaen. Keskustelua alustaa kirkkoherra Tuomas Hynynen. Seurakunta tarjoaa kahvia ja teetä, baari toimii omalla kustannuksella.
Sarjan ensimmäisessä keskustelussa 15.9. ääneen lausutut ajatukset olivat keskenään melko samanmielisiä. Entä nyt? Mahdutko sinä itse itsellesi kehittämääsi ”cescustelijan muottiin”, vai uskaltaisitko tulla sellaisena kuin olet?
Tervetuloa mukaan keskustelemaan nyt torstaina. Myöhemmin seuraa vielä kolme iltaa: 13.10. Uskon Jumalaan, mihin tarvitsen kirkkoa? 3.11. Minun kirkkoni ei… ja 17.11. Jeesus pelastaa – mistä ja mihin? Keskustelusarjan jälkeen kokoonnumme 20.11. yhteiseen jumalanpalvelukseen Lopen kirkkoon ”Ateistien, epäilijöiden ja kirkkoon pettyneiden kirkkopyhänä”.

Jotenkin minä koen tämän kirkkoherramme politiikan mieluisaksi, turvalliseksikin. Ovet ovat enemmän auki kuin edeltäjiensä aikoina. Tällainen omatoimikristittykin tuntee olevansa kotonaan seurakunnassamme. Minä ainakin menen Catiscaan torstaina, tule sinäkin, jos olet hollilla.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Onnistuipa!

Siinä ne nyt syö. Koko sakki.

Käytännön syistä, mm. siksi että Roosan linjoja on nyt vanhemmiten vartioitava, kissakattaus on vanhalla tietsikapöydällä olohoneessa. Kas kun kissat syövat murun silloin, toisen tällöin ja Roosa puolestaan syö kaiken mikä on saatavilla.

Alkuperäiset kaksi, nuo oikean puoleiset, mahtuivat mainiosti keittiössä einehtimään pakastimen päällä, mutta nuo kaksi uutta läskikasaa vaativat lisätilaa.

Ei muuta. Menen Kaivamaan maata jalkojeni alta. Siis tekemään pesää talvehtiville yrteilleni pihalle.

Paitsi että sen verran on kerrottava että puhelimeni laturi, sellainen kaksimillinen on kadonnut mystisesti. Se on kyllä täällä seinien sisällä, mutta luullakseni vain kissat tietävät, missä. Niitä vanhempia lojuu joka toisessa laatikossa... Olin aikeissa mennä R-kiskalta kyselemään josko niillä olisi myynnissä, mutta kas kun sattuikin Päivi-taksini osumaan kohdille ja hokasin kysyä löytyisikö hänen autostaan sellaista. Ja kuulkaa, kyllä löytyi, useampikin. Mitä Päpän autosta ei löydy, sitä ei asiakas taida tarvitakaan.

Hähä, kerkesinpä ennen Edit Piafia!

... ja nyt menen sinne pihalle...

maanantai 19. syyskuuta 2011

Hamsterit

Tuntuu kuin eläisimme täällä Liskolandiassa Huovisen Hamsterien aikaa. Lauantaina McGyver imuroi ja pesi kontaten kaikki lattiat aroniasession päättymisen kunniaksi.Minä puolestani oli töissä. Olin Sajanemen Taidemäen talkoissa (aika niukasti, mutta olin). Tein myös haastattelun perheestä joka oli harkinnut hyväksi ostaa Sajaniemen toisen koulurakennuksen kodikseen.

Samaan syssyyn pidettiin Jokiniemen Pyrinnön ulkoilupäivä, Loppijärven ympäripyöräilytapahtuma. Sentään kuusitoista osallistujaa lähti leikkiin mukaan, kyseessähän ei ollut kilpailu, vaan yhdessä liikkuminen. Vaikka matkat olivat kovinin eri pituiset, 11 - 80 kilometriä, riitti sentään jokaiselle pyrähdykselle osallistujia.

Jokiniemen Pyrintö (tästä pitäjästä ei urheiluseurat lopu ihan alkuunsa)on vanha työväen urheiluseura, joka muiden kaltaistensa kanssa yhdistyi aikanaan Lopen Urheilijoiksi. Viime aikoina on taas syntynyt tarve paikalliselle perusurheiluseuralle. Siitä alkoi Jokiniemen Pyrinnönkin uusi aikakausi.

Minäkin olen jäsen. Aikoinaan ohjasin viitisen vuotta nuoria, hyvin nuoria, alle kouluikäisiä ja alakoululaisia salibandyn saloissa. Nyt kykenen enää makkaranpaistoon ja ilmoittautumisten vastaanottamiseen.

Mutta mitä siitä, huoltojoukkoja tarvitaan aina ja etenkin paikallislehden senttareita paikallisiin tapahtumiin.

Mutta tuo hamsterijuttu oli kait se pääasia tällä kertaa.

En enää tohtinut ottaa oranssia kuvaa jääkaapistani. Kas kun lauantaiehtoona parvekkeelle pöllähti melkoinen määrä tyrninoksia. Täynnään mehukkaita ja kypsiä marjoja.

(pankaa merkille luomu-liskis,
viimeisetkin punaiset ovat häipyneet päästäni ja tilalla ovat upeat luonnon tekemät harmaat raidat.)

Ei kait siinä muu auttanut kuin viettää sunnuntai tyrninpoiminnassa ja säilönnässä. On muuten sormenpääni vähän arat. Vaikka Raisa lajikkeena ei ole kaikkein piikikkäimpiä, riittää senkin oksissa kiukkuisia, isoja ja teräviä piikkejä. Joita en tietenkään näe, tai silleen osaa hahmottaa ja niinpä ovat kämmenet, sormenpäät ja sormien syrjät tikkujen haavoja täynnä. Onnistuinpa saamaan katkenneita okaita sorminahkoihini. Kuinka sinä onnistuit poiminnassa Katinka?



Toin lauantaina reissuiltani tuliaisiksi myös ison säkillisen omenoita. Jo ennen kuin itse heräsin, oli McGyver hauduttanut niistä ihanaa hilloa. Silleen että omenoista otettiin vain siemenkodat ja kannat pois, muuten ne pehmitettiin alkuun hellan levyllä ja lopulta niitä haudutettiin pari tuntia 200 asteisessa uunissa. Kauniita ja herkullisen näköisiä niistä tuli, harmi etteivät allergiani ja massuni siedä omenaa missään muodossa.

Mutta ovatpa pakastin ja jääkaappi molemmat täynnä marjoja ja valmiita tyrni- ja omanasäilykkeitä entisten lisäksi. Nam.

Tässä yksi herkkurepsetti:

Otetaan litran kasari, teräksinen ja paksupohjainen.

Laitetaan kasari puolilleen tuoreita tyrnin marjoja
.

Lisätään ainakin kolme desiä hillosokeria.

Lisätään puolitoista desiä kiehuvaa vettä.


Hämmennellään syntyvää ja mehustuvaa seosta puukauhalla kunnes se alkaa kuplailla, silleen hymyillä.

Ei polteta sitä pohjaan vaan vähennetään lämpö hiljaiseksi.
Eihän nyt sentään tahdota tappaa sitä kaikkea C-vitamiinia
joka ei oikein viihdy yli kuudenkymmenen celsiusasteen lämmössä.

Lisätään liivate.
Minä käytin jauhetta,
jonka ohjeen ja litramäärän mukaan lisäsin kasariin.

Sitten vaan seos talouskelmulla suojattuihin astioihin, esim jälkiruokamaljoihin ja pim! maukas, kirpeän makea hyytelö oli valmis parvekkeelle jäähtymään ynnä hyytymään. Oivallinen joululahjaidea, sanoisin.


Mutta on täällä eletty ihan yksityiselämääkin. Katsokaa vaikka:

Meidän karvaisista ei taida ikinä saada yhteiskuvaa. Tuossa on kuitenkin valtaosa kuka mitenkin nirvanassa.

Hugo-tätiä ei taas huvittanut olla kenenkään kanssa, erillisessäkin kuvassa ilme on vähän yrmeä. Mutta tyttö on hoikistunut kuluneen kuukauden aikana, Tytti on aika peto leikkimään toisten kisujen kanssa ja nyt sillä (siis Tytillä) on taivaan paikat kun on kaksi uutta kaveria. Onsku ei ole kovin leikkisä kissa.

Pöydällä ovat viinilasit joista maistelimme aroniaviintä sekä tuhdimmat aroniaviinapaukut. Ohje: 4 cl vahvaa aroniamehua, 4 cl koskenkorvaa, rakennetaan, ei jäitä. On kuin laadukasta likööriä. Tekisin mieluusti marjoistani oikeaakin likööriä, mutta se edellyttäisi Tallinnanreissua, jotta saisin vahvaa Viru Valgeeta tai Tuuliväskeä, tarttisin niitä kyllä yrtteihinkin. Tämä oli siis vinkki... kun en itse tunne mitään kaipuuta millekään risteilylle just nyt.

Mutta kertokaapa minulle mikä tämä on?

Mikään tunnistamisen kello ei kilahtanaut päässäni kun hokasin tuon tuppaan keräillessäni herkkutatteja lauantaina.

perjantai 16. syyskuuta 2011

Kaikkea hyvää


Hanni-kulta katsoi hyväksi muistaa Liskolandiaa ruusupuskalla. Vaan ei sentään ihan ilmaiseksi, vähän pitää raottaa salaisuuksien verhoa, tälleen:


1. Lempiruoka: Kalaruoka. Vanhan jutskan mukaan ei talossa alkoholin nauttiminen ole sallittua, paitsi kalaruuan kanssa. Kalaruuaksi katsotaan kaikki ruoka paitsi ryynimakkara. Jos kaikesta huolimatta tarjolla on vain ryynimakkaraa, luettakoon sekin kalaksi.

2. Lempimakeinen: Aroniamarmeladit. Oikeesti en ole koskaan oppinut pitämään makeisista, ylipäätään mistään MAKEASTA.

3. Lempiluettava: Kirja. Mikä tahansa kirja. Rakkain on kuitenkin Hemingwayn Saaret ja virta. Aina vaan.

4. Mieluisin tapa tehdä käsitöitä: Tehdä mitä?

5. Lempielokuva: Elokuva ei nyttemmin ole minun juttuni, mutta ihastuin muinoin lähtemättömästi Maija Poppaseen.

Siitäs saitte. Tällainen onneton boheemi taidan olla.


Houkutteleva näky, eikö?
Tältä näyttää kaksikymmenvuotiaan Saviheinäpuodin sisääntulo näin syksyllä.
Suska on vaivannut savea tosiaankin jo kaksikymmentä vuotta. Suskan kädenjälki on jäljittelemätön ja niinpä Saviheinän pytyt ja koriste-esineet ovatkin suosituimpia viemisiä Lopelta vielä tänäänkin. Minäkin olen kuskannut niitä meniäisiksi pitkin Lähi-Itää. Jos huruuttelet pitkin kantatie 54:ää, poikkea ihmeessä myös Kempintiellä.



Sieltä saa upeiden, konepestävien ja mikronkestävien saviastioiden lisäksi kaikkea mahdollista askartelu- ja sisustustarvetta aina kutistetuista kankaista (ainakin Hanni tietää mihin niitä käytetään) kaiken maailman hilpetöörään, mitä vaan voi askartelussa kuvitella tarvitsevansa. Vaikka sanoin hilpetöörää, tuotteet ovat kuitenkin laatuatavaraa, suomalaisia ja useimmiten suorastaan lähituotteita täältäpäin katsottuna. Aikaa kannattaa varata reilusti, ja mielellään rahaa, siellä tulee tekemisen nälkä vaikkei askarteluihminen olisikaan.

Mitäs vielä?

Juu, olin eilisehtoona ravintolassa. Siellä meidän Catiscassa Keskustelemassa seksistä ja seksuaalisuudesta ja oikeudesta olla ihminen.

Seurakuntamme kirkkoherra on ihan uskomaton mies. Eilen alkoi hänen ideoimansa viiden illan kestoinen keskustelusarja ihmisyydestä, kristityn mittapuista, seksuaalisuudesta... Kaikki tämä on avointa kaikille, ei edellytetä kenenkään keskusteluun mukaan liittyvän edes kuuluvan seurakuntaan, kunhan puhutaan avoimesti, rehellisesti ja kunnioitetaan keskustelukavereita.

Iltateepöytään istahti kirkkoherra-Tuomaksen seuraksi seitsemän ihmistä. Osa joi kahvia tai teetä, osa nautti olutta. Kapakoitsija-Tuomas oli leiponut aivan käsittämättömän mehukkaita mokkapaloja jutun siivittäjiksi.

Kirkkoherra-Tuomas painotti että puheiden vastaisesti seurakunta ei tokikaan jalkautunut kapakkaan, seurakunta oli ravintolassa, kirkkoherra työntekijänä jalkautui seurakunnan seuraan.

Keskustelu oli tietty aiheeltaan houkutteleva ja sisältö mielenkiintoinen, käytiin yhdessä läpi viime vuoden homokeskustelut, tervehdyttämistoimet, Koiviston Markut ja Marja-Siskon kokemukset. Pohdittiin seurakunnan työntekijän uskottavuutta eri tapauksissa, luotettavuuden rakennetta, ihmisen oikeutta olla onnellinen ja ehyt sisältään. Ilta oli hieno. Kahden viikon kuluttua jatketaan. Pohditaan mikä on "oikea" kristytyn, uskovan muotti ja täytämmekö sen. Tule mukaan, puoli ysiltä.

Nyt on kuulkaa rakkaat aika kiiruinen viikonloppu tulossa, oikeastaan pitempikin aktiiviaika. Ei mahdu mitään kummallista mukaan. Tyytykäätten vaan tähän tylsyyteen, yritän sentään jossain välissä ehtiä sienijahtiin, kun en tämän sairaammaksi näytä tänä syksynä tulevankaan.

Edit Piaf: Pitihän se tietää! Ensin se sotkee fontit ja sitten se ei osaa edes itse päättää kenelle antaa noita puskia. Niitä pitää jakaa viidelle. Minäpä siis teen päätöksen ja muistan Anuradhaa (salasana), Ofeliaa, Vilukissiä, Patonkia ja Partapappaa. Ottakaa ruusut lämmöllä vastaan ja kertokaa salaisuutenne, niinkuin Liskiskin kiltisti teki.

torstai 8. syyskuuta 2011

Aroniaa

McGyver on ollut ahkera. Minäkin olen ollut ahkera avustaja, ainakin poiminnassa.


Meillä on keitetty (höyrytetty) aroniamehua. Kymmeniä litroja.



Meillä käy kylppärissä 75 litraa aroniaviintä.



Meillä on kuivatettu aronianmarjoja.


Meillä on tehty aroniahyytelöä.

Meidän naapurit ja lähimmät ystävävät on lahjottu aroniamehulla.

Meillä on valmiiksi poimittuja aronioita parvekkeella. Siellä on myös mehua, joille pitää etsiä pulloja. Eilen haettiin paikallisesta ravintolasta tyhjät viinapullot...


Meillä on vielä kymmeniä litroja aronioita pensaissa ympäri taloa.

Ensi viikonloppuna leikataan KAIKKI aroniapensaat matalaksi.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Mun Tärkein Elämässä

Olen taas harrastanut kulttuuria.
Ja vertaistoimintaa.
Ja luontaisparannusta.



Mun Tärkein Elämässä on näyttely, syyskuun näyttely pääkirjastomme Fallesmannisalissa täällä Lopella.

Näyttelyyn on koottu upeita ajatuksia ja kokemuksia erilaisin tekniikoin toteutettuna. On vesiväritöitä, paperimassatöitä, punontoja, keramiikkaa, savitöitä ja vaativia rakusavitöitä, huovutuksia, silkkipainotöitä ja silkkimaalauksia. On iloa ja elämää, riemua. On myös sykää toivottomuutta, joka onneksi vain vilahtaa muutamissa töissä, jotta totuus olisi läsnä.


Kaikkiaan 134 vaikuttavaa taide-esinettä, maalausta ja huovutusta käsittävä näyttely avattiin juhlallisin menoin perjantaina ja kaikki taiteilijat olivat parhaimmissaan paikalla kohottamassa kuohuvan maljan pitkän synnytysprojektin kunniaksi. Läsnä oli lehdistöä ja kuntamme korkeaa johtoa, oli sivistystoimenjohtaja ja kansalaisopiston rehtori sekä muuta sivistyshenkilökuntaa.

Näyttely on hausjärveläisen Toimintakeskus Vaahteran parivuotisen projektin tuotos.


Vaahteran väki on aikuisia kehitysvammaisia ihmisiä. Kaksi vuotta heidän elämästään on kulunut valmistautuessa tuohon näyttelyyn. On tutustuttu muihin taidenäyttelyihin, on tutkittu ja leikattu kuvia itselle tärkeitä asioista lehdistä, on keskusteltu, luonnosteltu itketty ja naurettu. On käyty harjoittelemassa Papunetin kuvataidekilpailussa ja vieläpä menestytty siellä.

Voi kun te kaikki, rakkaani, pääsisitte tutustumaan näyttelyyn. Se antaa ajattelemisen aihetta, se valaisee mieltä huomaamaan, tai pikemminkin muistamaan jokaisen ihmisen yksilöllisen arvokkuuden ja sen että Luoja ei diskriminoi ketään jakaessaan lahjojaan. Joita meidän on kiitollisina käytettävä elämämme ylistykseksi, vaikka väliin on livautettava synkkää katkeruutta mukaan, jotta pysyisimme totuudessa.



Edit Piaf: taas se lörpötteli yhdestä aiheesta niin paljon että käskin sen kertoa noista muista toisemman kerran. Ei kukaan jaksa lukea loputtoman pitkiä sepustuksia.

keskiviikko 31. elokuuta 2011

Ensin oli Matti ja Teppo, sitten tuli Jonna ja kosti...

...eiku Kosti.

Jokaisella on, tai ainakin toivoisin että on, sellainen läheinen, rakas ystävä, joka on enemmän kuin ystävä. Luoja on hellinyt minua jo monella, mutta tänään sain ihania ja odotettuja vieraita. Sovittelutoverini Jonna ja kymmenkuinen poikansa Kosti tulivat päiväkylään.

Meillä kun ei juurikaan käy pieniä vieraita, paitsi Aapo, olen vähän harjaantumaton näitten kaulattomien hirviöiden (termi lainattu Markus Kajolta) kanssa. Yleensä sellaisten äidit ovat kovin suojelevaisia ja varoittavat siitä, tästä ja tuosta, eivät tule tupakoivaan kotiin tai kotiin jossa on kovasti eläimiä. Mutta nämä tulivat näkivät ja voittivat! Ainakin Liskiksen taaperokammon.


Myös elukat olivat hökötyksissään. Roosa oli revetä liitoksistaan kun tapasi Jonnan pitkästä aikaa ( pelkään että se oikeesti saa jonain päivänä slaagin tuosta hössötyksestä) ja varsinkin nämä paksukaiset, siis Seurakuntasisaren kissat olivat kovin ihastuneita pieneen vieraaseen. Ihaninta oli se että Kosti sai mielensä mukaan kiskoa tassuttajia korvista ja varpaista ja äippä vaan hymyili. Hugo ei repimisestä ollut kovin innoissaan, vähän viskoi häntäänsä, mutta käänsi vain päänsä sivuun kun pienet kädet olivat liian lähellä silmiä. Ja antoi pojan jatkaa. Ovat nähkääs kohta kaksi vuotta harjoitelleet Aapon kanssa. Ne paksukaiset.


Roosa oli tietty vähän mustis ja yritti nojata Kostin pois sylistä. (Stansta ja Tuppo ainakin tietävät mitä se tarkoittaa).

Parhaat lelut löytyivät kivikokoelmasta jota pidän kissojen raapimispuun painoina. Kuvassa on lappeenrantalaista kalsiittia, jota käytetään mm. posliinin raaka-aineena, kutsunkin sitä vessanpyttykiveksi, kuvan etualalla on isoja "ylikypsiä" granaatteja, savukvartsikiteitä Luumäen lakkautetulta beryllikaivokselta ja kvartsikiteitä Järvenpäästä.

Muutama kuvaherkku viimeisimmistä jutturetkistäni:

Upean näköinen tyrnimetsä, jossa asustaa Raisa Rudolf -puolisoineen, Terhi ja Tarmo, sekä muutama luonnontyrniristeytys. Muutama tarkoittaa noin tuhatta tyrnipensasta.


Joskus senttaaminen käy kuluksi, kuten nyt. Tällainen saalis tarttui matkaani Ankkurin Tyrnitilalta, lisäksi vielä liki kilo tyrnin marjoja pakkaseen.


Ja nyt kaikki kynnelle kykenevät, hus metsään!


Tänä vuonna on erityisen runsaasti sieniä, mikä oli taannoisen kesän jälkeen odotettavissakin. Tässä viime sunnuntaisessa Marttojen sienitapahatumassa oli esittelillä, haistettavana ja maistettavana sata nimettyä lajia. Myrkkysieniä eivät tietenkään maistattaneet.

Minäkin olen käynyt jo kahdesti sienijahdissa. Ihan koirankusetusreissuilla vaan, mutta ensimmäinen sekasienisoosillinen on koossa, joten...

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Sekalaisen ihana viikko

Mitenkäs tuo edellinen viikko taas menikään?

Maanantaisin olen pruukannut varata koko päivän kirjoittamiselle. Se onnistui nytkin. Sittenpä olenkin leijaillut pitkin pitäjää kameran kanssa.


Tiistaina pakenin kurkkusäilyketehtaalta Eedilään, paikallisen vanhainkotimme.... eiku se taitaakin olla palvelukeskus, Varman virkitykseen. Kuntamme vanhusneuvosto järjesti talon asukeille ja muillekin mukaan haluaville taoahtuman, jossa kuultiin laulua ja harmonikkaa, laulettiin ja syötiin makkaraa. Ei kuulosta kovin intresantilta, mutta vanhukset jotka elävät eedilän seinien sisällä nauttivat silminnähtävän suuresti päivän ohjelmasta. Perusturvalautakunnan puheenjohtaja, ystäväni Margaret, muistutti väkeä siitä että Eedilässä saa ja on peräti toivottavaa vierailla koska tahansa. Henkilökunta ei näinä kireinä säästötoimien aikoina kertakaikkiaan kykene seurustelemaan väen kanssa vaikka tahtoisikin.

Onhan Lopella toki aktiivinen SPR:n ystävätoiminta ja muutamat yhdistykset ovat ottaneet vanhusten ulkoiluttamisen viikko-ohjelmaansa, mutta sekin on vain pieni helpotus suureen tarpeeseen. Minuakin tuollainen palvelu kiinnostaisi, mutta kuvitelkaapa sokea taluttamassa kuuroa! Miltä näyttää kun ääneenlukija tihrustaa kirjan tekstiä nenä lähes kirjansivussa kiinni ja yhdellä silmällä? Tai lähtee rollaattorimummoa kävelyttämään rollaattoriin nojaten? Siksi pysyttelen noissa nuorissani, kulkevat itsenäisesti ja näkevät lukea.

Keskiviikko oli vähän kiireisempi.


Haapastensyrjässä on Kekkosenkumpu.
Sinne presidentin toimesta istutettu puu kasvoi komeasti aina vuoteen 1986 asti, jolloin se loppukesästä kuolla kupsahti sen paremmin selittelemättä. Kotvan kuluttua kuoli itse Kekkonen. Hämmennys oli tilalla melkoinen, uskon että muutama kylmä värekin on kulkenut siellä pitkin selkää.


Meillä täällä Lopella METLAN Haapastensyrjän toimipaikka, joka aiemmin tunnettiin Haapastensyrjän jalostusasemana. No, tämä piste nyt kumminkin täytti pyöreät viisikymmentä vuotta ja päivän kunniaksi oli pykätty suuret juhlat lounaineen, juhlapuheineen ja muistopuun istutuksineen. Senttaripa viihtyi siellä pitkään. Loput voitte lukea paikallisesta aviisista ensi keskiviikkona.

Rotumetsästä hilpaisin tapaamaan Jaana-ystävää, joka lapsineen vietti viimeisiä lomapäiviä Suomessa. Jaana lähti vuosi sitten viemään suomalaista koulutusosaamista Arabiemiraatteihin yhtenä kolmestakymmenestä peruskoulun opettajasta ja -rehtorista. Nyt oli vuoden kokemus takana ja uusi mokoma edessä. Tein siis vuosihaastattelun.

Vielä lautakunnan kokous, ja olinkin valmista kauraa suoraan sänkyyn.

Loppuviikko meni silleen ihmetellessä,oli sovittelutapaaminen ja muuta sellaista. Nytjusthetikohta, kunhan saan molemmat silmät tarpeeksi auki, piipahdan marttojen sieninäyttelyssä ja ponkaisen tyrnitilalle, Ankkurin Elvin luonnonaarreaittaan.



AAA! Mutta kävihän Lumimies eilen tuomassa näytille elämänsä ensimmäisen hauen. Fisu oli nippanappa laillisen kokoinen, mutta ihan lailliseksi sen teki uistin, jonka se polo oli nielaissut niin syvälle ettei se irronnut kuin väkivalloin meidän keittiössä.

Loppukevennykseksi pari tyylinäytettä:

Hugo-täti, jota myös Ruutanaksi kutsumme on tarkkaavainen lady,
joskin hyvin herkästi unohtaa leidinelkeee ja painaa kybällä huushollia
ympäri Tytin kanssa.

Niilopoka on käynyt taloksi hy-yvin rentona.

lauantai 20. elokuuta 2011

Valkosipulit

Ajattelin tehdä pitkästä aikaa säilöttyjä valkosipuleita.

Se tapahtuu tälleen:

5-6 kokonaista valkosipulia
3 dl oliiviöljyä (neitsyt-)
tai maun mukaan kylmäpuristettua rypsiöljyä
reilu ruokalusikallinen mieleistä etikkaa, (puna- tai valkoviini-, balsamico- ...)
reilusti rakuunaa tai persiljaa (kuivattuna, tuore menee ikäväksi lilluksi)
ripaus suolaa


Liotetaan valkosipulit lämpimässä vedessä jotta niistä irtoavat kuoret mahdollisimman kivuttomasti.

Hakkaa valkosipulit rouheeksi, voit tietenkin käyttää myös puristinta, mutta...

Lado valkosipulirouhe tilavaan lasipurkkiin, väliin rakuunaa (persiljaa), valkosipulia, rakuunaa... kunnes purkki on lähes täysi.

Ripauta suola sekaan, sulje kansi ja ravista hyvin.

Avaa kansi ja täytä purkki öljyllä.

Sulje kansi ja laita tuotos muhimaan kaappiin. Säilyy maustekaapissakin, minkä säilyy, yleensä tahtovat loppua kesken.

Mutta ei hätää, nyt sinulla on resepti!


Minä en sitten tehnytkään eilen säilöttyjä valkosipuleita...
Tuo punainen keskisormessa tuli toissapäivänä uunista, kun kuivattelin tillisatoa.

Olkaa te huolellisempia.
Nam!

torstai 18. elokuuta 2011

Kaksitoista vuotta



Ihan ensimmäiseksi kiitän teitä lukijani reagoinnista edelliseen postaukseen. Olen niin hyvilläni että välittäminen on edelleen pop, ainakin meidän samanhenkisten joukossa.
Jatkakaamme samaan tahtiin, huomatkaamme lähimmäisemme ja rientäkäämme avuksi kun apua tarvitaan. Ei auttamiseen mitään erityistaitoja tarvita. Välittäminen ja lähimmäisen rakastaminen riittävät vallan mainiosti. Läsnäolo.

Näihin aikoihin kaksitoista vuotta sitten olen ollut epikriisien mukaan vallan muissa maailmoissa, pääni siivoaminen on vielä pahasti vaiheessa. Tölikän kirurgit olivat aika taitavia. Vaikka sittemmin vakuuttivat perheelleni, etten siitä enää herää, enkä ainakaan tokene ihmiseksi. Enkä vallankaan tule tuntemaan ketään.

Herrallamme oli vissiin sitten toisenlaiset suunnitelmat Liskonaisen päänmenoksi.
Sieltä se kiskoi Liskiksen kolmen viikon osin keinotekoisen kooman keskeltä takaisin ja pieksi raskaaseen toipumiseen. Tässä sitä nyt ollaan.

Vaikka olen jo pari vuotta selvinnyt ilman hirvittävää kesäpaniikkia, nousee tapahtuma tässä elokuun loppupuoliskolla aina hakematta mieleen. Joitakin flasheja mieleeni tunkee; aurinkoa (silloin oli sellainen kuukausia kestänyt intiaanikesä, jota piisasi pitkälle lokakuulle asti), kaunis ruska, jota katselin Hämeenlinnan sairaalaikkunastani yksikseni. Minuthan tuupattiin Töölöstä siirryttyäni yksityishuoneeseen, koska Tölikässä riehui niihin aikoihin ikävän riehakas sairaalabakteeri, ja niin vietin uuden elämäni ensimmäiset viikot vallan eristyksissä.

Pääni oli vallan sekaisin edeltäneen valtaisan verenvuodon jäljiltä, mukaan livahtaneet pikkuaivoinfarktit olivat vieneet näön enkä ollut laisinkaan kartalla, saati että olisin ymmärtänyt mikä minuun oli iskenyt ja olinko nyt sairaalassa vai missä. Särky oli hirvittävä. Niin kova että sekin on jäänyt ikuisesti mieleen.

Karu totuuskin aikanaan valkeni, joskin oikeasti vasta vuosien kuluessa. Entinen elämäni oli päättynyt. Paitsi siihen toviin kuolleena, myös moniin muihin menetyksiin.

Jollei Luoja olisi laittanut minulle varuiksi tällaista luonnetta ja karjalais-emigranttigeenejä, joita tarvitaan selviämisessä, olisin varmasti keksinyt ensi vuosina keinon tai toisenkin päättääkseni päiväni ihan itse. Osuutensa asiaan saattoivat antaa kuuden vuoden terapia ja kunnolliset pöpipastillit..

Partapappakin osui juur tästä asiasta kirjoittamaan, käykääpä lukemassa.

Oli meininki tänä aamuna juhlapäivän kunniaksi lähteä herrojen kanssa pellon laitaan, mutta heräteessäni oli jo kuumetta ja kauhian tautinen olo. Jouduin luopumaan retkestä. Loppupäivä on kulunut yskiessä, niistäessä, pötköttäessä, teetä juodessa ja keitinpä kattilallisen sinappia. Maustoin sen rakuunalla ja valkosipulilla. Tabascolla. Tautisinappia siis. Jostain Velhon kettiö- (huomaa puuttuva "i") kategoriasta löytyy sinappirepsettejä.

Menen ottamaan Dynamiittilasillisen. (=kuumaa vettä ja anisviinaa, Dynamitea, jota hopotin McGyverin viinakaupasta hakemaan. Päihittää joissakin tapauksissa jopa konjakin)

Loppukevennyksen omistan Hannille:

Ei siis ole ruma sana, kelpaa roskissanaksikin.