Ensimmäisen elämäni viimeinen päivä

Jaaha.

Se on toi kehomuisti melkoinen kaveri ja elämäntoveri.

Tänä päivänä vuonna 1999 on viimeinen muistamani edellisen elämän päivä, osittain. Enkä ole ihan varma ettei olis ollut jo eilinen. Jaananpäivän vuonna 1999 muistan vielä mainiosti, oltiin keskimmäisen kanssa teatterissa. Lopella Syrjässä nauttimassa Mati Untin 'Hyvää iltaa rakkaat vainajat' -näytelmästä.  

 

Mutta se maanantai... 

Tiedän, että kävin tuolloin allekirjoittamassa vuokrasopimuksen uudesta asunnosta Läyliäisillä, Läyliäisten kirkolla, kuten tapasin sanoa, vaikka oikeampi olis ollut sanoa Läyliäisten asemalla, jota ei sitä kyllä enää ole, mutta Rukoushuone on ja tuntuu pysyvän.

Tiedän myös sen että pysähdyin rupattelemaan ystäväni ja sittemmin hengenpelastajani Sirpan kanssa kylillä ja kerroin kysyttäessä kuinka mun asumisasiat on. Olin keväisen avioeroni jäljiltä vähän niinku asunnoton ja olin viettänyt kesäni vuokramökillä, jolla oli virallinen osoite mutta sillä  ei ollut varsin mitään tekemistä itse mökin sijainnin kanssa.

Tiedän että näin on tapahtunut, mutta muistamisesta en ole ihan varma. Seuraavat muistikuvani ovatkin syyskuulta.

Muistoissani se kesä oli kuuma, nurmet paloivat karrelle, vettä ei vaan satanut (paitsi harvoina vapaapäivinäni), jäähdytyskoneet jäätyivät paksulti. Silti tilastot väittävät että sinä kesänä oli vain kolme yli kolmenkymmenen asteen hellepäivää 26.6.: 30,8 astetta, 13.7.: 30 astetta ja 14.7.: 31,6 astetta (ilmatieteenlaitos). Mä olen aina ollut siinä luulossa että helleraja kulkee 25 celsiusasteessa (!) Näin ne osaa tilastotkin vähätellä.

 

Se kesä oli monella tapaa kummallinen, vaikeakin. 

Olin keväällä päättänyt baarimestariopinnot, panimokoulutus oli vielä loppusuoralla, uusi työpaikkani haettiin yllättäen konkurssiin, silloinen avioliittoni päättyi samaan aikaan kun emännöimäni Urheilutalo myytiin ja oli häivyttävä pois jaloista.

 

Sinä kesänä oli suuren ja kiivaan rakkauden aika. Kaksi särkynyttä kohtasi toisensa, kaksi särkynyttä kohtasi toisensa ja toi lohtua sekä voimaa ottaa vastaan tulevaisuus, kumpikin omalla tahollaan. Se kesä on aina muistoissani ja sydämessäni. Tavallaan se suuri rakkauden kesä pysyy aina sielussani.

 

Se kesä päättyi täydelliseen pimeään, kuolemaani.

Kerron torstaina lopputarinan, jos jaksat olla tässäkin mukanani.

Ei loppukevennystä.

 

Kolmetoista vuotta Liskolandiaa ja parikymmentä vuotta vammaistaistelua - still goin' strong

 Edit Piaf:

Tää alkupuolen teksti ensimmäisiin tähtiin asti on kirjoitettu toukokuun lopulla. Sit se jäi jotenkin Liskikseltä makoilemaan kun se, siis Liskis, ryhtyi toimeen tämän kuljetussotansa tiimoilta. Se kun ei tyhjiä lupauksia harrasta.

 

Jo vain ei tänään tunnu toimivan mikään. Jos nyt ei eilenkään.

Eilinenhän meni pieleen siltä osin että Lahden Kela-taksin välitys kusi vaihteeksi niinpal pahasti että jäi tykkänään keskussairaalaan menemättä.

Tutummat tietävätkin että mun maailmassani epäkohdista kitiseminen ei vie asioita mihinkään suuntaan eivätkä ne varsinkaan kohene sillä menetelmällä.

Kun enste kinasin ko. keskuksen kanssa palautteen antamisesta ja vaadin ylemmän tahon yhteystietoja ei niitä millään herunut. "Ainoa palaute annetaan tätä kautta" väitti miesoletettu asiakaspalvelija puhelimessa. Mä siihen jotta ei pidä paikkaansa, aina on olemassa se joka voi vastata asiaakkaan kysymykseen. Kina jatkui ja miesoletettu sanoi että he kyllä puhelimitse annetun palautteen vievät eteenpäin.

 

 No sehän ei pidä paikkaansa. Muistutin että olen melko monesti antanut negatiivista palautetta kela-taksin ja välityksen ontuvasta toiminnasta sitten helmikuun, vaan mikään ei ole kohentunut. 

- Elikkäs nyt annat mulle sen nimen ja yhteystiedot, vaadin.

Syystä tahi toisesta puhelu katkesi siihen paikkaan.

No, koska keittiön ovet ovat mulle tuttuja kulkureittejä, ongin hienoista salapoliisityötä avuksikäyttäen asianomaisen henkilän langan - voiko nykyään sanoa tuolleen? - päähän. 

Seurasi viileän ystävällishenkinen keskustelu jossa asianomainen henkilö puolusteli esittämiäni epäkohtia sillä, tällä ja tuolla argumentilla. Ammuin jokaisen alas tyynesti samoin kuin alkuperäisessä puhelussa. Lopulta asianomainen henkilö myönsi että joo, on tässä nyt tapahtunut aika monta virhettä sun kohdallas. Mitäs sanot jos saisit tuttutaksi -oikeuden? Mä siihen jotta kiitos, kelpaa, mutta se ei riitä.

Hämmentynyt asianomainen henkilö meni ensin mykäksi - luuli varmaan että haluan itselleni vielä jotain muuta hyvitykseksi kärsimästäni huonosta palvelusta.

Ei, tää riittää mulle, vastasin, mutta muille mun saamani hyvitys ei ole minkään arvoinen. Näitten kyytien välityksen on nyt vaan alettava toimia silleen kuin olette sitoutuneet asian tällä kilpailutuskaudella hoitamaan.

Sit mä vielä kiukkupäissäni sanoin että tulen tuonnempana järjestämään julkisen keskustelu- ja tiedotustilaisuuden kelakyydeistä täällä Päijät-Hämeessä. Niin että sunkin firmalla olis oiva tilaisuus varautua selittämään kysyjille ja vaikka vähän kirkastaa kelakyytien kasvoja. Että otapa asia puheeksi ylempiesi kanssa. Kutsu tulee aikanaan.

***

Tuo ylläoleva teksti on aloitettu toukokuun loppupäivinä.

Nyt ollaankin siinä vaiheessa että sain sotajoukoiksi yhden valtakunnallisen vammaisyhdistyksen (Suomen Kipu ry), yhdeksäätoista päijäthämäläistä vammais-ja potilasjärjestöä edustavan Link ry:n toimijoineen. 

 

Elokuussa sit tästä aiheesta lisää. Kandee pysyä linjoilla. 

***

Just tänään on melkoisen merkittävä vuosipäivä. Tää luola on tullut kolmentoista vuoden kunnioitettavaan ikään. Milloin kiivaammin, milloin harvakseltaan Liskis on täällä pohtinut maailmanmenoa, itkenyt, hauskuuttanut lukijoita, kertonut kauhutarinoita elävästä elämästä ja vähän kipaissut kuoleman kanssa tanssimassa.

Kiitos että olet kulkenut kanssani tämän matkan tähän asti, toivon että viihdyt luolassani tulevaisuudessakin. Koskaan ei tiedä mitä jännää Liskiksen näppikseltä milloinkin putoaa.

 

 Tässä inteeriöörissä mä usein aamu- ja ehtookahvini kissojen kanssa nautin. Päiväseltään tää etelä--lounaaseen antava uloke talon seinässä on liian lämmin.

Kakstoista vuotta

Kaksitoista vuotta sitten, heinäkuun 9. päivä otin haparoivat ensiaskeleet Liskolandian portilla. Olin ihan pihalla.

Mulle oli lapsena opetettu joskus ihan kantapään kautta (kirjaimellisesti, vaikkapa henkarilla) että omista ja perheen asioista EI PUHUTA julkisesti eikä missään.

Jokusen kerran myös perheen iltateepöydässä isäpuoli tykkäsi lukea ääneen koko perheelle meidän salaisia päiväkirjamerkintöjämme. Ilman suostumustamme tietenkin.

Meistä tuli jokseenkin sulkeutuneita mukuloita. Siis mitä omaan itseen ja henkilökohtaisuuteen liittyi. Muutenhan me oltiin tavattoman hauskoja ja kivoja, vaikka sekään ei kaikkia varjellut koulukiusaamiselta.

Te, rakkaat lukijani olette tämän kahdentoista vuoden aikana päässeet mukaan elämääni, olen avannut Liskonluolani soveltuvin osin teille. Minustan on ollut ihanaa että olette viihtyneet luonani, niin iloissa kuin murheen pohjattomissa alhoissakin.

Viime vuosina olen pahoin laiminlyönyt teitä ja ajoittain koettanut pitää teidät edes hitusen ajantasalla maailmani menossa. Olette olleet mukana ihmettelemässä elämää, maailmankaikkautta ja kaikkea.

Jatketaan kuulkaa yhteistä elämäämme, jooko.
Facebookissahan olen sangen aktiivinen, mutta moni minulle tärkeä lukija ei siellä visiteeraa joten lupaan kohentaa tilannetta julkaisemalla tarinoita täälläkin.

Kiitos teille kaikille näistä vuosista, kiitos kaikille näitten vuosien mittaan syntyneille syville ja rakkaille ystävyyssyhteille, kavereille joiden kanssa yhteys vaan säilyy vaikka kaikkien kanssa ei ole koskaan halausetäisyydelle päästykään.

Se loppukevennys?
Joo, saatte kuvan mun tämänvuotisesta kesätaivaastani, saatte kaksi:

 Eilennä puutarhani oli tämännäköinen.

Kun kelit on kohillaan tää paratiisi muuttuu suloiseksi uniluolaksi.

Ei koskaan enää

Elokuun kuudes.

Huomennahan se taas on.

Se päivä jolloin laskemme kynttilät vesille muistaaksemme historian hirvittävimmän tapahtuman, hirvittävimmät tapahtumat.

Joka vuosi elokuun kuudentena vannomme että "ei koskaan enää"

Samat sanat lausutaan kuin loitsu tai liturgia messussa sunnuntaisin.

Nuo sanat lausutaan kuin Isä meidän rukous ulkoa opittuna sivistyksen vakuutuksena, kuin uskontunnustus.

Ne sanat lausutaan Auschwitzissa järkyttyneinä kun palataan Arbeit Macht Frei -portista turvallisesti ihmisten ilmoille.

Ne sanat lausutaan uskollisesti mantrana poistuttaessa Jerusalemissa
Yad Vashem - museoalueelta ja lähes kuuden miljoonan istutetun puuntaimen valtaamalta puistoalueelta.

Ei koskaan enää.

Mitä ei koskaan enää?

Atomipommia?

Ydinasetta?

Kansanmurhaa?

Vihaa?

Yllytystä?

Mä kerron sulle.

Ei se mitään tarkoita. Ei yhtään mitään. Ei yhtään enempää kuin ulkoa opittu Ave Maria tahi Isä meidän. Se on vain kolme sanaa peräkkäin. Kolme sanaa joiden todellinen merkitys on jo ammoin häipynyt ihmisen mielestä ja sydämestä.

Huomenna, elokuun kuudentena miljoonat sytyttävät kynttilät ja laskevat ne lipumaan vesille.

Kunnioitukseksi, muistamiseksi, surun osoituksena?

Ai mistä?

Hiroshiman ja Nagasakin pommituksen uhreista.

Ihminen, ihan tavalllinen kuolevainen ihminen päätti ihan pokkana lähettää Enola Gayn pudottamaan atomipommin ihan tavallisten elävien ihmisten tuhoamiseksi. 

Elokuun kuudentena.

Vuonna 1945.

En minä ole kylmä mutta ihan vähän epäileväinen vilpittömistä tarkoitusperistä.

Kunhan tulivat mieleeni äskeiset ampumiset, kidutukset, kaappaukset...

Eikö tosiaan koskaan enää?

Lupaatko sen tänä vuonna?

Vastaa mulle.

Kymmenen vuotta.

... ja vähän yli.
On pitänyt vähän iloista kiirettä tässä viime päivinä, enkä ole muistanut koko merkkipäivää.
Vaan niinhän Liskikseltä ja McGyverilta tapaa myös hääpäivä unehtua. Ihan jokaikinen vuosi. Myös se kymmenes. Kihlapäivän me kyllä muistamme visusti. Sitä myös juhlimme joka vuosi ajallaan. Usein kesän päättäjäisten merkeissä, silloin nautimme kesän toiset ginijuomat. Ensimmäiset nautitaan silloin kun kesä on sekä tilastollisesti että termisesti taatusti käsillä. Näiden ajankohtien välillä ei giniä tässä luolassa nautita.

Mutta tuohan oli vain lämmittelyä.
Varsinainen juhlinnan paikka on tässä:

http://liskonainen.blogspot.com/2008/07/hei.html

Ensimmäinen postauikseni blogien ihmeelliseen maailmaan. Sittenmmin olen vallan riehaanatunut tuolla laajaemmalla tantereella, Facebookissa. Jopa niin ahkeraan että matkalla on siunaantunut toista kymmentä erityyppistä ryhmää ylläpidettäviksi. Valtaosa on vammaisryhmiä, mutta toki tietenkin poliittisia tiedotussivuja ynnä keskusteluryhmiä.

Mutta nyt kohotamme maljan kymmenvuotiaalle Liskonaiselle ja hänen luolalleen!

Näyttäis olevan Saskia -merkkistä kivennäisvettä tässä maljassa.

Tsin tsin.

Vaalikausi

Me olemmekin kulkeneet yhtä matkaa jo neljä vuotta. Täällä blogistaniassa ja eritoten täällä liskolandiassa.

Tämä muistomerkiksi ja katumusharjoitukseksi syntynyt blogi on kasvanut vuosien mittaan ihan näköiseksi liskon luolaksi.

Minä olen viihtynyt täällä kanssanne. Ihanaa on että moni on myös viihtynyt minun kanssani tässä mutkikkaassa maailmassa. Vieläkin kommenttilootassa keikkuu tervehdyksiä ensimmäisiltä blogituttavuuksilta, ystäviltä.

Siihen nähden että minut on kasvatettu pitämään mölyt mahassani, kasvatettu vaikenemaan asioistani ja "olemaan yläpuolella" olen mielestäni onnistunut karkoittamaan lapsuuteni ankarat opit ja tunnustelemaan sosiaalista elämää aika hyvin.

Täällä on aikas turvallista, täällä blogistaniassa. Vaikka McGyver toisaalta aina katsoo asiakseen varoitella virtuaalimaailman pahuudesta, viruksista sun muista möröistä ja vakoiluohjelmista, olen täällä säästynyt isommilta kolhuilta. Tietenkin aina joskus joukkoon sujahtaa oman elämänsä (?) katkeroittama anonyymi jakelemaan neuvojaan ainoana oikeana totuutena, mutta hehän ovat vain tieltä hairahtuneita lähimmäisiä, jos olen onnistunut täällä turvaisassa luolassani tarjoamaan purkautumistien ja hetken helpotuksen, hyvä niin. Ei pöllömpi saavutus, vai?

Harmillisen moni ystävistäni täällä blogistaniassa on siirtynyt vaivihkaa tykkänään tuonne toiselle puolen, Facebookiin. Olenhan minäkin siellä, mutta näiden kahden median funktiot eroavat kovasti toisistaan.

Olen Facessa jotenkin alaston, turvaton. Nyt kun siirsivät kaikki profiilit aikajanalle, voidaan huomata etten ole ollenkaan sosiaalinen siellä. Pikemminkin vaitonainen ja rajoittunut. Toki siellä on niitä kavereita. Suuri osa ihan läheisiä ja tuttuja oikeita ihmisiä. Mutta en minä siellä osaa rupatella yhtä rennosti kuin täällä kanssanne. Siellä on jotenkin olevinaan aina vähän kiire, ei kukaan ehdi paneutua pitkiin lörpötyksiin, vaikka itse aihe olisikin kiintoisa.

Mutta kun ihminen kirjautuu blogiinsa hän on jo varannut aikaa  seurusteluun, pohtinut kerrottavansa ja samalla reissulla ihminen on varannut aikaa kierrokselle lempiblogeissaan, kommentointiin ja siihen seurusteluun. Eikö?

Ja mitä tulee tuohon vaalikauteen, ollaan taas siinä samassa pisteessä kuin neljä vuotta sitten. Tikkuakaan en ole pannut toisen tueksi kampanjani suhteen, en ainuttakaan. Nythän se olisi aloitettava.

Olen toki pohtinut asioita, täällä teidänkin  kanssanne. Olen pohtinut asioita uudella tavalla, sillä kohta täyttyvän neljän luottamushenkilövuoden jälkeen kokemus ja osin ajatusmaailmakin on kiteytynyt.

Tällä kohtsillään päättyvällä vaalikaudella on kotikunnassani Lopella saatu ällistyttäviä tuloksia aikaiseksi kovalla työllä ja poliittisella vastuunkannolla. Mutta on täällä vielä paljon asioita, joita vasemmistolainen ei voi hyvällä katsoa. En osaa hyväksyä eriarvoistamista millään alalla ja sitähän kunnallispolitiikassa väistämättä tapahtuu, olipa kunta mikä hyvänsä.

Mutta älkää peljätkö. Nyt en rupea mailmaa parantamaan. Sitä jatkan seuraavalla vaalikaudella. Ja tulevissa postauksissa kanssanne syksyn mittaan.

Kiitos kaikille lukijoilleni, kaikille ystävilleni yhteisistä vuosista.

Aerobiologian laitos osa II

Tällä kertaa taitaa olla niin että ennustukset pitävät kutinsa.
Pah.

Tuo taannoinen takatalviyritelmä toi hetken helpotuksen, mutta nyt alkavat sääennusteiden lämpötilat olla sillä mallilla että ne kirjoitetaan punaisella. Ja tuulee etelästä. Se tarkoittaa väistämättä sitä että loputkin Baltian ja muiden siitepölyistä tulevat tänne pohjolaan vapaamatkustajina täydentämään omien leppien kukintaa. Väliaikakahvit ne nauttivat minun nenässäni. Ja silmissä. Ja korvissa (tuntuu siltä).

Siis että tänä vuonna tulee ponteva koivukevät. Silleen ovat ennustaneet.

Siitä huolimatta Liskis nauttii elämästä ja sopusuhtaisesta kiiruusta.

Tänä vuonna Lopella täytetään kilvan tasavuosia. Tänä vuonna tehdään uutta. Tänä vuonna on myös kunnallisvaalit. Silloin lokakuussa.

Niistä kunnallisvaaleista tuleekin mielenkiintoiset. Vielä tällä hetkellä on havaittavissa jonkinasteista epäröintiä ehdokkaaksi asettumisessa. Kaikissa puolueissa.

Liekö syynä osittain tämä Virkkusen vetämä kuntajakouudistus, joka hämmentää pitkin Suomenniemeä, vaiko kokonainen uskonpuute vaikuttamisen voimaan.

Minä olen kyllä oman ehdokassitoumukseni ja hyvissä ajoin jättänyt puolueelleni. Sen verran mielenkiintoisia on tulollaan ja sen verran minulla on tietoa, taitoa ja osaamista että haluan olla mukana kehittämässä itsenäisen Lopen elämää, vaikka sitten suuremman kuntayhteisön osana, jos niin harkitaan hyväksi.

Pääsiäinen meni. Uskonnollinen puoli jäi vähemmälle, vain hiljaiseen rukoukseen keskenäni. Muutoin mennä veuhtasin pitkin pitäjää, jollei nyt ihan konkreettisesti, niin ainakin mielessäni.

Pitkäperjantaina nautittiin McGyverin kanssa kuplivat hänen syntymäpäivänsä kunniaksi ja loppuehtoona tein patonkeja ynnä sämpylöitä. Niitä mustikkajuttuja ja suppilovahveropatonkeja.  Ne syntyvät muutoin samalla repsetillä, mutta mustikka-pellavarouheen sijaan mylläsin ihanassa messinkimorttelissani (kiitos Stansta!) kuivatuita suppiksia rouheeksi ja jauhoina käytin enemmän ruis- kuin vehnäjauhoja. Ja tietenkin neljänviljanryynejä. Nam.

Näitä sitten arvottiin muiden ahkerien vassarien leipomusten kanssa Lankalauntain markkinoilla Lopen torilla  silloin lankalauantaina.

Ja itse markkinapäivä meni tavanomaiseen tapaan kuntalaisten kanssa seurustellen. Miten meidän teltalla onkin aina niin runsas yleisö? Varmaan siksi, että meillä on aina annettavaa. Joko maukkaita leipomuksia kahvin kera tai kuuntelevia korvia ja vastauksia kuntalaisten kysymyksiin. Ja taas vieraanamme oli kansanedustaja Aino-Kaisa Pekonen, joka oli teltallamme kertomassa kunnallispoliitikon työstä ja kokemuksistaan tässä.

Rohkea ja suoraselkäinen Aino-Kaisa otti tyynesti hymyillen vastaan myös koko hallituksen toimintaa koskevat suorasanaisetkin moitteet. Ja koska A-K oli ainoa kansanedustaja joka paikalle uskaltautui (muilla alueen edustajilla oli "kiireitä") hän sai kantaakseen muidenkin puolueiden temppuilut.

Ennen pääsiäistä kävin myös teatterissa.
Tarkemmin sanoen kävin Lopen Teatterin harjoituksissa Sajaniemen Taidemäellä.

Ensi kesän näytelmän treeneissä oli jo esimakua tulevan kesäkauden hauskuudesta, jota Timo "Tinke" Tirrin ohjauksessa työstetään. Tohvelisankarin rouva on taattua Maria Jotunia. Tinke on näytelmän sovittanut erityisesti omaan teatterimonttuumme ja muutenkin muokannut käsikirjoitusta nykypäivään istuvaksi, mutta noudattaen tarkoin alkuperäistä aikaa ja henkeä.

Näyttelijät, ts. loppilaiset teatteriharrastajat, nauttivat silminnähden uudesta näytelmästä, joka on taas perinteistä kesäteatterikauraa viimevuotisen ELMO-näytelmän jälkeen. Tämä Jotunin teksti vaatii näyttelijältä paljon. Vuorosanoja on runsaasti ja näyttelijän osaamisella on suuri merkitys näytelmän paikon hulvattomissa kohtauksissa.

Ainakin harjoituksia oli tiistai-iltana hauska seurata. Ne lupasivat nautinnollista teatteri-iltaa kesällä Sajaniemen Teatterilla.

 Suru-uutinen Justuksen kuolemasta on kiirinyt Juulian ja Karoliinan korviin, mutta myös emäntäpiika Riikka on ollut toimelias ja leipaissut kermakaakun, jota toisilleen kateelliset ja ahneet naiset syövät kilvan.

Vaan nyt ei auta enempää lörpötellä. Odottelen sähköpostiin tietoja lauantaisista arpajaisvoitoista, jotta pääsen jatkamaan kirjoittamistani. Tämä viikko on viedä voimat jo ennen alkamistaan. Joka päivälle on jotain menoa aina lauantain chartejulhaan asti. Leijonapesueemme viettää virallisesti toista charteriaan ( muualla puhutaan vuosijuhlasta) ja tällä kertaa me vietämme päivän ulkoillen siellä Kalamajalla.

Siihen asti, heippa!

Vaihtaisit uuteen...

Silleen kait nuo kissat tuumi tai sitten ne aikoi tuoda Liskonaiselle syntymäpäiväkukkia suoraan sänkyyn. Tai sitten ne olivat nälkäkuoleman kielissä kun tarjolla ei ollut kuin paskaruokaa (= S-kaupan halpapurkkia). Veikkaan että viimeinen vaihtoehto on  oikea.
Roosa se ei ollut, koska se uinui vieressäni makoisasti tuon tuhon tapahtuma-aikaan.

Yhtä kaikki, komea kultaköynnös makasi säpäleinä lattialla ja osittain Tapani Kansan residenssissä multineen ruukkuineen päivineen.

 Kukaan ei tohtinut tunnustaa yhtään mitään.

Siivouspuuhiin.

Ensin keitin kuitenkin aamukahvin. Se tapahtuu nykyään silleen että keitetään vettä, laitetaan iiiison mukin pohjalle lusikallinen cappuchinojauhoa ja toinen mokoma pikakahvin muruja. Sitten vaan maitoa ja sitä kuumaa vettä perään ja vot! Liskiksen aamunautinto on valmis.

Ai miksikö näin?
No siksi että McGyver "oksentaa kahvia" eli ei sitä lientä mitenkään siedä enkä viitsi enkä osaakaan keittää keittimellä sopivaa kahvimäärää vain itselleni ja muutenkin tuntui typerältä touhuta mokoman keittimen kanssa.

Satunnaiset vieraatkin ovat sopeutuneet tapaani. Kas kun "oikeaa" kahvia ei talosta enää löydy. Ollenkaan.

Tapasin tässä päivänä muutamana ihanan miehen. Ja hänen uutukaisen rekkansa.

 

Joo, Ahosen Janne se on.  Tällä kontilla kuskataan sen 8000 -heppaista kiihdytysautoa tästedes ympäri Eurooppaa.

Tuo kontti on alusta loppuun ja takaisin loppilaista käsityötä, tuo oikeanpuoleinen heppu on sen rakentanut. Kalliokosken Teri joka itsekin ajaa kilpaa, mutta eri vehkeillä.

Tämä komeus (ja uusi rekka) ovat tavattavissa ensi kerran julkisesti pääsiäisenä American Car Show:ssa.

Alankohan oikeesti tulla vanhaksi, kun paikallinen lehmäpankkikin lähetti onnittelukortin ja valisti että nyt kun olen täyttänyt 55 vuotta, pääsen Elohopeakerhoon.

No olen kylvänyt pääsiäisruohoja. Tuo rakennelma aromilasissa on ohraa.

Sitä kisut voivat massuunsa puhdistukseksi vedellä mielin määrin.

Hyvää syntymäpäivää Liskolandia

Taas on vuosi, ymmyrkäinen vuosi hurahtanut kuin käsistä.

Eilenhän Liskolandian oikea syntymäpäivä oli, mutta eilinen oli nukkumapäivä. Vetäisin sellaiset puolentoista vuorokauden pikku unoset.

Ne unoset johtuivat luullakseni siitä että kehoni teki lopullisen tenän näille helteille. Vahvistukseksi unosten toteutumiselle läksin perjaintaiehtoona, siinä yhdeksän maissa paikalliseen kuppilaan aikomuksenani laulaa luikauttaa vähän, kun kerran oli karaokea tarjolla pitkästä aikaa. Suoraan sanottuna en ehtinyt edes tiskille kun jo jouduin istahtamaan uusien tuttavien kutsusta heidän pöytäänsä terassille.

Säveltäkään en laulanut, mikä varmaan oli onneksi muille ravintolavieraille. Sen sijaan seurustelin ja tapasin kymmenittäin (ei ole liioittelua tämä) vanhoja tuttuja, myös entisiä pentujani Nuoppariajoilta ja jouduin vastaanottamaan toisenkin tarjotun drinkin.

Kapakassa yömyöhään kukkuminen ei varsin kuulu harrastuksiini ja se varmaan innosti ihmisiä tarjoamaan kaikkea kivaa kun näin harvinainen tapaus sattui kohdalle. Tosi kivaa oli, isäntäväkeni kyllä vähän ihmetteli kun toinen toistaan oudompia nuoria miehiä ja naisia kapsahteli kaulaan huutaen "mummia" suureen ääneen.

Lopulta kello sentään löi lain määräämän kolme aamuyöllä ja hoksasin lähteä Harley Parkinsonin kanssa kotia kohti. Hörpättiin vielä naapurinpojan kanssa pienet lasilliset raparperiviintä ja hajaannuttiin nukkumaorrelle. Sieltä orrelta kömmin tänään katsomaan kelloa: 11.22 ap.

Tosiaankin, Liskolandiassa on nyt hengailtu päivää päälle kolme vuotta. Ihania ihmisiä on tavattu, ihaniin ihmisiin on tutustuttu. On jaettu iloja ja suruja, on pelätty sielu syrjällään läheisten vastoinkäymisissä ja hurrattu läheisten onnenhetkien myötä.

Lämmin kiitos, rakkaat lukijani! Kiitos että olen saanut jakaa nämä vuodet kanssanne, kiitos että olen saanut tutustua teihin. Kiitos että olette vierailleet täällä hatarien laskujeni mukaan yli seitsemänkymmentäyksituhatta kertaa.

Onnea erityisesti Susikairan Akalle, jonka kanssa astuimme blogistaniaan ihan samana päivänä, onnea kaikille jotka juhlivat näinä päivinä kolmevuotissynttäreitään.

Kiitos.

Tässä SE Juhannus nyt on:

Juhannus on tässä maassa eriskummallista aikaa. Saa valvoa, saa syödä ja grillata mitä rasvaisimpia ruokia, saa tavata ystäviä, saa juoda. Jotenkin tässä maassa kuvitellaan etteivät mitkään järjestyssäännötkään ole voimassa juhannuksen aikaan.

Jos puutut häiritsevään toimintaan juhannusyönä, saat todennäköisimmin läjän vittuja naamallesi ja ikuisen nipottajan maineen. Juhannuksena ei tämän saman kuvitelmean mukaan ole tarpeen ajatella lähimmäisen hyvinvointia tai edes turvallisuutta. Myöskään maamme alkoholilait eivät siis ole voimassa keskikesän juhlan aikaan.

Pah!
Ja tässä on vaan blandispullon jäänteet nuorison suosikkirypemispaikalta. Mausteina olivat mäyräkoiran turkit ja rikotut pullot, herraties mistä pöllitty ja luontoon tyhjennetty sammutin ja muuta epämääräistä sotkua.
Kelemalauta, missä näiden pentujen vanhemmat oikeesti on?
Samaa sotkua on samassa paikassa tarjolla joka viikonlopun jälkeen ja valitettavan usein viikollakin.

Mutta me vietimme perinteisen perhejuhannuksen täällä Liskolandiassa. Stansta miehineen tuli perjantaiaamuna ja poistui siistaina alkuiltapäivästä.

Näiden kellonlyömien väliin jäi odottamamme yhteinen aika, jolloin tietenkin seurusteltiin tiiviisti, syötiin hyvää ruokaa, pelattiin pihapelejä, värjöteltiin kaatosateessa, käytiin vähän kylillä ja valvottiin.

Kuten tiedetään, tapaamme blondini kanssa vain muutaman kerran vuodessa, eikä silloin sanoja ja halauksia juurikaan säästellä. Juhanuksen vietto on meille jo perinne joka soljuu totuttuun, hyväksi havaittuun tapaan. Murheen tuotti Stanstan vasen jalkapöytä, joka vihoitteli ja kiukutteli kybällä. Ihan turvoksissa ja silminnähden kipeä. Seurustelun ohessa sitä takatassua kylvetettiin jäävedessä, hörvättiin kipuvoiteilla ja paketoitiin se ensiaputukisiteellä, niin että kiukkuinen päkiä saatiin hetkeksi leppymään. Ja tietenkin komensin tytön a) lääriin, b) instrulle/fysioterpalle kunnon pohjallisten hankintaan ja c) kielsin jyrkästi varvastossujen käytön kävelyretkillä.

HannaHoo tivasi ruokalistaa ja kuvia. Kuvasaalis on senverran henkilökohtainen että sitä joudutte tutkailemaan Muurin laidalla, sen mitä kultani sinne laittaa. Muutaman otoksen saatte ihmeteltäväksenne:

Juhannusaaton serviisi sisälsi "Hannikalaa", uunissa haudutettua lohta (ei -kirjo) katkarapujen, tillin ja wanna-be-kerman kera, silliä, uusia perunoita, yrttisalaattia, grillattua lihaa, graavilohta ja sen sellaista. Käyttöön pääsivät myös rakkaat kristallilasini, joista nautimme perinteikästä "lehmäviiniä". Toki nautimme alkajaisiksi pikkunapsut, enempää kirkasta viinaa en antanut kummallekaan miehelle lupaa taloon tuoda.

Erityisen tärkeää on tässä kertoa että Blondi, joka tunnetusti on surkea syömäri, nautti kaksin käsin niin kalat kuin katkaravutkin muista kummajaisista puhumattakaan.

Merkille pantavaa on myös vieraspariskuntamme vaikutus eläinkuntaan. Onervahan on jo alustavasti harjoitellut seurustelua myös vieraiden kanssa, mutta nyt kisulla oli tehovaihde päällä: hyvin kelpasivat ihmiset jotka eivät suuresti kissoista piittaa ja yhteiselo toimi hienosti. Jopa omintakeinen Tytti-Pyttikin intoutui hengailemaan vieraittemme kanssa. Ällistyttävää, sanon minä. Roosa oli tietenkin ihan roosana. Alan vanhuksen kanssa vähitellen pelätä sydäriä, sen verran sukkelasti vanhapiikamme on viimeisten kuukausien aikana vanhentunut.

Juhannuksena sataa aina. Niin nytkin.

Loput ihanasta viikonlopustamme pidän omana tietonani, menkää Muurille utsimaan lisää.

Vappua vartoillessa

Edit Piaf: Hui kun siltä tulikin pitkä postaus! Koittakaa nyt vaan jaksaa loppuun asti.



Juu, kiitos kysymästä, pääsiäisenaika meni oikein mukavasti. Iida ja Mary visiteerasivat pitkäperjantaina, mutta koska Mary on pannut itsensä viroituskuurille Aaposta, ei nuorta herraa päässyt pussailemaan. Vieroituskuurihan tarkoitta tässä nimenomaan äidin vieroittamista normielämään ja Aapon totuttamista itsenäisiin kyläreissuihin. Hyvä tyttö.

Lankalauantai puolestaan hurahti markkinoilla sekä poliittisena eläimenä että toimittajana. Siihen senttarinhommaan menikin valtaosa pääsiäisen vietosta. Kun se tämän viikon läpykkä on täysjako ja teemaltaan puutarhavoittoinen. Ja kukapa niitä ennakkotöitä vaativia juttuja muu kuin minä...

Mitähän sunnuntaina tulikaan... aaa, ai niin oltiin Sirkkaystävän luona pihakatselmus-, syömä- ja juomakylässä koirinemme kaikkinemme. Roosa nautti Sirkan isosta puutarhasta ja intoutui paikoin jopa ottamaan muutaman kymmenen juoksuaskelta. McGyver puolestaan makoili saunanlauteilla useaan otteeseen hautomassa itseään, niin ruumista kuin mieltä. Mutta maanantaina oli krapula. Sekä Sirkan oivallisesta aroniaviinistä että pitkästä auringossaolosta.

Onerva-ystävä, muinoinen opiskelutoveri höökäsi myös maanantaina kylään. Tehtiin vähän työhakemusta ja ansioluetteloa. Hänelle. Minä kun "osaan kaiken ja olen niin auttavainen että...!" Arvatkaa vaan koska viimeksi olen töitä hakenut edes itselleni, saati laatiut mitään luetteloita, CV:stä puhumattakaan. Aika näyttää saiko rouva hakemansa paikan.

Ehtopuolella vielä yksi ottopojista pyyhälsi sielunhoitoon. Hörpättiin pari olusta ja pojat jatkoivat maailmankaikkeuden parantamista kun minä kumouduin maate ja umpiuneen.

Tiistai valkeni aurinkoisena, niin ukona kuin päänikin sisällä. Enpä heti osaa muistaa koska kirjoittaminen on ollut niin hauskaa ja helppoa kuin tällä viikolla. Eilisiltana tuli vielä pikakomennus valtuustoon raportoimaan hyväksyttävää osayleiskaavamuutosta ja päätöstä suhtautumiseen varsin mielenkiintoiseen sote-yhteystyön hoitamiseen, kun naapurikaupunki Riihimäki valtuustonsa toimesta ilmaisi päätöksensä irtautua kolmisenkymmentä vuotta toimineesta terveyskeskuskuntayhtymästä (=kuntatyhmästä). Lukekaa kuulkaa loput huomisesta paikallislehdestä. Jos se ei tule kotiin, tilatkaa. Nimellä sen tiedot löytyy googlesta. (Tai tästä linkistä, jossa on nettimalli viikon 17 pääsivusta.)

Tänä aamuna painoin hyvissä ajoin nappia viimeisen jutun lähettämiseksi ja olin valmistautumassa pikaiseen haastatteluun ensi viikon numeroon, kun kävi ilmi että kylän yksi pizzeriakin meni täyttämään vuosia ja niille oli luvattu haastattelujuttu juurikin tähän nimenomaiseen lehteen. Olin sen kyllä jossain vaiheessa hatarasti rekisteröinyt, mutta en missään nimessä ollut pannut mihinkään muistiin, varsinkaan kalenteriin. No, hoppu tuli, niin tuli juttukin tehdyksi puhelimitse. Paikan omistajan veli ystävällisesti rupatteli kanssani asioista kun itse omistaja kovin huonosti suomenkieltä taitaa. Kosovon albaaneja ovat molemmat. Mukavia ja ystävällisiä ihmisiä. Niin kuin kaikki tuntemeani Kosovon albaanit ovat tähän mennessä olleet.

Aikanaan pääsin keikalta ja kävin kaupassa ostamassa neljä purkkia olutta aikomuksenani ryhtyä konttaamaann pihamaallani. Jossain välissä pääsiäisen pyhinä olin ehtinyt leikata pensaat ja haravoida niiden alta löytyneet ryönät sivummalle odottamaan huoltoyhtiön roskalavaa. Meininki oli siis täydentää tätä projektia, kunnes katse osui kalenteriin. Pah! Illalla valtuustosalissa tiedotustilaisuus, johon myös toimittajaa kaivattiin. Tuskin olin kerennyt siitä tiedosta toipua, kun kävi ilmi ettei kukaan muu ole pääsemässä tämänpäiväiseen veteraanipäivän juhlaan. Minähän tietty pääsin. Pesin mullat kynsien alta kurlasin nieluni ja mätin muutaman mynthonin poskeen (olin tietty jo ehtimyt hörpätä sitä olutta) ja säntäsin (kyydillä sentään) ensin kappeliin hartauteen, sieltä saknarihaudoille ikuistamaan seppeleenlaskkua ja taas kyydillä Loppi-saliin itse juhlaan.

Onneksi pääsin näihin rientoihin. Lopella nähkääs osataan järjestää juhlia. Olivat juhlalliset, arvokkaat ja uskokaa vaan, viihdyttävät. Tunnin mittaisen tilaisuuden päätteeksi harvalukuinen yleisö kajautti komeasti Maamme-laulun Lopen Veteraanikuoron toimiessa esilaulajina. Tällaisista tapahtumista on ilo kirjoittaa muillekin kuntalaisille!

Mutta kuulkaa, yhden asian joudutte lupaamaan: Älkää missään tapauksessa kertoko näistä Hannille! Se muuten minut taas moittii pahanpäiväisesti. Olkaa niin kiltit. Pllliiis!, sanoi Roger Rabbitkin aikoinaan.

Ai miksei saa kertoa? No siksi että vasemman jalan kongon-rosamunda muuttui ostaran kokoiseksi, iskias innostui jumittamaan koko alaselän ja oikean kintun ja fibromyalgia on muuten vaan vironnut kevääseen. Joka vuotinen juttu, mutta silti.

Kuulkaa minua säväytti unohtamani virrenpätkä:

Jos sairastut tai työstä
joutuisit luopumaan,
ei epätoivoon syöstä
saa päivä vaikeinkaan.
Laupias Isän käsi
on avoin hädässäsi.

Iloitkaa Herrassa!

Virsi 330:4
Suomalainen arkkivirsi 1683,
Virsikirjaan 1686
Uud. Pentti Jaakko Ignatius 1724

Joissakin virsikirjoissa maininta myös myöhemmisä muokkaajista.

Annanpäivää

Annan päivä kuuluu itseoikeutetusti joulun ajan merkkihetkiin.
Toki sen vuoksi että keskimmäiseni kastettiin Annaksi ja sen vuoksi että kuopukseni näki päivänvalon kolmekymmentä vuotta sitten tänä samaisena päivänä. Lämpimät onnittelut molemmille.

Samalla muistan lukuisia Annoja ja nimen johdannaisten mukaan nimettyjä rakkaitani. Eläviä ja kuolleita.

Annan päivä kuuluu myös suomalaiseen jouluperinteeseen. Olihan Jeesuksen isoäiti myös Anna ja päivän sijainti nykykalenterissa on mitä oivallisin joulun valmistelupäivä.

Annan päivänä on pantu jouluoluet, ”Annana oluet pannaan, juhlana joukolla juodaan”, leivottu leivät ja kaakut, vähän teurastettukin ja ehtoohämärissä sitten oli tapana kiiruhtaa naapureihin tuliaisten vaihtoon. Annan päivä on innoittanut myös muihin sananlaskuihin, kuten "Anna leipoo", "Annan päivänä päivä on kissansylen mittainen, kaksi hämärää vastakkain"

Suomalaisessa mytologiassa Annaa on pidetty metsän emäntänä, Tapion tyttärenä, arvokas asema siis täälläkin.

Annan päivää pidettiin joulukuun puolimatkassa, Lucian päivän jälkeen. 1600 luvulla päivä siirtyi nykyiselle paikalleen.

Annan päivä on siis oiva ajankohta keittää joulusinappi:

purkillinen Colmans sinappijauhetta
(täältä Lopelta ei nyt muuta saa)
vajaa desi öljyä
(kotimainen rypsiöljy on parasta,
tällä kertaa kokeilin oliivi neitsytöljyä, hyvin toimi)
pari teelusikallista maissijauhoa
mieleisiä pippureita tai muita mausteita
pari-kolme ruokalusikallista sokeria
(silleen maun mukaan...)
kiehuvaa vettä
ripaus suolaa
viinietikkaa tai balsamicoa
tilkka konjakkia tai brandya
kuohukermaa.
(omena-/ kriikunahilloa)
Teflon- tai alumiinikattilassa kuumennat ensin öljyn, lisäät mausteet, suolan ja sokerin.
Kuumaan öljyyn ripotat sinappijauheen ja maissitärkkelyksen hiljaksiin kaiken aikaa puu- tai muovivispilällä sekoittaen. (hilloa peliin nyt)

Älä missään nimessä päästä palamaan pohjaan!

Lisäile kiehuvaa vettä tilkkanen kerrallaan ja sekoita, suorastaan vatkaa seostasi ahkeraan.
(silmien pyyhkiminen tai nenän niistäminen ei saa keskeyttää vatkausta)

Parinkymmenen minuutin kuluttua lisäät kermaa, viinaa ja sitä etikkaa.
Keittelet vielä tovin.

Nyt kattilassasi pitäisi olla ärjyvän tuoksuista, kiiltävää ja tasaista seosta. Sen lirutat sotkematta kauniiseen/siin lasipurkkiin/keihin. Jäähdytät ja laita jääkaappiin maustumaan ja tekeytymään.

Nam.

Se läärireissu meni. Tunnin verran yksissä tuumin pähkäilimme Liskonaisen tilaa.
Labrat olivat odotetun mukaiset. Myös maksa-arvojen kokoaminen, olenhan tissutellut tavanomaista ahkerammin masennukseeni ja turhautumiseeni. Verenpaine ei ole ihan totellut määrättyä lääkitystä jota siis jämäköitettiin. Pöpipastillit vaihdettiin niin ikään ärhäkämpiin, onneksi sain kuukauden koeannoksen lääriltä, jos ne eivät käykään, ei tarvitse kalliita aineita ostaa, vaan palataan entiseen, isompana annoksena. Tämä uutuus vähän jännittää, mutta kaipa se komeahko ja kuuntelevainen tietää, mitä on tekemässä.

Sydänkäyrä vähän hyppelee omiaan, säännöllisesti sentään. Seurataan.
Lannerankavaltimon proteesi alkaa olla tukkeessa, sitäkin kohta mittaillaan. Jalat on muutenkin ihan paskana, mutta senhän me jo tiesimmekin. Ja voitteko kuvitella: vasemmassa jalkaterässä ja nilkassa on massiivinen rasitusvamma!!! En kyllä käsitä miten se on päässyt syntymään, mutta niin vaan on. Helmikuussa sitten katsotaan, onko Liskonainen ollut riittävän kuuliainen hoito-ohjeiden noudattaja ja onko niistä ollut hyötyä.

Muutenkin alan olla masennukseni ja turhautumiseni pohjakosketuksessa. Olen jo suunnitellut uuden elämän aloittamista. Ainakin elämäntapojen. Josko saisin ryhtiä lisää itseeni, voisin aloittaa keväällä vaikka antabuksen pitkästä aikaa. Sen kanssahan ei passaa kovin leikitellä. Ensin on saatava mieli vastaanottavaiseksi alkoholittomalle vuodelle, sitten selvittävä vierotusoireista vähentämällä nautiskelua vaiheittain, vankistettava motivaatiota, yritettävä saada jotain mielekästä puuhaa (ei mitään yhdistystoimintaa eikä muuta vastuullista), lisättävä liikuntaa, pudotettava painoa ja, ja...

Melkoinen dilemma, minusta.

Niihin loppuihin kahdentoista kohdan listasta paneudutaan ensi kerralla, lääri kirjasi kaiken ylös tietokoneelleen. Sentään.

John Lennon

Kuopukseni täyttää huomenissa kolmekymmentä vuotta.

Ensimmäinen uutinen ulkomaailmasta synnytyksen jälkeen oli John Lennonin kuolinuutinen. Se vaimensi ensimmäisen, ilman minkäänlaisia komplikaatioita syntyneen tyttövauvan tuomaa iloa. Kuopus oli ensimmäinen, jonka sain jo napanuorineen kaikkineen verisenä ja limaisena ja valtavasti karjuvana rinnoilleni. Edelliset oli vaan kääräisty folioon ja juoksutettu tehohoitoon kiireen kaupalla.

Yksi hankalimmista matkoista maailmassani on siirtyminen vajaan puolentoista kilometrin päähän terveyskeskukseen. Niinhän se on että niin kirkot kuin terveyskeskuksetkin pruukataan rakentaa korkealle kuolevaisten ulottumattomiin. Jyrkkärinteisen mäen huipulle.

Eilen piti jo hommaamani kyytiä mutta otin pikku päikkärit ja heräsin sen verti myöhään etten enää ketään ryhtynyt häiriköimään. Nyt asken aamukahvilla soittelen Hasselle, jolle sopii aina mainiosti Liskonaisen kuskaileminen. Kas taksikortilla ei voi, eikä kyllä kannattaisikaan tuollaista matkaa tehdä, kerran menin taksilla kun en muuten päässyt, maksoi melkein kahdeksan euroa. Takaisin päin sieltä pääsee hissukseen taluttamalla Harley Parkinsonia, usein myös joku tuttu osuu kotimatkalle samaan aikaan.

Ehtoolla tein listan asioista joista pitäisi sille komeahkolle kuuntelevaiselle tehdä selkoa. Listaan tuli kaksitoista kohtaa. Täysi tusina. Se täysi tusina on sellaista akuuttia, päivittäisvaivaa. Pikkujutuista ei niin väliä. Ja kertoohan se niitten labrojen tuloksetkin. Mitään isompaa ei taida olla tekeillä, olisi kaitsen muuten puhelin soinut jo kiivaasti.

Antaas kattoo kuin Henrin käy.

Hyvin saanut kissa ja kalju koira...

Mitäpä tässä kiireen keskellä kummempia.

Pahvilaatikkosisustuksessa eletään, kylälehti on teon alla, nokka turvoksissa, keuhkot paskana, silmät täynnä siittiöitä (lähinnä lepän ja pähkinän, mutta kyllä se koivukin kohtaa kerkiää), vappu tulee ja kissat kiimassa.

Tai, onhan Onerva jo saanut. Tänäänkin kellisteli pihalla peräti kolmen sulhon ihastellessa naiskauneutta. Tytti on vielä hommissa, sitä ei ole näkynyt sitten eilisaamun. En tiennytkään että huima voi tarttua kissasta toiseen, mutta niin vaan taisi käydä. Jonkin aikaa jaksettiin kuunnella rakkaudenlauluja, sitten toinen yöpyi saunassa ja toinen vaatehuoneessa, missä hiekkalaatikkokin on. Eilisaamuna McGyver sitten paiskasi pihalle molemmat. Tulkoon pentuja prkl, ei tuota kukaan jaksa kuunnella!

Tämä kuva on omistettu Hannille.

Koira on puolikalju. Tai neljännes-. McGyver Roosaa tässä jokunen päivä kalttasi sen verran että selkänahka saa ilmaa ja pääsee parantumaan talven myötä tulleesta köhnästä ynnä finneistä sekä hilseestä. Taitaa olla minun hommiani jatkaa siitä kunhan tulee sopiva aika.

Ei kehtaa tyttö näyttää naamaansa.

McGyver tuli miehen ikään.

Se asia on toisaalta jo käsitelty loppuun, mutta Blondi vielä varmuudeksi laittoi paketin, jonka sisältö on tässä:

Syntymäpäiväonnea!

Kun tässä on taas muutto jonnekin parin viikon kuluttua, tulee tarpeen luopua joistakin joutavista kamoista. Niin kuin nyt näistä leffoista. Ne on kyllä jossain tuolla Huuto.netissäkin tarjolla, mutta jos kiinnostusta kuvan perusteella syntyy, sopii ottaa yhteyttä ja tehdä tarjousta.

Jaahans, nämä ovatkin nurinpäin tässä,
mutta käypä vaikka kyljellesi, saatat saada paremmin selkoa.

Yhtään leskenlehteä on ele vielä nähnyt, ei se silti tarkoita sitä etteikö niitä jo olisi luonnossa.

Heippa sitten, lähden tästä ruotimaan kunnan uutta rakennusjärjestystä ympäristö- ja rakennuslautakunnan kokoukseen.

Mitä ihmettä taas!!!

Uudenvuoden aatto on meidän perheessä jotenkin odotettu ja iloinen päivä. Aamusella anivarhain söimme sovelletun brittiläisen aamiaisen yhdessä. Piha oli kolattu yli kymmensenttisestä lumesta, talo lämmitetty, koneellinen pyykkiä jo kuivausrummussa ja aamu teki ulkosalla tuloaan.

Sillä aikaa kun otin vielä kolmen tunnit ettoset, oli vaatehuoneeseen rakennettu muutaman ilotulitteen lähtöteline ja talo loppuun siivottu.

Ainoa uudenvuoden trauma on kaukaa seiskytluvun alkupuolelta kun vietin Helsingin silmäklinikalla vuoden vaihteen. Siihen aikaan sillmäleikattuja makuutettiin mustat laput silmillä useita päiviä vaaterissa. Olin jo saanut luvan nousta ylös ja haahuilin pitkin sairaalaa uteliaana murkkuna. Tietenkin hiippailin myös päivystykseen. Niistä kokemuksista kammosin ilotulitusta vuosikaudet. En nytkään halua olla ammuskelun välittömässä läheisyydessä.

Eikä takuulla Espoossakaan kukaan olisi halunnut olla. Tämä nimenomaisen Sellon ammuskelu kolahti erityisesti koska se on tyttärieni "kulmakauppa" ja lapsenlapseni on niitä nuoria, jotka maleksivat vapaa-aikansa kauppakeskuksissa. Tässä tapauksessa Sellossa.

Indialandialaiset ovat saaneet pientä flunssanpoikasta, muuten siellä kuulemma menee mukavasti. Seurakuntasisar tilasi tutkimuksen hänelle määrätystä lääkkeestä. On siellä vähän erilainen meininki kuin täällä Suomessa. Pikku päänsärkyyn oli vävylleni myyty apteekissa tramalia ja seurakuntasisarelle sellaista troppia joka on vallan kielletty tässä maassa. Käskin olla juomatta viinaa ja kahvia sen kolmen päivän kuurin aikana.

Kun kaikki nyt kovasti tohisevat hiuksistaan, niistä jotka viihtyvät muualla kuin omassa päässä, ajattelin minäkin osallistua:

Tämä saalis tuli eilen saunan jälkeen.


Meillä hävi eilen tuttava tyttärineen ja mukana oli tyttären kaveri. Tapani Kansa ihastui tyttöön ihan suunnattomasti.

Jonkinlaista rauhanhierontaa on ollut ilmassa. Myös tämän aamupäivän päikkärit nukuttiin kolmestaan samassa sängyssä.

Ohhooh, kun väsyttää!
Näin voi pienelle kissalle käydä kun karhun kanssa painii lyö.
Varsinainen Karhunkaataja-Tytti!



Nyt puemme ulkotamineet päälle ja lähdemme ulos katsomaan vuoden viimeistä auringonlaskua. Toivottavasti keli pysyy kirkkaana, jotta iltainen kuunpimennys näkyisi.

Hyvää ja turvallista vuoden vaihdetta kaikille lukijoilleni!

Maailman kaunein nenä

...sijaitsee Aapon naamassa, samoin kuin hurmaava suu, josta tarvittaessa lähtee leijonan leijonan karjaisu.

Tälleen Mary kuvaili uutta perheenjäsentämme äsken puhelimessa.

Aapo on terve, ponteva poika joka parhaillaan viettää laatuaikaa äitinsä kainalossa.
Strategiset mitat ovat neljä kiloa ja viisisataakaksikymmentä grammaa sekä sentin yli puoli metriä.

Onnea Mary!
Ja onnea Aapon isälle nelkytvuotislahjasta!

Sianporsaiden Itsenäisyysvastaanotto

Muistatteko tämän?

Tänään oli taas se päivä vuodesta.

Tällä kertaa vastaanotto pidettiin kirkolla, siellä Kuntalassa. Ainoassa tällä hetkellä avoinna olevassa nuorisotilassa kunnassamme. Kävin siellä jo aamupäivästä. Hakemassa eilen unohtamani puhelimen ja viemässä Suomen lipun iltaa varten.

Ennen avaamista olivat nuoriso-ohjaajamme ja Harppi-Pia ( Hausjärven-Riihimäen-Lopen projekti-ihme) koristaneet tilan sinivalkoiseksi, kattaneet juhlaboolin ja hienostuneet cocktailtikut ynnä muut asiaan kuuluvat vermeet. -liäisten osasto saapui taas omalla bussilla paikalle. Mummin kanssa. Ai että minä rakastan kylämme kakaroita!! Oikeesti. Ja vähän vielä kotimatkallammekin.

Tila oli kaunis ja omat pentuni tykkäsivät. Onhan tämäkin perinne meiltä lähtöisin. Siis tässä kunnassa. Tosin mutisivat oman tilan puuttumisesta taas kerran. Eivätkä suotta.

Ilta alkoi siis kuudelta. Ei maljoja. Ei puhetta. Ei Maamme-laulua. Ainoastaan suunnaton hyöky kakaroita suoraan pöydän kimppuun: RUOKAAAAA!!!

Nuoriso-ohjaaja oli suunnitellut laittavansa toisen kattauksen Salkkareiden jälkeen. Esitin epäilykseni sen kannattavuudesta. Nääs kävi silleen, että jo ennen viikon viimeistä höpöhöpöä oli pakko laittaa valot ja hakea kaapista urakkaharjat, jotta saatiin tila siivotuksi. Vartin kuluttua olikin jo lattia näkyvissä. Ja kaikki sipsit, kermatuulihatut, Suomi-konvehdit, boolit ja, ja, ja... jätesäkissä. Salkkareiden jälkeen sama juttu uudestaan.

Puoli yhdeksään mennessä oli rikottu viisi tuolia ja poikien vessan ovi. Tässä vaiheessa kainosti ehdotin tilan sulkemista ynnä syyskauden päättämistä tähän paikkaan. Puhelimitse saatu vahvistus esimieheltä ratkaisi asian. Varttia vaille yhdeksältä paikka oli tyhjä. Varttia yli yhdeksän parkkeerattiin raivaustraktori ja aikuiset poistuivat. Palkolliset kysyivät vielä lähtiessään että uskallanko jäädä yksin odottamaan bussia, jonka oli määrä saapua vasta kymmeneltä. Uskallanko? Minä? Nuorteni kanssa? Käskin naisten painua koteihinsa, eihän minulla ole mitään hätää pentujeni kanssa.

Niin me muksujen kanssa tutisimme kosteassa pikkupakkasessa kolme varttia ja ruodimme illan tapahtumia.
- Miksei me voida saada Läykkään takaisin omaa tilaa? Oltais voitu pitää omat juhlat.
- Onks tänä vuonna taas puurojuhlat?
- Ei ole.
- Miksei?
- Kun ei ole tilaa ja Kuntalaa ei enää avata tänä vuonna.
- Voi perse!
- Niinpä. Voi perse.
- Meill ei oo koskaan ollu tämmöstä.
- Ei ole, ei.
-Eksä Mummi voi tehdä mitään?
- En.

- Ja nyt bussiin joka sorkka!!

Vähän olivat vaisuja kotimatkalla. Moni halusi ennakkosuunnitelmistaan poiketen jäädä jo kotipysäkillään pois. Oli mennyt maku illasta. Minullakin oli paha olo.

Totuuden nimessä on sanottava että omanikin (osa) osallistuivat riekkumiseen ja sotkemiseen.
Niitä kyllä hävetti. Pyytelivät minulta anteeksi. En voinut anteeksiantoa luvata. Itseään vastaan olivat rikkoneet.

Nyt istun taas unetonna punaviinin kanssa. En halua mennä yläkertaan. En halua tämän illan jälkeen heti mennä pyörimään sänkyyn. En kuitenkaan saa unta. Olen yliväsynyt. Ja se osaltaan johtuu siitä että sössin taas lääkkeeni ja sain ne vasta tänään apteekista. Kestää taas jonkun päivän että tilanne tasaantuu.

Huomenna on sen perheystävän tuhkan sirottelu. Sen joka menehtyi kotiinsa tulipalossa. Leski tarvitsee kuulemma läsnäoloani. Minähän jaksan senkin.

Sinne menen kovassa krapulassa. En nyt jaksa olla ryhdikäs. Herra varmaan antaa sen minulle anteeksi.

Edit Piaf halusi laittaa vielä tämän näkyville:

Heitä murheesi Herran huomaan,

hän pitää sinusta huolen,

ei hän salli vanhurskaan ikinä horjua.

Ps. 55:22 (KR33/38)

Miten taas sattuikin kohdilleen...

Syyskuun viimeinen viikonloppu

Se olisi sitten taas käsillä.

Olen sellainen päivämääräihminen. Esimerkiksi ensi maanantai on historiallinen tapahtumarypäs. Veljeni löytyi kuolleena 28. syyskuuta vuonna 1987. Tänäkään päivänä ei ole tarkkaa kuolinsyytä kenenkään tiedossa. Ihan kylpyammeestaan löytyi hukkuneena. Mielenterveyslääkkeitä oli aika paljon löytyvillä ruumiinavauksessa.

Tämä syyskuun viimeinen viikonloppu on tavannut olla usein myös muuttoviikonloppu. Myös keskimmäinen aviomieheni viettää vielä tänäkin päivänä synttäreitään syyskuun 28. päivänä. Samoin Mika Häkkinen ja yksi paikallinen tuttavani. Estonia harkitsi hyväksi upota niin ikään syyskuun 28. päivän puolella.

Syyskuun viimeisenä sunnuntaina taivalletaan Poronpolku Lopen läntisissä metsissä. Tähän samaan viikonloppuun on mahtunut viljalti muitakin tapahtumia. Jokunen vuosi sitten järkkäiltiin innolla Tonttimarkkinoita pitkin kyliä. Samana päivinä kaikilla uusilla kaavoitetuilla asuinalueilla. Myös Läyliäisissä. Tarviiko kertoa kuka oli joka ikinen vuosi passissa?

Viisi vuotta sitten kylällä tapahtui veret seisauttava onnettomuus. (nyt en tarkoita keskustan vaalivoittoa). Yksi vastikään täysi-ikäistyneistä (ei siis mitenkään aikuistuneista) pennuistani keksi kännipäissään täräyttää raitin varren omakotitalon seinästä sisään, suoraan vieraineen telkkaria katsovan perheen syliin. Kaikki iltapäivälehdet ja monet päivälehdetkin asiasta kirjoittivat. Kuin myös tv-uutiset.

Näissä jutuissa jäi kuitenkin tykkänään kertomatta tapauksen vaikutus kyläämme. Jäi myös kertomatta kriisihoito ja tietokatkokset täpärässä paikassa.
Se oli meidän kylämme Konginkangas, meidän kylämme Jokela ja Kauhajoki.

Minulle jäi siitä yöstä vuosikausiksi painajaisia, olinhan toisena ihmisenä tapahtumapaikalla. Juuri ennen pelastuskaluston, ambulanssin ja Medi-Helin saapumista. Sehän tapahtui silmieni edessä, viereisessä talossa. Näin koko tapahtuman omin silmin. Tunnistin auton, jolla tuho tehtiin, mutta en tiennyt ketä kaikkia kyydissä oli.

Loppuilta ja -yö menikin Nuopparilla ( joka avattiin salamannopeasti kriisikeskukseksi) yli neljänkymmenen kylän hysteerisen ja itkevän pennun kanssa. Ne vaan piti pitää kasassa ja poissa viranomaisten tieltä. Raskainta oli uutisen kertominen mukuloille. Aikuinen näki jo otsanahalla miten tälli oli päättynyt, mutta nuoret elättivät loppuun asti toivoa ystävänsä selviytymisestä.

Poliisin edustaja tahtoi että Mummi kertoo tämän asian nuorille. Ja minähän kerroin. Roosa kulki kriisikeskukseksi muutetussa nuorisotilassa nuoren luota toisen luo. Väliin kiipesi sohvalle itkevän pennun viereen, väliin vain nojaili.

Vähitellen saatiin vanhempia kiinni ja osa nuorista haettiin kotiin, vanhempien lohdutettaviksi. Omalla päätökselläni jätin seitsemän muksua tilaamme yöksi (toki vanhempien suostumuksella). Joko olivat kavereiden lohdutuksen tarpeessa
tai kotiolot olivat tiedettävästi sellaiset ettei panikoivaa hysteeristä nuorta kotiin passannut päästää. Aika riski päätös, vai mitä? Yksi isä kantoi minulle tästä päätöksestä kaunaa vuosikaudet, mutta en voinut päästää vainajan tyttöystävää humalaisen isän kanssa yhtään mihinkään. Toki monet vanhemmat myöhemmin kiittivät toimintaani ja välittämistäni.

Poliisit ja pelastushenkilökunta saivat asiansa hoidetuksi, vainaja ja pahoin loukkaantuneet talon asukit/vieraat toimitettiin sairaaloihin. ja Mobilen kriisiryhmäkin kerkesi paikalle jo heti seuraavana aamuna (lue aamupäivänä) yhdeltätoista. Annettuani raportin vapauduin vastuusta. Muka. Mummi ei vapaudu sosiaalisesta vastuusta tässä kylässä ennen kuin kuolee pois tai muuttaa muualle.

Tämä tyyppi on Körssi. Nuopparin maskotti. Hän asuu nyt meillä tilapäisesti.

Kunta palkitsi minut myöhemmin syksyllä kunniakirjalla. Muuta apua tai tukea en saanut.

Jaha. Taas tuli avauduttua. Huomenna on Lopella siis Maalaismarkkinat ja minä pyyhällän varatulle tontillemme korvapuusteineni telttoineni, tuoleineni, verenpainemittareineni ja valloittavine hymyineni.

Tämäntapaisen kuvan taisin laittaa blogiini viimevuotisista kekkereistä.

ciao!

090909A0909

Ei tuo ole mikään kummallinen otsikko. Tänään on todennäköisesti joku vastasyntynyt tyttölapsi saanut tuollaisen henkilötunnuksen. Tarkistusohjelman mukaan se on "virheetön" tunnus.
Toivotan lujasti onnea ja siunausta elämään tälle vastasyntyneelle, kuka hän onkaan.

Tämä päivä on ollut vasitenkin kiinalaisille suosittu vihkimispäivä. Yhdeksän ja yhdeksän on sielläpäin maailmaa hyvin tärkeä luku. Foneettisesti "pitkä ikä" ja "menestys, kestävä" ja muut vastaavat arvot kuulostavat aivan samalta kuin ne yhdeksiköt. Myös suomalaiset maistraatit ovat olleet tiukoilla samasta syystä. Ensi vuonna samanlainen ryntäys tulee varmaankin Aleksis Kiven päivänä.

Tämä päivä on ollut suuren surun ja suuren ilon päivä.

McGyver meni eilen vihdoinkin lääriin lähes kaksi viikkoa riivanneen tautinsa kanssa. Tänään vahvistuivat eilisen epäilykset kun testitulokset saapuivat.

H1N1.

Nyt ollaan tosin menossa jälkivaiheessa, keuhkoputkentulehduksessa ja sydämen kiukuttelussa. Ehdoton rasituskielto meneillään, muussa tapauksessa läärin varoitusten mukaan odotettavissa on sairaalareissu tai hauta. Kaikki hommat siis seis! En tahdo leskeksi.

Tämä uutinen pysäytti niin McGyverin, minut kuin ja varsinkin vuokraisäntämme. Viimeksi mainitulle nimittäin soitin aamulla ja kielsin tulemasta lähellekään tonttia ennen kuin annan luvan. Yhtään ei tullut mutinaa, säikähdys oli toisessa päässä puhelinta kova.

Pikku anekdoottina kerron että eilen tapasin kuolinpesän toisen osakkaan jonka kanssa pääsimme sujuvasti yhteisymmärrykseen menettelytavoista joilla talo saadaan kunnostettua ja meille vuokralaisille tulee asumisrauha. Epäilemämme orastava dementia on kuin onkin vallitseva tosiasia.

Seuraava jysäys tuli puhelimitse. Kerroin taannoin että yksi avh-kollegani oli saanut täsmätuomion. Tapasimme viimeisen kerran elokuun viimeisenä maanantaina, se oli myös elokuun viimeinen päivä. Seuraavana perjantaina hänen vaelluksensa päättyi. Pikku-Riitta on poissa.

Tänään sain tiedon entisen kollegani (huonekalukauppiasajaltani) menehtymisestä ärhäkkään ja nopeaan imusolmukesyöpään. Näin maailma menee.

Lasteni isihän menehtyi viime vuoden lokakuussa. Hän jätti minulle perinnöksi kummipojan.
Ihanan ongelmakimpun, joka vietti paljon aikaansa ipanana kanssamme, kulki kaikki kesät reissuillamme. Sattuneista syistä olen vuosikaudet saanut aina ensimmäisenä tiedon poitsun törmäilyistä. Meillä äitinsä kanssa kun on sama sukunimi. (äidillä tosin ei ole sitä -v -liitettä).

Tämä ottokummipoikani meni tänään vihille rakastettunsa kanssa. Suuri, lämmin ja rohkea teko. "vihille" ei nyt ole ihan oikea termi, vielä. Lainsäädäntömme kun suvaitsee vain parisuhteen rekisteröimisen. Pojat viettävät kuitenkin parhaillaan perheidensä: sisarustensa ja vanhempiensa kanssa hääjuhlaa. Minä osallistuin geimeihin puhelimitse, kaukana kun olen.

Pojat ihastuivat ajatukseen tulla Liskolandiaan häämatkalle, kunhan tautitilanteemme sen sallii. - Onko teillä pihagrilli? Myöntävä vastaus vahvisti helsinkiläispojille matkakohteen.

Hannin sanoin: HYVIN saanut kisu.

Hän kävi välillä ottamassa huilit ja poistui treffeilleen työhuoneeni ikkunasta juuri. Tulevien lasten isukki näyttäisi olevan se aiemmin mainitsemani sinisen harmaa kolli. Ihan komea on, häntä vaan on sellainet suippo, rottamainen. Roosa ei taida hyväksyä uusinta vävyämme vaan toimittaa hänet aina tiehensä tontilta kun hän "kukkapuska kainalossa" pyrkii riiuulle.

Rakas Herrani, Kiitos tästä päivästä
Anna suojelevien kättesi lämpö ja turva rakkailleni
Kanna Pikku-Riitta kotiin
Anna meille rauhaisa yö
Siunaa huominen päivämme

amen

mitä ihmettä 1 v

Tästähän se alkoi. Vuosi sitten.

"9. heinäkuuta 2008

hei.

On tämäkin aika aloittaa blogitaival. Ja opetella kaikki asiaankuuluvat kotkotukset

Nyt on vaan niin tavattoman tyhjä olo.
Katili lähti eilen.

Tuntuu siltä että ainoa oikea tapa muistaa tärkeää ystävää on astua rohkeasti uusille urille.
Oppiäitinäni Katili avasi minulle uuden kokonaisen maailman uusine ihmisineen.
Meidät saattoi yhteen aikoinaan - mitä, onko siitä vain puolitoista vuotta?- tyttäreni kissoineen. Frank ja Niilo asustivat Jamin kavereina muutaman kuukauden kunnes vieras kissaepiteeli aiheutti talon emännälle vaikeita allergiaoireita. Niinpä pojat palautuivat syntymäkotiinsa.
Oma nuorempi kissani Onerva on näiden veijareiden täyssisko ja se riitti. Mehän olimme Katilin kanssa samaa perhettä: kissa-mummeja molemmat.

Kiitos Katili ystävyydestäsi, kiitos Anne eilisiltaisesta, oli turvallisempaa jakaa huoli ja pelko yhteisestä ystävästä ja itkeä yhdessä kun surullinen uutinen viimein vahvistui.

Katili on matkalla kotiin.
Rukoilen voimaa surutyöhön perheelle ja läheisille."

Koska en vieläkään osaa käyttää hyödykseni kaikkia bloggerin kotkotuksia, en voi siis pullistella tilastotiedoilla lainkaan. Sen sijaan voin hyvinkin pullistella saamillani ystävillä, kokemillani ja ystävien kanssa jakamillani asioilla. Suurilla iloilla, murskaavilla suruilla, arkipäivän harmaudella - kaikella minkä olemme saaneet viimeisen vuoden aikana yhdessä kokea.

Bloggailu osoittautui hyvin nopeasti vallan muuksi kuin miksi olin sitä ennalta kuvitellut.

Laulan kiitosta kuluneesta vuodesta! Mennyt raskas aika - toki myös ne suuret ilot - olivat kohtuullisemmat kantaa kanssanne.

Pyydän Herraa lähettämään enkeliensä suojaavat siivet lähimmäisteni ylle. Omani eivät yletä.