Vatsavaivoja ja muita vastuksia

Toissapäivänä aamu alkoi oikeastaan jo varhain aamuyöllä. Olimme laillisesti vihityn kanssa viettäneet laatuaikaa ja raahanneet aviovuoteesta patjan, petauspatjan ja muut vermeet olohuoneen lattialle, joimme vielä vähän viintä ja kuuntelimme suomipoppia ja juttelimme, tai siis minä kerroin lapsuudestani, muistoistani, isästäni, isäpuolestani, äidistäni. Nostalgiaa, sillä yöaikaan siltä kanavalta tulee uskomattoman hyvät valikoimat nuoruutemme musiikkia ilman mainoksia ja mauttomia juontoja. Kissat ja koira mukavasti seassa. Ylellistä! Ja turvallista. Minulla on ihana laillisesti vihitty!

No, amuyöllä heräsin pahoinvointiin ja kovaan vatsakipuun. Ahaa, karapula iskee. Paremmin herättyäni hokasin ettei oikeastaan ollut mitään pahoinvointia eikä edes krapulan tuntua, vain ylettömät kouristukset ylt' ympäri koko vatsan aluetta. Laillisesti vihitty jo ehdotteli ambulanssia mutta eihän se minulle käynyt. Makustelin kipuja ja olin tunnistavinani sen ennenkin koetuiksi.
Kuumassa suihkussa tiesin mistä oli kysymys: ohutsuoleni oli suuttunut ja kimpaantunut kouristelemaan.

Vatsan alue ja erityisesti suolten epäjärjestys saattavat aiheuttaa ennenkokemattomia tuskia. Muistin jo lapsena kaatuneeni ketoon samanlaisista kipukohtauksista. Vastaparkani on aina tahtonut ylireagoida maailman murheisiin. Joskus 60-luvulla kun biologisen isäni äiti kuoli, oli meininki äidin kanssa yhdessä lähteä hautajaisiin. Minulle oli jo puettu kaunis sininen, isotädin ihan vaan minulle ompelema mekko ja hiukset oli kammattu siististi, jollekin rusetille varmaan, sehän oli hienon tytön juhlakampaus niihin aikoihin. Oli aika valmistautua pysäkille linja-autoa varttumaan. Silloin iski niin sanoinkuvaamaton kipu ja kouristus etten selkääni suoraksi saanut, ei voinut olla missään asennossa eikä lähtemisestä siis tullut mitään. Äiti lähti itsekseen ja jätti minut itkemään ja kiemurtelemaan tuskissani uuden, tuskin tuntemani perheen "hoiviin". Ehkä olisin itse äitinä toiminut siinä tilanteessa toisin. Olisinko pystynyt jättämään sairaan lapsen liki tuntemattomien käsiin silloin kun äitiä olisi eniten tarvittu, edes lohduttamaan? Toisaalta, olen itse varmaan tehnyt paljon pahempaakin.

Nämä kouristukset olivat sitten seuranani koko kasvuajan aina pitkälle aikuisuuteen saakka, jolloin ne vähitelleen hellittivät. Tunsinko olevani paremmassa turvassa ikioman perheen kanssa?

Nyt on ihan selvästi joku juttu alkamassa. Uusi lehti elämässä? En tiedä, mutta muitakin oireita on ilmaantunut. Ei siis fyysisiä vaan mielessä. Kehoni on vaan niin hanakka kokemaan kaiken itsessään. Alkavatko viimeisen vuoden tapahtumat purkautua? Alanko olla toipumassa?

Piti kirjoittamani muustakin vuodenvaihteen tuomasta ikävästä, Kelan kanssa temppuilusta, ja muista instansseita joiden mielestä olen kokenut ihmeparantumisen. Voi kun olisinkin. Mutta tätä kirjoittaessani ja muistellessani taannoista yökeskustelua laillisesti vihityn kanssa ja niitä puheluja joita jouduin käymään nuoruuden ystävien kanssa kutsuessani heitä lasten Isin hautajaisiin tulvahti mieleen niin paljon muistoja etten nyt pystykään niitä ihan vielä jakamaan edes itseni kanssa, saati teidän kanssanne.

Huolletaan se tietokone nyt kuitenkin ensin.