keskiviikko 31. elokuuta 2011

Ensin oli Matti ja Teppo, sitten tuli Jonna ja kosti...

...eiku Kosti.

Jokaisella on, tai ainakin toivoisin että on, sellainen läheinen, rakas ystävä, joka on enemmän kuin ystävä. Luoja on hellinyt minua jo monella, mutta tänään sain ihania ja odotettuja vieraita. Sovittelutoverini Jonna ja kymmenkuinen poikansa Kosti tulivat päiväkylään.

Meillä kun ei juurikaan käy pieniä vieraita, paitsi Aapo, olen vähän harjaantumaton näitten kaulattomien hirviöiden (termi lainattu Markus Kajolta) kanssa. Yleensä sellaisten äidit ovat kovin suojelevaisia ja varoittavat siitä, tästä ja tuosta, eivät tule tupakoivaan kotiin tai kotiin jossa on kovasti eläimiä. Mutta nämä tulivat näkivät ja voittivat! Ainakin Liskiksen taaperokammon.


Myös elukat olivat hökötyksissään. Roosa oli revetä liitoksistaan kun tapasi Jonnan pitkästä aikaa ( pelkään että se oikeesti saa jonain päivänä slaagin tuosta hössötyksestä) ja varsinkin nämä paksukaiset, siis Seurakuntasisaren kissat olivat kovin ihastuneita pieneen vieraaseen. Ihaninta oli se että Kosti sai mielensä mukaan kiskoa tassuttajia korvista ja varpaista ja äippä vaan hymyili. Hugo ei repimisestä ollut kovin innoissaan, vähän viskoi häntäänsä, mutta käänsi vain päänsä sivuun kun pienet kädet olivat liian lähellä silmiä. Ja antoi pojan jatkaa. Ovat nähkääs kohta kaksi vuotta harjoitelleet Aapon kanssa. Ne paksukaiset.


Roosa oli tietty vähän mustis ja yritti nojata Kostin pois sylistä. (Stansta ja Tuppo ainakin tietävät mitä se tarkoittaa).

Parhaat lelut löytyivät kivikokoelmasta jota pidän kissojen raapimispuun painoina. Kuvassa on lappeenrantalaista kalsiittia, jota käytetään mm. posliinin raaka-aineena, kutsunkin sitä vessanpyttykiveksi, kuvan etualalla on isoja "ylikypsiä" granaatteja, savukvartsikiteitä Luumäen lakkautetulta beryllikaivokselta ja kvartsikiteitä Järvenpäästä.

Muutama kuvaherkku viimeisimmistä jutturetkistäni:

Upean näköinen tyrnimetsä, jossa asustaa Raisa Rudolf -puolisoineen, Terhi ja Tarmo, sekä muutama luonnontyrniristeytys. Muutama tarkoittaa noin tuhatta tyrnipensasta.


Joskus senttaaminen käy kuluksi, kuten nyt. Tällainen saalis tarttui matkaani Ankkurin Tyrnitilalta, lisäksi vielä liki kilo tyrnin marjoja pakkaseen.


Ja nyt kaikki kynnelle kykenevät, hus metsään!


Tänä vuonna on erityisen runsaasti sieniä, mikä oli taannoisen kesän jälkeen odotettavissakin. Tässä viime sunnuntaisessa Marttojen sienitapahatumassa oli esittelillä, haistettavana ja maistettavana sata nimettyä lajia. Myrkkysieniä eivät tietenkään maistattaneet.

Minäkin olen käynyt jo kahdesti sienijahdissa. Ihan koirankusetusreissuilla vaan, mutta ensimmäinen sekasienisoosillinen on koossa, joten...

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Sekalaisen ihana viikko

Mitenkäs tuo edellinen viikko taas menikään?

Maanantaisin olen pruukannut varata koko päivän kirjoittamiselle. Se onnistui nytkin. Sittenpä olenkin leijaillut pitkin pitäjää kameran kanssa.


Tiistaina pakenin kurkkusäilyketehtaalta Eedilään, paikallisen vanhainkotimme.... eiku se taitaakin olla palvelukeskus, Varman virkitykseen. Kuntamme vanhusneuvosto järjesti talon asukeille ja muillekin mukaan haluaville taoahtuman, jossa kuultiin laulua ja harmonikkaa, laulettiin ja syötiin makkaraa. Ei kuulosta kovin intresantilta, mutta vanhukset jotka elävät eedilän seinien sisällä nauttivat silminnähtävän suuresti päivän ohjelmasta. Perusturvalautakunnan puheenjohtaja, ystäväni Margaret, muistutti väkeä siitä että Eedilässä saa ja on peräti toivottavaa vierailla koska tahansa. Henkilökunta ei näinä kireinä säästötoimien aikoina kertakaikkiaan kykene seurustelemaan väen kanssa vaikka tahtoisikin.

Onhan Lopella toki aktiivinen SPR:n ystävätoiminta ja muutamat yhdistykset ovat ottaneet vanhusten ulkoiluttamisen viikko-ohjelmaansa, mutta sekin on vain pieni helpotus suureen tarpeeseen. Minuakin tuollainen palvelu kiinnostaisi, mutta kuvitelkaapa sokea taluttamassa kuuroa! Miltä näyttää kun ääneenlukija tihrustaa kirjan tekstiä nenä lähes kirjansivussa kiinni ja yhdellä silmällä? Tai lähtee rollaattorimummoa kävelyttämään rollaattoriin nojaten? Siksi pysyttelen noissa nuorissani, kulkevat itsenäisesti ja näkevät lukea.

Keskiviikko oli vähän kiireisempi.


Haapastensyrjässä on Kekkosenkumpu.
Sinne presidentin toimesta istutettu puu kasvoi komeasti aina vuoteen 1986 asti, jolloin se loppukesästä kuolla kupsahti sen paremmin selittelemättä. Kotvan kuluttua kuoli itse Kekkonen. Hämmennys oli tilalla melkoinen, uskon että muutama kylmä värekin on kulkenut siellä pitkin selkää.


Meillä täällä Lopella METLAN Haapastensyrjän toimipaikka, joka aiemmin tunnettiin Haapastensyrjän jalostusasemana. No, tämä piste nyt kumminkin täytti pyöreät viisikymmentä vuotta ja päivän kunniaksi oli pykätty suuret juhlat lounaineen, juhlapuheineen ja muistopuun istutuksineen. Senttaripa viihtyi siellä pitkään. Loput voitte lukea paikallisesta aviisista ensi keskiviikkona.

Rotumetsästä hilpaisin tapaamaan Jaana-ystävää, joka lapsineen vietti viimeisiä lomapäiviä Suomessa. Jaana lähti vuosi sitten viemään suomalaista koulutusosaamista Arabiemiraatteihin yhtenä kolmestakymmenestä peruskoulun opettajasta ja -rehtorista. Nyt oli vuoden kokemus takana ja uusi mokoma edessä. Tein siis vuosihaastattelun.

Vielä lautakunnan kokous, ja olinkin valmista kauraa suoraan sänkyyn.

Loppuviikko meni silleen ihmetellessä,oli sovittelutapaaminen ja muuta sellaista. Nytjusthetikohta, kunhan saan molemmat silmät tarpeeksi auki, piipahdan marttojen sieninäyttelyssä ja ponkaisen tyrnitilalle, Ankkurin Elvin luonnonaarreaittaan.



AAA! Mutta kävihän Lumimies eilen tuomassa näytille elämänsä ensimmäisen hauen. Fisu oli nippanappa laillisen kokoinen, mutta ihan lailliseksi sen teki uistin, jonka se polo oli nielaissut niin syvälle ettei se irronnut kuin väkivalloin meidän keittiössä.

Loppukevennykseksi pari tyylinäytettä:

Hugo-täti, jota myös Ruutanaksi kutsumme on tarkkaavainen lady,
joskin hyvin herkästi unohtaa leidinelkeee ja painaa kybällä huushollia
ympäri Tytin kanssa.

Niilopoka on käynyt taloksi hy-yvin rentona.

lauantai 20. elokuuta 2011

Valkosipulit

Ajattelin tehdä pitkästä aikaa säilöttyjä valkosipuleita.

Se tapahtuu tälleen:

5-6 kokonaista valkosipulia
3 dl oliiviöljyä (neitsyt-)
tai maun mukaan kylmäpuristettua rypsiöljyä
reilu ruokalusikallinen mieleistä etikkaa, (puna- tai valkoviini-, balsamico- ...)
reilusti rakuunaa tai persiljaa (kuivattuna, tuore menee ikäväksi lilluksi)
ripaus suolaa


Liotetaan valkosipulit lämpimässä vedessä jotta niistä irtoavat kuoret mahdollisimman kivuttomasti.

Hakkaa valkosipulit rouheeksi, voit tietenkin käyttää myös puristinta, mutta...

Lado valkosipulirouhe tilavaan lasipurkkiin, väliin rakuunaa (persiljaa), valkosipulia, rakuunaa... kunnes purkki on lähes täysi.

Ripauta suola sekaan, sulje kansi ja ravista hyvin.

Avaa kansi ja täytä purkki öljyllä.

Sulje kansi ja laita tuotos muhimaan kaappiin. Säilyy maustekaapissakin, minkä säilyy, yleensä tahtovat loppua kesken.

Mutta ei hätää, nyt sinulla on resepti!


Minä en sitten tehnytkään eilen säilöttyjä valkosipuleita...
Tuo punainen keskisormessa tuli toissapäivänä uunista, kun kuivattelin tillisatoa.

Olkaa te huolellisempia.
Nam!

torstai 18. elokuuta 2011

Kaksitoista vuotta



Ihan ensimmäiseksi kiitän teitä lukijani reagoinnista edelliseen postaukseen. Olen niin hyvilläni että välittäminen on edelleen pop, ainakin meidän samanhenkisten joukossa.
Jatkakaamme samaan tahtiin, huomatkaamme lähimmäisemme ja rientäkäämme avuksi kun apua tarvitaan. Ei auttamiseen mitään erityistaitoja tarvita. Välittäminen ja lähimmäisen rakastaminen riittävät vallan mainiosti. Läsnäolo.

Näihin aikoihin kaksitoista vuotta sitten olen ollut epikriisien mukaan vallan muissa maailmoissa, pääni siivoaminen on vielä pahasti vaiheessa. Tölikän kirurgit olivat aika taitavia. Vaikka sittemmin vakuuttivat perheelleni, etten siitä enää herää, enkä ainakaan tokene ihmiseksi. Enkä vallankaan tule tuntemaan ketään.

Herrallamme oli vissiin sitten toisenlaiset suunnitelmat Liskonaisen päänmenoksi.
Sieltä se kiskoi Liskiksen kolmen viikon osin keinotekoisen kooman keskeltä takaisin ja pieksi raskaaseen toipumiseen. Tässä sitä nyt ollaan.

Vaikka olen jo pari vuotta selvinnyt ilman hirvittävää kesäpaniikkia, nousee tapahtuma tässä elokuun loppupuoliskolla aina hakematta mieleen. Joitakin flasheja mieleeni tunkee; aurinkoa (silloin oli sellainen kuukausia kestänyt intiaanikesä, jota piisasi pitkälle lokakuulle asti), kaunis ruska, jota katselin Hämeenlinnan sairaalaikkunastani yksikseni. Minuthan tuupattiin Töölöstä siirryttyäni yksityishuoneeseen, koska Tölikässä riehui niihin aikoihin ikävän riehakas sairaalabakteeri, ja niin vietin uuden elämäni ensimmäiset viikot vallan eristyksissä.

Pääni oli vallan sekaisin edeltäneen valtaisan verenvuodon jäljiltä, mukaan livahtaneet pikkuaivoinfarktit olivat vieneet näön enkä ollut laisinkaan kartalla, saati että olisin ymmärtänyt mikä minuun oli iskenyt ja olinko nyt sairaalassa vai missä. Särky oli hirvittävä. Niin kova että sekin on jäänyt ikuisesti mieleen.

Karu totuuskin aikanaan valkeni, joskin oikeasti vasta vuosien kuluessa. Entinen elämäni oli päättynyt. Paitsi siihen toviin kuolleena, myös moniin muihin menetyksiin.

Jollei Luoja olisi laittanut minulle varuiksi tällaista luonnetta ja karjalais-emigranttigeenejä, joita tarvitaan selviämisessä, olisin varmasti keksinyt ensi vuosina keinon tai toisenkin päättääkseni päiväni ihan itse. Osuutensa asiaan saattoivat antaa kuuden vuoden terapia ja kunnolliset pöpipastillit..

Partapappakin osui juur tästä asiasta kirjoittamaan, käykääpä lukemassa.

Oli meininki tänä aamuna juhlapäivän kunniaksi lähteä herrojen kanssa pellon laitaan, mutta heräteessäni oli jo kuumetta ja kauhian tautinen olo. Jouduin luopumaan retkestä. Loppupäivä on kulunut yskiessä, niistäessä, pötköttäessä, teetä juodessa ja keitinpä kattilallisen sinappia. Maustoin sen rakuunalla ja valkosipulilla. Tabascolla. Tautisinappia siis. Jostain Velhon kettiö- (huomaa puuttuva "i") kategoriasta löytyy sinappirepsettejä.

Menen ottamaan Dynamiittilasillisen. (=kuumaa vettä ja anisviinaa, Dynamitea, jota hopotin McGyverin viinakaupasta hakemaan. Päihittää joissakin tapauksissa jopa konjakin)

Loppukevennyksen omistan Hannille:

Ei siis ole ruma sana, kelpaa roskissanaksikin.

tiistai 16. elokuuta 2011

Vastuusta, yksilön vastuusta

Käytiin McGyverin kanssa tänään kaupassa. En olisi mitenkäänn jaksanut mutta läksin kuitenkin. Paluumatkalla linja-autoaseman kohdalla kysyin McGyverilta että onko täällä noin paksu sumu vai ovatko lasini taas rähmässä. Ei olleet lasit rähmässä eikä sumua ilmassa. Savua oli.

Kun koti lähestyi, paksuuntui myös savu. Linja-autoaseman aukiolla ihmisten päät kääntyivät savun alkupään suuntaan. Sanoin McGyverille että pitäisköhän sen tutkia alkuperää tarkemmin. Onneksi tutki.

Meillä on tässä keskustassa (Lopen kirkonkylällä) sellainen erämaa, pientä jonkun verran suurempi metsikkö, ja sen takaa hulmusi kovinkin sankkaa savua. Tuumimme, ettei se ihan roskanpoltosta ole syntynyt. Eikä ollutkaan.

Siellä paloi ruohonleikkuri. Siellä naapurissa, mäen takana, oli pappa leikannut nurmea ja kone oli sammunut kesken kaiken. Pappa sen sitten uudelleen käynnisti tuhoisin seurauksin. Siis ruohonleikkurille. MacGyver osui paikalle juur sopivasti neuvomaan jauhesammuttimen käytössä ynnä öljypalon sammutuksessa.

Kaikki onnistui hienosti, tuli sammui ja McGyver kävi vielä myöhemmin tarkistamassa tilanteen sillä kyseessä oli pariskunta, iältään yhdeksänkymmenen molemmin puolin ja silloin pienetkin katastrofit voivat aiheuttaa isoja reaktioita.

Se mikä tässä on pointti, ovat oikeastaan ne ihmiset joiden näimme kääntyvän savun suuntaan ja päivittelevän. En nähnyt kenenkään kaivavan kännykkää soittaakseen, en nähnyt kenenkään juoksevan mihinkään. Olen niin kovin tyytyväinen että McGyver toimii ja arvostaa samoja asioita kanssani. Jos ilmiselvästi tarvitaan apua, siihen riennetään. Joskus tulee turpiin "lainausmerkeissä", niin kuin nuorten kanssa, muuta meillä on molemmilla niin vahvasti selkäytimeen taottuna yhteisöllinen vastuuntunto, että ei vaan voi olla tarttumatta asiaan apua tarvittaessa.

McGyver jo ehti moittimaan minua tämän julkaisemisesta. Josko joku vaikka arvostelisi äskeisen avun tarvitsijaa huolimattomuudesta. Mistään huolimattomuudesta ei ollut kyse, pelkästä huonosta tuurista ja onnettomuudesta.

Pariskunta oli vähän huolissaan siitä että kirjoittaisin uutisen tästä, mutta McGyver vakuutti ettei sentään ihan kaikkea tarvitse kaikille kertoa. Tämäkin selvisi ilman viranomaisia ja palokuntaa, turvallisesti loppuun saakka.

Mutta sitä minä johduin miettimään että mikä on oikeasti yksilön vastuu, mikä on naapurin vastuu. Miksi meillä pitää olla erityisiä vapaaehtoistyön viikkoja? Mikä on vieroittanut meidät yhteisvastuullisuudesta? Miksin Lopen linja-autoaseman aukiolla kymmenet ihmiset katselivat ällistyksestä ähkien taivaalle savua ihmetellen? Miksi kukaan muu ei liikkunut savun suuntaan? Miksi mikään ei enää kuulu mulle?

Syysvimma

... kostautuu.

Minulla on koululaisflunssa. Kurkkukivulla ja nuhalla. Ei kuumetta. Ainakaan mittarin mukaan, mutta olo on onea. Eikäs ole mikään konsti meikäläisen saada koululaistautia, niitä nuoria ramppaa ympärillä kaiken aikaa ja kun McGyver otti vielä matikanoppilaan, on kaikki mahdollista.

Leikittiin tuossa viime viikolla kotia täällä Liskolandiassa, niin kuin taisin jo mainitakin. Esimerkiksi niistä kaapeista kirjoitin. Että vietän jouluni niissä. Tällaisia niistä tuli:


Yleensä ihmisillä on maustehylly keittiössään. On minullakin. Mutta sen lisäksi tässä Velhon keittiössä on myös maustekaappi. Ja toinenkin. Sitten ovat tee- ja kahvikaapit sokerihyllyineen. Ja nestemäisten mausteiden kaappi, siellä asuvat myös riisit ja pastat. Nestemäiset ovat siis öljyjä ja etikoita ja sen sellaisia, viinakaappi on ihan erikseen. Tuo kuvan kolmas hylly alhaalta on teehylly.

Tässä omituisen epäselvä kuva maustekaapista. Huomatkaa että kaikkien kaappien ylähyllyt ovat tyhjät, en yletä niille eikä McGyver anna nousta talousjakkaralle.

Kasvikset voivat komeasti. Niille tehtiin (McGyver teki) kasvislamput. Samoin kaikille ikkunoille tulee ikkunalaudat, niiden kiinnikkeet ovat jo paikoillaan, vain uudet matti-laudat ovat vielä sahalla.

Tämäkin on näemmä kovin suttuinen tämä kuva, mutta tällaiselta näyttää kun katsoo keittiöstä olohuoneeseen. Ja nuo vasemman reunan traakit ovat näin komeat:



Eivätkä uudet perheenjäsenemmekään komeudessa jää pahasti jälkeen.

Kaikki siis mahtuvat sulassa sovussa ruokailemaan yhteiseltä kupilta, toki niitä yhteisiä on nyt useampi ja ruokailuvuoroon mahtuu vain kaksi kissaa kerralla. Tuo selin häntäänsä roikottava on Hugo, se on aika pehmeä kissaksi. En ole aiemmin nähnyt että kissan KAINALOläskit hyllyvät juostessa... Niilo on jo syönyt. Puntari väittää että nuo uudet ovat viiden kilon könttejä, entiset painavat suunnilleen kaksi ja puoli kiloa kappale. Meillä on siis viisitoista kiloa kissanlihaa.

Muuten menee mukavasti.

Tänään Päivän Sana on sattuvasti Herran siunaus. Otetaan se nöyränä vastaan.

lauantai 13. elokuuta 2011

Miten tämän sanoiksi pukisin

Taas on yksi musiikin suurmies poissa.

Topi Sorsakoskella on minulle ja läheisilleni, kelle milläkin tavoin, ollut suuri merkitys. Topi Sorsakoski soittanut ja sittemmin laulanut elämäni tärkeissä paikoissa. Iloissa ja murheen pimeimmissä syövereissä. Mikseivät nämä ihmiset voi elää ikuisesti? Siksi vissiin, että ihmisiä ovat. Heidän elämäntyönsä, heidän antaumuksensa musiikilleen, heidän katoamaton lahjansa muille kuolevaisille onneksi elävät loputtomiin.

Tämän päivän aviisit niin paperilla kuin verkossakin ovat tulvillaan taas kerran mestarin ylistystä. Ei toki suotta, mutta miten minulle aina palaa mieleen Juicen suomeksi laulama tarina paperitähdistä? Mitä hiton iloa kellekään on kuolemanjälkeisestä suitsutuksesta? Koska me matoset opimme vilpittömästi suitsuttamaan silloin kun sen aika on? Vastaus on: emme koskaan.

Henkilökohtainen suhteeni Topi Sorsakoskeen on lyhykäinen, mutta vaikuttava.

Täytin tuossa kahdeksankymmenluvun loppupuolella 31 vuotta. Juhlan kunniaksi olin kutsunut läheisiä ystäviä kanssani juhlimaan hyvän ruuan, juoman ja seuran kanssa Helsingin Kulttuuritalon ravintolaan, nyt en tarkasti muista oliko sen kuppilan nimi silloin Tarinatori vai Kultti. Meitä kokoontui reilut parikymmentä pöydän ääreen, juttu lensi, tuttu baarimestari oli loihtinut minulle pikkutuhman drinkin, tiedättehän, iso pallolasi, sameaa sotkua ja kurkusta värkätty koriste asianmukaisesti asennettuine pilleineen...

Iso älähdys sen sijaan purkautui juhlaväeltä kun ravintolaan alkoi rakentua esiintymislava. Tähän väliin on kerrottava että siiehn aikaan tuossa ravintolassa oli tapana järjestää liveklubi-iltoja, joissa esiintyivät paikalliset nousuaikeiset bändit. (Ei, Froikkarit eivät siellä esiintyneet, he pitivät majaa Weeruskassa, siellä kolmosen päättärin liepeillä.) Olin etukäteen saanut ikäväkseni tietää ettei juuri syhnttäri-illakseni ollut tieedossa mitään ohjelmaa, joten jonkinlainen ällistys oli vallannut ilman niistä roudauksista.

Ja mitä tapahtui?

Stagen nurkkaan tuottiin vielä kaksi baarjakkaraa, joista toiselle avustettiin huopahattuinen miehenköriläs. Toiselle kiipesi J. Karjalainen, joka kyllä pysyi omin avuin jakkarallaan. Toinen oli Topi Sorsakoski. Ihan ilmielävänä, mutta kovin, kovin päissään. Mutta kun tekniset ongelmat oli saatu ratkaistua homma luisti ja Topi esiintyi kerrasssaan loistavasti. Muutama vieraistani herahti ihan kyyneliin asti. Se oli mahtava kokemus.

Muudan silloinen tuttavani oli tehnyt vähän myyräntyötä ravintolan henkilökunnan puolesta. Samaisena iltana päättyi J.Karjalaisen ja Topi Sorsakosken yhteiskiertue "Ympäri maan" päätöskonserttiin Kulttuuritalolla ja roudariystäväni oli houkutellut koko bändin vaihtamaan jatkopaikkaa Flemarilta Kulttuuritalolle. Karjalainen oli vaan todennut että sama kait se on missä bailataan ja niin pojat pitivät ylimääräisen yksityiskeikan Liskonaiselle ystävineen.
(On minulla tästä tapaamisestamme tietenkin valokuvia, mutta ne ovat tuolla selkäni takana kaapissa ja siirtämättä digitaaliseen formaattiin, ehkä joskus)


Tuonnempana tapasin Sorsakosken Läyliäisissä silloin tällöin kun hän poikkesi autoaan huollattamaan tai kahville työpaikalleni.

Mies, ääni ja kitara. Nämä jäävät taas sieluuni, sinne missä on vapaita huoneita kuolemattomille.


Menkää ensi yönä ylos, pukekaa riittävästi päällenne, heittäytykää seljällenne maahan katuvalojen ulottumattomiin ja ihailkaa upeaa kuutamoa sekä perseidien ohilentoa!

perjantai 12. elokuuta 2011

Oxfordista itään


Täällä Lopella alkoi koulutyö eilispäivänä. Samana päivänä Liskonainen rullasi lukiolle kameroinen kaikkineen. Tapaamaan brittiläisiä partiopoikia.

Olivat olleet vähän reissussa nuo Oxfordin pojat, lähteneet jo Jaakonpäivänä Tanskan kautta Ruotsin Jamboreelle ja sieltä viime perjantaina tänne Lopelle hostaukseen. Niitä Oxfordin poikia oli kaikkiaan neljäkymmentä, mutta vain kymmenen niistä osui pitäjäämme, muut muualle.

Kävivät siis kierroksella uutukaisen koulurakennuksemme uumenissa. Tutustuttiin ATK-luokkaan, kemian ja fysiikan luokkiin ja labroihin ja visiteerattiin yhden ysiluokan luokanvalvojan tunnilla.

Fysiikanluokan käsienpesulaite kiinnosti kovasti brittipoikia.

Kivoja poikia olivat, kovasti hanakoita keskustelemaan ja kertomaan retkestään ja kokemuksistaan ynnä vertailemaan vastaavan kouluasteen eroja sikäläisen ja täkäläisen välillä. Pähkättiin myös toisistaan hiukan poikkeavia järjestelmiä. Niillähän on siellä ne public- ja private shcoolit ynnä sostilasuralle valmentavat opinahjonsa. Yhtä mieltä oltiin siitä että molemmissa maissa pääjärjestelmä on kuitenkin "boring shcool". Jep.

Alkuehtoosta tulivat uudet perheenjäsenemme Niilo ja Hugo.
Hugo kävi oitis taloksi, jopa niin perusteellisesti että tyttöä oli vähän ojennettava; meillä toimitaan meidän talon mallin mukaan. Myös vieraat.

Ensitapaaminen lupaa hyvää vuotta.

Roosa ihastui vallan jättiläiskokoisen Hugon saapumisesta, kiehnääminen ja pussailu oli molemminpuolista. Niiloa ei näkynyt missään. Tytti ja Onerva tutkailivat turvallisen matkan päästä muukalaisia ja silminnähden harkitsivat vastavetoa. Toistaiseksi kaikki ovat yhtenä kappaleena ja kunnioittavan välimatkan päässä toisistaan.

On siellä kissa. Ihan varmasti.

Varsinkin Niilo. Aamuyön hämärinä hetkinä kuulin pojan laulaa luikauttavan jossain päin residenssiä, mutta aamun valjetessa katti oli taas maastoutunut parisängyn alle. Kai se sieltä jonain päivänä tulee sanomaan käsipäivää.

keskiviikko 10. elokuuta 2011

Eläkeliittoa, sydäntaustisia kulttuuria ja kissoja



Kuinkas muuten!

Viime postaukseen liittyen kerron että Niilo, Eno-Eunukki ja kasvinkumppaninsa Hugo-täti muuttavatkin Liskolandiaan seuraavaksi vuodeksi. Juu, kyllä muuttavat.

Tässä talossahan jakaa elämän kanssani Kissanvihaaja I Suuri, se McGyver. Ei siedä kissoja, ei ollenkaan. Pari Poikkeusta ovat tehneet Ystävällinen Haamumme Casper, ja Onerva, joka on siis tykkänään ja kokonaan McGyverin kissa. Myös omasta mielestään. Siis Onervan. Tytti tuli taloon kun Kissanvihaaja-McGyver halusi Cassu-vainaalle seuraajan Onskun seuraksi. Ja nyt tulevat nämä kaksi sankaria.

Hugo-Täti on vankkaa loppilaista navettakissa-aatelia ja kasvattanut mm. Onervan sisaruksineen. Kirppu-Äippä salli mieluusti apuvoimat kohtalaisen villin kuusikkonsa paimentamisessa. Jotkut ovat jo Niilo-Enoon tutustuneet, ystäväni ja innoittajani Katili-vainaan piti ryhtyä Niilon ja Frankin uudeksi mamiksi, mutta vieras epiteeli katkaisia suhteen hyvin äkkiä mahtavilla allergiaoireilla. Jos saan luvan, laitan linkin Niilon touhuista tuonnempana.

Roosa puolestaan täytti eilen 12 vuotta ja juhli oikein olan takaa. Ihan kuin se olisi ymmärtänyt päivän erikoislaadun, sille piti höpötellä hassuja, anniskella possunkorvanviipaleita ja seurustella muutenkin tavanomaista taajempaan. Tytti täyttää ensi maanantaina kaksi vuotta ja silloin juhlimme täytekakun kera kaikkia kesän juhlia. Silloin on myös Liskiksen oikea nimipäivä. Ja nimipäivän juhliminen on hyvin tärkeää.

Jotta postauksesta tulisi riittävän sekava, esittelen muutamia uusia otoksia Aaposta ja kerron että olen ollut reipas ja ahkera siivoten tässä päivänä muutamana KAIKKI keittiön kaapit, niin sisältä kuin ulkoa. Tuedän tasan ja tarkkaan mitä kaikkea kaapeissani on ja missä järjestyksessä. Vietän joulun niissä kaapeissa, kun kerran olen ne siivonnut.

Senttaaminen on ollut myöskin kiivasta ja mieluisaa aiheiltaan. Tänäänkin aloitin Eläkeliiton paikallisesta kuukausikokouksesta jatkaen Mikael Vesperin kautta Haapastensyrjän metsänjalostustilalle täällä Lopella yhdessä Riihimäen Seudun sydänyhdistyksen porukan kanssa. Jos jaksan, kerron niistä enemmän, mutta nyt saatte tyytyä vallan linkkeihin, joista tämä lienee aika hauska. Olin nähkääs viime yhänä mukana Lopen Päivän geimeissä, siellä teemeana oli kansanmusiikki edestä ja takaa. nauttikaapa, kunnes jaksan ja ehdin kertoa lisää.

Ja päivän piristykseksi miesvartaloa komeimmillaan:

Aapo The Great! Mummin rakas.

torstai 4. elokuuta 2011

Jännittävä kesäretki ja kissa-asiaa



Sanokaas kuulkaa mikä siinä on että kun tulossa on raskas ja pitkä päivä pitkine iltoineen ja matkantekoineen, on sitten itsekseen herättävä puoli kuudelta aamulla???

Nyt on sitten koko päivän oltava silleen siivosti, ettei tule väsytetyksi itseään liiaksi ennen taksin tuloa. Pah.

Toisaalta on kiva lähteä Roosan kanssa käpsimään kaikessa rauhassa vähän pitemmälle, kun ei enää ole tolkuttoman kuumakaan.

Toisella kädellä, kun McGyver on yökylässä Kaijuksen luona, olisi hyvä tilaisuus pestä vaikka ikkunat, tai kaikki ovipinnat tai siivota jääkaappi ja pakastin, kun se ei ole kieltämässä. Mutta jos näin teen, olen aikas poikki ehtoopäivällä kun on lähdön aika. Pihaa kitkin taas eilen, joten sekin on jo hoidettu.

No, sitäpä joutaa pohtimaan. Ai minnekö olen menossa? Olen menossa Helsinkiin, Lauttasaareen entisten nuorliberaalien vuosittaiseen konklaaviin. Meitä tulee sinne taas kolme-neljäkymmentä entistä nuorta radikaalia, kuka mihinkin puolueeseen siirtyneitä. Tai tykkänään politiikasta luopuneita. Ja paljon nuoruuden ystäviä ja kavereita. Kivaa!

Sieltä Stansta minut bussilla noukkii kotikadulleen ja saatamme taas maailman kohdalleen tulevan yön aikana. Huomenissa sitten suuntaamme sinne T:n palstalle hakemaan minulle koottuja taimia ja maan satoa. Ihanaa! Että ihminen voi olla aina niin ajattelevainen, siis tuo Blondimme. Käykää Muurilla tutkimassa koko tarina.

Ja sitten niistä kissoista.

Muistatteko Seurakuntasisaren? Sen minun kuopuskakarani?
Seurakuntasisar lähtee elokuun lopussa vuodeksi opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja asuntolamajailuun, joten kisuja ei voi ottaa mukaan. Nytpä siis käännyn puoleenne rakkaat lukijani, ja tarjoan täysihoitoon kahta hurmaavaa otusta. Niilo on Onervan täysveli, sellainen peruskissa; valkoista ja navettakissan raitaa. Niilo on hauska katti, kohtalaisen kookas ja leikattu kollinrontti, ystävällinen ja laulaa mieluusti asiansa. Laulaa, ei nau'u. Hugo-täti puolestaan on muistaakseni kuuden vanha harmaja navettakissan vankkaa sukua oleva sisäkissa, kuten Niilokin.
Vuoden pesti on siis hakusessa. Josko joku tuntisi kutsumusta avittaa, olisi kiva. Laitan tuonnempana kuvia, kunhan Seurakuntasisar niitä minulle lähettää.

Tässä yhtenä päivänä Leevi Madetoja laittoi sähköpostilla muutaman muotokuvan. Olkaapa hyvät:

Hmmm? Mitähän nuo ovat olleet?


Hhaauuukotuuus!

Jäiköhän tähän suupieleen vielä jotain? Olispa peili...