Kolmetoista vuotta Liskolandiaa ja parikymmentä vuotta vammaistaistelua - still goin' strong

 Edit Piaf:

Tää alkupuolen teksti ensimmäisiin tähtiin asti on kirjoitettu toukokuun lopulla. Sit se jäi jotenkin Liskikseltä makoilemaan kun se, siis Liskis, ryhtyi toimeen tämän kuljetussotansa tiimoilta. Se kun ei tyhjiä lupauksia harrasta.

 

Jo vain ei tänään tunnu toimivan mikään. Jos nyt ei eilenkään.

Eilinenhän meni pieleen siltä osin että Lahden Kela-taksin välitys kusi vaihteeksi niinpal pahasti että jäi tykkänään keskussairaalaan menemättä.

Tutummat tietävätkin että mun maailmassani epäkohdista kitiseminen ei vie asioita mihinkään suuntaan eivätkä ne varsinkaan kohene sillä menetelmällä.

Kun enste kinasin ko. keskuksen kanssa palautteen antamisesta ja vaadin ylemmän tahon yhteystietoja ei niitä millään herunut. "Ainoa palaute annetaan tätä kautta" väitti miesoletettu asiakaspalvelija puhelimessa. Mä siihen jotta ei pidä paikkaansa, aina on olemassa se joka voi vastata asiaakkaan kysymykseen. Kina jatkui ja miesoletettu sanoi että he kyllä puhelimitse annetun palautteen vievät eteenpäin.

 

 No sehän ei pidä paikkaansa. Muistutin että olen melko monesti antanut negatiivista palautetta kela-taksin ja välityksen ontuvasta toiminnasta sitten helmikuun, vaan mikään ei ole kohentunut. 

- Elikkäs nyt annat mulle sen nimen ja yhteystiedot, vaadin.

Syystä tahi toisesta puhelu katkesi siihen paikkaan.

No, koska keittiön ovet ovat mulle tuttuja kulkureittejä, ongin hienoista salapoliisityötä avuksikäyttäen asianomaisen henkilän langan - voiko nykyään sanoa tuolleen? - päähän. 

Seurasi viileän ystävällishenkinen keskustelu jossa asianomainen henkilö puolusteli esittämiäni epäkohtia sillä, tällä ja tuolla argumentilla. Ammuin jokaisen alas tyynesti samoin kuin alkuperäisessä puhelussa. Lopulta asianomainen henkilö myönsi että joo, on tässä nyt tapahtunut aika monta virhettä sun kohdallas. Mitäs sanot jos saisit tuttutaksi -oikeuden? Mä siihen jotta kiitos, kelpaa, mutta se ei riitä.

Hämmentynyt asianomainen henkilö meni ensin mykäksi - luuli varmaan että haluan itselleni vielä jotain muuta hyvitykseksi kärsimästäni huonosta palvelusta.

Ei, tää riittää mulle, vastasin, mutta muille mun saamani hyvitys ei ole minkään arvoinen. Näitten kyytien välityksen on nyt vaan alettava toimia silleen kuin olette sitoutuneet asian tällä kilpailutuskaudella hoitamaan.

Sit mä vielä kiukkupäissäni sanoin että tulen tuonnempana järjestämään julkisen keskustelu- ja tiedotustilaisuuden kelakyydeistä täällä Päijät-Hämeessä. Niin että sunkin firmalla olis oiva tilaisuus varautua selittämään kysyjille ja vaikka vähän kirkastaa kelakyytien kasvoja. Että otapa asia puheeksi ylempiesi kanssa. Kutsu tulee aikanaan.

***

Tuo ylläoleva teksti on aloitettu toukokuun loppupäivinä.

Nyt ollaankin siinä vaiheessa että sain sotajoukoiksi yhden valtakunnallisen vammaisyhdistyksen (Suomen Kipu ry), yhdeksäätoista päijäthämäläistä vammais-ja potilasjärjestöä edustavan Link ry:n toimijoineen. 

 

Elokuussa sit tästä aiheesta lisää. Kandee pysyä linjoilla. 

***

Just tänään on melkoisen merkittävä vuosipäivä. Tää luola on tullut kolmentoista vuoden kunnioitettavaan ikään. Milloin kiivaammin, milloin harvakseltaan Liskis on täällä pohtinut maailmanmenoa, itkenyt, hauskuuttanut lukijoita, kertonut kauhutarinoita elävästä elämästä ja vähän kipaissut kuoleman kanssa tanssimassa.

Kiitos että olet kulkenut kanssani tämän matkan tähän asti, toivon että viihdyt luolassani tulevaisuudessakin. Koskaan ei tiedä mitä jännää Liskiksen näppikseltä milloinkin putoaa.

 

 Tässä inteeriöörissä mä usein aamu- ja ehtookahvini kissojen kanssa nautin. Päiväseltään tää etelä--lounaaseen antava uloke talon seinässä on liian lämmin.

Anonyymiä vihaa

 Edesmennyt ystäväni Katili tapasi aina paheksua jos johonkin blogiin ei ollut kommentointimahdollisuutta. 

Häneltä oikeastaan sain ensimmäisen oppini somen käytöstä ennen facebookia, twitteriä, instaa...

Some on nimensä mukaisesti sosiaalista toimintaa, kanssakäymistä. Sikäli tervettä ja mielenkiintoista että et välttämättä voi olla ensinkään varma kenen kanssa kommunikoit. Erittäinkin meillä pseudoina toimivina bloggareina bloginimi on se todellisuus jonka kanssa ajatuksiasi vaihdat.

Blogistaniassa anonyymius tahi pseudonimen käyttö on ollut aina itsestäänselvyys, moni kiroittaja haluaa tuoda ajatuksensa, aatemaaimansa tahi hyvinkin intiimit henkilökohtaisuutensa julki sekoittamatta todellista henkilöllisyyttään asiaan josta puhuu.

Itse kammoan facebookissa pseudonyymeä, nimimerkkejä, erityisesti kyrillisten aakkosten käyttöä profiilissa. Vaikka nimi olisi oikeakin, vain kirjoitusmuoto on feikki. Minun profiilini on siellä raivojulkinen; https://www.facebook.com/jaana.karmalavanamo/

Kun itse kirjoitin ensimmäisen blogitekstini heinäkuussa 2008 en vielä tuntenut somen kaikkia sosiaalisia sääntöjä, tunsin vain netiketin, jota olen pyrkinyt ja halunnut noudattaa siirryttyäni aikanaan facen puolelle. En kuitenkaan halunnut ihan omalla nimelläni avata tuntojani, blogonimekseni tuli Liskonainen. 

Sillä nimellä Katili minua blogissaan kutsui. Hän kunnioitti haluani pysyä siihen aikaan nimettömänä ja toisaalta, hän ei halunnut yhteisistä jutuistamme kertoessaan ilmaista henkilöäni. Olen blogini ihan alkuvaiheessa kertonutkin blogonimeni syntytarinan mutta onhan siitä jo kauan, uusinta ei ole haitaksi.

Ja mistä tämä Liskonainen lopulta Katilin varastoon päätyi?

Kas, olen ollut reptiiliharrastaja vuosia, niin yksityisenä kuin lemmikkiliikkeen eläintenhoitajana. Kaulaani on tatuoitu itsepiirtämäni sisilisko joka on minulle hyvin tärkeä. Se tietämättään symboloi minulle selviämistä, uudistumista, yks yhteen, kuten reptiili kykenee kasvattamaan katkenneen häntänsä tilalle uuden. 

Ja miksi reptiili häntänsä hukkaa?

Olen kotonani omin silmin nähnyt miten ja miksi hännän kadottaminen tapahtuu. Se ei ollut kaunista katseltavaa, mutta luonto hoitaa asiat omalla tavallaan.

Kaksi urospuolista phelpsin gekkoa riitasille ryhtyivät ja alakynteen jäänyt harhautti hyökkääjää nakkaamalla hännänpäänsä kiville. Siinä se häntä sit heilui ja hyppeli ja hyökkääjä odotetusti sen kimppuun kävi. Lopulta molemmat jätkät jäivät henkiin, toinen puolihäntäisenä toinen kokonaisena. Puolihäntäinen ajan mittaan kasvatti uutta hännäntynkää itselleen.

Niitten tyyppien nimet olivat Niki ja Lauda.

Vaan palataanpa takaisin nimettömyyteen.

Olen hyvin huolissani mutta myös pahoillani siitä että tämän päivän somessa on ajauduttu täydelliseen holtittomuuteen niin nimen, nimimerkin kuin valeprofiilinkin kanssa.

Toimin usean fb-ryhmän ylläpitäjänä ja moderaattorina ettekä saata uskoa minkälaista sontaa me ylläpitäjät saamme ryhmistämme siivota! Useimmiten se sonta on kuitenkin ihan oikean ihmisen ihan oikealla nimellään tuottamaa. 

Miten maailmassa ja missä vaiheessa omalla nimellä loukkaavien, rasististen ja muuten vaan törkyisten "mielipiteiden" julkaiseminen muuttui hyväksyttäväksi?

Missä helvetinkohtaa medioiden keskustelupalstat ja some saivat täyttyä sontaisesta vihapuheesta? 

Ja mitä vittua se vihapuhe ylipäätään on? 

Mistä se syntyy?

Mulle on ihan turha tulla sanomaan että kunihmisetvoiniinhuonostieikäoletöitä.  Ei se tästä johdu eikä ole edes alkanut.

Se vaan on puolihuolimattoman vaikenemisen myötä tullut osaksi yhteiskunnallista debattia. Luikerrellut suomenkieleen. Ikäänkuin vaivihkaa hyväksyttynä poliittisena aseena, työkaluna. Mutta ihan niin kuin ammoin keksitty tuli, sen piti olla hyvä renki poliittien agendan vahvistukseksi, mutta tulen lailla se karkasi isännäksi, todella huonoksi isännäksi joka on lähestulkoon tuhonnut koko keskustelukulttuurin maassamme.

Miten niin tuhonnut?

No siten niin että tämän viimeisen kuuden vuoden aikana rauhassa voimiaan kerännyt vihakulttuuri kasvoi niin isoksi ja vahvaksi että se on tasavertainen kilpakumppani, paikoin vahvempi, asiaperustaisen debatin kanssa. 

Jos annamme vielä tämän suuntauksen jatkua emme sitä saata enää pysäyttää. Valhepropagandan esiinmarssi on ollut niin nopea ja musertava että siihen eivät auta enää edes tasavallan presidentin vaimeat, jopa anovat tolkunpuheet. Eivätkä nimenomaan ne tolkun puheet, jotka muutaman vuoden liikuttuaan ihmisten kielillä näyttävät jo surkealta vikinältä.

Okei, sain pahimman kuikkuni puretuksi, Vielä olis paljonkin sanottavaa, vaan josko sinä, juusi SINÄ, lukijani kertoisit oman näkemykseni, kertoisit minulle ja muille lukijoilleni mitä tekstini tällä kertaan mielessäsi liikautti?

Oisko silleen hyvä?

Loppukevennyksenä suloinen iltasuukko joka toistuu jokaikinen ehtoo mun luolassani <3

Entä jos?

Vähän nyt hämmästelen suhtautumistani tulevaan operaatioon.
Se on sellai hybridileikkaus. Suonensisäinen operaatio tehdään läpivalaisuohjauksessa, sanotaan yhdessä opinnäytetyössä.

Homma menee silleen että nivustaipeesta ohjataan peittostentti kohteeseen - tuossa opparissa käsitellään vatsa-aortan pullistumaa, siis tappavaa aneurysmaa ja sen hoitoa. Se on menestyksekäs hoitotoimenpide josta ei jää edes arpia eikä mitään leikkauksenjälkeisiä tehohoitoja tarvita. Onnistuneen operaation jälkeen tyrehdytetään valtimon vuoto ensin ihan nyrkein painamalla ja sittemmin muutaman tunnin hiekkapussin alla makoillen. Pari-kolme vuorokautta täysihoidossa makoilua ja himaan. Tälleen sen kuuluis kulkea.

Mutta kun liskonaisen kohdalla juuri mikään piuha ei ole enää vuosiin ollut ohjekirjan määräämässä kehonkohdassa, meillä tulee olemaan mutkia matkassa. Ensinnäkin kirurgin on päätettävä käydäänkö alkuperäisen, väkivalloin rikotun suonen kimppuun ja koitetaan rassata sen yli kuuden sentin mittainen arpikudos tiehensä tällä hybridimenetelmällä. Vaikka mm. ASO -tautia on tällä keinoin hoidettu, ei tietääkseni juur mulle suunniteltua toimenpidettä ole tässä maassa kelleen tehty.

No, ihan simppeliltähän tuo kuulostaa, mennään vaan rassin ja harjan ja rikkalapion kanssa rikottuun suoneen ja kaavitaan se puhtaaksi? No eipä se ihan tuolleen käy. Siitä oltiin kirran kanssa tavatessamme liikuttavan yksimielisiä. Myös siitä että sanoin suoraan epäileväni vaihtoehtoa a) kun muistetaan että se arpikudos on saanut siellä suonessa vahvistaa itteään lähes 21 vuotta. - Tosiaan, joo, tuumasi Pale -kirra. Vaihtoehtona c) voitais tietty putsata niitä proteeseja, eihän se stentti tiedä onko se luonnonsuonessa vai goretexissa.

Näitä proteeseja mun sisuksissa sit piisaakin valittavaksi. Niitä risteilee tuossa oikeassa kyljessä useampikin sen alkuperäisen suonen rinnalla, siellä on myös takajalasta - siitä vaurioituneesta - irrotettu yli puolen metrin mittainen laskimonpätkä joka sekin meni juntturaan vajaassa puolessatoista vuodessa. Niitä on myös vasemmalla puolen ja yksi risteilee vattan poikki kun piti kokeilla josko se valtimoveri liikkuis ketterämmin sitä kautta oikeaan takajalkaan. Ei liikkunut kuin tovin. Ensin tuli liitoskohtaan iso, todella iso aneurysma ja kohta perään se tappajabakteeri. Kun mun elimistöni ei noita vierasesineitä siedä. Tulkitsi oman luvatta otetun kapineenkin asiaan kuulumattomaksi ja melttasi sekä keräsi huomiota kivuin ja kouristuksin kunnes lakkasi tykkänään verta kuljettamasta mihinkään.

On olemassa myös Plan B. Yhdistetään hybridihoito perinteiseen kirurgiaan. Se on jo ajatuksena vastenmielinen. Akka lähestulkoon sahataan kahtia sekä pitkin että poikinpäin, viimeksikin hakasia poistettiin leikkaushaavoista likemmäs sata.

No, perjantaina ollaan viisaampia. Toivottavasti.

Vaan takaisin otsikkoon.

Entä jos.
Entä jos oikeesti käviskin niin että PÄKSin verisuonikirurgin yltiöpäinen ennuste muuttuisikin todeksi ja oliskin molemmat jalat ehjinä käytössä. Mitä mä ensimmäiseksi tekisin niillä toimivilla jaloillani?

No hitto!
Mettään menisin, sieneen, saattaisin ihan hurjaksi ryhtyä ja kyykkiä myös marjasatoa lakkariin. Ai, se olis ihanaa. Edellisestä sieniretkestäni Harley Parkinsonin kanssa on jo kaiketi kolme vuotta.

 Tää eläköitynyt tyyppi on vieläkin maastokäytössä. Siis oletan että vielä yhdessä pääsemme metsään.

 

 Tässä istun enkä muuta voi. Olin liian kaukana Harrikasta kun jalka petti. Sain ryömityksi lähimmän kannon nokkaan näkyville ja soitin McGyverin keräämään sekä sienet että mut talteen.

 

Sit kun saalis olis asianmukaisesti säilötty hankkisin fillarin ja... eiku, eihän se ole hyvä idea. Mun päänihän meni siitä kohtaa rikki, en oppinut koskaan ajamaan fillarilla, kuntopyörälläkin onnistuin kaatumaan. Kuntovehje ei kaatunut, vain minä koska pää ei kestänyt polkemisessa tarvittavaa ristikkäistä ja vuorottelevaa liikettä.

No ainakin tanssimista kokeilisin, mun lempiliikuntamuotoni ihan lapsesta asti. Ei mun aivot oikein sitäkään ymmärtäneet, siis kymppitansseja, mutta aina on hyvä kokeilla. Vedessä mä liikun tälleen puolikkaanakin kuin saukko, siis uimasille. Pyykkihuolto helpottuis kun pääsisin keskenäni pyykkitupaan, tiskit hoituis yhdellä seisomalla eikä pahimmillaan kahden päivän mittaan niinku nyt.
Voi, ihminenhän voi kahdella takajalalla tehdä vaikka mitä!

Mutta kun se ei mahda toteutua. Tuon ongelman kanssa on kupattu kuukausia, jopa vuosia ennenkuin sitä traumaa on edes kuvattu ja joka kerta on kauhistuttu että herranjestas, nyt on kiire. Seuraavalla kerralla sama juttu, joskus nopsempaan, joskus, kuten tää perjantainen homma, vei ekasta lääriretkestä 11 kuukautta ennen kuin saan taas vähän apua. Joka jumalan kerta on pitänyt ensin jonottaa tk-aikaa, sit kinuta ABI-mittaus, sit kinuta lähete keskussairaalaan, sit käydä kaikissa mahdollisissa kuvannuksissa ennen leikkuulaudalle päätymistä.
Meidän sotesysteemi nyt vaan on tällainen. Toistaiseksi. Joka paikkaan tarvitaan lähete sieltä alimmalta taholta vaikka kyseessä olis ties kuinka mones toistuva juttu. Mä niin toivon että ne tuolla HUSissa ottaa mut kotilemmikiksi ja sais näitä korjauksia tiiviimpään tahtiin. Toki myös toivon että tää uus sotelaki ehtii parannuksineen aika pian äänestyskuntoon ja pressan siunaamaksi.

Kai mä sen verran ihminen vielä olen vaikka muhun on melkoinen määrä erilaisia varaosia tungettu eri puolille kehoa, että nyt vähän jänskättää.

Tämän tarinan kevennyksenä saatte muutaman taiten niitatun haavakuvan.
Enpä tullut yhden leikkauksen jälkijutuista dokumentteja ottaneeksi, olin niin pitkään niin kipuisa. Silloin nääs avattiin reitit molemmista nivusista ja tottahan ne sit hankki pöpön itteensä. Ei sairaalabakteeria vaan SA Lugdunensiksen. Se kuuluu ihmisen ihon suojavarustukseen hyviksenä mutta jos se pääsee livahtamaan elimistöön se on tarvittaessa tappava.

Lähes kaksi kuukautta niitä leikkaushaavoja hölvättiin, kaiveltiin, putsattiin ja koitettiin sitä pirulaista häätää musta tiehensä että saatais ne ventit umpeen. En suosittele sitä pöpöä. Tätä lajia toimitettiin kolmasti viikossa ja viikonloppuisin tää monilahjakas liskonainen ryhtyi itte haavahoitajaksi.

Ja mitä tekee tää pöpö? Jemmasi ittensä mun sisuksiin iskeäkseen seuraavaan proteesiin, niin että ennen leikkausta kävin silloisen radiologin kanssa taajaan treffeillä kun hää ultraohjatusti imuroi sellaista choronkastikkeennäköistä paskaa mun proteeseista.

Nää pari seuraavaa kuvaa ei ihan ole pornoa. Mutta aika perverssinnäköinen nainenhan musta on noitten puukkojen jäljiltä kyllä muotoutunut. Toki noita taistelujälkiä on muuallakin, pitkin kroppaa.

 Haavahoitaja pyynnöstäni kuvasi viimeisimmän operaation jäljet.

 

 Enpä enää muista täsmällistä lukua mutta likemmäs sata noita hakasia poistettiin. 

 

 Eihän nää niin kaunista katseltavaa ole vieläkään, eivätkä varsinkaan tuoreeltaan

 

Vuodesta 2015 lähtien on tehty, vaihdettu, siirretty, taisteltu aneurysmia ja tappajabakteeria vastaan jotta amputaatiolta vältyttäis. Ihan eka proteesi laitettiin huhtikuussa 2000, kahdeksan kuukautta sen leikkausonnettomuuden jälkeen. Jo siinä vaiheessa syntyivät ensimmäiset korjaamattomat vauriot.

Olis aika nastaa jos tällä kierroksella sais vähän enemmän aikaa kuntoutumiseen ennen seuraavaa. Aina en ole ehtinyt kunnolla toipua leikkauksesta kun taas revitään akka auki ja siirrellään suonia.
Kinttu on oikeesti ihan pilalla ja aika hyvin jos surkastunutkin.

Tällaista pohdintaa tämän yön kulukkeeksi. Puoli kahteen mennessä olin herännyt kipuun kolmasti ja päätin että ei nukuta sit. Meen aamulla samoilla silmillä lääriin ja koitan muistaa mitä varten.

Pientä ja vähän isompaa stressiä ja miten ne hoidetaan.

Meidän kylällä on ollut vaikeuksia lähikauppaan pääsyssä jo parikin vuodenaikaa. Kas kun tuohon lähes naapuriin Fasu pykää uutta Ksylitolitehdasta kaikkine oheisinfroineen. Katu on ollut poikki jo pitemmän tovin, kahta reittiä toki ajoneuvolla pääsee ongelmaa lähestymään. Mutta vain yhteen suuntaan kerrallaan. Joskus - ja nyt loppusuoran häämöttäessa ei mihinkään suuntaan. 

Mä visiteeraan mainitussa kauppakeskittymssä melko harvakseltaan ja joka kerta on näköongelmien kanssa tihruttava jotta missähän tämänpäivän tienylitysreitti kulkee. Ohjaavat liikennemerkit on jemmattu puitten varjoihin ja ovat noin talouspaperiarkin kokoiset. Pääsee pahasti ruostuneita suunnistustaitoja petraamaan rasteja etsiessä kaupparetkella. Kätevää.

 

Tänäänpä olikin sit sellai tilanne että Karmann Ghialle oli unehtunut jättää kulkuväylä tien yli. Tää urheilumalli kun ei viidentoista sentin rotvallista pääse yli mihinkään suuntaan.

Kun siinä pyörin taitavasti itteni ympäri kuin twistaava

Erkki, riensi komeita raksamiehiä ihan kaksin kappalein tyköni ja niin mä sit keltaoranssissa huomiosaattueessa tulin ohjatuksi sinne mihin olin menossa. Toinen pysäytti liikenteen, toinen aukoi portteja. Hyvää palvelua. Kun lopulta sain asiani hoidetuksi oli tilanne vielä järkympi ja päätin pokkana huristella himaan ihan katua, siis ajoväylää pitkin. Se siitä stressistä, se oli vaan tällai pikajuttu.

Vaan tää toinen on vähän mutkikkaampi.

 

Tähän liittyy vahvasti KELA. Ja Kelan omavastuut.

Mun omien laskujen ja matkailujen nojalla mun maksukattoni on täyttynyt, vaan Kelan faileissa sitä ei vaan näy. 

 

Sit tulee se ihme!

Asiakaspalvelun vaimikäsenytniilläonnimeltään täti kuunteli murheeni joka oli siis sellainen että kun matkat on täynnä ja pitäis olla VIP-kortti hyppysissä ei hotsittais maksaa olemattomista rahoista kahden päivän ajoista seittemääkymmentäviittä euroa. Siis yhteensä.

Yhdessä asiaa kaiveltiin ja joo-o, yks varhemmin todistettavasti ajettu matka puuttui Kelan tiedoista. Ei vissiin autoilijalla ole pikkurahan puutetta kun liki 180 egen matkasta ei näy vilaustakaan. Siis laskuna Kelalle.

Sen lisäksi että tää sotku selvis tuotapikaa, oli tätsy vallan ystävällinen ja ihan huumoriveikkokin, niinku minäkin. Laadittiin salainen sotasuunnitelma huomisen ja ylihuomisen varalta ja näin putosi ikävästi hartioita kalvava kivi tiehensä. Kelan asiakaspalveluhenkilöoletetut pyydystää tietonsa ajantasalle mun antamien dokumenttien myötä.

 

Edit Piaf: tässä kohtaa tarinaa on noin tunnin tauko tosielämässä

 

Ne pyydysti oikein kahden asiakaspalvelijan ja yhden kiirekäsittelijän voimin mulle nää omavastuuasiat kuntoon ja vielä lykkäsivät varuiksi maksusitoumuksen perään.

Ja jos joku nyt sanoo että Kelassa ei mikään toimi koskaan (olen usein ittekin ollut perustellusti tätä mieltä) mun on nyt todistettava päinvastaista toimintaa.

Eka puhelu kesti 18 minuuttia ja roiskeet, tokan, kolmannen ja neljännen puhelun kestoja en tullut katsoneeksi. Vielä odotan viidettä vahvistuspuhelua.

Eihän tää nyt hirmu ketterää touhua ole, jos yhden ihmisen yhden asian hoitamiseen tarvitaan kolme palkollista ja rutkasti puheaikaa, mutta ystävällistä ja sangen perusteellista.

Sit puhelu Kelan välityskeskukseen niitä takseja tilaamaan. Lähestulkoon huojennuin tilanteen normalisoitumisesta kun tympeä Aatuksi itsensä esitellyt ääni ryhtyi vastahakoisentuntuisesti mun kanssani asioitsemaan. Jessus että oli vaikeeta saada kolme kellonaikaan sidottua invakyytiä yhdellä puhelulla!

Mä olin itte jo niin uupunut että annoin kulmahampaitteni olla edelleen lepotilassa, mutta jos olisin jaksanut, olisi tää Aatu-poika saanut vähän nauhoitettua palautetta.

Mitä tästä opimme?

Tästä opimme sen että edes saman talon sisällä ei a) tieto kulje, b) asiakkaan kohtaaminen varioi merkittävästi ja palvelu on yksilöstä riippuvainen.

Näinhän asiat ei saa olla.

Toki on upeaa että myös Kelassa saa ymmärrettävää henkilökohtaista palvelua suotuisin tuloksin. Mutta se ei ole upeaa että on asiakaspalvelijan asenteesta, persoonasta ja/tai käytöksestä kiinni miten asiat mainitun puljun kanssa kulloinkin toimivat.

On mulla pari muutakin asiaa Kelan suhteen, täytynee elokuussa leikkauksesta toipuneena laatia Kelan hallintoneuvostolle pikku kirje. 

Ai miksei suoraan ylimmälle taholle? Niinku Aino-Kaisalle, sosiaali- ja terveysministerille?

No siksei kun meillä on tää lakisääteinen marssijärjestys. On edettävä näissä palautteissa byrokratian viitoittamaa tietä. Kattokaas, eihän virheellisestä päätöksestäkään pääse suoraan vaatimaan oikaisua oikeusasiamieheltä, vaan on kivuttava ja turhauduttava vaaralliseen henkiseen tilaan valitusaste kerrallaan.

Totisesti, mun pääparkani eikä pumppuni tahdo jaksaa näitä jatkuvalla syötöllä silmille sinkoilevia ylläreitä.

No, aamutuimaan ennen heräämistä lääriin ja sen maksarin pyydystämiseen, jännä päivä taas tulossa huomisestakin. 

Vaan sen jälkeen on enää yksi yö jou... HUSiin paluuseen. Toivottavasti niillä on perjantaiaamusella riittävästi tajuissaan olevaa salihenkilökuntaa tällä kertaa.

Loppukevennyksenä liikuttavan suloinen ja  vaatimaton auringonkukka mun partsilla

 

Meillä on tällainen käytäntö

EDIT PIAF tässä ensalkuun huomauttaa että tämä jakso on kooste useammasta alkukevään ja kesän mittaan syntyneistä muistiinpanoista. Liskikselle tuli vaan tarve helteen pehmittämänä suoltaa tämä pikku vitutus luettavaksesi.




Perse! 
Seuraa täsmämurinaa jota ei ole pakko lukea, mutta kun ei nyt satu kohdalle muitakaan sopivia kaatopaikkoja – eikös blogi ole sit hyvä juur tähän tarkoitukseen? 

Mä lakkautan aamut. Jos ei ole tapettuja kissoja on umpimielinen silmälääri. Kysyi onko kaikki hyvin näön kanssa ja mä vastasin et ei oo. Ja kerroin miksi. Tää virkaketku käski mennä terveyskeskukseen. Sain hädin tuskin hillityksi itseni.... Väärintulkinnat (alan epäillä niitä tahallisiksi) jatkuu täällä kotona. Yrttipenkkiin on asuttunut muurahaiskeko ja muutenkin vituttaa. Katkeran suloisen tunteen toi neuvonpyyntö entisen kotikuntani suunnalta julkisen perhospuiston perustamiseksi.

Tapettuja kissoja?
Eilennä.. eiku maanantaina löytyi naapurista, siis metrin päästä mun tyynystäni - vain seinä välissä - muumioitunut kissa. Ilmeisesti nälkään, janoon ja kylmään kuollut kattipolo. Tuttu kisu jonka veli ja sisar asuvat mun luonani. Itse asukas oli häipynyt jo ennen lumia...
Viranomaiset nyt asiaa hoitavat. Aika raju eläinsuojelurikos ja laiminlyönti luontokappaletta kohtaan.

Umpimielinen silmälääri?
Minulle toistaiseksi tuntemattomasta syystä tänään aamusta oli soittoaika keskussairaalan silmälääriltä. Sen piti olla jo viikko sitten vaan eipä kuulunut. Tiedusteluuni vastasi osastosihteeri että ei hän vaan tiedä. Sit oli hetken hiljaisuus ja tää täti sit tiesikin että joo, tää on siirretty viikolla eteenpäin. On kuulemma kyse neljän kuukauden tarkastuksesta.

Lääri kysyi jotta mitenkäs nyt uusien lasien kanssa, olenko ne jo saanut hankituksi ja onko mitään ongelmia?
On, sanoin ja kerroin mikä on ongelmana.
Ja mitä vastaa tää lääri!
Mene terveyskeskukseen, siellä hoidetaan kokonaistilanne. 
WTF, sanois amerikoistunut nuoriso tähän.
Siis mikä kokonaistilanne? 
Näköongelmista?
Mä siihen että kuule, kuinka pihalla sä oikein olet? Ei terveyskeskuksessa ole vuosikymmeniin hoidettu kokonaistilannetta, mitä sä puhut? 
No en minä nyt muuta neuvoa voi antaa, vikisee lääri linjan toisessa päässä. Otat terveyskeskukseen yhteyttä.

Mun kulmahampaat alkoivat kutista vaarallisesti, mutta sain hillityksi itseni vielä.
Mä hyvin viileästi muistutin että kuule lääri, sä soitit ja kysyit onko asiat kunnossa ja mä vastasin et ei oo. Ja sit sä käsket mennä terveyskeskukseen? Miksi sä ollenkaan soitit?
No meillä on tälläinen käytäntö ...

"Meillä on tällainen käytäntö" on lause joka saa mut poistamaan varmistimen, sanottiinpa se missä hyvänsä. Viime aikoina olen kuullut kylliksi tuota perustelua alueeni kuntatyhmän vammaispalvelusta. Sillä mantralla on perusteltu evääviä päätöksiä toisenkin kerran ja melko monelle. Lainsäädännön ja vammaispalvelujen järjestämistä koskevan asetuksen kanssa tuolla lauseella ei ole minkäänlaista yhtymäkohtaa.
Tällaisen "ohjeen" mukaan toimitaan aivan liian monessa kunnassa ja kuntayhtymässä eri puolilla maatamme. 


Vammaisasioihin liittyy vahvasti myös vammaislain uudistus joka levisi taivaan tuuliin yksintein edesmenneen hallituksen soten kanssa samoilla siivillä.
Yksi tärkeä epäkohta nykylaissa on noussut esiin. Tavoitteena on siis saattaa kehitysvammaisten huoltolaki ja nykyinen vammaispalvelulaki saman katon alle. 

Kivuttomasti se ei tule käymään.  
Jo pelkästään potilas- ja vammaisjärjestöt ovat liikuttavan erimieliset sellaisista perustavanlaatuisista kysymyksistä kuin itsemääräämisoikeus ja vaikkapa voimavararajaus. 
Mitä ne tarkoittavat? Kuolevaisellehan itsemääräämisoikeus on selvää pässinlihaa, senkun hoidan asiani ja sillä selvä. Ei kellään ole siihen nokan koputtamista. 
Mutta annas kun ihmispolo on saanut käsiinsä kortit jotka syystä tahi toisesta panevat kapuloita elämän rattaisiin! Kehitysvammaisuus, vaikea muu vammautuminen, pitkäaikaissauraus - vasitenkin jos se on etenevää laatua - sysäävät ihmisen auttamatta yhteiskunnan huomaan.

Yhteiskunta puolestaan luulee olevansa kaiken yläpuolella. Silleen luulee voivansa sanella ihmisen pienimmänkin tarpeen ja sen onko se nimenomainen tarve välttämätön arjen hyvinvoinnin kannalta.

Jotta tästä ei uuvuttavan pitkää tarinaa sikiä, käsitelläänpä vaikka VPL 8§:n asiaa, lakia vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista. Niistä kuljetuspalvelua.

Tässä törmätään "meilläontällainenkäytäntö" -mantraan järjestään.
Vaikka asetuksessa nimenomaisesti alleviivataan että tämä palvelu on vaikeavammaiselle subjektiivinen eikä millään muotoa saa olla määrärahasidonnainen, se kuin ihmeen kaupalla lukuisissa kunnissa ja peruspalvelukuntyhmissä sellaiseksi asettuu.

Mikäpä on se välttämätön tarve arjen hyvinvoinnin kannalta?

Ensinnäkin vaikeavammaiselle myönnetään mainitun lainkohdan nojalla peräti 18 yhdenesuuntaista matkaa kuukaudessa. Vähintään. Vaikeavammainen saa siis poistua kotoaan yhdeksän kertaa kalenterikuukauden mittaan - onhan kotiinkin päästävä.

Jos välttämättömään hyvinvointiin kuuluu viikoittainen vesijumppa siihen hupsahtaa kahdeksan matkaa. Eikö vain?

Jos vaikeavammainen tahtoo käydä pyhäisin messussa (olipa kirkkokunta mikä hyvänsä) siihen kuluu toiset kahdeksan matkaa. Pysytkö laskuissa?

Nyt tuleekin varsinainen dilemma.
Mihin maailmassa vaikeavammainen saa tuhratuksi jäljelle jäävät kaksi matkaansa?

Mutta jos vaikeavammainen haluaa käydä ostoksilla, teatterissa, apteekissa, kaljalla, kylässä tai muuten vaan hengailemassa kylillä on otettava laskutikku tahi exel -ohjelma avuksi voidakseen tarkoin suunnitella tulevan kuukauden menonsa.

Yksi vaihtoehto on tietenkin ruinata mahdollisilta autoilevilta kavereilta kyytiä milloin minnekin mutta sekin on vähän saantosaaliissa. kuinka monen sinun kaverisi auton takahutlariin saa tungetuksi rollaattorin tai pyörätuolin? 

Jätän sinut nyt pähkäämään tätä pikku probleemia. 
Jutellaan seuravaksi vaikka henkilökohtaisesta avusta joka sekin meille pitäisi vammaispalvelulain nojalla turvata...

Terapiakissani Tytti-Pytti pitää Dieterin Mamille aina lämpimänä ja lähtövalmiina.
Erityisen tähdellinen palvelu näillä lähes kolmenkymmenen asteen helteillä---

Kipu kuolee huutamalla, alastomana lattialla, sanotaan.

Mutta kun lattiat on olleet toista kuukautta varsin pesemättä ja jos vaikka lattialle jotenkin pääsisi - alastomana tai vaatteissa, ihan sama - sieltä ei omin neuvoin pääse ylös.

Tänään on olut ulkona niin kuuma ettei tällaisen kipupakkauksen ole terveellistä sinne mennä. Olen siis tuijotellut huusholliani sillä silmällä jotta mihin mun kivut tänään sallii koskea.

Olohuone - liian iso
Keittiö - sama juttu
Makuuhuone - ei jaksa eilisten pyykkien viikkaamisen jälkeen
Eteinen ja halli - luudittu pahimmat
Työhuone - hmmpyh
Kylppäri ja sauna - olkoot saunan pölyt keskenään, en sauno ja kylppäri putsataan jokaisen suihkun jälkeen
Vessa. Joo. Ne puolitoista neliötä on varmaan ihan hyvä.

No ei oikeesti. Mutta nyt olen jo kolmanneksen urakasta tehnyt, vain kahdella tauolla.

Mun vammaispalvelun "palvelusuunnitelmassa" lukee että hoitaa kotityöt itse, ei tarvitse avustajaa eikä arvitse invataksia kun kulkee kodissaan ilman apuvälineitä.

Ai saatana sittenkin!

Jos mä sittenkin sinne lattialle...

Tulisko joku mut hinaamaan sieltä ylös kun kipu on kuollut?
Tai mä itte?

https://www.youtube.com/watch?v=C6TziNqvVPs

Poliisi palvelee ja kesäpaniikki

Teinpä tässä juttua irtokoirista ja niiden aiheuttamista vaaratilanteista.
Olen jo varhemmin kuullut (kuunnellut) tarinoita yksittäistapauksista ja olenpa itsekin Roosani kanssa joutunut kiusallisiin tilanteisiin irrallaan juoksentelevien haukkujen vuoksi. Keväällä irrallaan ollut dobberi repi ystäväni kiinanharjakoiran niin silpuksi ettei eläinläärikään enää voinut auttaa.

Jutun vakavoittamiseksi tuumin haastatella myös poliisia, jotta saisin virkavallan suusta muutamia asioita.

Jep. Sitten vaan maanantaiaamuna yhdeksän jälkeen soittamaan Riihimäen poliisin puhelinnumeroon. Sitten soitin toisen kerran. Sitten kuudennen kerran. Ei vastausta. Soitinpa Hämeenlinnan poliisilaitokselle, varattu... uudestaan Riksuun ja niin edelleen. Vaan kohtapa Hämeenlinnasta kuului: "poliisipolisen", verrattain laiskasti. Esitin asiani ja pyysin yhdistämään henkilölle joka näitä asioita hoitaa. "Se on varmaan joku tutkija...heetkineen" seurauksena pitkä mykkä istunto, jonka muutaman minuutin kuluttua katkaisin.

Kirjoitin samaan aikaan muita juttuja puhtaaksi ja kokeilin puoli yhdentoista maissa vielä kerran molempiin numeroihin saamatta minkäänlaista vastakaikua. Lopulta hokasin Kanta-Hämeen poliisin nettisivujen sivupalkissa vaihteen numeron ja sieltäpä heti kahdennenkymmenennen hälyytyksen jälkeen kuului jio tutuksi tullut "poliisipolisen" (huomaa: ei sanaväliä) ja taas kerroin asiani. Vihdoin laiskan ja kyllästyneen oloinen miesääni vastasi muminalla ja kerroin taas kerran asiani: Liskonainen Lopen Lehdestä, hei päivää..." Vastaus oli kaikkea muuta kuin odotin, mies totesi ettei hän voi sanoa mitään asiasta, kun hän ei hoida tätä asiaa, ei hän voi toisen asioista lausua. Pitää soittaa Hämeenlinnaan. Jaa, mutta Hämeenlinnaanhan minä soitin ja sieltä yhdistettiin tänne. Vaan tämä miespä osasi kertoa ihan oikean ihmisen nimen ja tietenkin kiitin ja pyysin yhdistämään. Ei me täältä voida yhdistää Hämeenlinnaan. Aha?

Olin jo tullut äänitutuksi keskustädin kanssa, enkä voinut välttää kevyttä ivallisuutta äänessäni kun esitin itseni ja kerroin nyt itse tietäväni kenen kanssa haluan puhua.
Lopulta sain ystävällisen komisario T.L:n toiseen päähän puhelinta ja haastattelu sujui mallikkaasti. Kiitos komisariolle, jos satut lukusille.

Tämä viimeinen puhelu alkoi lokin mukaan klo 10.56.

***

Väliajalla ennen tanssin alkua oli pihallakin melkoinen vilske, pihapelit, makkaragrilli ja ystävät kiinnostivat.

Viikonloppu meni ihan normaalisti. Perjantaina kävimme siellä Kalamyllyllä, launtaina nautin vanhanaikaisista iltamista Pilpalan Kesäjuhlilla ja sunnuntaiaamuma sain aikaiseksi mennä messuun.

Se olikin jännä juttu. Se messu. Taisi olla ensimmäinen kerta tänä vuonna, kun olin pyhäaamuna tuollaiseen aikaan hereillä. Mutta olivat sillä välin uudistaneet messua. Kuin olisin ollut ensi kertaa asialla, mutta tovin kuluttua huomasin pitäväni tästä uudesta kovasti. Vuorovaikutteisempi, seurakunta oli tiiviimmin mukana. Messu oli antoisa. Myös tekstinsä puolesta. 5. sunnuntai Helluntaista on armahduksen päivä, kun osaisimmekin antaa anteeksi ja armahtaa, mutta ihminen tänä päivänä on sittenkin niin sääntöjen ja yhteiskunnan puristuksessa, ettei armoa juuri tunneta.

Tyylikkäät maamiehet valmiina tarjoilutehtäviin.

Sunnuntai kuitenkin jatkuin entisen kyläni Läyliläisten maa-ja kotitalousseuran Suvipäivällisillä, jotka nyt pidettiin 31. kerran. Hauskaa siellä oli se että rouvasväki keekoili juhlavieraina miesten toimiessa tarjoilijoina ja "emäntinä". Tätä minä kutsun vilpittömäksi tasa-arvoksi. Nyt osaavat paremmin kunnioittaa toistensa hommia seurassa.

Harvalla koiruudella on mahdollisuus näin hulppeaan omaan pihaan, about 100 neliötä.

Seuraava kyläilypaikka olikin edellä mainittuun koirajuttuun liittyvä haastattelu, joka lopulta muuttui ihan seurusteluksi autoa odotellessa. Niin paljon oli emäntäni kanssa yhteistä että totesimme olevan aiheellista tutustua lisää.

Romeo VIII hyppää tyylikkäästi.

Aikanaan Läyliäisten ratsutallin omistaja tuli minut noukkimaan matkaansa.
Tämän kesän ohjelmaani kuuluu nähkääs loppilaisten tallien esittely ja aloitin tästä täysihoitolatallista, ravitallit sitten tuonnempana.

Mutta odotellessani lopulta Ullan Baarin terassilla Päivi-taksia oivalsin yhden tosi suuren ja tärkeän asian.

MINULLA EI OLE KESÄPANIIKKIA!

Ei ollut kyllä enää viime vuonnakaan. Luulen tälleen harrastajapohjalta että syynä saattaa olla muuttaminen pois, "helvettiinpoisi" niin kuin Kääpiö pienenä ilmaisi asiat, -liäisistä. Sinnehän juutuin nalkkiin kuin Odysseus harharetkillään yhdeksitoista vuodeksi. Olisiko se pakkopaikka vaivannut vai vaivasiko se että jouduin aloittamaan uuden elämän uppo-oudossa paikassa (kodissa)? Mene tiedä, mutta kehoni suhtautuu elämään täysin tyynesti, syke on normaali eikä mitään paniikkikohtauksia esiinny. (Nyt ei oteta lukuun tähän vuodenaikaan kuuluvia fibromyalgia- ja iskiasoireita tai allergiaa jotka vähän hidastavat...)

Herralle siitä suuri ja nöyrä kiitos!

Joulukuun viides päivä

Joulukuun viides päivä, Itsenäisyyspäivän aatto.

Tämä on yksi NIISTÄ päivistä vuodessa. Vähän niin kuin syyskuun 28. päivä.

Tähän päivään liittyy iloa, hämmennystä, jännitystä, tyrmistystä, surua...

Epäjärjestyksessä tulevat mieleeni toisen avioliittoni solmimispäivä, sen päivän seikkailut taitavat olla ihan oma tarinansa, mutta jätetään omaan arvoonsa(?).

Tänä päivänä, kuusitoista vuotta sitten ryhdyin loppilaiseksi. Silloinen puoliso ja apujoukot muuttivat kamppeita Orimattilasta uuteen kotipitäjään, Liskonainen emännöi Lopen Harmonikkojen Itsenäisyyspäivän tanssiaisia. Olimme muuttamassa Jokiniemen Urheilutalolle, jossa sekä sisäurheiltiin, pidettiin häitä ja hautajaisia ynnä tällaisia tanssiaisia. Siihen tupaan sittemmin asutin silloisen pitopalveluni, Velhon Keittiön.

Aikaa kului, pitopalvelun aika tuli täyteen, olisi pitänyt laajentaa, investoida ja ottaa palkollinen. Ei innostanut, kun edellisen konkurssin maksaminen oli vielä vaiheessa. Siispä ryhdyin taas itse palkollisena myymään viinaa. Ravintolassa.

Tuli taas vuosi, jolloin ne samaiset Harmonikat tulivat tanssittamaan kansaa Urheilutalolle. Samana ehtoona piti oleman päälliköimäni ravintolan asiakaspikkujoulujuhla. Niinpä pestasin pari käyttämääni keikkalaista hoitelemaan tanssiaiset ja itse menin sinne kapakkaani. Aamutuimaan käytiin tyttären kanssa viimehetken hankinnoilla ja kahvilla työmaallani. Pomoni toi kauhistuttavan uutisen: yksi asiakkaistamme oli männä yönä ammuttu hirvikiväärillä hengiltä. Myös henkilökohtainen ystävä sekä lasteni ja silloisen vävyni rakas ystävä.

Tanssit meni ihan hyvin, karnevaalihenkiset pikkujoulukalaasit muuttuivat muistoillaksi. Onneksi olin palkannut ammattilasbändin, joka puhelinsoitolla osasi muokata ohjelmistonsa tilanteen mukaiseksi. Ilta oli raskas. Seuraavan maanantain tentti meni ihan plörinäksi.

Tänä päivänä olen usein tavannut käydä kirkkomaalla tervehtimässä vainajiani. Tänään en mennyt. Jos ette kerro kenellekään, silmätulehdus näyttää olevan uusimassa ja kuume huilaa kolmenkymmenen kuuden ja kolmenkymmenen seitsemän ynnä -viiden välillä. Olo on aika kurja. Vähän sitä helpottaa oivallinen kuuma glögi. Onneksi keskiviikkona on jo se, SE, lääri.

Pitkästä aikaa loppukevennys, olkaapa hyvät:


Tytti päätti että juuri nyt on oikea aika kertoa Roosalle rakkautensa ja huolenpitonsa määrä ynnä vakavuus. Tässä vaiheessa Roosa tosin oli jo hermostunut salaman läikkeeseen ja siirtänyt itseään sivummalle. Tytillä ainakin on kovin omistava ilme. Klikkaa kuvaa, niin huomaat.

Oskarinpäivää

Eilen alkoi talvisota. Siis 71 vuotta sitten.

Eilen juhlittiin myös Lopen Eläkeläisten kolmekymmentä viisi vuotista taivalta jäsenistönsä etujen puolustajana ja virkistyksen antajana.

Kekkerit olivat niin tärkeät että oikein pukeuduin. Laitoin hiukset ja sonnustauduin perintökoruun. Olin paikalla myös toimittajana. Ja jäsenenä, tietty.

Kolmekymmentä viisi vuotta on melkoisen pitkä aika. Tuolloin oli eläkeläisten asema vielä aika lapsenkengissä, jos nyt ei tänä päivänäkään erityisen herkullinen. Johduin pohtimaan asiaa uudelta kantilta kun kuuntelin valtakunnan Eläkeläiset ry:n liittovaltuuston jäsenen, Lipposen Olavin tervehdyspuhetta. Muudan valistunut eläkeläinen moitti haastamista kuivaksi ja tylsäksi mutta minulle se antoi uudensuuntaista ajattelemisen aihetta.

Onhan tosiaankin silleen että juuri nykyiset eläkeläiset ovat tämän maan rakentaneet sotien jälkeen sellaiseksi mitä se vielä tovi sitten oli. Nykyiset eläkeläiset ovat juurikin niitä jotka kiskoivat sodan runteleman ja hurjiin sotakorvauksiin syöstyn maan tolpilleen. Juuri he antoivat sysäyksen taloudelliselle turvallisuudelle, terveydenhoidon kehittymiselle, ammattiyhdistysliikkeen uudelle nousulle. Juuri nämä ihmiset puursivat maamme tämän päivän korkean koulutustason eteen. Nämä ihmiset halusivat antaa lapsilleen kaikkea sitä, mistä itse olivat sodan jaloissa syntyneinä ja lapsuutensa viettäneinä jääneet paitsi.

Pateettista vai?
Toki on, mutta tottakin. Minulle, ennen aikojani eläköityneelle, yhdistyksemme pikkusiskolle, syttyi oivallus.

Mieleen vilahti myös lapsena monasti kuultu tarina vanhasta isoisästä, jonka vapisevissa käsissä ei enää puurolusikka säällisesti pysynyt ja joka siirrettiin tuvan sivupenkille savikipon ja puukauhan kera aterioimaan. Samalla lailla tänään yhteiskunta pyrkii voimallisesti toimimaan eläkeläistensä kanssa. Mauri on hommansa hoitanut, Mauri saa mennä.

Mutta miksi ihmeessä?

Siksi ihmeessä, että rahaa ei ole. Tai siis onhan sitä, hurjastikin. Mutta se kiertää osakkeina, optioina, summina, erinä taskusta ja salkusta toiseen. Se ei enää palvele tämän maan ja yhteiskunnan rakentamista. Se ei enää tuota. Eläkeläinenkään ei enää tuota. Rahalla joka ei tuota vaurautta kierrättäjänsä taskuun voittona ei ole mitään arvoa. Eihän sitä [rahaa] tietenkään voi tuhlata vaikkapa terveydenhoitoon, vanhusten hoivaan... eihän sellainen löperyys tuota voittoa osinkoina, eihän?

Siinäpä yksi hyvin yksinkertainen selitys. Myönnän, naiivi myös. Verotus on tässä maassa pyhä toimitus. Joka tienattu penni lasketaan tarkkaan, jotta kuningas saa mitä kuninkaalle kuuluu. Ja jos tuloista ei voi enempää otetaan otetaan avuksi välilliset verot. Ruokaa verotetaan raskaammin, energiaa verotetaan raskaammin, ja yksi mitä en ole ikipäivänä ymmärtänyt, on etuuksien verottaminen.

Mietitäänpä nyt. Ihminen on päivätyönsä tehnyt, maksanut veronsa, kouluttanut lapsensa ja on ansainnut siitä palkan. Tai ihminen on kaiken tuon jälkeen joutunut kilometritehtaalle, tai sairastunut, tai ryhtynyt uhkarohkeasti raskaaksi. Toimeentulo romahtaa. Mutta verottaja hamuaa silmät kiiluen näistä pienistä roposista muhkean saaliin.

Eihän tässä maassa muuten saada mitään pyörimään. Ei yrityksiltä voi, varsinkaan suurilta niin kovasti veroja nyhtää, pakenevat muualle ja jättävät työntekijänsä tänne ihmettelemään ja maksamaan korvauksistaan sitä veroa. Eikä sijoittajiltakaan veroja juuri irtoa. Niitä rahoja tarvitaan sijoitusten pyörittämiseen ja suurempiin tuottoihin. Jos niitä tuloja aletaan samassa suhteessa verottamaan kuin vaikkapa juuri eläkkeitä, kaatuisi vissiin koko valtakunta nurin.

Niinhän se on että yhteen suuntaan kumartava näyttää takalistonsa toisaalle. Tässä maassa porvarihallitus kumartaa pääomalle ja muut saavat pidellä nenäänsä.

***

Justiinsa joo. Taisi Liskis taas vähän innostua. Riehaantui suorastaan.

Viime aikoina ei ole vuorokausirytmi oikein ollut kohdillaan. Tänäänpä (siis eilen) olin siis ensi kertaa ihmisten ilmoilla pitkään aikaan. Reissu kesti kaikkineen iltapäivä kolmesta tuonne liki kymmeneen. Takajalka takkuaa ja pistely on ällöttävää. Väsyttää vietävästi, mutta ei nukuta. Enkä siis edes yrittänyt tuoreeltaan mennä petiin pyörimään. Olen tässä lueskellut maailman ja maan uutistarjontaa, pelaillut mahjongia, juonut glögiä (aina vaan terästämätöntä) ja polttanut ihan liikaa.

Aamusella ajattelin kaikesta huolimatta kömpiä säälliseen aikaan ylös, juoda kahvini, käydä kaupoissa, leikkiä vähän kotia, ettei McGyverin ihan kaikkea tarvitse yksin hoitaa.

Ja sitten ajattelin juoda saavillisen glögiä. Punaviiniglögiä. Pohjaksi teen taas:

"Velhovuoren glögi

Tänään on juuri oikea aika keittää glögipohja.

Varataan vähintään kolmen litran teräskattila.

puoli pakettia kuivattuja taateleita, viikunoita myös
satakunta grammaa rusinoita
yksi kanelitanko
viisitoista kokonaista neilikkaa
pala inkivääriä
kymmenkunta kokonaista maustepippuria

yhden appelsiinin kuori
puolen sitruunan kuori
pari desiä sokeria (sokerihiiret voivat laittaa enemmänkin)

Kuori sitrushedelmät terävällä veitsellä, varo jättämästä valkoista osaa kuoreen.
Lataa kaikki aineet kattilaan ja vettä perään lähes täyteen.
Sekoita puulastalla/kauhalla.
Kansi päälle. Levy kuutoselle (kuumimmalle) kunnes liemi on aikeissa ryhtyä kiehumaan. Vähennä lämpö kakkoselle tai kolmoselle ja anna liplattaa kunnes nesteestä on häipynyt
noin kolmannes.
Tähän pitäisi saada kulumaan ainakin puoli vuorokautta.
Koko huusholli tuoksuu glögiltä ja joululta.
Siivilöi ja kaada puhtaisiin pulloihin ja pullot jäähtyneenä kylmään.

Vot, eikö ollutkin helppoa!

Kun gölintarve (kuten lapset pienenä sanoivat) iskee, lämmitä hyvää mehua/puolikuivaa valkoviiniä/keskitäyteläistä punaviiniä (varo kiehumista) ja makusi mukainen määrä glögitiivistettä.
Perinteiset roskat mukaan ja nauttimaan."

Tämähän on tietenkin pöllitty vuodelta 2008, tästä samaisesta blogista

Hiontavirhre ....eiku -virhe

Haluatteko kuulla lisää?

Hyvä, en minäkään tahtoisi, joten kerron.

Äsken tuli optikoltani tekstiviesti: "valitettavasti lasienne toimitus viivästyy valmistusprosessissa tapahtuneen virheen takia.uusi arvioitu toimituspäivä on 8.8.09"

Edellisen kerran sama viesti, joskin eri päivämäärillä tuli pari viikkoa sitten. Nyt jo soitin tiedustellakseni onko jotain kummallista tekeillä. On. Ne vietävän okuläärit on sen verran erikoiset ja mutkikkaat hioa että ei ole tosikaan. Että on tuuria ihmisellä. Kaksi kertaa sama peräkkäin. Olisivat laittaneet suorilta japaniin, eihän ranskalaiset näköjään mitään osaa. Onneksi italialaiset eivät hio erikoislinssejä. Kai?

Miettikää. Yli kaksi kuukautta että tämä saa näkimet päähänsä. Optikkokin älähti että "voi ei" ja minä vahvistin "voi kyllä".

prkl.vtt.stn.jmlt. hlvtt.
Olikohan niitä vielä muita?

Kiitos kaikille yhteyttä ottaneille. Tekstiviestit ovat itkettäneet, mutta ilahduttaneet ja lämmittäneet. Niin monta kainaloa käpertyä, niin monta olkapäätä itkeä. Muutenkin tekstiviesti on nyt turvallisempi. On vaikea puhua. Ehkä joskus myös kertoa ja pyytää apua. Nyt en pysty kuin kiittämään.

McGyver on murtunut ja mykkä. Onneksi tälle viikonlopulle on yksi koiran trimmaus ja kaksi lehtihaastattelua. Työnteko on aina ollut minulle terapiaa. Jopa nyt.

Rajoituksei

Anonyymi kirjoitti...

Edit Piaf vähän kokeili: nuo salaperäiset kuutiot ovat linkki :/www.christmaswoods.com.tw
että jaksaa joku!

中醫減重
中醫減重
中醫減重
中醫減重
中醫減重
花蓮民宿
花蓮民宿
花蓮民宿
花蓮民宿
花蓮民宿
花蓮民宿

31. toukokuuta 2009 22:54

Tämä kommentti olikin sitten liikaa minulle. Sähköpostissa nuo numerolaatikot olivat alleviivattuja kysymysmerkkejä. Jotkut muutkin ovat sellaisen saaneet tässä viime aikoina.

Sen vielä siedän että harvemmin käyttämiini @posteihin tulee englanninkielistä seksisoopaa, mutta blogini minulle sekä ihan ilmeisesti monille lukijoilleni rakas ja tärkeä.

Bloggerin osoitteesta se tuli niin kuin muutkin ilmoitukset ja tämän postauksen alkuun se päätyi.

Lähettäjä oli nimeltään anonyymi.

Otan siis sanavahvistuksen uudelleen käyttöön, vaikka itse niitä inhoan, koska en oikein näe niin vaikeasti hahmotettavia kirjaimia. Toisekseen pidän sananvahvistuksia jotenkin tylynä ja epäkohteliaana omassa blogissani.

Enkä myöskään tuntenut omakseni lukijoiden rajoittamista vain rekisteröityneisiin, siitä olisi ollut meille kaikille kohtuutonta vaivaa - tämä on kuitenkin avoin blogi.