Mä mistä alkaisin

"kuulkaas naiset, tuosta kantamisesta ja herran lahjasta.

jumala ei anna enempää kuin jaksaa kantaa, mutta siinä sopimuksessa kannattaa lukea myös se pienellä painettu präntti! kun olet edes kerran osoittanut selviäväsi, aina tulee ihan vaan kokeeksi lisää. tiedän, olen jutellut tästä aiheesta herran kanssa sentään moneenkin kertaan. meidän jumalamme on sellainen vekkuli ettei kerrasta kyllästy, leikkii kuin kissa hiirellä, mutta ojentaa kyllä aika joutuisasti kätensä apuun kun vaan pyydät."

lempiaiheeni, kuten huomaat, mutta ilman tätä filosofiaa en takuulla olisi itse selvinnyt ensimmäistä kompastusta pitemmälle.

hauskaa etanaa toivotan täältä liskolandiasta, jonne aurinko jo vähän pilkottaa."

Tälleen kommentoin tässä äskettäin blondillemme, Stanstalle.

En tule tässä blogissa koskaan kertomaan, mikä maailmani sai järkkymään viikko sitten. Vakuutan että se ei ollut pikkujuttu. Näyttää siltä että olen selvinnyt ja tärkeintä että myös McGyver näyttää olevan jo kunnossa.

Filosofiaani ja uskooni nojaten kiitän teitä, ystäväni, mukanaolosta ja rukouksistanne. Kiitän myös Herraa, joka taas katsoi aiheelliseksi leikitellä kanssani ja koetella uskoani. Tällä kertaa Hän jäi toiseksi, mikä tarkoittaa sitä että "kosto" elää. Mutta tällä kertaa minä selätin maailmanlopun.

Olen rasittanut Stanstaa kertomalla koko tarinan, se olkoon hänen kirouksensa ja hintansa syvästä ystävyydestämme. Häneltä on turha mitään kysellä, ei kerro.

Luulisi jo minun olevan tottunut Jumalan pikku kotkotuksiin, mutta aina on kovat paniikkitärinät ennen kuin tajuan mitä Hänellä kulloinkin on mielessä. Toisaalta luulisi Hänen jo kyllästyneen minun kanssani leikkimiseen, niin monesti olen palannut itsekkääseen maailmallisuuteni ja kuvitteelliseen rauhan tilaan.

Olen jollekin jossain kommentissa muistuttanut että kun Herra kerran saa pitävän otteen kädestäsi, hän ei irti laske. Miksi maailmassa en sitä itse ota tosissani? Miksi minun on aina vedätettävä äärimmilleen, kunnes saan taas saavillisen tulta ja tulikiveä niskaani? Niin, saan, ja silti toinen käteni on tiukasti Herran kädessä kiinni.

Asumme pari viikkoa erillämme, McGyver ja minä. Hän uudessa talossamme kohennellen paikkoja nykyajan vaatimuksia vastaaviksi, minä laumani kanssa kerrostalossa. Kunhan tästä typerryksestä tokenen, kerron koko tarinan alusta lähtien, mutta nyt vain vihjailen.

Mustikkajahdissa kävin tässä jokunen päivä sitten. Ihan oman tekniikan jouduin kehittämään, kun ei kyykkyseltään voinut olla ja mukaan ottamani istuinämpäri pisti hermot ja verisuonet niin tukkoon ettei poimimisesta mitään tullut.

Margaret otti varmuudeksi kuvan joka todistaa että kontallaankin metsässä pärjää. Mustikoita oli oikeasti niin silmittömästi etten ikuna ole nähnyt moista. Joka askeleella jäi tupaten täyteen marjaa kasvava varpu sohjona kengän alle. Emme kolmeen pekkaan (meillä oli kuskina naapurikylän "Pena-setä, about seiskyt-v) oikeasti päässeet autosta edes kymmenen metrin päähän tahoillamme, niin sakeana luonnon viljaa se metsä oli. Niin, ja astiat olivat täynnänsä flavonoideja. Sitten vaan kahville kannon nokkaan ja raivoraittiin Pena-sedän saapasvarresta tilkka brändyä kohennukseksi.

Anteeksi, mutta nyt kaikkoan keskuudestanne. En ihan vielä ole valmis seurusteluun. Blogiin tulee väistämättä tauko kun liittymä siirretään täältä sinne. Todennäköisesti alkaen elokuun puolimatkassa. Sonera vain tietää kuinka kauan se kestää.

Mutta onhan meillä vielä pari viikkoa aikaa ennen katkoa.

Olkoon Herra teidänkin kanssanne!

Aitoa surf'ia sukkasillaan

Onneksi ympäröivä maailma rullaa radallaan ja imaisee väkisinkin matkaansa masentuneenkin.
Perjantaiehtoona olin "yksityiskeikalla" lemmikkibändini treenikämpällä. Vasta tänään jaksoin kirjoittaa siitä jutun ja lähettää sen kuvineen paikallisläpykkäämme.

Jotenkin tuntui niin mukavalta kun Matti K haki minut kotoa asti kaatosateessa uuteen treenimestaan. Mummi on aina vaan tervetullut kaikkein pyhimpään. Juttelimme pitkät pätkät bändin alkuajoista, sen synnystä, ensimmäisistä treeneistä jotka raapivat korvaa pahasti. Muisteltiin yhteisiä retkiä kilpailuihin, bändikatselmuksiin ja ensimmäisiä "oikeita " keikkoja. Otettiin kuvia pojista ja paikoista, kun pyysin lavastamaan soittotilanteen lehtikuvaa varten, pojat olivat kuin Pavlovin koirat: jos on kitara kädessä, pitää soittaa. Niinpä sain lyhyen yksityiskonsertin ennen kuin Matti pakkasi minut keppeineni takaisin pakettiautoon ja toimitti kotiin. Muu bändi jatkoi soitteluaan pitkälle iltaan. Ja Mattikin, kunhan palasi.

Aitoa surf'ia sukkasillaan, ja pelkästään Mummille. Nam.

Aulis Gerlander tuli siis viikonloppukylään. Ja parturiin. Yllätys olli että sitten edellisen trimmauksen ei olutkaan kasvanut lainkaan pohjavillaa. Poika näytti koinsyömältä ja puiolikaljulta, mutta iho oli ihan siisti ja terve. En tiedä mistä johtui, mutta vetelin koneella koko koiran kaljuksi, lukuunottamatta korvia, naamaa ja jalkoja. Hauskannäköinen Karkkilan harjakoira siitä tuli.

"saat ottaa kuvan josset näytä kasvoja"

"mähän sanoin ettei kasvokuvaa!!! kattokaa ny mimmosen se musta teki! mitähän äitikin sanoo?"

Oikeesti Aulis tykkäsi, kun olli niin kevyt olo. Täytyy vaan tehdä uusi talvipalttoo herralle siltä varalta ettei sitä pohjavillaa enää vanhallepojalle, viiksekkäälle kasva. Muistaakseni Minzillä oli sellainen juur sopiva malli. Niin kuin onkin. Kerrassaan sopiva myös Aulikselle. Varmaankin saan kopsata idean...

Huomenna tai keskiviikkona ystäväni Margaret Thacher hakee minut mustikankaatoon.
Sekin tekee varmaan ihan hyvää, varsinkin jos ottaa jakkaran mukaan.

Elossa - Alive

Muistatteko tositarinan kaukaa seiskytluvulta?

Lentokone putosi Andeille ja katosi viikkokausiksi. Matkassa oli muistaakseni ainakin nuoria urheilijoita matkalla jostain johonkin. Kone oli hautautua lumeen ja pakkaseen, pelastuksenmahdollisuudesta ei ollut takeita, ei edes toivoa. Kun vakiolennolle varatut einekset olivat loppuneet aikoja sitten, oli elossa olevien tehtävä raskas päätös. Oli syötävä vainajat. Tarinasta tehtiin myös elokuva.

Se oli heidän helvettinsä.

Minun tämänkertainen helvettini on toisenlainen. En kykene sitä selvittämään. En kykene siitä kertomaan. Aika tulee näyttämään lähiviikkoina selviänkö siitä. Nimenomaan - selviänkö MINÄ siitä. Tässä asiassa ei rakkaani McGyver pysty auttamaan. Ei mitenkään.

Stansta soitti minulle illalla. Kertoi saamistaan tekstiviesteistä ja kysymyksistä. Stansta tietää mistä on kysymys, mutta ei tietenkään sitä tietoa voi jakaa kanssanne. Ymmärrättehän? Mutta ymmärrättekö myös sen että minusta tuntuu oudolta ja pelottavaltakin kuulla että olette kääntyneet toistenne puoleen minun vuokseni? Olen hämilläni.

Jos tällainen katastrofi olisi vielä vuosikin sitten osunut kohdalleni, ei olisi ollut ketään jolle siitä olisin voinut puhua, edes vihjata. Käsitättekö ollenkaan miten tiivis ja tärkeä yhteisö meille on syntynyt vuodessa? Minä, erakko, olen saanut ystäviä, jotka ovat lihaa ja verta ja sielua vaikken ole teitä koskaan livenä kohdannut. Oletteko käsittäneet miten paljon me välitämme toisistamme? Oletteko koskaan pysähtyneet kuuntelemaan miten toistemme elämä ja hyvinvointi meitä kiinnostaa? Oletteko?

En ole hengenvaarassa. Kukaan perheestäni ei ole välittömässä hengenvaarassa. Olen tänään(eilen) ollut hyvän ystäväni luona sielunhoidossa ja tulin juuri äsken kotiin. Kävimme viime tingassa vielä laulamassa. Sunnuntaina kirjoitan puhtaaksi ne tilatut lehtijutut. Sain lainatuksi vähän rahaa, jolla selviämme torstaihin asti. Saan myös toiset silmälasit tulevalla viikolla (fransmannit olivat ryssineet vain toiset linssit). Vietän yhden kokonaisen päivän ystäväni kanssa rakentaen hänen uutta pihaansa. Torstaina vien kylätoimikuntani pikkujoulujuhliin. Kyllä. Menemme pitäjämme kesäteatteriin katsomaan kunnianhimoista esitystä, Viulunsoittaja katolla.

Kiitos ystävät huolenpidostanne. Kiitos välittämisetänne. Tämä yhteisömme on minulle korvaamattoman tärkeä. Saatan kertoa mistä on ollut kyse. Ehkä sitten kun suomuni ja höyheneni ovat kasvaneet takaisin ja viimeiset tuhkat on ravistettu tiehensä, sitten kun feenikslintu on taas valmis lehahtamaan siivilleen.

Hiontavirhre ....eiku -virhe

Haluatteko kuulla lisää?

Hyvä, en minäkään tahtoisi, joten kerron.

Äsken tuli optikoltani tekstiviesti: "valitettavasti lasienne toimitus viivästyy valmistusprosessissa tapahtuneen virheen takia.uusi arvioitu toimituspäivä on 8.8.09"

Edellisen kerran sama viesti, joskin eri päivämäärillä tuli pari viikkoa sitten. Nyt jo soitin tiedustellakseni onko jotain kummallista tekeillä. On. Ne vietävän okuläärit on sen verran erikoiset ja mutkikkaat hioa että ei ole tosikaan. Että on tuuria ihmisellä. Kaksi kertaa sama peräkkäin. Olisivat laittaneet suorilta japaniin, eihän ranskalaiset näköjään mitään osaa. Onneksi italialaiset eivät hio erikoislinssejä. Kai?

Miettikää. Yli kaksi kuukautta että tämä saa näkimet päähänsä. Optikkokin älähti että "voi ei" ja minä vahvistin "voi kyllä".

prkl.vtt.stn.jmlt. hlvtt.
Olikohan niitä vielä muita?

Kiitos kaikille yhteyttä ottaneille. Tekstiviestit ovat itkettäneet, mutta ilahduttaneet ja lämmittäneet. Niin monta kainaloa käpertyä, niin monta olkapäätä itkeä. Muutenkin tekstiviesti on nyt turvallisempi. On vaikea puhua. Ehkä joskus myös kertoa ja pyytää apua. Nyt en pysty kuin kiittämään.

McGyver on murtunut ja mykkä. Onneksi tälle viikonlopulle on yksi koiran trimmaus ja kaksi lehtihaastattelua. Työnteko on aina ollut minulle terapiaa. Jopa nyt.

Taivas putosi

Tänään kello neljätoista kuusitoista taivas putosi niskaani. Säilyin hengissä, McGyverkin säilyi. En vaan tiedä kuinka pitkään.

Rukoilkaa puolestamme. Olkaa niin kiltit.

Voi olla että blogini vaikenee määrittämättömäksi ajaksi. Samoin sähköpostini.
Jos haluat olla kanssani yhteydessä, soita 040 757 47 61. En vastaa "tuntematon numero soittaa"- puheluihin. Muihin saatan vastata.

Rukoilkaa puolestani.

Uskoni on koetuksella. Vieläkö saan voimaa nousta tästä? Tässä iässä? Kaiken jälkeen?

Uusi paita - parempi mieli

Blondin paketti tuli tänään.

Eikös vaan näytä paremmalta harmaana ja kunnolla täytettynä?

Kuva näyttää kovin tyyriiltä, kun McGyver ei suostunut nousemaan nojatuolista ylös.

Jonakin päivänä tällä naisten viikolla pikkusiskopuoleni täyttää jotakin vuotta. hmmm 64.... 09... eli taitaa tulla nelkyt viis? Luultavasti tänään. Näin läheiset olemme toisillemme.

Yleensä seitsemän vuoden ikäero aikuisiässä ei tunnu missään. Jostain syystä tässä suhteessa se ponkii aina esiin. Ja moni muukin epäsisarellinen tuntemus minun puoleltani. Olen taipuvainen hakemaan ihmisestä hyviä puolia, vastenmielisistäkin. Ihan vaan rehellisyyden nimissä. Tästä puolikkaasta on kovin vaikeaa sellaisia löytää. Siis suhteessa minuun. Sen verran tämä kaiken tietävä nainen on elämässäni aiheuttanut pahaa mieltä, surua, vihaa ja katkeruutta että siihen sekaan on mahdotonta mitään hyvää loihtia. Tapa millä hän on viime vuodet kyykyttänyt vanhaa, erittäin älykästä, joskin sairasta äitiämme, saa minut usein voimaan pahoin.

Älkää nyt käsittäkö väärin. Ei ole kyse sädekehän kiillottamisesta. Ei ollenkaan. Minulla ja äidilläni on vaikea ja katkera yhteinen historia. En ole vieläkään oppinut häntä äitinä kunnioittamaan, tuskin opinkaan. "Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla" sopii häneen erinomaisesti. Hän vaihtoi aikanaan halveksitun aviottoman äidin aseman kunnitoitettavaksi suurperheen äidiksi. Jokunen asia siinä pääsi unohtumaan. Niinkuin esikoistytär. Oli niin kiire rakentaa uutta kultaisen keskiluokan imagoa yhtäkkiä neljän - sittemmin viiden lapsen äitinä.
Tämä pikkupuolikkaani on siinäkin mielessä minua korkeammassa asemassa että hänellä on oikeat vanhemmat jotka ovat olleet naimisissa, siis keskenään, kun hän on syntynyt. Minä olen vaan tällainen äpärä.

Ei. Kyse on siitä miten kukaan voi ihmistä niin katalasti kohdella. Tulee mieleeni lapsuudessa, vissiinkin pyhäkoulussa, kuulemani tarina vanhasta miehestä joka siirrettiin sivummalle syömään puulusikalla puukupista, pois ihmisten silmistä.

Tauti voi huomattavasti huonommin. Minä vastaavasti paremmin. Tämä yrttien puolestapuhuja muisti vihdoin itse ottaa ne avuksi. Jokunen vuorokausi kuumaa timjami-kuusenkerkkä-vadelmanlehti-minttuteetä selätti kuivan yöyskän. Toki apuna oli tuntikausien nukkuminen, ei väliä yöllä ja/tai päivällä.

Vielä on hutero olo noin pitkästä potemisesta. Mielenkiinto maailmaa kohtaan on selvästi kuitenkin herännyt. Roosan rakas, Aukki-Paukki (Aulis Gerlander, virallinen valvoja) tulee huomenna pitkäksi viikonlopuksi kylään. Samalla tutkitaan turkki ja kynnet. Aukin äiti lähtee suurkaupunkiin (Saloon) pelaamaan.

Eiköhän tämä tästä. Postaukset saattavat muuttua iloisemmiksi. Takaan että murinoita tulee vielä kuukauden ajan, mutta sitten on taas kokonainen vuosi aikaa katsoa eteenpäin ja nauttia elämästä.

Herran haltuun, rakkaat.

Lepopäivän ratoksi

Miten nyt taas on sunnuntai?

Tunnustan että edesmennyt viikko on aika hämärän peitossa.

Annoin siis kropalleni periksi ja sallin taudin mellastaa sisuksissani, kurkussani ja mielessäni mielensä mukaan. Lämpöäkään ei loppuviikosta oikein ollut: alle kolmenkymmenen kuuden celsiuksen näyttää mittari edelleen. Joko alan kärsiä kroonisesta hypotermiasta tai sitten pitää vaihtaa hienoon digitaalimittariin paristot. Verenpainemittaristakin on hönkä loppunut enkä ole siis kunnon potilaan tavoin kytännyt aamuin-illoin tärkeitä lukemia. Ja voin oikeastaan aika mukavasti jo. Ilman niitä mittareita.

Jos ketä kiinnostaa, kerron vielä että yöyskä vaivaa sekä minua että perhettäni vielä jonkin verran. Siis minua vaivaa vaakatason yskä ja yskäni vaivaa muuta perhettä.

Aivotoiminta on vielä lamaannuksissa joten mitään nobel-tason älynväläyksiä ei kannata odotella tässä blogissa. Jollei sitten kommenteissa... Ja väsyttää. Väsyttää kaiken aikaa ihan vietävästi. Toisaalta tämä taitaa olla ensimmäinen kesä kymmeneen vuoteen jolloin olen tahallani yrittänyt ottaa ihan iisisti.

Kuulkaa, olen hyvilläni siitä että olen tohtinut purkaa mieltäni ja pelkojani kanssanne. Erikoisen hyvilläni olen kommenteistanne. Välittämisestä. Ensi kertaa tuntuu siltä että voin ihan hyvin olla ja tuntea juur niinkuin tuntuu. Ainakin koen että kelpaan ihan tällaisena kuin just nyt satun olemaan. Ilman mitään kotkotuksia. Saan otsa kirkkaana tunnustaa että olen alamaissa. Edes rakkaimmat harrastukseni eivät ole napanneet. Teen kaiken aavistuksen vastahakoiseti ja haluttomasti. Kuin puolipakolla. Mutta ensimmäistä kertaa minulla ei ole siitä huono omatunto eikä kelvoton olo.

Olen pohtinut mahtaako asenteeni itseeni ja halvaukseeni muuttua kun kymmenen vuotta uutta elämää täyttyy. Eikä sekään ole se varsinainen virstanpylväs, vaan se toivottavasti viimeinen angiografia joka on tänä vuonna vielä tulossa. Vielä kerran minua halutaan muistuttaa kantamastani aikapommista. Olen ravannut taajaan Hesassa Töölön sairaalassa syynättävänä. Tahtovat tietää mitä aivoilleni kuuluu, pysyvätkö piuhat ja platinat kasassa. Yhteen valtimoon jäi pullistuma johon ei ollut pääsyä eikä sitä siis voitu operoida silloin eikä myöhemminkään. Nyt sitä on kalliin laittein ja monen ammatti-ihmisen voimin ihmetelty vuosikaudet.

Kysyin kerran neurologilta syytä toistuviin tutkimuksiin. Ja mitä jos se pullistelija tekee jotain odottamatonta. Mitä silloin tehdään? Ei mitään. Ei voi tehdä mitään. Se on sitten loppu. Slut. Kaputt. Ai että minua kiinnostaakin kuin kilo paskaa tietää kulkevani aikapommi päässä. Mitä hiton väliä on tietää sen tila jos sille ei kerran ole mitään tehtävissä. Välillä tunnen olevani syväjäädytetty hanhi joka vain odottelee tekniikan ja lääketieteen kehitystä. Tiedän että kuolema korjaa minut lopulta siinä missä muutkin. En vaan mitenkään tahdo tietää milloin.

Tästäpä puolestaan johduin miettimään hiljattain menehtyneitä läheisiäni. He tiesivät kuolevansa just nyt, ensi viikolla tai lähiaikoina. Ja syöksyin potemaan omantunnon moitteita. Miksi mutisen kaiken aikaa asiasta joka on väistämätöntä. Siksi että se on MINUN helvettini. Saan kokea sen juuri niin kuin se minusta tuntuu. Siksi toisekseen, ei se aivoverenvuotoon kuoleminen niin kovin kummallista ole. Minäkään en tiennyt siitä mitään, ennen kuin olin palannut takaisin ja se varovasti minulle kerrottiin. Ja loput luin papereista. Luotan siihen että Herra hoitaa asian ensi kerrallakin tahtonsa mukaan.



Minulla on melkoinen määrä karhuja. Jostain syystä saan karhuja tuliaisiksi, lahjaksi tai sorrun ostamaan niitä ihan itse. Roosan hellässä syleilyssä on Jääkarhu jonka sain aikoinaan potilastovereiltani Heinolan Reumalla. Käsinojaa vasten ovat Lalle, nelkytvuotislahjani kummipoikani äidiltä ja taustalla Karhu, tai oikeammin Karhun korvat. Tämän tyypin toivat naisasiakkaani kun olin päässyt kotiin sairaalasta. Silloin. Kymmenen vuotta sitten.

Hyvää naistenviikkoa rakkaat naiset.
Herra olkoon kanssanne.

Huomaa -isi pääte

Olen tässä ollut ahkera, toipunut, yskinyt, vinkunut ja pihissyt. Käynyt merillä upealla retkellä, täyttänyt orderin, eli kirjoittanut viisi lehtijuttua paikallislehteen, rakentanut näyttelyn ja jättänyt menemättä niihin Antrea-juhliin.

Ei vaan kroppa enää antanut myöten. Sen lisäksi että päivä merellä hyvässä seurassa ja lonkerolla maustettuna toi tulleessaan kankkusen, se toi tullessaan myös uutta puhtia keskenjääneen kesäflunssan potemiseen. Kun sunnuntaiaamuna katsoin peiliin aikeissa ryhtyä hammaspyykille, minua tuijotti pilapiirros. Kyllä, sellainen tulipunainen libresse-mainos tukka pystyssä ja leukaperät leveänä. Aikomani kauhistunut kiekaisu ei tuottnut muuta kuin kihinää. Ei tunnistettavaa ihmisääntä. Niinpä ilmoitin tekstiviestitse olevani estynyt niistä kinkereistä.

Olivat olleet hienot juhlat. Vieraita oli odotettua enemmän, ohjelma toimi kuin kello ja rakentamani näyttely ilahdautti ihmisiä. Seuraavan kerran se kokoelma on esillä ensi vuonna Antrea-Seuran 70- vuoitisjuhlissa jossain. Karjalatalolla arvatenkin.

Sunnuntai meni siis nukkuen. Kuume heilasi edes-takas kolmenkymmenenkahdeksan ja kolmenkymmenenkuuden asteen välillä. Tarviiko enempää selostaa?

Maanantaina ahkeroin ne tehtäväksi määrätyt jutut ja haastattelut, myös sen Antrea-jutun. Tiistaista ei ole juurikaan havaintoja, vähän kiertelin blogeissa ja kävin Roosan kanssa ulkona.

Enkähän vieläkään käy kaikilla pytyillä.

Sen verran mukavammin kuitenkin että mieleen tunkee kaikenlaista tekemätöntä. Pitäisi vihdoin tehdä ne "ominpikkukätösin"-taitohaastejutut loppuun, kun Jaanuskakin poistuu kohta Kiinanmaalle. Pitäisi ruveta maalaamaan, kun remontin valmistuttua sain kunnollisen työpöydän oikealla valaistuksella sitä nimenomaista käyttöä varten. (värit ja pohjat/paperitkin on jo esillä). Pitäisi mennä keräämään tuoreet vadelmanversot, pitäisi saalistaa siankärsämöt, jotka muuten ovat ainakin kahta viikkoa varhemmin kukassa kuin viime kesänä. Pitäisi pohtia mitä kaikkea karsin ensi talven riennoista. Pitäisi vihdoin perustaa se AVH-kerho Lopelle, meillä on jo omallakin kylällä tuoreita halvaantuneita yhden kerhollisen verran.

Pitäisi sitä ja pitäisi tätä ja tekisi mieli tehdä ja toteuttaa....
mutta kun en jaksa. Piste.

Tiedättekö, kun ihminen on luotu feniks-linnuksi suoraan alenevassa polvessa ja päälle päätteeksi varustettu raivopositiivisella mielenlaadulla, on elämä joskus vaan aika rankkaa.

Meni vuosia että ymmärsin sen että minäkin saan olla katkera menettämästäni. Että minun ei tarvitse kuunnella hyvää(?) tarkoittavia viisauksia kuten "oletpa hyvin toipunut", "onneksi ei käynyt pahemmin", "ei kyllä uskoisi", "ajattele jos..."

Suomeksi tämä tarkoittaa luultavasti sitä että minun ei tarvitse pyyhkäistä entistä elämääni tiehensä. Olen opetellut hitaasti mutta varmasti integoimaan molemmat maailmani, oppimani, keräämäni kokemukset jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi josta saattaa tulla nykyinen elämäni.

Olen oppinut hyväksymään rajoitukseni (noh, en ihan kaikkia...), olen oppinut taistelemaan omani puolesta. Alkuvuosina koin olevani lainsuojaton, toisen luokan kuntalainen. En ollut tarpeeksi vammainen saadakseni tukea tai edes apua, mutta en kelvannut enää auton rattiin, pyöränsarviin, lentokoneeseen enkä työhön. Minun olisi pitänyt tuolloin olla onnellinen kun elämänlaatuni oli niin paljon paratunut että minulla oli eläke ja asunto ja harrastus lähellä. Eihän sitä ihminen muuta tarvitsekaan.

Vaan minäpä en ollut. Minusta tuli piikki muutaman viranhaltijan lihaan. Minä kieltäydyin vertaamasta tarpeitani kuulovammaisten lasten tulkkipulaan, minä kieltäydyin vertaamasta omaa (vuokra)asuntoani terveyskeskuksen vuodeosastolle joutuneisiin. Minä kieltäydyin pysymästä hiljaa "säädyllisyyden" nimissä.

Halusin pitää kiinni ihmisarvostani, halusin elää ja osallistua yhteisöni toimintaan rajallisuudestani huolimatta. Halusin olla vammainen oikeassa elämässä, ihmisten ilmoilla. Vammaisen ehdoilla terveiden maalmassa. Utopiaa vai?

Toden totta. Sitä juuri.

Liki kymmenen vuotta on mennyt. Opin konkreettisesti tajuamaan mitä vammautuminen, vanhuus tai muuten vaan kelkasta putoaminen ihmisen elämään vaikuttaa. Miten suruttomasti ihminen pyritään kyykyttämään ja painamaan litteäksi ynnä pois silmistä. Miten suruttomasti määrärahat karsitaan budjetista ensimmäiseksi terveydenhoidosta ja perusturvasta.

Millan kirjoitti juuri napakasti myös tästä asiasta. Lukekaa ja miettikää.

Minä menen miettimään lisää -isi-juttuja.

Lasikenkä

Ihan ensimmäisinä, orastavina yhteisinä aikoina McGyver kaivoi iltakävelyllä taskustaan

tällaisen.

Olin häkeltynyt kuin pieni koulutyttö. Rintaa puristi, henki oli salpautua. Muistattehan miten Tuhkimolle kävi?

Edit Piaf tietää kertoa että ensimaistiaiset purjehdukseltamme ovat täällä.

mitä ihmettä 1 v

Tästähän se alkoi. Vuosi sitten.

"9. heinäkuuta 2008

hei.

On tämäkin aika aloittaa blogitaival. Ja opetella kaikki asiaankuuluvat kotkotukset

Nyt on vaan niin tavattoman tyhjä olo.
Katili lähti eilen.

Tuntuu siltä että ainoa oikea tapa muistaa tärkeää ystävää on astua rohkeasti uusille urille.
Oppiäitinäni Katili avasi minulle uuden kokonaisen maailman uusine ihmisineen.
Meidät saattoi yhteen aikoinaan - mitä, onko siitä vain puolitoista vuotta?- tyttäreni kissoineen. Frank ja Niilo asustivat Jamin kavereina muutaman kuukauden kunnes vieras kissaepiteeli aiheutti talon emännälle vaikeita allergiaoireita. Niinpä pojat palautuivat syntymäkotiinsa.
Oma nuorempi kissani Onerva on näiden veijareiden täyssisko ja se riitti. Mehän olimme Katilin kanssa samaa perhettä: kissa-mummeja molemmat.

Kiitos Katili ystävyydestäsi, kiitos Anne eilisiltaisesta, oli turvallisempaa jakaa huoli ja pelko yhteisestä ystävästä ja itkeä yhdessä kun surullinen uutinen viimein vahvistui.

Katili on matkalla kotiin.
Rukoilen voimaa surutyöhön perheelle ja läheisille."

Koska en vieläkään osaa käyttää hyödykseni kaikkia bloggerin kotkotuksia, en voi siis pullistella tilastotiedoilla lainkaan. Sen sijaan voin hyvinkin pullistella saamillani ystävillä, kokemillani ja ystävien kanssa jakamillani asioilla. Suurilla iloilla, murskaavilla suruilla, arkipäivän harmaudella - kaikella minkä olemme saaneet viimeisen vuoden aikana yhdessä kokea.

Bloggailu osoittautui hyvin nopeasti vallan muuksi kuin miksi olin sitä ennalta kuvitellut.

Laulan kiitosta kuluneesta vuodesta! Mennyt raskas aika - toki myös ne suuret ilot - olivat kohtuullisemmat kantaa kanssanne.

Pyydän Herraa lähettämään enkeliensä suojaavat siivet lähimmäisteni ylle. Omani eivät yletä.

Vähän ihanaa vipinää

Josko hetkeksi hengähtäisi.

Asiat on kuulkaa minun elämässäni silleen, että jos kohdalle osuu joku kuolevaisten tauti - niin kuin nyt tuo kesäflunssa - on takuuvarmaa, että vapaa-aika loppuu siihen paikkaan.

Eilen piti vaan ihan vähän tarkastaa sitä valokuvajuttua. Siinä hurahti kuitenkin liki kolme tuntia täyttä meteliä. Niina-ystäväni, joka muuten on pitäjämme Karjalaisten puheenjohtaja, innostuikin uutena Antrea-seuran jäsenenä sukunsa kotipitäjän historiasta uudelleen tämä näyttelyn myötä. Tuli hyvä mieli. Tekemäni työ on aina vaan arvokas ja innoittava.

Olin ehtoolla hyvissä ajoin pakannut teepannut ja yrtit valmiiksi, samoin kameralaukun tiiviiseen muovipussiin (täällä nähkääs tuli taivaalta vettä ihan maahan asti) lähteäkseni harleyn kanssa kiipeämään kirkonmäelle. Onneksi vastasin puheluun jossa sihteerini ilmoitti odottavansa minua alhaalla. Siis autolla.

Ehkä juuri äkillinen kaatosade toi mukanaan iloisen seurakunnan hartauteen. Vaatimaton ja ulkoasultaan askeettinen Rukoushuoneemme muuntui iloiseksi ja lämpimäksi kokoontumistilaksi kun luonnonkukat ja kynttilät oli saatu alttarille paikoilleen ja piskuisesta keittiöstä alkoi kantautua hautuvien yrttien ja vahvan mustan teen tuoksu...

Tämä kuva on oikeastaan Hannin iloksi nyt tässä.
Nuori kirkkoherramme siunasi avioliittomme aika tasan kaksi vuotta sitten.

Tein tästä tapahtumasta myös jutun paikallislehteemme. Ilahduin kun kerrankin sain kirjoittaa kylämme ylpeyden todellisesta käytöstä - viime aikoinahan olen vaan soitellut poliiseja ja uutisoinut ilkivallasta kirkonmäellä.

Rukousnauhaksi passaavat myös omat sormet.

Ilkka-pappimme intoutui päivän (siis viime sunnuntain) epistolasta siinä määrin että pikku hartaushetkemme olisi venähtänyt maratonsaarnaksi jollen olisi vaivihkaa mutta näkyvästi ryhtynyt haeskelemaan seuraavan virren sivua. Luimme sentään yhdessä Isä Meidän-rukouksen ja Ilkka muisti siunata meidät lopuksi Herramme sanoin.

Varapuheenjohtajani oli kaikille yllätykseksi rakennellut isot vadilliset voileipiä ja keräämistäni luonnonyrteistä haudutettu tee kruunasi kirkko"kahvit". Opin taas kerran uusia asioita kylästäni, Rukoushuoneemme historiasta, sen käytöstä ja palveluista sodan aikana. Rikastuin jälleen.

Tänään tulikin yllätyskeikka.

Tällaisiakin vermeitä kylässäni kootaan, asennetaan ja huolletaan.

Sain pikakomennuksen uutisoimaan uuden työkoneen luovutusta asiakkaalle. Kysessä oli liki 23 tonnisen kaivurin luovutus ostajalle joka sen lavetilla kiikuttaa pääkaupungin liepeille Kehä I:n tunnelityömaalle. Vielä en koneesta osaa muuta sanoa kuin että iso on. Iso. Ja silti vain keskikokoinen sutjakka työkalu. Täytyy vähän opiskella asiaa että osaan kirjoittaa siitä ymmärrettävästi lukijoille joista suurin osa ymmärtää maansiirtokoneista vielä vähemmän kuin minä...

... ja kun tulin juttureissulta kotiin oli sänkymme tämän näköinen:

Nämä olivat olleet kellarissa evakossa remontin ajan. Nyt ne pitäisi saada mahtumaan johonkin.

kirjahyllyyn luultavasti.
Taustalla näkyy numeroitu valokuvanäyttely...

Niin että sairasta nyt tässä sitten.

Lopuksi päivän ilo ja suru.

Keskimmäinen tyttäreni, 30 v, on tänään vihitty pitkäaikaisen kumppaninsa kanssa. Koska tämä tytär ei ole puhunut minulle sitten vuoden 2006 joulukuun, voin vain toivoa hänelle ja miehelleen onnea ja siunausta tulevalle taipaleelleen. Hän on silti rakas.

Osa meistä hiljentyy tänään ystävämme muistolle. Kehoni muistaa vuodentakaisen pelon, tyrmistyksen ja kauhun kun odotimme tietoa ja ja pelättyä suru-uutista. Tasan vuosi sitten tutustuin Anne-karhuun, jonka kanssa jaoimme puhelimitse sen illan.

Tulossa vilkas viikko

Edit Piaf: Antrea-juhlan ohjelma

Voi hyvä isä sittenkin että osaa olla olo!

En ihan näin tuhtia kesätautia odottanut enkä siis myöskään toivonut. Tämä päivä on mennyt raakkuessa ja hikoillessa minulle harvinaisen kuumeen huilatessa ylös-alas. Välillä keho puskee hikeä tulvaksi asti, väliin taas palelee kuin parhaimpina vaihdevuosiaikoina ikään. (onneksi se sessio on jo takanapäin.)

Onneksi myös tuleva/kuluva viikko on verraten rauhallinen. Huomenissa Niina-ystäväni kanssa tarkastamme Kotiseutuni Antrea-näyttelyn valmiiksi ensi sunnuntain Antrea-juhliin, joka taas pitkästä aikaa täällä Lopella järjestetään. Kokosin aikoinaan, tuossa 1990-luvun alkumatkassa näyttelyn vanhoista antrealaisista valokuvista silloin valmistuneen Kotiseutuni Antrea- teoksen julkistamistilaisuuteen.

Alkuperäisestä 64 kuvan sarjasta kasvoi seuraavina vuosina yli 400 kuvamuistoa sisältävä kokonaisuus Vuoksen molemmin puolin sijaitsevien karjalaiskylien arkielämästä, liikenteestä, teollisuudesta ja maisemista. Vuosituhannen vaihteessa, kun olin jo sairastunut, tyttäreni kunnosti laajasti matkustelleen näyttelyn Vuoksen Säätiön apurahalla nykyiseen kuntoonsa.

Osa tästä kokonaisuudesta tulee siis ensi sunnuntaina ilahduttamaan karjalaisperäistä juhlakansaa Lopen koulukeskuksessa.

Jaa että mitenkö tuo asia minuun liittyy?
No siten että olen antrealaista huonetta ja sukua. Kasvanut, imenyt äidinmaidossa karjalaisen, eritoten antrealaisen hengen ja perinnön. Tämä on minun kunnianosoitukseni esi-isilleni.

Huomenna kokoonnumme taas iltahartauteen Rukoushuoneellemme. Tässä talkoin vuonna 1937 (vai oliko se sittenkin -6?) valmistunut Herran huone palvelee nykyisin kyläläisiämme keväällä, kun esikoululaisemme siunataan tulevalle koulutielle sekä kesäkuukausina pidettävin hartaustilaisuuksin. Minulle Rukoushuoneemme on rakas. Avioliittomme siunattiin siellä heinäkuussa 2007.

Ja vielä loppuviikosta, tarkemmin perjantaina rykäämme sen näyttelyn paikoilleen. Lauantaina aamutuimaan alkaa matka kohti Helsinkiä ja Pohjoisrantaa, jonka laiturissa meitä vartoo Mary-Ann, komea brigantiini, jonka kansilla vietämme koko päivän hyvässä seurassa.

Sunnuntaina on sitten se suuri juhla.

Niin, että sitä ennen vissiin pitää tätä tautia saada vähemmäksi.

Uusi nisäkäslaji

Edit Piaf tässä hei!

Kaktuskurkkumanaatista on saatu kuva.

UUTISIA

Eteläisessä Hämeessä on tänään tehty havainto harvinaisesta nisäkäslajista. Kyseessä lienee eksoottinen lamantiinien heimoon kuuluva Cactaeae Pharynx Manatus, joka voidaan suomentaa Kaktuskurkkumanaatiksi.

Tämä harvinainen, arvaamaton, mutta useimmiten sävyisä uusi laji on lähes harmiton ihmiselle. Vastakarvaan silittämistä on syytä välttää, samoin suusuudelmia.

Näkyvimmät tuntomerkit todellakin viittaavat manaattiin, joskin tämä yksilö kulkee kahdella jalalla ja välttelee suoraa auringonpaistetta. Lähemmin tarkasteltuna voidaan havaita pallomaiset muodostelmat juuri korvien kupeessa, jos on mahdollista kurkistaa nieluun, on nähtävillä selkeä tulipunainen vyöhyke juuri kitalaen ja takahampaiden yhtymäkohdassa. Nisäkkään ääntely muistuttaa läheisesti rikkinäistä vinyylilevyä, myös äkäinen varis saattaa tulla kuulijan mieleen.

Kaktuskurkkkumanaatin ruumiinlämpö näyttää olevan ensimittauksen tuloksena noin 100,4 F. Lisätuntomerkkinä voidaan mainita pienillä nypyillä oleva pisamainen iho, jonka jokaisesta nypystä kasvaa vaaleahko hiusta muistuttava karva. Ihon pinta on lämmin mutta kovin nihkeä.

Kaktuskurkkumanaatin ruokavaliosta ei ole tarkkoja tietoja, mutta viimeksi se nähtiin hörppimässä kuumaa mustikkakeittoa.

Irlanninkaljukoira ja muuta parveke-elämää

Me olemma Roosan kanssa olleet tänä ehtoona kovin reippaat.
Roosan kaukoystävä, Aku-vanhus lainasi Roosan toivomuksesta trimmerin ja vietimme ripeät puolitoista tuntia (sisälsi yhden tupakka- ja vesitauon) parvekkeella surrailen. Nyt Roosa on kylppärissä vesikipon kanssa kuivumassa. Kohta lähdemme iltapissalle, kunhan vielä vähän hämärtyy.

Sitä ennen on itsekin kuivuttava sen verran että saan karvat roskikseen ilman että ne tarttuvat hikiseen kehooni kuin liimattuna. En laita nyt kuvaa, koska Roosa siitä takuulla pahastuisi ja saattaisin itse saada syytteen eläinpornon levityksestä.

Odottelen Blondiamme tänne - liäisiin espoolaisvahvistuksella lauantaiksi. Toivottavasti suunnitelmamme toteutuvat.

Varhemmin illalla oli jo niin lämmintä että pahaa teki.

Onneksi partsi on itään päin ja ehtii hyvin jäähtyä iltaan mennessä. Silloin siellä on ihanaa istuksia.

McGyverin luvalla tämä kuva on täällä. Korvassa kihlakorvis, johon suuren päivämme koordinaatit on kaiverrettu... minulla on se valkokultainen sormus.

Kas tässä äitienpäiväpuuni. Jostain syystä se meille saavuttuaan suuttui silmittönästi ja pudotti kaikki kukintonsa ynnä juureen istutettujen miljoonakellojen kukinnot. Toinen kelloraasu jopa heitti henkensä, enkä voinut sille mitään. Sittemmin purin koko istutuksen, vaihdoin mullat, istutin uudelleen ja pim! Nyt rakennetaan kukkaa elämän riemussa.

Lopuksi eritoten Riepulle pohjoiseen kuva osasta yrttejäni. (kuvakulma etelään)

Vasemmalla McGyverin vauvat, kokolailla tuhtia chiliä. Seuraavaksi tyttöjen yrttiä, rohtosalviaa, toista satoa kasvaa, joka on ihan älyttömän monikäyttöistä. Sitten se kissankaluama ruohosipuli. Saviruukussa kasvaa basilikastakin jo toinen sato tänä kesänä, seuraavaksi edelleen basilikaa, erirotuista, sitten limeoreganoa ja paljon timjamia. Muut eivät mahtuneet tähän otokseen. Niistä sitten toiste.

Nyt pitää päästää Roosa kylppäristä ja siivota partsi.
sitten voinkin vielä istahtaa yövalkkarille hetkeksi.
Enkö voikin?

Ruohosipulivaras

Tiedättehän että parvekkeeni muuttuu kesäisin yrttitarhaksi?

Tänään selvisi syyllinen ruohosipulipuskani matalaan muotoon.

Ja Casper vaan lojuu auringossa. Vanhat luut kaipaavat lämpöä
Me ihmiset emme enää.

Virallinen lämpötila oli äsken 27.4 astetta, en aio mennä ulos maistelemaan totuutta.