tiistai 29. heinäkuuta 2008

Revontulia keskellä kesää


Mitäs tästä
tuumit? Pahantappomusiikkia parhaimmillaan.
Kuuntele.
Saturnuksen revontulia.


Tänään tästä

Vuorokausirytmini on asettunut aloilleen. Nukun puoli vuorokautta ja olen hereillä toisen mokoman.
Balanssissako? No ei tosiaankaan. Herään puoli kahden aikaan iltapäivällä ja valot sammuvat sekä yölampusta että päästäni samaan aikaan aamuyöllä. Välillä yritin noudattaa päävikaisten päiväkerhon ohjaajan neuvoja nukahtamisen helpottamiseksi: säännöllinen nukkumaanmenoaika, rauhoitusaika ennen nukkumaanmenoa, kaikki koneet mykäksi ainakin puoli tuntia, mieluummin tuntia ennen aiottua nukahtamista. Kevyttä iltapalaa ja mietoa, hellää juomaa (ei alkoholia). Sitten puhtaana vällyn alle tuuletetussa makuuhuoneessa. Ja jos uni ei tule puolessa tunnissa on noustava ylös, väkisin ei synny mitään.


"kun mitään ei synny/ on turha yrittää/ ei siitä tule kuin kipeäksi pää/pidä tauko"

Ja niin palasin luontaiseen rytmiin.
Ongelmia on tuottanut kuolevaisten kanssa seurustelu nyt kun nuo festarikiireet ovat kovimmillaan.
Ennen kuin olen saanut aivoni hereille ja silmät kaivetuksi rähmän peitosta (allergia-aika on pahimmillaan täällä eteläisessä Hämeessä) on päivän virka-aikaa jäljellä enää pelottavan vähän.
Tänään olen kuitenkin saanut aikaiseksi rannekkeiden suunnittelun ja ennakkotilauksen ja pohjustanut festarikansan bussikuljetuksia. Myös ensimmäinen tiedote on valmiina lähtemään medialle. Julistepohja on vielä aivoissa, mutta eiköhän sekin siirry biteiksi tämän viikon aikana.

***

Tänään tuli lovi painonhallinta-raitisteluhankkeeseeni.
Kaiken ajattelutyön tohinoissa iski pahat viekkarit. Kun rahat on ihan loppu oli käännyttävä ottotyttären puoleen. Lapsi lainasi sen verran että sain ostetuksi huoltoasemalta mäyräkoiran ja sen pennun. Mitenkään en voinut odottaa eläkepäivään asti. Eipä silti, ei ensi viikonloppuna ehdi muutenkaan ottaa mitään (alkoholia), pitää olla freesinä kun lauantaina on vaalikuvaus.
Mutta että on hyvää!

Asia on nimittäin niin että myönnyin alkoholistiksi viime vuosituhannella, tuossa 80 -luvun loppupuolella. Suostuin ensimmäiseen antabus-hoitoon.

Muistan loppuikäni kun Bulevardin apteekista (Helsingissä) kävin tyylikkäänä silloisessa virka-asussani (nuttura, jakkupuku, kengät, salkku ja käsilaukku sävy-sävyyn) hakemassa omalle nimelleni kirjoitetulla reseptillä kuurini. Apteekin tädit olivat kiusaantuneen näköisiä ja yrittivät toimia niin vaivihkaa ja diskreetisti että koko asiakaslauma tiesi jotain hyvin erikoista olevan tekeillä. Siihen aikaan kun antabusta käyttivät vain rapajuopot ja Ahti Karjalainen.


Tavoitteeni oli silloin ja on vieläkin saavuttaa kohtuukäyttö.
Pidän kovasti muutamista juomista, joissa on kovasti alkoholia. Rakastan olutta. Kaikenlaista olutta. Jopa niin paljon että opiskelin panimotekniikkaa Mustialassa yhdeksänkymmentä -luvun lopussa. En koskaan valmistunut, semipäättötyö happani käymistynnyriin samaan aikaan kun aivovereni valuivat ämpäriin. Pidän myös monista muista joista en tahdo luopua: lempidrinkkini on margarita, toinen on hyvin kuiva dry martini, punaviineistä tämänhetkinen suosikkini on carmenere- rypäleistä käytetty jalo juoma. Valkoviineistä olen joutunut luopumaan koska massuparkani ei niiden hapokkuutta suvaitse, kitalakeni kyllä suvaitsisi.Jotta näistä herkuista pääsee hyvin omin tunnoin nauttimaan on syytä rajusti hillitä satunnaistakin alkoholin käyttöä.

***

Nyt menen miehineni parvekkeelle istumaan ja nauttimaan illan kolmannesta oluesta. Ihan rauhassa. Myöhemmin odottaa iltalenkki Roosan kanssa, mutta ei ihan vielä, vasta sitten kun talon muut, Pate-bokseri, Tollo-noutaja ja Geisha-juoksijavinttari ovat asiansa hoitaneet.
Roosa ei oikein osaa käyttäytyä muiden koirien kanssa, pyrkii pahus niskan päälle ja alakautta kurkkuun. Paitsi Auliksen. Aulis on Roosan rakas, sellainen pieni herra-tietää-minkä-rotuinen koira joka oli taas viikonloppuna yökylässä.




Niin, Seurakuntasisar voi ihan hyvin, tivasin vointia tänään kun edellinen postaus oli synkkääkin synkempi. Annelle kiitokset taas uudesta tunnustusmerkistä. Laitan kaiken heti näkyville, kunhan vähän opin lisää...

Heikää ja voikaa ihan hyvin!

torstai 24. heinäkuuta 2008

Haaste

Nyt alkaa mittaaminen.

Strategisten ulottuvuuksien mittaaminen. Ja mittaustulosten pienentäminen.

Se alkaa näin:


Käydään suihkussa, kuivataan, mutta ei pueta päälle.

Asetutaan ihan nakuna peilin eteen ja kauhistellaan näkymää. Kääntyillään, puristellaan selluliitteja ja vedetään vatsaa sisään vaikka kaksin käsin. Ja todetaan että liikaa on, liikaa.


Sitten mennään puntariin. Sillä ei ole väliä onko se kalibroitu, pääasia on että se on oma ja sille voi astua nakuna. Kauhistellaan taas.

Sen jälkeen otetaan mittanauha ja suoritetaan strategisten ulottuvuuksien mittaus.

Itse jostain syystä aloitan vyötäröstä. Siis siitä ruumiinosasta joka sijaitsee kutakuinkin keskellä kroppaa. Merkitään ylös. Seuraavaksi lantio, siitä ulommaisimmasta kohdasta ja taas merkitään tulos talteen. Lopuksi käydään tissialueen kimppuun. Se saattaa tuottaa vaikeuksia, ainakin tämän ikäisillä, tissit kun tahtovat olla jo aika roikollaan. Perusohje pätee tässäkin: ulommainen kohta mitataan. Ja tulos talteen. Tietenkin myös se rinnanympärys pitää mitata. Näin saadaan näppärästi tietoon myös nyrkkisääntö tarvittavasta kuppikoosta.


Pituus on tietenkin kirjattava ylös, joko tietäen tai mitaten. Näistä elementeistä lasketaan painoindeksi.


Sitten vaan laaditaan taulukko, johon merkittään viikoittan kaikki tulokset.

Määritellään ensimmäinen tavoite ja ajankohta jolloin sen olisi suotavaa olla toteutunut. Tässä pitää olla realistinen, aikaa on varattava riittävästi ja on muistettava olla kohtuullinen itselleen.

Jokaisen oma asia on miten tavoitteeseensa aikoo päätyä. Minä poistin mallasjuomat ruokavaliostani. Näin alkuun.


Tärkeää: MITTAUSSESSIO TOIMITETAAN VAIN KERRAN VIIKOSSA, puntarissa käynti mukaan lukien.


Aloitin viikko sitten tämän touhun lukemista 123/100,100 ja 115, bmi 36.

Viikon kuluttua painoindeksi ei ole liikahtanut mihinkään, mutta ulottuvuudet ovat kutistuneet 0,5 - 1,0 cm. Katsotaan taas ensi viikolla...


Lähdetkö mukaan?

lauantai 19. heinäkuuta 2008

Tunnustus tupsahti

Hyvänen tavaton sentään!
Blogivauvani on saanut vasta reilun viikon ikäisenä ensimmäisen tunnustuksensa.

Menin ihan hämilleni, käsivarsikarvat nousivat pystyyn, taisivat hiuksetkin. Tiedäthän tunteen kun keho reagoi yllättäviin asioihin? Tietenkin haluan jakaa "Summer Blog -palkinnon kaikkien kanssa, mutta nyt on vaan niin etten vielä osaa kaikkia hienouksia enkä siis myöskään saa mitenkään vähäisillä taidoillani kuvaa siirretyksi omalle sivulleni.

Anne-karhu varmaan neuvoo, kunhan päivä valkenee ja viimeinenkin lepakko on löytänyt päiväpuunsa. Nyt vain kovasti kiittelen, nöyränä mutta ylpeänä.

Ja nyt taitaa olla tämänkin lepakon aika painua pehkuihin, ainakin lukemaan. Unen tulosta en menisi lyömään vetoa, varsinkaan kovalla panoksella. Huomenna on (ei kun tänään) kuitenkin sosiaalista toimintaa sisältävä päivä, pitää ainakin yrittää.....

Onks pakko jos ei haluu?



Siinäpä kysymys johon ei taida oikeaa vastausta olla olemassakaan.


Synnynnäinen aneurysma repesi aivoissani yhdeksän vuotta sitten.
Melkoisen seikkailun jälkeen päädyin HYKSin Töölön sairaalaan, suoraan leikkuupöydälle. Jossain matkan varrella papereiden mukaan käväisin rajan toisella puolen. Minä en tiedä tästä seikkailusta yhtään mitään. Reilut kolme viikkoa puuttuu tykkänään elämästäni ja kokemuksistani. Onneksi. Kun luin myöhemmin epikriisit ja niiden suomennokset olin hyvin kiitollinen siitä etten ollut itse mukana. Valitettavasti perheeni ja ystäväpiirini olivat.


Kuuden viikon kuluttua räjähdyksestä kävelin omin jaloin ulos sairaalasta.

Eihän tässä käynyt kuinkaan, ajattelin ja olin intoa täynnä. Ainoa mikä ihmetytti (silloin) oli kirjoitettu neljän kuukauden sairasloma. Miksi ihmeessä? Olinhan ihan kunnossa. Vähän väsytti ja huippasi, mutta sehän johtui vain pitkästä sairaalassa oloajasta.


Jotenkin arkiasiat eivät kuitenkaan sujuneet ihan totutun mukaisesti. Huonekalut olivat ihan väärissä paikoissa. Vessan ovi oli väärässä paikassa ja joku siirteli pyttyäkin sivuun. Olin kolmea päivää ennen sairastumistani allekirjoittanut vuokrasopimuksen uudesta asunnosta. Järkevänä tyttönä oivalsin että siitähän se tietysti johtuu. Vieras paikka. En ollut nähnyt uudesta asunnosta kuin pohjapiirroksen, jonka mukaan sairaalassa sisustin uuden kotini. Perheeni ja läheiseni olivat muuttaneet kamppeeni mökiltä ja välivarastosta ja parhaansa mukaan asentaneet kaiken paikoilleen siltä varalta että tokenisin tajuttomuudesta.


***


AVH on yleisnimitys kaikenlaisille AivoVerenkiertoHäiriöille. Tämän lyhenteen sisään luetaan aivoinfarktit, joita kansankielellä kutsutaan aivoveritulpiksi, TIA -nimiset ilmiöt jotka ovat ohimeneviä häiriöitä sekä aivoverenvuodot joita tunnetaan ainakin kahta sorttia. ICH tarkoittaa lyhyesti sitä että aivokudoksessa on suoni rikkoutunut ja veri on vuotanut kudokseen, SAV, subaraknoidaalivuoto, on taas lukinkalvon alainen valtimon repeämästä johtuva verenvuoto. Lukinkalvo -niminen rakenne ympäröi aivoja kauttaaltaan ja ao. vuoto voi syntyä missäpäin pääkopan seutua hyvänsä.

Käsittelen SAV:ta koska minulla on hyvin henkilökohtainen suhde siihen. SAV voi syntyä monestakin syystä. Yleisin lienee synnynnäisen valtimonpullistuman (aneurysman) puhkeamisesta tai repeämisestä johtuva tila. Muita aiheuttajia voivat olla esim. hoitamaton korkea verenpaine tai korkea niin ikään hoitamaton kolesterolitaso.

Korkea verenpaine ymmärrettävästi rasittaa niin sydäntä kuin verisuoniakin, siis myös sydäninfarktit ovat täysin odotettavia seuraamuksia ja jostain syystä tunnetumpiakin.

Kolesteroli taas ei katso fysiologista paikkaa aiheuttaakseen ongelmia ihmisen kehossa, siis miksipä ei aivot siinä kuin sydänkin. Jos mainittuja riskitekijöitä on olemassa on AVH:n mahdollisuus huomattavasti suurempi kuin ns. terveellä. Lisäksi mahdollisuutta lisäävät stressi, runsas päihteiden käyttö ja moni muu epävakaisuus elämässä.

Minulla oli se synnynnäinen pullistuma joka katsoi hyväksi poksahtaa, suorastaan räjähtää. Papereissa lukee että päässäni vallitsi "massiivinen basilaarivuoto vasemmalla takakuopassa". Eikö ollutkin selkeästi sanottu! Neurologini selitti myöhemmin näyttäessään ottamiaan TT-kuvia että koko kallonpohjani sekä aivorunkoni ja avolisäkkeeni lähiympäristö olivat täynnä verta. Myönnän että kuvat näyttivät vähintäänkin pelottavilta ja oikeastaan vasta silloin tajusin mitä minulle oli tapahtunut ja kuinka karvan varassa henkiinpalaamiseni oli ollut. Neurologini tunnustikin että hän omasta mielestään lähetti eteenpäin kuolevan naisen joka ei varmasti selviä hengissä Hämeenlinnasta Helsinkiin.

Koska pyrin täydellisyyteen kaikessa tekemisessäni kohtaloni järjesti vielä reilun viikon kuluttua valtimon koilaamisesta ( valtimossani on platinainen sidos, jota koiliksi kutsutaan) kaksi reipasta tukosta pikkuaivoihin. Ne sotkivat näkökeskukseni aika pahasti. Korjausyritykset silmäklinikan leikkuupöydällä eivät kohentaneet tilaani toivotulla tavalla, joten eläköityminen napsahti niskaan minulta lupaa kysymättä.


Kerron tämän ihan vaan siltä varalta että jotakuta kiinnostaa tai jos joku kollega haluaisi vaihtaa kokemuksiaan asiasta, Jotenkin näyttää olevan niin että kaikki aivosairaudet, ovatpa ne fyysisiä tai psyykkisiä, ovat vahvasti vaiettuja salaperäisiä sairauksia.

Jonkinlainen tehty tabu.


Hakusanalla "avh" löytyy runsaasti teknistä tietoa asiasta. Liittomme

tiedottaa mieluusti kuntoutuksesta ja muista helpottavista arkiasioista.

Avh:n kokenut osaa kertoa, neuvoa, tukea ja auttaa vertaisiaan.
Vertaistoiminta on vahva juttu!

perjantai 18. heinäkuuta 2008

Iltateeni

Sadonkorjuu alkoi tänään.
Ensimmäiset tilli- ja minttuvihdat ovat keittiön katonrajassa kuivumassa. Avomaakurkulle kävi köpelösti, se ressukka ei tänä vuonna viihtynyt kaikesta hellimisestä huolimatta. Harmi, mutta se oli kuitenkin vain kurkku. Ensi vuonna onnistuu varmasti.

Kesäkurpitsani voi sen sijaan vallan mainiosti. Kaksi poikakukkaa on jo kukkinut ja lakastunut. Tyttökukat ovat isolla nupulla ja tulevat kurpitsat pullistelevat lupaavasti. Nyt on sen verran pölyttäjiäkin että sadon luulisi onnistuvan. Viime kesänä kun ei ollut noita pörriäisiä oikeastaan lainkaan. Ainakaan minun parvekekepuutarhaani asti. Asiasta kyllä kirjoitettiin uutisissakin.

Valmistin eilen illalla ison pannullisen rauhoittavaa tyttöjen teetä. Kaksi dosetillista lääkkeitä aiheuttaa suun kuivumista ja kuivaa yöyskää. Pahimmillaan se karkottaa niin miehen kuin kissat ja koiran vuoteestani ja saan kakoa yksikseni. Alkuaikoina pureskelin öisin xsylitolipurkkaa ja mummopastilleja (apteekista kauppanimellä Salivin) ja tietenkin vettä. Vettä, vettä, vettä.

Nyt siis tyttöjen teetä.
Kiehautan veden, täytän 1 x 4 suodatinpussin tuoreilla mintun, appelsiini- ja sitruunatimjamin,
salvian sekä basilikan lehdillä. Pussin suljettuani upotan sen kiehuvaan veteen ja noin puolen tunnin kuluttua pääsen nauttimaan teestäni. En käytä sokeria kuin teelusikan kärjellisen teemukissa. En pidä makeasta, mutta yrtit jostain syystä kaipaavat sokeria päästääkseen arominsa valloilleen. Mitä enemmän sen parempi. Maistuu myös kylmänä seuraavana päivänä. Jäillä tai ilman. Talvella käytän tietty kuivattuja yrttejä.

keskiviikko 16. heinäkuuta 2008

Viime yönä ennen kahta

Viime yönä nukuin enää 11 tuntia. Hyvä juttu.
Jospa pääsisin normaalijaksoihin

viikonloppuun mennessä. Lauantaina on
sosiaalinen tapahtuma, jossa olisi hyvä
olla hereillä ja tolkuissaan. Ei
mitään

kummallista, vaalikampanjan hiomista vaan.
Eilen sain vihdoin aikaiseksi sen
haastattelupohjan bändeille ja vielä lähetinkin
sen. Osasin myös laittaa aikaa jäljellä -laskurin

ElmoFest-sivulle. Kauhistus! Enää 44 päivää
ja tekemistä on vaikka kuinka. Torstaina on
kokous, saadaan ainakin logo liikenteeseen, luulisin.


Anne-karhun kanssa kirjoiteltiin ja sain joitakin
neuvoja bloggaamiseen liittyen. Se nappijuttu
(".
..sanoi Eero kun huomasin että...") ei ihan auennut. Täytyy kysellä lisää. Sitten muistin että Katili antoi joitakin osoitteita ja vinkkejä. Hän kun sitkeästi aina patisti minua mukaan blogimaailmaan.

Johduin siis selaamaan puolentoista vuoden kirjeenvaihtoamme. Se oli surullista, mielenkiintoista, naurettavaa, tikahduttavan hauskaa, raivostuttavaa, pöyristyttävää, itkettävää, innostavaa, nöyrää, lämmintä, syleilevää ja niin haikeaa. Sain toki etsimäni ohjeen. Sain myös paljon lohtua ja voimaa.

Katilin innostus ja uteliaisuus oli vailla vertaa. Hän halusi tietää ihan kaiken ja oppia koko ajan uutta. Riippumatta vaiheesta. Katili oli kirjoituksissaan ja kommenteissaan aina niin positiivinen ja kannustava. Kun Seurakuntasisar avasi bloginsa Katili oli ensimmäisenä toivottamassa onnea. Hän iloitsi vilpittömästi toisen onnistumisesta. Siitä hän sai voimaa ja sitä voimaa ja iloa hän levitti ympärilleen. Se oli elämän suola.

Suru on hyvin yksityinen asia. Vaikka jaammekin menetyksemme tuskan täällä blogimaailmassa, joudumme jokainen sen käsittelemään yksin sielussamme. Ihan yksin. Voimme rukoilla voimia omaisille, voimme ottaa toisemme virtuaalisyliin ja halata tiukasti. Voimme olla läsnä, vaikka kauempaakin, ja käytettävissä kun tarvitaan.

Kuvassa viime kesänä vieraillut Taisto-turilas

sunnuntai 13. heinäkuuta 2008

Pim. Valmis!

Selvittiinpä taas isommitta kolhuitta trimmauksesta.
Aikaa meni , tuota noin, semmoiset 112 minuuttia (sisältää kaksi tupakkaa) , aika sukkelasti siis.
Ei mikään näyttelykampaus, mutta kevyt kesätukka kuitenkin. Nyt nolottaa (siis koiraa) kun on melkoisen nakkeli. Tässä vaiheessa aina yritän lohduttaa kertomalla kiinanharjakoirasta, joka on vielä kaljumpi. Pari viikkoa menee tässä punk-henkisessä stailissa, sitten alkaa pukata uutta punaista turkkia näkösälle. Ensilumien aikaan otetaan uusinta.

Yllä kameraa kammoksuva turilas, alla kameraa ujosteleva nakupelle. Onneksi Onerva vieläkin rakastaa ja tulee taas illalla hellimään.

(Voiko tää kuvien taittaminen olla oikeesti näin vietävän vaikeeta??!!?? Eihän tää juttu taaskaan näytä yhtään siltä mitä mä suunnittelin?)

Koirankalttaus

Roosa täyttää elokuussa yhdeksän vuotta. Syntyi 10 päivää ennen kuin minä katosin maan pinnalta.

Roosa on sellainen rescue-koira. Roosan "iskä" kasvatti irskejä pikkukennelissään. Roosa oli ehtinyt naisen ikään ja haalinut kunnioitettavan paksun pinon meriittejä näyttelyissä astuakseen arvostettuun äitien sarjaan. Kasvattaja kuitenkin sairastui sen verran vakavasti että joutui luopumaan rakkaasta harrastuksestaan. Typy siirtyi kotiini. Omistamme hänet puoliksi kuopukseni kanssa. Kumpi puoli on kumman vaihtelee vahvasti.

Tänään on kuitenkin se päivä jolloin vietämme laatuaikaa yhdessä pari-kolme tuntia trimmauksen merkeissä. Irlanninterrierin turkki oikeasti nypitään siten että kypsä ja ylikasvanut karva lähtee ja pohjakarva sekä uusi tuotanto saavat tilaa kasvaa. Nypittävät koirat kun eivät uusi turkkiaan eikä niistä juurikaan lähde karvaa on ihmisen huolehdittava niiden hyvinvoinnista tässäkin asiassa. (usein on mietityttänyt miten ne ovat aikoinaan luonnossa selvinneet? taitaa tämäkin olla ihmisen jalostuksen tulos) Yhtäkaikki, trimmaamaton terrieri alkaa kotvan kuluttua muistuttaa pikemminkin komondoria
eikä minkäänlaista terrieriä.

Koska Roosa on jo verraten iäkäs ja minä verraten kömpelö halvaukseni jälkeen toimitamme tämän uhrimenon epäortodoksisesti saksilla. Molemmat pääsevät vähemmällä itkulla ja hammastenkiristyksellä, koska homma sujuu sutjakasti emmekä kumpikaan väsy kohtuuttomasti.

Roosa saa palkinnoksi pitkämielisyydestään ison siankorvan ja minä oluen.

Vuorokaudenaika

En mene tänäänkään kirkkoon. Mieleni kyllä tekisi, pitäjämme kirkko on hyvin kaunis ja rauhoittava. Se rankattiin muutama vuosi sitten Suomen kymmenen kauneimman kirkon listalle.
Tänään palveluksen toimittaa kirkkoherramme kesäkanttorin säestyksellä.

Mutta en mene koska juon juuri nyt vuorokaudenaikakahvia. Puoli viideltä söin sämpylän vaikka olisi pitänyt ottaa aamudouppaus tyhjään mahaan. Ei sillä niin väliä ole, koko viikko on mennyt aivan väärällä aikavyöhykkeellä. Otan lääkkeet sitten joskus yhdeksän aikaan. Sekin varmaan vaikuttaa että jätin pöpipastillit muutamana aamuna tahallaan väliin. Oli niin luonnotonta tietää olevansa kauhuissaan ja suruissaan eikä kuitenkaan tuntunut mitenkään. Olihan se taas vähän riskipeliä, mutta itku tuli. Tulivat myös ptsd-oireet pikalähetyksenä.

***
Bloggailun opetteleminen toimittaa terapian ja surutyön virkaa. Olen vieraillut tsiljardissa blogissa utsimassa ideoita ja vertaillut (joo,joo, kuola valuen ihastellut) toinen toistaan hienompia ulkoasuja, sisältöjä ja tyyppejä. Se kasvattaa luonnetta. Malttia pitää olla ja edetä rauhaksiin askel kerrallaan, mikä on kyllä ihan luonnonvastaista minulle, oinas-kukko kun olen. Kaikki pitää saada hetijustnyt valmiiksi ja täydelliseksi. On tämä vaan sentään ihan hirmumielenkiintoinen maailma!

Tietenkin olen kääntänyt veistä haavassa ja lukenut kyyneleet valuen kaikki löytämäni (etsimäni) muistokirjoitukset ja kommentit ja sytytetyt kynttilät. Moneen kertaan.

Jaksetaan ja jatketaan.

torstai 10. heinäkuuta 2008

Tänäänkin...

Tänäänkin päivä alkoi jotenkin kankeasti. Selkäni on vihoitellut viime lauantain Perunankukkapäivästä asti. Häntäruodon yksi välilevy on revennyt joskus viime vuosituhannen loppukymmenillä ja se tahtoo aiheuttaa välillä hankaluuksia.

Koska olen eläkkeellä voin aloittaa päiväni ihan milloin itse haluan. Ja puuhastella mihin vuorokauden aikaan hyvänsä. Paitsi silloin kun pitää asioida päivätyötä tekevien tahojen kanssa.
Tänään ei tarvitse.

Tänään on aikomuslistalla heinäkuun kolumni paikallislehteen. Myös haastattelupohja elokuun ElmoFestin esiintyjiä varten pitää muokata lopulliseen muotoon, jotta sen voi lähettää bändeille ja muille esiintyjille vastattavaksi.

Illalla yritän olla niin reipas että otan iltalenkille mukaan sakset ja pussin, johon voin kerätä siankärsämöitä.


keskiviikko 9. heinäkuuta 2008

hei.

On tämäkin aika aloittaa blogitaival. Ja opetella kaikki asiaankuuluvat kotkotukset

Nyt on vaan niin tavattoman tyhjä olo.
Katili lähti eilen.

Tuntuu siltä että ainoa oikea tapa muistaa tärkeää ystävää on astua rohkeasti uusille urille.
Oppiäitinäni Katili avasi minulle uuden kokonaisen maailman uusine ihmisineen.
Meidät saattoi yhteen aikoinaan - mitä, onko siitä vain puolitoista vuotta?- tyttäreni kissoineen. Frank ja Niilo asustivat Jamin kavereina muutaman kuukauden kunnes vieras kissaepiteeli aiheutti talon emännälle vaikeita allergiaoireita. Niinpä pojat palautuivat syntymäkotiinsa.
Oma nuorempi kissani Onerva on näiden veijareiden täyssisko ja se riitti. Mehän olimme Katilin kanssa samaa perhettä: kissa-mummeja molemmat.

Kiitos Katili ystävyydestäsi, kiitos Anne eilisiltaisesta, oli turvallisempaa jakaa huoli ja pelko yhteisestä ystävästä ja itkeä yhdessä kun surullinen uutinen viimein vahvistui.

Katili on matkalla kotiin.
Rukoilen voimaa surutyöhön perheelle ja läheisille.