lauantai 2. maaliskuuta 2019

Aikaa kuluu ja nuoruutta katoaa

Ai hyvän tähen että onkin lipsahtanut aikaa sitten viimenäkemän!

Ne jotka seuraavat mun elämäni tuolla Zuckenbergin tontilla jo toki tietävät kuulumiseni, mutte ettepä te jotka olette älynneet pysyä poissa maailman mahtavimman kusettajan ulottuvilta.

Eipä sillä että Google olisi yhtään sen eettisempi alusta sosiaaliselle kanssakäymiselle neittiteitse.

Ei tässä ole kaitsen kiirettä kummempaa ollut. Tavanmukaista sairastelua - tai tokko oikeastaan sellaista, mitä nyt nää mun elikautiset ovat vuorollaan olleet aktiivisia tahi tykkänään rauhaksiin.

Tylsäähän tää nyt on kertoa että mun elämäni pyörii väistämättä mun fyysisen kuntoni, vaihtelevan kuntoni ympärillä. Aina kun joku tilanne hellittää jatkan mulle ominaiseen tapaan aktiviteettejani ja teen tiukasti töitä parantaakseni ja ennen kaikkea vaikuttaakseni minulle itselleni (ja noin miljoonaalle muulle kaltaiselleni) tärkeissä kysymyksissä.

Niinku tämä sote ja siihen kytketty vammaispalvelu ja vammaispalvelulain uudistus.

Ei siis siltä osin mitään uutta aikä kummallista.

Noh, nyt eletään vaalivuotta mikä tarkoittaa sitä että olen tietenkin jälleen kansanedustjaehdokkaana.  Jo pelkkä ehdokkuus on kohtalaisen työlllistävää hommaa jotta saisi oman ja taustaryhmien agendan tiettäväksi ja niin paljon uskottavaksi että joku minua äänestäisi.

Olen itse sitä mieltä että mua juur kannattaa äänestää. En ole millään keinoin korruptoitunut, en ole myytävissä enkä ostettavissa. Olen elänyt ja toiminut aatteeni mukaisesti jo  vuosikymmenet enkä ole aikeissa  omista tavoitteistani luopua.

Osaan ajamistani asioista olen päässyt vaikuttamaan, osa on vielä pahasti kesken. Vaikeimmin kesken on oikeudenmukaisuuden ja yhdenvertaisuuden vaatimukseni tässä yhteiskunnassa. En saata hyväksyä viimeisten porvarihallitusten toimia talouden kohentamisen varjolla, en sillä hinnalla mitä me olemme joutuneet ihmisinä maksamaan. En myöskään saata hyväksyä tätä markkinavetoisuuden julistettua autuutta joka on tuhoisan kallista maallemme, mille tahansa demokraattiselle valtiolle.

Mutta palataan tähän tuonnempana.

Mulle henkilökohtaisesti kuuluu... tuota noin, kaikenlaista.
Pääsääntöisesti olen onnellinen vallitsevaan elämäntilanteeseeni, olen viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana oppinut elämään vaatimattomasti ja viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana olen oppinut nöyräksi, olen oppinut ottamaan vastaan sen minkä Luojani hyväksi minulle katsoo.

Tästä elämänvakaumuksesta on paljon hyötyä.
Vasitenkin nyt kun Luojalleni taisi jäädä käteen yksi ylimääräinen ja korvamerkitsemätön syöpä. Tässä tapauksessa pahanlaatuinen ja parantumaton veritauti. Kenellepä se olisikaan ollut turvallisinta lykätä kuin Liskonaiselle. Kun on nuot edellisetkin handlattu silleen kohilleen.

Kun mä tänään, aika myöhään lauantaiehtoona teille kirjoitan, vietän samalla taas kerran entisen elämäni viimeistä iltaa. Huomisaamuna aloitan sytostaatit eikä kukaan tiedä miten mun  kehoni niihin suhtautuu. Väistyykö syöpätautini suosiolla sivummalle vai onko tiedossa rajumpi taistelu.

Ajoitus on tietenkin ihan naurettavan kehno, mutta enpä tätäkään päässyt itse allokoimaan.

Sen tuloksen jätän Luojani käsiin ja luotan siihen että diilimme pitää.


Aika hurjalta näyttää näitten aineitten nimi, mutta aika hurja on tautikin.
Nähtäväksi jää kumpi meistä lopulta voittaa.