perjantai 7. kesäkuuta 2024

Let down effect - onnistumisen sietämätön pettymys

Let down effect.
Säkin olet varmaan joskus pannut merkille että kun joku tärkeä ja iso asia on hoidettu valmiiksi menestyksekkäästi, et ratkeakaan riemunkiljahduksiin vaan valahdat zombienomaiseen henkiseen tilaan. Niinku sut olis petetty? Silleen niinku oisit pudonnu tyhjän päälle ja putous vaan jatkuu...

Se on kuule ihan normaalia.
Se on sellai - joskus ajankohtaisesti tunnistamattoman - stressin laukeamisen seuraus. Vähän niinku sekin että viikonloput ja loman alkupäivät menee mielettömässä flunssassa tai jossain vattataudissa. Sen kansainvälinen nimi on 'let down effect'.

Suomenkielistä nimeä sillä ei ole, vaikka mm. Mieli ry ja monet mielenterveystahot ilmiön tuntevat. Myöskään suomenkielistä kirjallisuutta ei tunnu olevan saatavilla. Ja vaikka mun english on vähän parempaa kuin maailman puhutuin kieli - bad english - ei mun lääketieteen sanastoni ole niin vahva että suoraan voisin sulle suomentaa lukemani.

Siitä en löytänyt sananpuolikasta miten aiemmin esittelemäni PTSD ja tää let down -juttu hengaa keskenään, mutta ainakin mä olen kovin taipuvainen lankeamaan molempiin.

No, yhtäkaikki.
Sain jokseenkin työlään ja vaativan (mulle, tietyissä jutuissa perfektionistille) lehtihaastattelun valmiiksi ja hyväksytyksi ja nyt se on jo taitettu ja ilmestyy aikanaan loppukuusta Kulttuurivihkot - tuplanumerossa. Itte haastattelun kohde saa mieluusti itte kertoa asiasta nimellään jos tahtoo (lehden mukaan se olis mitä suotavinta jo ennakkoon), mutta mä pidättäydyn toisten asioita jakelemasta tällä tontilla.

Poiki siitä syksyn numeroon uus toimenksianto. Toivottavasti olen silloinkin toimintakondiksessa. Aihe olis just mun senttarikamaa. Kattotaan.

Musta on vaan niin mielettömän ihanaa että jaksan vielä ees pari-kolme projektia vuoden mittaan vääntää. Että pääsen käyttämään yhtä osaamistani ja vahvuuttani, kirjoittamista.

Mähän en ole koskaan varsin missään mediassa palkollisena toiminut, joissain ammattilehdissä ja yhtä opiskelija-aviisia duunasin sellaset neljä vuotta. Ja säännöllisesti vielä sairastumisen jälkeen yhessä pitäjälehdessä viikoittan yli viiden vuoden ajan. Niin, kuulu8ihan mun hommiin vuosikaudet kyläpäällikkönä vuotuinen kylälehti kans. Uudelle paikkakunnalle muut



tettuani jaksoin sentata vielä pari vuotta, mutta sit alkoi se leikkausrumba eikä vuorokauteen jääny just silloin riittävästi hemmottelutunteja kirjoittamiselle. 

Oli mahtavaa päästä kirjoittamaan kunnan ilmiöiden ja toimijoiden asioista ja elämästä aina valtuuston kokouksista - kesäharrastuksiin ja takas. Siinä pysyi ammattitaitokin mukavasti pinnalla.
Kerran juteltiin yhden mun pomon kanssa että oikeestaan jokaisen itteensä toimittajana pitävän - myös opinkäyneen - olis syytä viettää edes yks ymmyrkäinen vuosi jossain pienemmässä paikallismediassa. Tehdä laaja-alaisesti juttuja ihan mistä vaan, mikä sattuu eteen tulemaan. Kaivaa taustat, puhua ihmisten kanssa, valikoida mahdollisimman kiinnostavat, siis lukijoita kiinnostavat ja pitäjän kannalta tärkeät aiheet.

Siitä olen tavattoman kiitollinen ja suhtaudun nöyrän kunnioittavasti tähän lahjaan, että just tää talentti ei silloin neljännesvuosisata sitten valunut aivoveren myötä ämpäriin. 

Tähän teemaan on nyt vähän vaikeeta keksiä kevennyskuvaa.... käviskö kissavideo? Sellai rakkautta tursuava? Vellu Salmisella maustettuna?

Joo, sellai laitetaan! 

 

 

lauantai 25. toukokuuta 2024

PTSD - PostTraumaattinen Stressihäiriö

 Koska olen ollut tästä luolasta lähes vuoden veks, on paljon asioita joita sä et tiedä. Sellaisia juttuja joita olen vuosikaudet käsitellyt täällä. Ensisijaisesti itseäni koskevia, mutta olen jotekin päätynyt käsitykseen että moni on saanut apua, tukea ja oivalluksia kertomuksistani. Näistä tositarinoista terveyspuolelta joita Luoja on avokätisesti mulle suonut.

Kävin tässä sellaisen kahdeksan kuukauden pikaseikkailun keuhkosyövän kanssa. Mutta ei me sit tultu oikein juttuun ja hää pakeni paikalta.

Oikeammin tehtiin sellai lapsensurma.

Kyse oli geenivirheperäisestä adenokarsinoomasta joka osui gastrokirran - ja vastaanotolla myös mun silmääni ennenku lääri kerkes alustavan leikkaussuunnitelmän esittelyn jälkeen sanomaan "mutta..."

- Joo mä näenkin tuosta, onko noita kaks?

- Kuvan mukaan on mutta meidän touhut loppuu ny toistaiseksi tähän, siirrän sut keuhkopolille ihan tänään, sano mun gastrokirra.

No, koepalat kertoi että oli vain yksi pesäke syöpää, se toinen oli ihan räkää, joka toki olis saattanut hyvinkin kiskoa naapurista syöpäsolut itteensä. Yks imusolmuke hiluksessa oli myös vähän ottanut nokkaansa ja koitti kovin pullistella.

Tähän väliin taidan kertoa että viikkoa varhemmin mun poliklinikkaseilailut oli edenneet silmäpolia myöden neurolle. Kun oireet ei oikein rimmanneet mihinkään tunnettuun tautiin ja se mun ikiseuralaiseni, mieleistään puhkeamista odotteleva aneurysmanikin esiintyi ihan kiltisti kuvannuksissa.

Neurolääri sen sit keksi. Ja oitis ryhtyi hommiin. Ensikokeilulla löytyi lääke joka auttoi tyydyttävästi. Silleen että sen silmittömän säryn, oikean silmän ja sieraimen vuotamisen houkuttelema yleinen murhanhimo laantui siedettävään tilaan. Ei poistunut, mutta helpotti oleellisesti mun arkielämääni.

Musta oli tullu sellai hardcore -tyyppi ihan omalla ICD-10 -koodilla.(G44.51)

Siis sitähän mä olen ollu koko ikäni, tulipa yllättäen ja pyytämättä uus tauti kaveriksi. Ja viikon päästä sit se syöpä. Meinas olla vähän rankka talvi, mutta en mä oikeesti tuolle keuhkikselle jaksanu näitten muitten elinkaitusten ja kuolemantautieni ohella ees kulmakarvaa nostaa. Vielä silloin.

Torstaina lopulta kävin kontrollissa (saat ihastella kuvia loppukevennyksenä) ja kattopa paskaa. Ei syöpää missään, eikä etäpesäkkeitä. Se limaklöntti samoin kuin imurauhanen vissiin myös säikähtivät sädetystä, kun niistäkään ei näkynyt edes varjoa.  

Kolme sädetyskertaa, kokonaisuudessaan noin satakertaisella yhteisannostuksella tappoi noi kaikki. Ja mikä merkillisintä, en saanut minkäänlaisia sivareita noin suuresta annostuksesta huolimatta. Se on kyllä outoa, kun muhun tahtoo tunkeutua kaikki mahdolliset lääkitykseen ja hoitoon liittyvät ongelmat.  Jos oot tuoreempi lukija noista tunnisteista (nykyään ne on kai nimeltään hästägit) löydät kyllä 'taudit' ja 'läärit' sun sellaset jos meinaa ihan vertaismielessä kiinnostaa.

Vaan itte otsikkoon.

Sitä äkkiseltään vois kuvitella että JIPPIII! Syöpä on veks, enää muutama kontrollikäynti ajallaan ja tää Liskis olis terve. 

No eihän tää ny silleen mene. Niinku sanoin, tää oli sellai pikasyöpä. On mulla se parantumaton ja pahanlaatuinen verisyöpä visusti tallessa plus muut elinkautiset, ihan vaan ettei toi yksinäisyys pääse vaivaamaan.

Tuo torstainen vapauttava tuomio tekikin källin mulle. Houkutteli PTSDn hereille ja sehän sit kävi kimppuun kuin nälkäinen hyeena haaskalle. Kaikkine tunnettuine oireineen. Sitä vaan äkkinäinen vois kuvitella että nythän on kaikki hyvin, ei mitään hätää. Mutta kyllä mä olen tätä pikavisiittiä näemmä tiedostamattani pureksinut mielessäni, vaikka noitten entisten kanssa onkin ollut paikoin hyvinkin kiirettä. 

Koska tästä tuli nyt suunniteltua pitempi vollotus, laitanki sulle ne kuvat luvattuina kevennyksinä ja meenki maate itte. Noitten kissojen viereen. 

Puhutaan tästä ens kerralla. Varaudu silloinkin pitkään postaukseen. Kun eka kertaa tähän tutustuin elettiin vuotta 1999 eli neljännesvuosisata sitten. Silloin tää ilmio oli jokseenkin uutta Suomessa. Onneksi ei ole enää ja apua tämän tainnuttamiseen on  [maan hallituksesta huolimatta] myös apua saatavilla.

Jos tästä lörpöttelystä jäi jotain mielees, kerro ihmeessä mulle. Jooko.

Ja ne kuvat:
Eipä tää nyt maallikon silmään kovin kummoiselta näytä. Tuossa kuvan vasemmassa alalaidassa se luuraa. Oikeesti se asui oikeassa ylälohkossa.


Tässä torstain kuvassa noista mainityista tyypeistä ei näy varjoakaan. On se lääketiede vaan ihmeellistä.


torstai 9. toukokuuta 2024

Aika entinen ei koskaan palaa

 Enhän mä ees täyttä vuotta saanut olluksi poissa.

Sen verran pitkään kuitenkin että on haalittava lukijat takas luolaani.


Nyt on vaan silleen että vaikka mun oma terveydentilani senkun kehnostuu, pää vilisee asioita jotka pitää päästä purkamaan. Niin henkilökohtaisia kuin yhteiskunnallisiakin. Ennen sairastumista olin hyvinkin aktiivinen yhteiskunnallisesti ja vielä sen jälkeenkin onnistuin työntämään nokkani korjausta vaativiin keisseihin. 

Nyt on meneillään sellai käsien päällä istumisen aika. Ens viikolla on ekat kontrollit helmikuisen sädetyksen jälkeen. Nähdään miten lapsensurma on onnistunut, vai onko.

Joo. Keuhkosyövän lykkäsi Luoja vielä seurakseni kun oli vähän jäänyt tilaa. En sen myötä oikeestaan jaksanut edes kulmakarvaa kohottaa, otin vaan nöyrästi vastaan. Se mörkö löytyi vähän niinku vahingossa. Muistat varmaan ne mun varaosaleikkausseikkailuni ja korjausleikkauset ynnä niitten korjaukset ja silleen. Koittipa lähes vuoden odottelun jälkeen aika kuvannuksiin ja  gastrokirralle, jotta kiristetään verkkoja ja koitetaan muutenkin pitää mun sisäelimistöni lähempänä mua.

No, jo näytön kuvista huomasin että ei nyt taida ihan äkkiä ne leikkaukset olla tuloillaan kun oli möttejä keuhkon kohdalla. Pienehköjä, mutta kyllä mä se bongasin.

Onnellista tässä ole se että a) se pienokainen löytyi kovin varhaisessa vaiheessa ja b) tarkempi geenitutkimus kertoi että geenivirhehän siellä. Siis uus. Se verisyöpähän on myös geenivirhepohjainen. Aikanaan sit helmikuussa kolme tuuttausta (läärin mukaan) noin satakertaisella annostuksella. Kohta sit tosiaan saadaan kuulla kuin meidän murhanhimoiset suunnitelmat onnistuvat.

Mutta pääpointti nyt kuitenkin on tässä. Tuli ikävä Liskolandiaa ja suakin. Tuonnempana käydään sit itse asiaan ja juurisyihin. Ennakkoon sisältövaroitus tulevista: paljon protestia nykyhallituksen toimia kohtaan. Järjetöntä ja tuhoisan kallista pikaleikkauspolitiikkaa kohtaan vailla minkäänlaista vaikuttavuusarviointia s
aati pitkän ajan suunnitelmaa.

Tervetuloa takas luolaani.

Kuvakevennyksenä uuden manuaalin tarkastus by Nelly.