tiistai 2. marraskuuta 2021

Paluu menneeseen

Näin viiimeisimmällä nukkumisellani unta.

Itse uni ei nyt muistellessani ollut mitenkään painostava saati ahdistava. Siitä huolimatta heräsin henkeä haukkoen ja jokaikinen hermonpää ja lihas kynnet ojossa valmiina käymään kimppuuni.


Olin unessa käymässä entisyydessä. Entisellä nuopparillani. Sisäänkäynti oli vaihdettu ja kerrottiin että uuden oven tulisi avaamaan N.N (nimi tuli kyllä unessa ääneen sanotuksi, vaan en nyt muista) yhdessä uuden vapaaehtoisen kanssa. Ihmettelin miten samat avaimet käyvät edelleen oveen vaikka mun ajoistani on jo toista kymmentä vuotta.


Tila oli lähes entisellään, mutta silti vieras. Paikalla olivat valmiiksi odottamassa aktiivisimmat aikalaisnuoret lojuen kukin omilla paikoillaan sohvilla ja nojatuoleilla. Alku oli hapuileva ja vaivautunut. Keskustelu ei ottanut käynnistyäkseen.


Tarkemmin unesta kertomatta tuli herättyäni mieleeni monia kysymyksiä. Monia kysymyksiä joita silloiset nuoret unessani kysyivät.

Niinku: Miksi sä olit meidän kanssa? Miksi sä teit niitä kaikkia juttuja meidän kanssa? Miksi sä veit meitä keikoille, kilpailuihin, konsertteihin ja retkille? - Me pidettiin sua ihan pimeenä, mutta kun ei ollut muutakaan tekemistä kylällä, me tultiin sun touhujen mukaan.

Sit ne nuoret kertoivat että nyt on hyvä kun on vieras ammattilainen ohjaajana ja sillä on yks meidän entisista nuopparilaisista apurina. 

- Kuka, mä kysyin. 

- No se-ja se...

Ilahduin, koska tämä Se-jaSe oli minunkin rankinglistallani korkealla ja täysi-ikäistyttyään toimi apuohjaajana myös inttiaikojensa lomilla.

Sit ne pennut kysyi että oliko mulla muita sellaisia luottonuoria aikanaan. - No olihan teitä, kyllä te varmasti muistatte miten teillä oli vastuutehtäviä melkein jokaisella. Seurasi hetken hiljaisuus ja sit yks tajusi.

- Ai senkö takia mun piti aina...

- Just sen takia, sä handlasit juur sen homman ja jengi sekä tykkäs susta että totteli sun ohjeita siinä asiassa.

- Miten sä osasit jakaa noita juttuja meille? Silleen oikeet jutut oikeille tyypeille?

- Enhän mä niitä mitenkään "jakanut". Jokaisella teistä oli oma vahva alueensa niin yksilönä kuin tyyppinä, kyllä se tuli aika äkkiä esiin ja oli helppoa tuuppia nuorta oikeaan suuntaan.

- Me ei nyt ymmärretä?

- No, muistatko kun tuli puhetta kahvikassasta? Kukaan ei halunnut ottaa sitä vastuulleen ja kaikki oli sitä mieltåä että mun ohjaajana olis se pitäny hoitaa?

- Mut eihän meillä ollut mitään kahvikassaa..

-No ei ollut. Yks teistä vaan otti hoitaakseen tyhjien pullojen ja tölkkien talteenoton ja niillä rahoilla sit kävi tai lähetti jonkun ostamaan kahvia, maitoa ja sokeria.  Ei se sen kummempaa ollut. Te vaan otitte huomaamattanne hoitaaksenne teille mieleisiä asioita. Siks teidän kanssa oli niin hiton kiva olla.

- Mutta oltiinhan me aika perkeleitä silloin?

- Totisesti olitte! Aina kun tuli uus ikäluokka peliin tuli myös ongelmia. Mutta muistatteko kuka tai ketkä ne yleensä ratkaisi?

- Sinä.

- Eipä vaan. Vaan te, ryhmänä. Te olitte itse vuosien mittaan tehneet tilasta ja sen toiminnasta ittellenne mieluisen ja kun joku uusi tuli rettelöimisaikeissa, te torppasitte homman aika äkkiä. Siksikin mä teitä niin kovasti rakastin - rakastan edelleen.

- Ai jaa, me vaan oltiin siellä kun muuta paikkaa ei ollut. Ei me taidettu tajuta miten sä meitä lopulta ohjasit. Useimmiten meitä vitutti sun säännöt eikä me oikeestaan ihan hirveesti susta tykätty.

- Mutta te tykkäsitte nuopparistanne? Te tykkäsitte että oli mesta missä oli kivaa ja turvallista kokoontua ja tavata kavereita? Ette te sinne mun takiani tulleet.

- No eeei, mutta olit sä silti paras meidän valvojista.


Suurin piirtein tällainen oli sananvaihto unessa, se jäi harvinaisen hyvin mieleeni. Mieleeni jäivät unesta myös nämä anonyymit keskustelijat joiden kanssa olin aina vähän varpraillani. Miksi? No siksi että he olivat voimakkaita, vahvatahtoisia nuoria jotka olivat selvillä arvoistaan ja maailmanmenosta, heillä oli vahva oikeudentaju vaikka nuoruus vei heitä väliin myös normaaleihin tyhmyyksiin.


Mutta miksi tuo uni ahdisti nuun pqaljon?

Järkiselitys on kipukohtaus, sellai kunnon läpilyöntikipu joka sekaantui unen tunnelmaan. Nyt, muutaman tunnin kuluttua sen ymmärrän.

Kun heräsin, oli kipukissani Nelly kauvautunut osin kainalooni, osin kaulakuoppaani ja piti musta kaksin tassuin kiinni ja kun yritin jalkeille, hän ei olis mitenkään musta irti laskenut. 


Mutta vielä tuohon uneen, niihin aikoihin joihin uneni palasi.


Ne olivat parhaat  13 vuottani elämässäni. Sain niin paljon rakkautta, sain antaa niin paljon rakkautta. Mua tietyt tahot kylällä moittivat jotta " siellä se vaan noita hulttioita paapoo, eihän noista nuorista ole mihinkään".

Ei niistä nuorista juur silloin ollutkaan mihinkään, heillä oli kasapäin ongelmia. Oli vaikeaa kotona, oli vaikeaa koulussa, viikoittainen juopottelu ja pössiskokeilut olivat monen viedä mennessään. Heillä ei ollut tuolloin paikkaa maailmassa. Paitsi Nuopparimme.  Siellä rakensimme yhdessä pala kerrallaan luottamusta maailmaan, kavereihin, aikuisiin ja yhteiskuntaan. Tokihan kylän nuorissa oli paljon "seurapiirikelpoisia" tyyppejä. Ei ne pilalle menneet sen "rupusakin kanssa"

Suurin osa kasvoi "kunnon kansalaisiksi" vaikka mun ohjausmenetelmiäni arvosteltiin väkevästi. Ne loputkin kasvoivat, ne loput muistivat myöS nuoruutensa kipeimmät ajat ja oppivat käyttämään niitä vahvuuksinaan.

Voi että, Läykän nuoret, mä teitä aina vaan rakastan. Teidän ansiostanne olen edelleen elossa. Ankarana, rakastavana, kuuntelevana ja ymmärtävänä Mummina.

Ei se Mummin Homma aina ollut päivänpaistetta, se oli myös ruusuilla tanssimista, tuli useinkin tikkuja varpaisiin. Mutta oli meillä vuosien mittaan tukijoitakin. Tänä päivänä entisen edelleen rakkaan kyläni nuorten asiat ovat sentään jossain mallissa vuosien tauon jälkeen.

Ei mulla muuta tähän hätään. Loppukevennyskuva oli meininki laittaa mutta enpä etsimääni löytänyt.

lauantai 16. lokakuuta 2021

Hienoja näkymiä

 Nyt kuulkaa rakkaat lukijat, ette lue ainuttakaan kurjuuden sanaa!

Ensinnäkin kirjoitan tätä ilman silmälaseja. Jaa että mitä kummallista siinä nyt on? No sitä kummallista että vielä tiistaiaamuna mun oikean silmän lukemat oli  - 14 diopteria. Kuukausi sitten molemmissa silmissä oli tuo valtaisa lukema.

Ekaks egyptiläinen silmäkirra talutti ultraäänilaitetta mun vasemmassa silmässä ja puuhasi siellä muutakin, kun oli vähän vääränlaista roinaa. Siis sen takakapselin kaihin lisäksi. Siitä sit kuukauden koitin luontoni vastaisesti muistaa niitä silmätippoja neljästi vuorokaudessa tähdätä silmään.

Tiistaina sit oli hassut paikat. Mulle oli jotenkin lykätty aika ennen koko polin avaamista, mutta hyvin muiden toimenpidettä odottavien kanssa se aika kului oikeinkin rattoisasti. Sit tuli pieni huoli. Lähinnä henkilökunnalle, kirurgi hukassa. Kotvan kuluttua selkis että tauti, tavallinen syysflunssatauti oli miehen vuoteeseen kaatanut. Hurja hulina alkoi osastolla kun etsittiin uutta kirraa ja löydettiinkin. Vaan se oli varsinaisella leikkausosastolla - me kökättiin silmät puudutettuina päiväkirurgisella. Tätsyt oli hiki ottalla kun ne pelkäs että ainakin osa pitää leikkaamati laittaa kotimatkalle.

Vaan hyvin kuroutuivat aikataulut kohilleen, mäkin pääsin salista ulos suojakilpineni ennen alunperin suunniteltua aikaa ja kaikki muutkin saivat osansa siitä ultraleikkurista.

On tää vaan ihmeellistä!

Edellisen kerran olen ihmisten ilmoilla liikkunut ilman laseja vuonna 1964. Mutta väkevästi ikinäköinen on melkoisen oudon oloinen ilman niitä habitukseensa saumattomasti liittyviä näkimiä.

Kattokaa vaikka

 Kun mä vielä tiistaina näytin tältä

Tiistaina iltapäivällä tältä

Meidän kyläkaupasta löytyi tila-aikaiset/välipäiset "tiimarilasit" jotta näen kirjaa lukea. Muutenhan mä tosiaan hengaan vallan luomuna.


Kyläkaupasta pitikin kertomani.

Se on oikeesti S-market. Sen kupeessa saman katon alla pakolliset Apteekki, pizzeria (en nyt mitenkään muista mikä niistä) ja R-kiska.  Mutta ei viinikauppaa. Se on vakava puute.

Me sinne saatiin tuossa toissa talvena madallettu puntarisysteemi heviosastolle. Vaan aika kohta ryhtyivät paistamaan "tuoreita" pullia ja croissanteja ja karjalanpiirakoita ja, ja... Ja niitten punnaamiseen meni meidän pyörätuolivaakamme. Me parhaamme mukaan koitettiin selviytyä vihanneksinemme ja hedelminemme sen kuolevaisten korkeudella ylvästelevän puntarin kanssa. Itte ratkaisin ylettämisongelman tuorekurkulla.. Joo-o, tuorekurkulla. Se on ihan hygigeenistäkin kun muoviin ovat kaikki käärityt. Sillä sit arvoin oikeita nappeja korkeuksista ja toivoin että näin valintataulusta oikean tuotteen numeron, niinku banaani, # 2, 1,49/kg eikä esim vaikkapa litsiluumú # jotakin, 79,90/kg.

Mä siihen lopulta tämän viikon maanantaina tuskastuin vasitenkin kun olin sitä vehjettä meille matalalla kulkeville kinunnut jo toiseenkin kertaan myymäläpalautteella ja suullisesti. Messengerviestiä meidän osuuskaupan tutulle edustajiston jäsenelle jotta tällaisen pikku keissin jos hoitaisit. Tämä siis maanantaina 11.10. Tänään perjantaina kävin vähän tankkaamassa ja kappas kehveliä! Siellä se nökötti uutuuttaan hehkuvana, meidän uus matalalattiapuntari. Tänään perjantaina 15. lokakuuta. 

Olin mä vähän tyytyväinen itteeni, mutta myös osuuskauppaani. 

Tästä sellainen opetus meille kaikille:

Pelkkä keskenään nuriseminen ei tuota tulosta, mutta kun ongelmasta toimittaa tiedon sinne minne se kuuluu, se myös saattaa korjaantua tosi sukkelasti. Niinku nyt kävi.

Kuva vähän huijaa, tuo on oikeesti oikealla korkeudella meitä pyörillä kulkevia ajatellen. Kävelevä joutuu kunnolla kumartumaan tuon kanssa. Eikä tarttenu Liskiskään mitään kurkkuja avukseen.


Ja sit päivän paras!

Sähköinen ovenavaus MYÖS tuulikaapin sisäovessa. 

Kun tänään hammaskuvannuksesta pyrin kotiin lävähtivät molemmat ovet seljälleen toivottaen mut tervetulleeksi kotiin. Yli puoltoista vuotta olen taistellut tuon sisäoven ja melkoisen liikunnallisen kuramaton kanssa. muutaman kerran jopa hävinnyt sille vietävän matolle. Niinku tälleen

 Mihin tässä maailmassa enää voi luottaa? Ovet toimii, silmistä näkyy läpi ja se mikä näkyy on oikean väristä eikä harmaansekaista lilaa, kyläkauppa palvelee entistä paremmin. Ja mulla on maitoa kahviin.


Nyt ei tule loppukevennystä kun tuota kuvakevennystä on jo noin paljon.

Paitsi että kolmisen tuntia tarttin päikkäreitä het kun avustaja sai oven selkänsä takaa kiinni. Tää on vähän - oikeestaan aika paljonkin kurjaa kun oikeesti tartten muutamissa asioissa ylettävän ja muutenkin reippaan ihmisen avitusta, en aina jaksa sitä hyödyntää. Alkuunhan mulla kävi vakkariavustaja kahdesti viikossa, mutta sit jouduttiin molemmin puolin toteamaan  että se nyt vaan ei toimi. Niinpä mä nykyään tilaan avustajan ihan vaan keikkahommiin. Enhän mä oikeestaan niitä avustajatunteja varsin ja silleen... apua mä tarviin. Tänään saatiin mun mielestäni paljon aikaiseksi.  Ja tää uus tapaus, nuori naishenkilö lupas tulla vielä ennen seuraavaa leikkausta mun kanssa ikkunanpesutalkoisiin. Tais tykätä meistä. Tyttikin tuli piilostaan aika sukkelasti hänet tarkastamaan ja hyväksi havaitsi. Kissat tietää nää tärkeät asiat. Nelly tapansa mukaan piilotteli mun sängyssä kaikkien leittojen, kirjojen ja pehmolelujen alla.

Mä taas muistutan että olis kiva jutella täälläkin, mä siis kovin tykkään kommenteista.



maanantai 13. syyskuuta 2021

Äänikirjat - luku- vai kuuntelutaidon ylläpitäjät?

 Tässä viidettä päivää ensimmäisen kaihileikkauksen jälkeen koitan saada painetusta tekstistä selvää. Ihan ilman laseja mun aivot ei oikein ymmärrä asentoa ja maan vetovoima pyrkii ottamaan valtaa.  

Tietokoneen näytöllä tää vielä menee ihan kohtalaisesti, joskin silmään sattuu vähän tää kirkkaus jota kokeilin vähän himmentää mutta vielä sekaisemmaksi meni. Tuolla leikatulla silmällä näkisin jo melkoisen mukavasti lähelle, niinku näytölle, mutta ero luomun kanssa on niin valtava että siitä tulee väistämättä pää kipeäksi. Kirjan lukuun ei ole ollut vielä vaikutusta, luen edelleen yhdellä silmällä kirja noin kahdeksan sentin päässä nenästäni.


Ensimmäisinä päivinä teki jo mieleni äkkiä saada luvun alla oleva teos ääneen luettuna.

Sit aloin tuumia.

Mun entinen kirjastoni, Lopen kunnankirjasto tarjosi jo aika alkuun, tuossa vuosituhannen alkumetreillä mulle äänikirjoja kun oli tiedossa aivotapahtuman tuho mun näkömaailmassani. En huolinut. Enkä seuraavinakaan vuosina. Mulle lukeminen, kirjan konkreettinen piteleminen hyppysissä on ollut lapsesta lähtien se lukemisen juttu. 

Mulle lukemisen kokemukseen liittyvät tietenkin sisältö, tarina, juoni, kerronta... olipa kyseessä romaani tahi tietoteokseksi luokiteltava opus. Myös typolla on suuri merkitys samoin kuin kirjan taitolla. Entinen puolisoni pyrki riipimään kirjojen kannet uuniin ennen kuin kerkesin hätiin. Kirjan kannet ovat osa lukunautintoa. Ne ovat taideteos, niihin käytetään aikaa ja osaamista, ammattitaitoa. Niissä on rutkasti tietoa tarjolla.  (Anekdoottina kerrottakoon että selvitin muinoin lukion äidinkielen kirjallisuuskurssin (sen kolmen vuoden) kuittaamalla osan valtavasta kirjamäärästä pelkkiin liepeisiin paneutumalla. Aika ei olis muuten tenttien välillä piisannut)

Mulle kirja on kokonaisuus. 

Olen myös aina kirjoittanut. Mielestäni ihan hyvää kieltä käyttäen. Toki mulla on ikioma tyylini ja tapani käsitellä äidinkieltäni, tavoittelen aina elävää, monipuolista ja kuvaavaa tekstiä kirjoituksessani. Olipa kyseessä lehtijuttu, uutinen, selonteko, tämä Liskolandia, facebook, mikä hyvänsä. Tahdon pudottaa näppikseltä tekstin jota ei voi edes erehdyksessä luulla jonkun toisen tekeleeksi. Aika usein siinä onnistunkin. Vai mitä olet mieltä lukijani? 

Toisaalta kielemme ja kielioppimme on muuntunut vuosikymmenten saatossa, esimerkiksi pilkkusäännöt tuottavat nykyään vähän kahnausta. Jo kansakoulussa opittiin litania "ja sekä että sekä että eli jos mutta vaikka koska kun kuin... ja niin päin pois" eivät huoli pilkkua seurakseen. Enkä oikeastaan ole tullut tarkistaneeksi oikeaa kirjoitusmuotoa kotvaan, kunhan on sattunut silmään uudenlainen "oikea" pilkutus. 

Oppiakseen kirjoittamaan tarvitaan lukemista, lukutaitoa. Juice (Leskinen), armoitettu kynäniekka, kielemme taituri on sanonut että lue. LUE. Lue vessanpöntöllä pakkausten sisältöselosteet, lue maitopurkin tekstit, lue mainokset. lue ihan mitä tahansa mitä käsiisi saat, kunhan luet! Ei siis silleen vienosti kuten toinen kirjallinen ihastukseni, Jörn Donner erään kirjakerhon mainoksessa tyynesti toteaa "lukeminen kannattaa aina". Intohimo kieleen, se oli yksi merkittävä tekijä joka nosti Juicen kuninkaitten joukkoon. Mikään kirjoitettu ei saa olla vähäpätöistä.

Nyt olen hyvilläni kun saan rutkasti lisävuosia ja tuhansia, tuhansia uusia sivuja lukeakseni. Voipi olla että joudun jonkinlaisiin lukulaseihin tulevaisuudessa turvautumaan, mutta ei väliä! Kunhan en joudu kirjoistani, fyysisistä, osittain jo nuhjaanatuneista rakkaista kirjoistani luopumaan.

Mulle on pitkällisen pohdinnan jälkeen vahvistunut henkilökohtainen suhteeni ja vakaumukseni lukemiseen. Lukeminen on myös rauhoittumista kulloinkin luvun alla olevan kirjan maailmaan. Nautin hyvän kotimaisen kirjan seurasta, nautin taitavasta käännöksestä. Nautin siitä että lukiessani voin sujahtaa tekstiin, välimerkkeihin, tunnelmaan... näen mielessäni kirjoittajan pysähtyvän hiomaan sanojaan saadakseen ne juuri sellaisiksi miten lukija ja haluaa. 

Sen verran olen äänikirjaa lukenut... siis kuunnellut että koin tilanteen jotenkin oudoksi. Ihminenhän lienee tottunut siihen että kuunnellessa saattaa puuhata jotain muuta  siinä ohessa. Imuroida, juosta iltaalenkin, kitkeä kasvimaan. Kaiketi. 

Mulle lukeminen on sellai kahdenkeskinen juttu fyysisen kirjan kanssa. Ei silloin tehdä muuta, hyödyllistäkkään. Kodissani on erillinen lukutuoli. Nyt sitä pitää lämpimänä punakirjava kissa koska en vielä kykene sellaisessa asennossa lukemaan, en kykene istuen tasapainoilemaan kirjan kanssa niin että se pysyisi silmieni vaatiman kahdeksan sentin päässä. Odotan innolla sitä päivää kun molemmat silmät ovat käsitellyt laserilla ja oikeat apuvälineet ovat silmilläni. Unelmoin jo mielessäni mukavasta tuolista, täsmävalosta, jalkarahista, kenties lasillisesta punkkua tahi konjakkia seurana, kissat lämmittämässä rahilla jalkojani...  pienestä rauhan hetkestä lempikirjani/kirjailijani seurassa.

Miten on sinun lukemisesi laita?

Kerro mulle.