Toipuva alkoholisti juhlissa

 Kai maar sä, lukijani, olet sen verran valistunut että tiedät tämän julman totuuden:

Kerran alkoholisti, aina alkoholisti.

Vaikka olisit raittiina vuosikymmenet.

Olen tätä aihetta useamminkin käsitellyt täällä luolassani.

Mähän valitsin sen kaikkein vaikeimman tien suhteessani päihteisiin.

Sairauksieni vuoksi joudun ihan henkeni pitimiksi natustelemaan lääkkeitä joista katukaupassa saisi mojovan tilin. Sellaisia nappeja joista en kipujen vuoksi vaan saata irrottautua. Väliin tulee viikkojen. jopa kuukausien taukoja niistä, useimmiten korjausleikkausten jälkeen. Enkä ole vuosien, etten sanois vuosikymmenten mittaan näistä pitkistä tauoista saanut minkäänlaisia vieroitusoireita. En sit yhtään mitään.

 Ainoa mihin on leikkauskivuista toipumisen jälkeen totuttelemista, on se että lääkelautasesta puuttuu pari nappia ja toisekseen juur sitä nimenomaista kipua ei toistaiseksi esiinny.

Sit olis toinen sairaus, joka aaltoilee esiintyessään. Saataa mennä jopa vuosia ettei tää puhu mitään ja sen olemassaolon lähes unohtaa. Mutta se iskee, takuuvarmasti se iskee kun olosuhteet ovat saurauden oireiden esiinmarssille suotuisat.

Ikävää on se että nää "sallitut" opiaatit eivät ole tarkoitetu tämän toisen hoitoon. Eivät siis mitenkään tehoa toiseen. Silloin tarvittais vuosikymmentakaisen hoitosuunnitelman mukainen väkevämpi opsulääkitys. Mutta kun ei. Se ei kertakaikkiaan käy. Koska niihin jää kuulemma koukkuun. Sanovat läärit.

Miten nää sit liittyy alkoholismiin?

No kato siten että viitisentoista vuotta kärsin suunnatomista sappikivuista pieleen menniin laparoskopian jälkeen. Mua ei hoidettu, koska maksa-arvot huiteli pilvissä ja osa niistä oli nelinumeroisia. Joo-o, nelinumeroisia. Terveyskeskusläärit toisensa perään niitä kyttäs vuosia eikä mun sanani painanut mitään. Toki alkoholinkäyttöni oli melkoista niihin aikoihin. Ei vaan voimat piisanneet taisteluun ja oli niin helppoa otta tuttu konsti peliin: punkku ja konjakki. Eihän net tietenkään asiaa auttaneet.

Aikanaan osui kohdalle lääri joka tuumas että tällaisia arvoja ei välttis ole edes viinaan kuolleilla. Joku tässä nyht mättää. Ja niin mättikin. Seurasi vuosien hoitosuhde HUSin Kolmiosairaalan kanssa. Net siellä vaihtaa ihmisen sisäelimiä niinku maksoja ja munuaisia ja täsmähoitavat muutenkin alan kummallisuuksia. Ei tästä sen enempää, olen tästä jo kertonut vuosia sitten. Homma hoidossa ja piipahtelen tarvittaessa varaosanvaihdossa Meikussa.

Näistä on sit seurannut se että kun sain asiani ja elämäni viimein johonkin tolkkuun, väheni alkoholin tarve oleellisesti. En enää tarvinnut päihdykettä päihtyäkseni tai paetakseni elämäni paholaisia. Mutta tarvitsen näemmä edelleen tiettyjä tuotteita joko rentoutuakseni tai ihan makunautinnon vuoksi.

Olen suoraan sanoen hyvin ylpeä itsestäni.

En pakene vastoinkäymisiä. En paikkaa satunnaisia ikäviä tilanteita alkoholiin. Eikä mulla oikeesti ole siihen nykyään rahaakaan. Vielä muutama vuosi sitten oli. Silloin säännöllinen viinintarve kulki edellä, het kissojen tarpeitten jälkeen. Vaan ei tänään.

Vaan nytpä tuli uusi tilanne.

On tulossa isot syntymäpäiväjuhlat booleineen. Evp baarimestarina tiedän että viksu emäntä/isäntäväki loihtii boolista 4,5 - viisprosenttista lientä. - Se on ihan mietoa. sanoi tulevan juhlan emäntä mulle. Mutta eihän sellai auta juoppoa mitenkään.

Eikä se varsinkaan että juhlat ovat pitemmän juomattoman kauden keskellä. Historia keroo miten helposti ja huomaamattomasti juomarin kontrolli pääsee pettämään boolikauhan kanssa. Esimerkiksi viiskymppisilläni jolloin tanssittiin myös viimeisimpiä häitäni, en koskenut koko booliin maljan nostamista lukuunottamatta. Pisaraakaan en niellyt. Turvallisuussyistä.

Nyt otin ennakkolähdön.

Hain viinikaupasta pari litran purkkia lempiviintäni, joista ainakin toisen juon tänään, pari päivää ennen noita juhlia. Niissä en tohdi ottaa kuin lasillisen-pari. Tiedän riskit. Myös lähipiirini ja avustajani tietävät tämän. Mulla on siis henkiset tukijoukot lähellä. Sellaiset tukijoukot jotka tukevat tarkkaa säännöstelyäni ja arvostavat tavoitettani.

En siis tokikaan sylje lasiin, ninkuin sanotaan, mutta olen harjoittanut itseni nauttimaan hyvästä viinistä ja hyvästä brandysta. Mun kehoni, sieluni ja järkeni osaavat käyttää näitä aineksia valitsemallani tiellä.

Mutta isot juhlat. Sellaiset joissa on isot boolisaavir vapaasti käytettävissä, ovat riski ja uhka. En ole enää vuosiin julkisella paikalla nauttinut yhtä ravintola-annosta enempää alkoholia. Ja silloinkin sellaista mistä tiedän kehoni seuraukset.

Tähän on vielä lisättävä että tulevankantaisissa juhlissa alkoholiton vaihtoehto ei ole mkään pelastus syntymäjuopolle. (Enoni juotti mut muinoin sahtikänniin ollessani kaksvuotias. Eipä tiennyt mihin se aikanaan perintötekijöiden kanssa johti)

No nyt mä lipittelen etelä-afrikkalaista vegaanista reilunkaupan luomu fairtrade -valkkaria ja valmistelen synttärilahaksi tulevaa loihikärmettä juhlakalulle.

Vaan kuule, kerrota mulle miten sä olet selättänyt viinanpirun ilman että olet joutunut pakottamaan itsesi vallan raittiiksi. Mua kiinnostaa.

 

Tästä tulee suomupeite loihikärmekselle lauantaina.

Erakoitumisen suuri tarve

 Mua on pidetty kovin ekstroverttina.

Ja sosiaalisena eläimenä, vuosikymmenet.

Vasta koronapandemia näytti mulle todellisuuden. Se kahden vuoden pakollinen kotiaresti, kun en saanut rokotuksia ja ja itte tartunta olis ollut varmaaankin yhtä fataali.

Opin olemaan keskenäni kissojen kanssa.

Opin elämään rikasta elämään katanteenissa, ovet lukossa, ikkunat tukossa ja piipun päällä hattu. Niinku jouluna.

Kun maailma lopulta aukesi, olin jo niin tottunut ja viehtynyt yksinäisenä oloon ja omatekemään rauhaan että en edes tahdo enää juurikaan ihmisten ilmoille.

Mulle piisaa sosiaaliseksi elämäksi somen rakkaiksi tulleen ihmiset, suuri osa ystäviksi.

Toisaalta.

Nautin suunnattomasti niistä hetkistä jolloin saan itteni ihmisten ilmoille, nauttimaan livenä ystävistäni. Se lähtöön toimertuminen vain tuottaa suuria vaikeuksia. Suorastaan paniikinpikasta. Silloin ei toimita muu kuin hengittää syvään ja rauhallisesti. Lopputulos on aina hyvä, enemmän kuin pelkoni.

Olen tätä dilemmaa pohtinut taajaan. Oikeesti olen sosiaalinen eläin, mutta nää kaikki sairaudet on alkaneet rajoittaa mun haluani liveseurusteluun. Ennenvanhaan mun kotini ovet olivat aina avoinna ilman ennakkosopimusta, vieraat ja käypäläiset olivat lämmöllä tervetulleet. Myös lemmikeille, olivatpa het kissoja, koiria, reptiileja, kilpikommia...

Nyt me halutaan olla keskenämme kodossa, Hoitaa hyvinvointimme omien tarpeittemme mukaan. Sellaisten joita kuvittelemme tärkeimmiksi tarpeiksemme. 

Vasta ripeet kaks vuotta sitten viimein sain itteni luottamaan vieraaseen ihmiseen, siihenkin oli syyllisenä mun Tytti-vanhukauseni. Oli uus avustajaehdokas muutaman pettymyksen jälkeen haastattelussa. Mulle ittelle ei siihen ollut lopulta sanomista. Tää vanhukainen, joka ei juur vieraista piittaa, valahti kirjahyllystä piilopaikastaan haastateltavan olkapäälle, siitä jalkoihin ja ilmoitti jotta hän tästä nyt syliin.  Siihen loppui mun sen kertainen erakkoelämäni. Ja työhöntulohaastattelelu. Jos Tytti oli sitä mieltä korkean ikänsä ja kokemuksensa nojalla että tää on nyt tässä. ei mulla ollut enää sananvaltaa.  Historia todistaa loput.

Sittemmin vaihtui - taas kerran - vammaispalvelun yhteyshenkilö. Päinvastoin kuin udeat edeltäjänsä, jotka täikammalla kaivelivat perusteita joilla hakemiani apuja ei tartteis myöntää, tää tätsy sanoi suoraan että "kuule Jaana. Sä tarttet ilmiselvästi apua ja mun tehtäväni on sitä sulle järjestää". Ja järjesti kans.

Onnellista on että molemmat avustajat, sekä sisäkkö että ulokko kunnioittavat mun omituisuuksiani ja vuosikymmenten aikana kehkeytyneitä henkisiä traumojani. Eivät ryhdy "emännöitsijöiksi" niinku jokunen edeltäjä.  Kunnioittavat mun tarpeitani - enhän mä tunteja tartte, vaan apua asioihin joihin en itte kykene. Eikä nää ihanuudet edes ala semmoselle minkä tiedämme mun itte hitaasti mutta varmasti kykenevän hoitamaan. Et uskokaan miten tärkeää tällainen luottamus voi olla!

Idea on tarpeeni saada säilyttää itsenäisyys ja itsemääräämisoikeus.

Sellainen ei vammaispalveluissa likikään aina ole mahdollista, joku viranomainen väistämättä haluaa kävellä sun ylittes, luullen tietävänsä paremmin.

Parasta lienee kuitenkin se että enää mua ei kukaan ystävistäni halua "virkistää" keksimällä jotain jonka vilpittömästi kuvittelee mun tarttevan. Sellai on oikeesti tärkeää. Että et ala keskenäs päättämään mikä sun läheiselle on parasta ja tarpeellista. Joku saattaa näyttää syrjäytyneeltä ja arvellaan tämän tarttevan apua. Näin saattaa ollakin. Vaan ei mun kohdallani.  Mä tiedän mitä haluan ja tarvitsen. Joskus haluan sysrjäytyä rauhassa - toisinaan tarvitsen elämää ympärilleni. Livenä. Mutta jo mun nettiystävät - oikeet ystävät, ei kaverit - antavat mulle paljon. Ja olen antanut iteni ymmärtää että mä myös olen vastannut saamaani rakkauteen.

Eipä kai tässäkään mitään kovin suurta oivallusta sulle, tulipahan puheeksi.

Täällä mä vietän päiväkahvit ja ehtoopunkut, mikä nyt sit sattuu ajankohtaiseksi.

Let down effect - onnistumisen sietämätön pettymys

Let down effect.
Säkin olet varmaan joskus pannut merkille että kun joku tärkeä ja iso asia on hoidettu valmiiksi menestyksekkäästi, et ratkeakaan riemunkiljahduksiin vaan valahdat zombienomaiseen henkiseen tilaan. Niinku sut olis petetty? Silleen niinku oisit pudonnu tyhjän päälle ja putous vaan jatkuu...

Se on kuule ihan normaalia.
Se on sellai - joskus ajankohtaisesti tunnistamattoman - stressin laukeamisen seuraus. Vähän niinku sekin että viikonloput ja loman alkupäivät menee mielettömässä flunssassa tai jossain vattataudissa. Sen kansainvälinen nimi on 'let down effect'.

Suomenkielistä nimeä sillä ei ole, vaikka mm. Mieli ry ja monet mielenterveystahot ilmiön tuntevat. Myöskään suomenkielistä kirjallisuutta ei tunnu olevan saatavilla. Ja vaikka mun english on vähän parempaa kuin maailman puhutuin kieli - bad english - ei mun lääketieteen sanastoni ole niin vahva että suoraan voisin sulle suomentaa lukemani.

Siitä en löytänyt sananpuolikasta miten aiemmin esittelemäni PTSD ja tää let down -juttu hengaa keskenään, mutta ainakin mä olen kovin taipuvainen lankeamaan molempiin.

No, yhtäkaikki.
Sain jokseenkin työlään ja vaativan (mulle, tietyissä jutuissa perfektionistille) lehtihaastattelun valmiiksi ja hyväksytyksi ja nyt se on jo taitettu ja ilmestyy aikanaan loppukuusta Kulttuurivihkot - tuplanumerossa. Itte haastattelun kohde saa mieluusti itte kertoa asiasta nimellään jos tahtoo (lehden mukaan se olis mitä suotavinta jo ennakkoon), mutta mä pidättäydyn toisten asioita jakelemasta tällä tontilla.

Poiki siitä syksyn numeroon uus toimenksianto. Toivottavasti olen silloinkin toimintakondiksessa. Aihe olis just mun senttarikamaa. Kattotaan.

Musta on vaan niin mielettömän ihanaa että jaksan vielä ees pari-kolme projektia vuoden mittaan vääntää. Että pääsen käyttämään yhtä osaamistani ja vahvuuttani, kirjoittamista.

Mähän en ole koskaan varsin missään mediassa palkollisena toiminut, joissain ammattilehdissä ja yhtä opiskelija-aviisia duunasin sellaset neljä vuotta. Ja säännöllisesti vielä sairastumisen jälkeen yhessä pitäjälehdessä viikoittan yli viiden vuoden ajan. Niin, kuulu8ihan mun hommiin vuosikaudet kyläpäällikkönä vuotuinen kylälehti kans. Uudelle paikkakunnalle muut

tettuani jaksoin sentata vielä pari vuotta, mutta sit alkoi se leikkausrumba eikä vuorokauteen jääny just silloin riittävästi hemmottelutunteja kirjoittamiselle. 

Oli mahtavaa päästä kirjoittamaan kunnan ilmiöiden ja toimijoiden asioista ja elämästä aina valtuuston kokouksista - kesäharrastuksiin ja takas. Siinä pysyi ammattitaitokin mukavasti pinnalla.
Kerran juteltiin yhden mun pomon kanssa että oikeestaan jokaisen itteensä toimittajana pitävän - myös opinkäyneen - olis syytä viettää edes yks ymmyrkäinen vuosi jossain pienemmässä paikallismediassa. Tehdä laaja-alaisesti juttuja ihan mistä vaan, mikä sattuu eteen tulemaan. Kaivaa taustat, puhua ihmisten kanssa, valikoida mahdollisimman kiinnostavat, siis lukijoita kiinnostavat ja pitäjän kannalta tärkeät aiheet.

Siitä olen tavattoman kiitollinen ja suhtaudun nöyrän kunnioittavasti tähän lahjaan, että just tää talentti ei silloin neljännesvuosisata sitten valunut aivoveren myötä ämpäriin. 

Tähän teemaan on nyt vähän vaikeeta keksiä kevennyskuvaa.... käviskö kissavideo? Sellai rakkautta tursuava? Vellu Salmisella maustettuna?

Joo, sellai laitetaan!