tiistai 22. joulukuuta 2020

Tekee mieleni kirjoittaa joulutrauma tiehensä

Oikeastaan on tehnyt mieleni kirjoittaa paljon, paljon enemmänkin kesän jälkeen. On tehnyt mieli purkaa tapahtuneita, omaa kuntoa, toipumisen hitautta, mahdollista paranemista.

On tehnyt mieleni kirjoittaa rakkaudesta, kaipuusta, rakastettuna olemisesta, välittämisestä, huolehtimisesta.

On tehnyt mieleni kirjoittaa kärkeviä vammaispalveluista, vakavien sairauksien tunnistamisesta, tutkimusten viivyttelystä. Hoitoonpääsyn eriarvoisuudesta eri puolilla maata. 

Voi miten paljon mulla tuolla arkiston hämärissä luolissa on blogiluonnoksia jotka syystä tai kolmannesta ovat jääneet kesken ja aika on niitten ohitse paahtanut kuin kahtasataa Napolin moottoritiellä.


Mutta pohditaan sitä joulupaniikkia nyt, se kun alkaa olla aika ajankohtainen. 

Luulin sen jo selättäneeni kun en ole joulua nykymerkityksessään vuosikausiin viettänyt missään muodossa. Pikemminkin silleen Kirsi Kunnaan tapaan: ovet lukossa, ikkunat tukossa ja piipun päällä hattu, ihan niinkuin Ville ja Valle mökissänsä.

Tänä vuonna se ei ole mahdolista koska tuorein vävykokelaani haluaa minut mukaan jouluksi nauttimaan perinteistä. Ne "perinteethän" minua ovat aina eniten joulussa pelottaneet. 

Jos jouluun ei kuulu silmitön ryyppääminen aattoaamusta alkaen niin että joulukirkossa  jollein tulee kännilöysät housuun, on tarjolla muuta epämukavuutta koko kylälle. Sen ylenmääräisen viinan vuoksi. 

Vaan ei ole absolutismikaan jouluna aina ihan paikallaan. Viinan sijaan otetaan esiin vuoden kaunat, epäonnistumiset, haukkumiset ja laiminlyönnit. Kun sanat loppuvat on käsillä aina nyrkit. Sillä ei ole väliä onko nyrkin kohde pieni lapsi tai aikuinen, omaa väkeä tai jouluvieras.


Olen viimeiset viisi vuotta nauttinut yksinäisestä joulusta - korjaan, en ole ollut yksinäinen, mutta yksin. Rauhassa. Erossa asumisvuosinani McGyverin kanssa joskus syötiin aattona kevyesti yhdessä ja otettiin lasillinen - pari punkkua, mutta ryypiskelyyn en suostunut. Olin siitä jo saanut kyllikseni kaikkine mausteineen.

 Viime joulun vietin kissojen kanssa ja niin oli meininki nytkin, vaan toisin kävi. Ei mulla nyt ole mitään perustetta äkkiä syttyneelle joulutraumalleni, tiedän että meillä on kivaa neljästään (luullakseni, vävyn residenssi on kyllä sellai ovetauki-huusholli, jos ystävä tarvitsee seuraa tai apua,  askeleet hänen torppaansa johtavat)

Johtuuko tää epämukava ja aavistuksen ahdistunut fiilis pelkästään menneiden vuosien jouluista?  Kenties. Joulu on paria poikkeusta lukuunottamatta ollut karmea kokemus koko kuuskytkolmevuotisen elämäni aikana.

Voitaisko rakkaat lukijat nyt sopia vaikka silleen että tänä jouluna kunnioitetaan jouluvieraitamme, perhettämme, joulun kristillistä sanomaa - ei tartte olla mitenkään uskossa tahi lukea itseään kristityksi voidakseen huomioida lähimmäisensä, olla ystävällinen ja keskittyä rauhaan sekä siihen hyvään mitä meillä juur nyt on? 

Mitä tulee joulusiivoukseen. Mkä mahtaa olla sen perimmäinen  funktio? Halutaanko pestä pois vuoden synnit, niin omasta sydämestä kuin pölynä ja pinttyminä esiintyvät roiskeet huushollissa? Luultavasti.

Itte en ota siivousstressiä, en toki siihen kykenisikään - sen paremmin suursiivouseen kuin  stressiinkään, noin yleisesti. 

Eipä ollut tulevan perjantain pelastajalla, syntymäpäiväsamkarillakaan ylen siivoa ja puhdasta seimessään, vaikka viereen olivat katoliset jo  aikoja sitten  ehtineet väkertää kullankimalteisen syntymäalttarin Betlehemin Syntymäkirkon kellarin uumeniin.


Tähän seimeen, siis karjasuojaan, kerrotaan Jeesuslapsen syntyneen. 

Tällaisen pytingin rakensivat kuninkaan, Messiaan kunniaksi myöhemmin.

Itse kirkkohan on pykätty oletetun syntymäpaikan päälle

keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Porkkalaceviche mikrossa

 Joo, tehdään vähän jouluherkkua, silleen vegaanisti.

Valikoidaan viisi kohtalaisen kokoista porkkanaa.

Pestään ja kuoritaan ne. (toki itte vain pesen, tykkään syödä kesät-talvet perunat, porkkanat sun muut juurekset kuorineen, paitsi lanttua kun mun sisukset ei sitä siedä)

 

Leikataan, siis ikäänkuin fileoidaan ne ohuiksi viipaleiksi.

 

Ripotellaan karkeaa suolaa (mä käytän Himalajan ruususuolaa kalan kanssa) tilavalle lautaselle.

 

Ladotaan porkkanavaiipaleet suolapedille, tarvitaessa kahteen kerrokseen ja ripotellaan himppu lisää suolaa pinnalle.

 

 

Sit vaan lautanen suoloineen ja porkkanoineen mikroon kuvun alle 35 - 40 minuutiksi, itte tunnet mikrosi, joten sen mukaan valkkaat ajan.

 

 

Seuraavaksi siivoat suolarakeet porkkanaviipaleista, siis niistä fileistä ja ladot ne kannelliseen astiaan.

Puristat sitruunan mehua juureksille, suljet kannen ja ravistat hellästi.

 

 

Seuraavaksi (olet tietenkin varannut valmiiksi savuaromia pullollisen) pirskotat varovasti savuainetta porkkanoille ... tuota, pari teelusikallista tuohon porkkanamäärään.

Jos haluat, voit vielä lirauttaa tilkan neitsytoliiviöljyä perään, vaan se ei ole välttämätöntä.

Purkin kansi kiinni reipas, mutta hellä ravistus ja koko höskä jääkaappiin tekeytymään.

Huomenna sit voit syöda vaikka aamupalaksi porkkalacevichellä terästettyä munakasta tai voileipää tai... jugurtin tai kaurapuuron kanssa en ole kokeillut. Ehkäpä sinunkaan ei kannata.

Mutta hyvää tää on!





lauantai 28. marraskuuta 2020

Yhteenveto kesän seikkailusta


 Edit Piaf tässä alkuun, hei Liskiksen lukijat.

Justiinsa tänään tuli kolme kuukautta siitä kun 28. elokuuta Liskikseltä lähti henki. On sillä ollut varsinainen kesä ja syksy. Totisesti.

Eihän se tahtonut tätä päivitystä saada suunnittelemaansa trilogiaformaattiin. Se nyt tuuppaa koko keissin putkeen ja seuraavaksi  se on kuulemma aikeissa kertoa mikä oli jouluruokamuoti vuonna 1996. jolloin se ensimmäisten EU-vaalien kiireessä väsäsi jouluruokaliitteen ET-lehteen. 

 ***

Voi rakkaat lukijat, enhän mä mitään ole pystynyt kirjoittamaan. Pää ei ole kestänyt.  Sitä olen hellinyt kallonkutistajalla, tai oikeammin psykiatrisen erikoissairaanhoitajan avulla. Sekin oli aika suuri ihme, nykyään tätä lajia ei ole niinkään helppoa saada avukseen. 

Kun viime vuosituhannen loppumetreillä sen SAVn ja infarktit sain ja koko entinen elämäni pyyhkiytyi tiehensa, sain lääkinnällisenä kuntoutuksena kuusi vuotta - luit aivan oikein, kuusi vuotta terapiaa päästäkseni henkisesti jaloileni uudessa elämässäni. Tällä kierroksella psykiatri soi mulle viisi istuntoa. Hieman on maailma muuttunut, Eskoseni. 

Näin säästetään terveydenhoitokuluissa - ja maksetaan vähintään triplasti kun hoidetaan risaa ihmistä joka ei ole saanut apua ajoissa.

Mutta palataanpa historiaan. 

Alkuperäinen leikkaus siis onnistui jokseenkin hyvin, verenkierto palasi, samoin takajalan väri ja osittainen tunto. Pulssi tuntuu nivusesta varpaaseen ja takas. Mutta yksi leikkaushaavoista kieltäytyi piittaamasta moderneista hoitovehkeistä. Enste picolla, se on sellai alipainepumppu joka imee liiat nesteet, pitää haavan turvassa pöpöiltä ja siis nopeuttaa haavan paranemista. Käytetään pienehköissä haavoissa. Mehän ei tietenkään Picon kanssas tultu juttuun ensinkään. Hää jo ennen aikojaan (käyttöaika 5 vrk max) alkoi mulle kiljua palovaroittimen volyymilla eikähän mun auttanut muu kuin soittaa keskussairaalaan ja sanoa että mä nyt sit tulisin sinne. Kun itte laite poistettiin, kävi ilmi että juu ei, ei piisaa nyt nää kevyet jutut ensinkään ja sain petikaveriksi VACin joka on järeämpi alipainehoitosysteemi.

Tätä ennen muutin takas sairaalaan jossa todettiin että pöpöhän siihen haavaan oli jossain välissä livahtanut. Haava leikattiin takas kokonaan auki, kaiveltiin veittellä puhtaaksi, kylvetettiin vetyperoksidilla ja asennettiin tämä VAC paikoilleen. Tottahan siitä on kuvia, mä otan aina kuvia näistä toimenpiteistä jos vaan älyissäni olen. Sit taas kohta kotiin sen VACin kanssa. Eihän sekään mun kanssani viihtynyt, kotisairaanhoito sitä kävi tämän tästä lepyttelemässä ja lopulta kontrollissa todettiin että onhan se vähän pienentynyt, haava siis, mutta ei vielä tarpeeksi, siispä uudistettiin tuttavuus ja yhteiselo Picon kanssa.

Aikaa kului ja nuoruuttaa katosi.

Sit tuli viimein se päivä jolloin haavan piti oleman sulkemiskunnossa. Leikkuupöytä ja salivuoro varattiin pikkutoimenpidettä varten.

Koko homma tyssäsi siihen että koko varattu aika tärvääntyi  perinteisin menoin siihen että ainuttakaan kanyylia ei saatu mun suoniin. Ei saanut hoitaja, ei anestesiahoitaja, ei labra, eikä anestesialääri. 

No, laitetaan spinaali, tuumas anestesia-arska.

Mä siihen että vartokaas kun käyn kippuraan ja kyljelleni.... 

- Ei. Se laitetaan istualleen.

- Ei laiteta, ei onnistu. Sen verran topakasti asian ilmaisin että sain tahtoni lävitse ja käperryin tiukkaan sikiöasentoon vaikka sattui ihan saatanasti. Vaan eipä mennytkään vaijeri mun selkäytimeen.

Tässä kohtaa eka salihenkilö kattoi kelloa ja sanoi että hällä alkaa synnytys ihan kohta, on mentävä. Hiljaksiin häipyivät kaikki muutkin ja mut kärrättiin takas osastolle.


Onneksi seuraavana aamuna suonet oli  suosiolllisemmalla tuulella sillä silloin hävis henki. 

Ihan kokonaan.

Pari vinkkiä tähän kohtaan:  A)Jos olet aikeissa saada kohtalokkaan anafylaktisen sokin, saa se leikkaussalissa. Apu on aikas paljon likempänä ja saatat jäädä henkiin.

Kesken alkutoimien olin jutellut ja vitsaillut salihenkilöstön ja läärien kanssa kunnes yhtäkkiä tuumasin että nyt huonottaa, ahistaa ja oksettaa... olin ponkaissut istumaan piittamatta kaikista letkuista sun muista paikallaanpitovehkeistä ja kupsahtanut harmaansininesenä ja umpikuolleena takas petiin. 

Kaikki tämä on mulle kerrottua ja Kannasta luettua, itte en taaskaan ollut mukana koko geimeissä. Luoja varjeli taas uudelta traumalta.

Samantein alkoivat paineluelvytyksen ja happiviikset vaihtoivat kuonokoppaan, se ei tuottanut tulosta joten manuaalinen hengitysapu peliin ja lopulta kone, kun ei ihminen jaksanut pumpata pitempään. ROSC 10 onnistui ja pumppu alkoi läpsytellä laiskasti omiaan mutta muut vitaalit loistivat poissaolollaan.  Useamman tunnin olivat poissa.  Oikein kahteen kertaan kuvattiin MRAlla nuppi, ei uusia vaurioita eikä myöskään selitystä hengenmenolle kummassakaan kuvannuksessa. Ihan tarkkaan mulle ei ole selvinnyt, mikä mut lopulta noin viiden tunnin kuluttua kiskoi takas elävien kirjoihin, se ei  käy ilmi faileista eikä kirurgin kertomasta. 

Mutta sen leikkaushaavan joutessaan muistivat kuitenkin sulkea ja taas seukkasin PICOn kanssa seuraavan viikon.

Tää sivujuonnehan sit pilasi koko alkuperäisen suunnitelman takajalan paranemisesta edes jonkinlaiseen kuntoon.  Seuraava kuukausi meni ensin keskussairaalassa ja sittemmin kuntoutussairaalassa uuden elämän opetteluun.  Ynnä toiseen kertaan kävelyn opettelemiseen saman reissun aikana.

Vinkki B) Jos ajattelit kuolla, tee se kerralla. Kuolleista herääminen on  työlästä, suorastaan kamalaa puuhaa. Mä olen sen homman kahdesti tehnyt, tiedän mistä puhun. En suosittele.

Kun mä tätä loppua pikkujouluna kirjoittelen kärsin edelleen messevistä, joskin melkoisesti laantuneista kylki- ja rintakivuista. Rintalasta on edelleen ihan naurettavan arka, mitään tyköistuvaa, niinkus rintamaliivejä ei tule mieleenkään käyttää, kyljen kääntäminen tahi ylipätään asennon korjaaminen sängyssä aiheuttaa maanjäristyksen ja usein mut herättääkin unesta. Kaksi kylkiluuta poikki ja kaikki rustot paskana. Arvelivat  niitten puolessa vuodessa tokenevan...

Perinteiset loppukevennyskuvat, olepa hyvä:

Kun muhun on niin vaikea saada kanyyleja ohjekirjanmukaisiin paikkoihin, niitä sit ujutetaan minne onnistuu.

 

Sit ku ei enää mihkään onnistunut, otettiin keskuslaskimokatetri hätiin ja kaikilla oli paljon helpompaa mun kanssani.

Tää botoksilla käsitellyn näköisen huulen tarina on niinkin yksinkertainen että siinä ekan keikkauksen alkuun oli joku osunut hengitysputkella vähän sivuun. Ja pala alahuulesta veks. Ihan olin jo ehjä ja parantunut sen kahden ja puolen kuukauden sairaalaseikkailun päättyessä tämäkin.


Pikkuystäväni PICO, (Fantasio ei ollut tällä retkellä mukana...)

Näitten härpäkkeiden kanssa taiteilin useamman viikon.

Siistimpi versio VACista, en tohdi sitä täytenä teille näyttää, jollein saattaapi singota oksu...
Enkä ajatellut näyttää niitä haavakuviakaan. Ette te niistä kuitenkaan tykkäis.

Tää kesä meni nyt tälleen, muut jännäs koronaa, mä vaan makasin suurimman osan oppiaattipöllyssä ja hyvässä hoidossa sekä erikoishemmoteltavana.

Vaan on nää meidän PÄKS ja kuntoutussairaala Jalmari ihan huippumestoja jos on pakko vakavasti sairastua.





tiistai 29. syyskuuta 2020

Päivä 5


 Tiedän että moni teistä  lukijoistani  kiehuu uteliaisuudesta miten Liskiksen tällä leikkuureissulla on käynyt.
Net teistä josta Facessa hengaatte tiedättekin jo kaiken (lähes) mutta tällä päivityksellä aletaan seuraavan kahden kuukauden mittainen tarina.
Vähän nää nyt tulee vikajärjestyksessä, mutta pidä huivista kiinni, nyt mennään!
 
***
 
Päivä 0 oli leikkaus, tänään on siis päivä 5. Tiistaina tulin kotiin, siis eilennä.

Miksi niin nopsaan?
Eikö olis kannattanut olla siellä hoidettavana ja parantantua kunnolla?
Miten ne sut noin äkkiä pois heitti?
Ja monta muuta yhtä ällistynyttä kysymystä olen saanut tässä reilun vuorokauden kulussa vastattavakseni.

Nyt vastaan teille, rakkaat lukijani.
Siksi niin nopsaan että en sen paremmin omasta mielestäni kuin lääri(en) mielestä enää tarvinnut erikoissairaalahoitoa. Olis mut PÄKSiin laitettu lisätoipumaan, mutta päätin toivuttaa itteni kotona.

Ei olis kannattanut lojua missään sairaalassa koska kykenin kävelemään rollaattorilla ja itte huoneessa pelkin jaloin. Sattuihan molemmat vaihtoehdot ihan hitosti mutta pystyin.

Ei mua kukaan pois heittänyt, olisin mä siellä saanut lojua niin pitkään kuin olisin halunnut.

Ja sit vastauksia kysymättömiin kysymyksiin.

Jokainen kokee kipunsa ja sairautensa omalla tavallaan, kaikki on niin henkilökohtaista. Pitempään luolassani viihtyneet tietävätkin mun tapani ja menetelmäni tässä asiassa. Uudemmille kerron että esim. leikkauksesta toipumisessa suljetaan (siis mä suljen) kuolevaisten maailman ulkopuolelle, otan vastaan sen hoidon mitä annetaan, puren nilkkaan jos ehdotukset ei mua pääasiassa kokemukseni nojalla miellytä.

Tällä kertaa ei tullut sellaista tarvetta.
Jo komisen kuukautta ennakkoon, siis maaliskuusta asti ollaan oltu tiiviissä kirjeenvaihdossa ja puhelinyhteyksissä mua hoitaneen tiimin kanssa. Yksi hauskimmista oli anestesialäärin kaino tiedustelu että kumpi jalka leikataan? Mä siihen että ei kumpaakaan, koitetaan vielä tää oikea pelastaa.

Kahteen kertaan käytiin vastuukirurgin ja toisen kanssa suunnitelmat läpi. Hätäisempi oli saattanut hermostua kun vielä puoli vuorokautta ennen toimenpidettä ei kukaan tiennyt vieläkään mikä olis paras tapa tätä palikkaa lähestyä. Sit se toinen (en jaksa nyt kaivaa Kannasta nimeä) kipitti tämän tästä tarkistamassa ja täsmentämässä asioita. En mä tällaiseen ole tottunut. Käytiin ennalta läpi lääkeaineet mitä ei saa tuoda mun lähellekään, suonet, astmapiiput ja vaipat sekä toivomukseni katetroinnista. Se olikin hyvä juttu, leikkaus kesti yli seittemän tuntia, siellä me oltais lilluttu liemessä koko sakki ja moneen kertaan.

Hämmästyttävää oli että jokainen sanani kuunneltiin korvat hörössä. Olin jopa äärimmäisessä tilanteessa antanut luvan käyttää tuon terveen (hah!) jalan reisilaskimoa. Siis vain ääritilanteessa. Sitä ei käytetty vaan kudospankin aineksista rakensivat ohitussuonen mulle kun elimistö ei suosinut edes omaa siirrännäistä saati niitä goretexeja. Ei tää luovutusjämistä väsättykään pitkään kestä, mutta saanpa taas vuoden-parin hengähdystauon jotta saan kuntoutettua itteni edes vähän omatoimieläjäksi ennen seuraavaa settiä.

Anestesia.
Ei mulla sen kanssa ole koskaan mitään ongelmia ollut. Lääkäreillä on.
Multa ei tahdo saada verta lähestulkoon millään ilveellä. Mutta ei muhun sisäänkään tahdo kukaan saada mitään liemiä.  Niinpä aloitettiin valtimokanyylista, joka törkättiin jo kolmannella yrityksella kyynärtaipeeseen. Sit se varsinainen monitoimikanyyli, kolmannella kerralla. Siinä kohtaa muistutin että nää sit saattaa mennä tukkoon jo kesken leikkausta ettäpä tiedätte varautua. No, ne varautuivat, kotiin lähtiessä niitä kanyyleita sit etsittiin pitkin kehoa, osa oli käyttämättömiä, osa tukkeutuneita. 




Leikkauspäivän ehtoolla jo osastolla lähes tajuissamme ollaan Kermitin kanssa.
Ne varsinaiset jännät ovat vasta kaukana edessä.





keskiviikko 29. heinäkuuta 2020

Entä jos?

Vähän nyt hämmästelen suhtautumistani tulevaan operaatioon.
Se on sellai hybridileikkaus. Suonensisäinen operaatio tehdään läpivalaisuohjauksessa, sanotaan yhdessä opinnäytetyössä.

Homma menee silleen että nivustaipeesta ohjataan peittostentti kohteeseen - tuossa opparissa käsitellään vatsa-aortan pullistumaa, siis tappavaa aneurysmaa ja sen hoitoa. Se on menestyksekäs hoitotoimenpide josta ei jää edes arpia eikä mitään leikkauksenjälkeisiä tehohoitoja tarvita. Onnistuneen operaation jälkeen tyrehdytetään valtimon vuoto ensin ihan nyrkein painamalla ja sittemmin muutaman tunnin hiekkapussin alla makoillen. Pari-kolme vuorokautta täysihoidossa makoilua ja himaan. Tälleen sen kuuluis kulkea.

Mutta kun liskonaisen kohdalla juuri mikään piuha ei ole enää vuosiin ollut ohjekirjan määräämässä kehonkohdassa, meillä tulee olemaan mutkia matkassa. Ensinnäkin kirurgin on päätettävä käydäänkö alkuperäisen, väkivalloin rikotun suonen kimppuun ja koitetaan rassata sen yli kuuden sentin mittainen arpikudos tiehensä tällä hybridimenetelmällä. Vaikka mm. ASO -tautia on tällä keinoin hoidettu, ei tietääkseni juur mulle suunniteltua toimenpidettä ole tässä maassa kelleen tehty.

No, ihan simppeliltähän tuo kuulostaa, mennään vaan rassin ja harjan ja rikkalapion kanssa rikottuun suoneen ja kaavitaan se puhtaaksi? No eipä se ihan tuolleen käy. Siitä oltiin kirran kanssa tavatessamme liikuttavan yksimielisiä. Myös siitä että sanoin suoraan epäileväni vaihtoehtoa a) kun muistetaan että se arpikudos on saanut siellä suonessa vahvistaa itteään lähes 21 vuotta. - Tosiaan, joo, tuumasi Pale -kirra. Vaihtoehtona c) voitais tietty putsata niitä proteeseja, eihän se stentti tiedä onko se luonnonsuonessa vai goretexissa.

Näitä proteeseja mun sisuksissa sit piisaakin valittavaksi. Niitä risteilee tuossa oikeassa kyljessä useampikin sen alkuperäisen suonen rinnalla, siellä on myös takajalasta - siitä vaurioituneesta - irrotettu yli puolen metrin mittainen laskimonpätkä joka sekin meni juntturaan vajaassa puolessatoista vuodessa. Niitä on myös vasemmalla puolen ja yksi risteilee vattan poikki kun piti kokeilla josko se valtimoveri liikkuis ketterämmin sitä kautta oikeaan takajalkaan. Ei liikkunut kuin tovin. Ensin tuli liitoskohtaan iso, todella iso aneurysma ja kohta perään se tappajabakteeri. Kun mun elimistöni ei noita vierasesineitä siedä. Tulkitsi oman luvatta otetun kapineenkin asiaan kuulumattomaksi ja melttasi sekä keräsi huomiota kivuin ja kouristuksin kunnes lakkasi tykkänään verta kuljettamasta mihinkään.

On olemassa myös Plan B. Yhdistetään hybridihoito perinteiseen kirurgiaan. Se on jo ajatuksena vastenmielinen. Akka lähestulkoon sahataan kahtia sekä pitkin että poikinpäin, viimeksikin hakasia poistettiin leikkaushaavoista likemmäs sata.

No, perjantaina ollaan viisaampia. Toivottavasti.

Vaan takaisin otsikkoon.

Entä jos.
Entä jos oikeesti käviskin niin että PÄKSin verisuonikirurgin yltiöpäinen ennuste muuttuisikin todeksi ja oliskin molemmat jalat ehjinä käytössä. Mitä mä ensimmäiseksi tekisin niillä toimivilla jaloillani?

No hitto!
Mettään menisin, sieneen, saattaisin ihan hurjaksi ryhtyä ja kyykkiä myös marjasatoa lakkariin. Ai, se olis ihanaa. Edellisestä sieniretkestäni Harley Parkinsonin kanssa on jo kaiketi kolme vuotta.

 Tää eläköitynyt tyyppi on vieläkin maastokäytössä. Siis oletan että vielä yhdessä pääsemme metsään.
 
 Tässä istun enkä muuta voi. Olin liian kaukana Harrikasta kun jalka petti. Sain ryömityksi lähimmän kannon nokkaan näkyville ja soitin McGyverin keräämään sekä sienet että mut talteen.
 
Sit kun saalis olis asianmukaisesti säilötty hankkisin fillarin ja... eiku, eihän se ole hyvä idea. Mun päänihän meni siitä kohtaa rikki, en oppinut koskaan ajamaan fillarilla, kuntopyörälläkin onnistuin kaatumaan. Kuntovehje ei kaatunut, vain minä koska pää ei kestänyt polkemisessa tarvittavaa ristikkäistä ja vuorottelevaa liikettä.

No ainakin tanssimista kokeilisin, mun lempiliikuntamuotoni ihan lapsesta asti. Ei mun aivot oikein sitäkään ymmärtäneet, siis kymppitansseja, mutta aina on hyvä kokeilla. Vedessä mä liikun tälleen puolikkaanakin kuin saukko, siis uimasille. Pyykkihuolto helpottuis kun pääsisin keskenäni pyykkitupaan, tiskit hoituis yhdellä seisomalla eikä pahimmillaan kahden päivän mittaan niinku nyt.
Voi, ihminenhän voi kahdella takajalalla tehdä vaikka mitä!

Mutta kun se ei mahda toteutua. Tuon ongelman kanssa on kupattu kuukausia, jopa vuosia ennenkuin sitä traumaa on edes kuvattu ja joka kerta on kauhistuttu että herranjestas, nyt on kiire. Seuraavalla kerralla sama juttu, joskus nopsempaan, joskus, kuten tää perjantainen homma, vei ekasta lääriretkestä 11 kuukautta ennen kuin saan taas vähän apua. Joka jumalan kerta on pitänyt ensin jonottaa tk-aikaa, sit kinuta ABI-mittaus, sit kinuta lähete keskussairaalaan, sit käydä kaikissa mahdollisissa kuvannuksissa ennen leikkuulaudalle päätymistä.
Meidän sotesysteemi nyt vaan on tällainen. Toistaiseksi. Joka paikkaan tarvitaan lähete sieltä alimmalta taholta vaikka kyseessä olis ties kuinka mones toistuva juttu. Mä niin toivon että ne tuolla HUSissa ottaa mut kotilemmikiksi ja sais näitä korjauksia tiiviimpään tahtiin. Toki myös toivon että tää uus sotelaki ehtii parannuksineen aika pian äänestyskuntoon ja pressan siunaamaksi.

Kai mä sen verran ihminen vielä olen vaikka muhun on melkoinen määrä erilaisia varaosia tungettu eri puolille kehoa, että nyt vähän jänskättää.

Tämän tarinan kevennyksenä saatte muutaman taiten niitatun haavakuvan.
Enpä tullut yhden leikkauksen jälkijutuista dokumentteja ottaneeksi, olin niin pitkään niin kipuisa. Silloin nääs avattiin reitit molemmista nivusista ja tottahan ne sit hankki pöpön itteensä. Ei sairaalabakteeria vaan SA Lugdunensiksen. Se kuuluu ihmisen ihon suojavarustukseen hyviksenä mutta jos se pääsee livahtamaan elimistöön se on tarvittaessa tappava.

Lähes kaksi kuukautta niitä leikkaushaavoja hölvättiin, kaiveltiin, putsattiin ja koitettiin sitä pirulaista häätää musta tiehensä että saatais ne ventit umpeen. En suosittele sitä pöpöä. Tätä lajia toimitettiin kolmasti viikossa ja viikonloppuisin tää monilahjakas liskonainen ryhtyi itte haavahoitajaksi.

Ja mitä tekee tää pöpö? Jemmasi ittensä mun sisuksiin iskeäkseen seuraavaan proteesiin, niin että ennen leikkausta kävin silloisen radiologin kanssa taajaan treffeillä kun hää ultraohjatusti imuroi sellaista choronkastikkeennäköistä paskaa mun proteeseista.

Nää pari seuraavaa kuvaa ei ihan ole pornoa. Mutta aika perverssinnäköinen nainenhan musta on noitten puukkojen jäljiltä kyllä muotoutunut. Toki noita taistelujälkiä on muuallakin, pitkin kroppaa.

 Haavahoitaja pyynnöstäni kuvasi viimeisimmän operaation jäljet.
 
 Enpä enää muista täsmällistä lukua mutta likemmäs sata noita hakasia poistettiin. 
 
 Eihän nää niin kaunista katseltavaa ole vieläkään, eivätkä varsinkaan tuoreeltaan
 
Vuodesta 2015 lähtien on tehty, vaihdettu, siirretty, taisteltu aneurysmia ja tappajabakteeria vastaan jotta amputaatiolta vältyttäis. Ihan eka proteesi laitettiin huhtikuussa 2000, kahdeksan kuukautta sen leikkausonnettomuuden jälkeen. Jo siinä vaiheessa syntyivät ensimmäiset korjaamattomat vauriot.

Olis aika nastaa jos tällä kierroksella sais vähän enemmän aikaa kuntoutumiseen ennen seuraavaa. Aina en ole ehtinyt kunnolla toipua leikkauksesta kun taas revitään akka auki ja siirrellään suonia.
Kinttu on oikeesti ihan pilalla ja aika hyvin jos surkastunutkin.

Tällaista pohdintaa tämän yön kulukkeeksi. Puoli kahteen mennessä olin herännyt kipuun kolmasti ja päätin että ei nukuta sit. Meen aamulla samoilla silmillä lääriin ja koitan muistaa mitä varten.

tiistai 28. heinäkuuta 2020

Pientä ja vähän isompaa stressiä ja miten ne hoidetaan.

Meidän kylällä on ollut vaikeuksia lähikauppaan pääsyssä jo parikin vuodenaikaa. Kas kun tuohon lähes naapuriin Fasu pykää uutta Ksylitolitehdasta kaikkine oheisinfroineen. Katu on ollut poikki jo pitemmän tovin, kahta reittiä toki ajoneuvolla pääsee ongelmaa lähestymään. Mutta vain yhteen suuntaan kerrallaan. Joskus - ja nyt loppusuoran häämöttäessa ei mihinkään suuntaan. 

Mä visiteeraan mainitussa kauppakeskittymssä melko harvakseltaan ja joka kerta on näköongelmien kanssa tihruttava jotta missähän tämänpäivän tienylitysreitti kulkee. Ohjaavat liikennemerkit on jemmattu puitten varjoihin ja ovat noin talouspaperiarkin kokoiset. Pääsee pahasti ruostuneita suunnistustaitoja petraamaan rasteja etsiessä kaupparetkella. Kätevää.
 
Tänäänpä olikin sit sellai tilanne että Karmann Ghialle oli unehtunut jättää kulkuväylä tien yli. Tää urheilumalli kun ei viidentoista sentin rotvallista pääse yli mihinkään suuntaan.

Kun siinä pyörin taitavasti itteni ympäri kuin twistaava
Erkki, riensi komeita raksamiehiä ihan kaksin kappalein tyköni ja niin mä sit keltaoranssissa huomiosaattueessa tulin ohjatuksi sinne mihin olin menossa. Toinen pysäytti liikenteen, toinen aukoi portteja. Hyvää palvelua. Kun lopulta sain asiani hoidetuksi oli tilanne vielä järkympi ja päätin pokkana huristella himaan ihan katua, siis ajoväylää pitkin. Se siitä stressistä, se oli vaan tällai pikajuttu.

Vaan tää toinen on vähän mutkikkaampi.
 
Tähän liittyy vahvasti KELA. Ja Kelan omavastuut.
Mun omien laskujen ja matkailujen nojalla mun maksukattoni on täyttynyt, vaan Kelan faileissa sitä ei vaan näy. 
 
Sit tulee se ihme!
Asiakaspalvelun vaimikäsenytniilläonnimeltään täti kuunteli murheeni joka oli siis sellainen että kun matkat on täynnä ja pitäis olla VIP-kortti hyppysissä ei hotsittais maksaa olemattomista rahoista kahden päivän ajoista seittemääkymmentäviittä euroa. Siis yhteensä.

Yhdessä asiaa kaiveltiin ja joo-o, yks varhemmin todistettavasti ajettu matka puuttui Kelan tiedoista. Ei vissiin autoilijalla ole pikkurahan puutetta kun liki 180 egen matkasta ei näy vilaustakaan. Siis laskuna Kelalle.

Sen lisäksi että tää sotku selvis tuotapikaa, oli tätsy vallan ystävällinen ja ihan huumoriveikkokin, niinku minäkin. Laadittiin salainen sotasuunnitelma huomisen ja ylihuomisen varalta ja näin putosi ikävästi hartioita kalvava kivi tiehensä. Kelan asiakaspalveluhenkilöoletetut pyydystää tietonsa ajantasalle mun antamien dokumenttien myötä.
 
Edit Piaf: tässä kohtaa tarinaa on noin tunnin tauko tosielämässä
 
Ne pyydysti oikein kahden asiakaspalvelijan ja yhden kiirekäsittelijän voimin mulle nää omavastuuasiat kuntoon ja vielä lykkäsivät varuiksi maksusitoumuksen perään.
Ja jos joku nyt sanoo että Kelassa ei mikään toimi koskaan (olen usein ittekin ollut perustellusti tätä mieltä) mun on nyt todistettava päinvastaista toimintaa.
Eka puhelu kesti 18 minuuttia ja roiskeet, tokan, kolmannen ja neljännen puhelun kestoja en tullut katsoneeksi. Vielä odotan viidettä vahvistuspuhelua.
Eihän tää nyt hirmu ketterää touhua ole, jos yhden ihmisen yhden asian hoitamiseen tarvitaan kolme palkollista ja rutkasti puheaikaa, mutta ystävällistä ja sangen perusteellista.

Sit puhelu Kelan välityskeskukseen niitä takseja tilaamaan. Lähestulkoon huojennuin tilanteen normalisoitumisesta kun tympeä Aatuksi itsensä esitellyt ääni ryhtyi vastahakoisentuntuisesti mun kanssani asioitsemaan. Jessus että oli vaikeeta saada kolme kellonaikaan sidottua invakyytiä yhdellä puhelulla!
Mä olin itte jo niin uupunut että annoin kulmahampaitteni olla edelleen lepotilassa, mutta jos olisin jaksanut, olisi tää Aatu-poika saanut vähän nauhoitettua palautetta.

Mitä tästä opimme?
Tästä opimme sen että edes saman talon sisällä ei a) tieto kulje, b) asiakkaan kohtaaminen varioi merkittävästi ja palvelu on yksilöstä riippuvainen.

Näinhän asiat ei saa olla.
Toki on upeaa että myös Kelassa saa ymmärrettävää henkilökohtaista palvelua suotuisin tuloksin. Mutta se ei ole upeaa että on asiakaspalvelijan asenteesta, persoonasta ja/tai käytöksestä kiinni miten asiat mainitun puljun kanssa kulloinkin toimivat.

On mulla pari muutakin asiaa Kelan suhteen, täytynee elokuussa leikkauksesta toipuneena laatia Kelan hallintoneuvostolle pikku kirje. 
Ai miksei suoraan ylimmälle taholle? Niinku Aino-Kaisalle, sosiaali- ja terveysministerille?
No siksei kun meillä on tää lakisääteinen marssijärjestys. On edettävä näissä palautteissa byrokratian viitoittamaa tietä. Kattokaas, eihän virheellisestä päätöksestäkään pääse suoraan vaatimaan oikaisua oikeusasiamieheltä, vaan on kivuttava ja turhauduttava vaaralliseen henkiseen tilaan valitusaste kerrallaan.

Totisesti, mun pääparkani eikä pumppuni tahdo jaksaa näitä jatkuvalla syötöllä silmille sinkoilevia ylläreitä.
No, aamutuimaan ennen heräämistä lääriin ja sen maksarin pyydystämiseen, jännä päivä taas tulossa huomisestakin. 

Vaan sen jälkeen on enää yksi yö jou... HUSiin paluuseen. Toivottavasti niillä on perjantaiaamusella riittävästi tajuissaan olevaa salihenkilökuntaa tällä kertaa.

Loppukevennyksenä liikuttavan suloinen ja  vaatimaton auringonkukka mun partsilla
 

sunnuntai 19. heinäkuuta 2020

Mindfullness - tietoinen läsnäolo

"Mitä hyötyä on tietoisuustaidoista?

Mindfulness – hyväksyvä tietoinen läsnäolo – on sekä ajankohtainen että perinteinen tapa harjoittaa tietoisuutta, huomionkiinnittämistä ja hetkessä olemista. Kaikenikäiset hyötyvät tietoisuustaidoista: mielen tyynnyttäminen ja kokemusten utelias ja hyväksyvä havainnointi eivät ainoastaan alenna stressiä, vaan auttavat myös tarkkaavaisuuden hallinnassa ja tunteiden säätelyssä. Muita usein havaittuja vaikutuksia ovat:
  • Luovuuden ja positiivisten tuntemusten lisääntyminen
  • Oppimiskyvyn ja muistin paraneminen
  • Sosiaalisten taitojen ja itsetunnon vahvistuminen"
Tälleen somasti valaistaan termiä Mieli.fi -sivustolla.  
MIELI Suomen MIelenterveys ry, ent. Suomen mielenterveysseura ry)

Eiks vaan ole jännää!

Tätä samaa oli muodissa harjoitella nuorisoteattereissa ja monissa muissa luovissa sessioissa jo seiskytluvylla. Sit tais tulla jonkilainen iloinen sekaannus koska myöhemmin puhuttiin mielenhallinnasta ja jopa alettiin järkätä mielikuvakoulutuksia. 

(Tästä puolestaan on varsinkin kehkeytynyt harmia ja peräti haittaa koko yhteiskunnalle. Käytännön esimerkkinä vaikkapa politiikka. Se meininki millä tämän maan kuntia ja koko valtiota on johdettu. Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana tätä maata on johdettu mielikuvien viitoittamana. Siis MUTU-tuntumalla.  Toivottu ja haaveiltu tulevaisuus sekä henkilökohtaisen hyödyn visio on ohjannut päättäjiä - ei tämä päivä, tämänpäivän tarpeet, akuutit tilanteet ja varautuminen reaalitulevaisuuteen - edes lyhyellä tähtäimellä. Faktoilla ei ole ollut niin väliä.)

Takaisin varsin aiheeseen.

Mä olen tätä meinikiä harrastanut vuosikymmenet, toki elämäni saattais olla toisennäköinen nyt ja monilta harmeilta olisimme sekä minä itte että lähipiirini välttyneet jos olisin osannut (halunnut?) ottaa tämän aktiiviseen käyttöön varhemmin.
Tuttua touhua siis, mulla on tuolla kaikenmaailman todistusten joukossa jopa lappunen jossa kerrotaan että olen tämän ohjaajakoulutuksenkin suorittanut. Erittäinkin pienryhmissä ohjaajan on hyvä tämä taito hallita ja ujuttaa myös ryhmänsä käyttöön.

Enpä tässä kohtaa puutu kovin vahvasti mielenterveyden hoitamiseen tähän hätään, pari sanaa loppupuolella. Puhutaan nyt kivunhallinnasta. Puhutaan kivun tuntemusten kokemisesta.  Puhutaan pitkittyneen kivun (vielä enemmän pitäisi toki puhua ja keskittyä kivun aiheuttajaan) hoidosta. Puhutaan kipuihmisen epätoivosta.

Järkyttävin ohje mikä korviini Mindfullnessin harjoittamisesta on kantautunut:

Keskity kipuusi, muuta se mielesi voimalla rusinaksi ja heitä menemään!

Kuulostaa Maria Nordinin viisaalta neuvolta, eikö vain? No eipä ole Nordinskan höpötyksiä vaan erän kipupolin ylilääkärin neuvo kroonisesta kivusta vuosikaudet kärsineelle asiakkaalle.

Se on kuulkaa oikeesti niin että vaikka kuin rypistelisit rusinoita ja nakkelisit niitä ympärillesi että lopulta asuisit viinitarhassa, sun kipusi eikä varsinkaan sen perimmäinen aiheuttaja ole moksiskaan. Tuo neuvo ei ole peruste jättää kipuihmistä ongelmineen hoitamatta, peräti tutkimatta.

Sen sijaan olen vakuuttunut hyväksyvän tietoisen läsnäolon merkityksestä pitkäaikaisen kivun apuhoitokeinona. Silloin kun hoito on kokonaisvaltaisesti hanskassa mutta kivut ovat osa arkea. En ota uskoakseni että Mindfullness millään muotoa poistaa kipua mutta sen allekirjoitan että kun olet opetellut ja oppinut hyväksyvän tietoisen läsnäolon, Mindfullnessin, tiiviiksi ja luontaiseksi osaksi arkeasi, selviät kipujesi kanssa paljon paremmin. Eivät ne mihinkään katoa jollei niiden alkuperää ja aiheuttajaa saada hoidetuksi "rusinaksi jonka voi heittää pois", kivut.

Tämän tulin omalta kohdaltani todistaneeksi kun lähes vuoden odotettu merkittävä mahdollisesti avun tuova leikkaus peruutettiin leikkurin ovella HUSn Tornisairaalassa. Jotenkin mun otteeni lipesi viime metreillä ja päästin kivut valloilleen. Ne ovat nyt viikon mittaan pahentuneet ja nyt on  suuria vaikeuksia aloittaa hoko hyväksi havaittu mielenhallinta alusta.  Samalla napsuvat vahvojen kipunappien läpipainoliuskat ahkeraan.

Mieleni tapasi masennuksen, vanhan kaverin, kun kivut lisääntyivät. Tuon AVHn jälkeen vuosituhannen vaihteessa todetun ja diagnosoidun keskivaikean masennuksen (F32.1) joka toistuessaan korotettiin vaikeaksi masennukseksi (F32.2). Senkin kanssa puljaamiseen on Mindfullness ollut vahvana apuna, pöpipastillien annostus on pysynyt kohtuullisena.

Lopputulemana ajattelin nyt sit nää vajaat pari viikkoa ennen seuraavaa leikkausyritystä antaa virran viedä, nauttia masennnuksestani, kirota kipujani, napsia erilaisia nappeja, itkeä vuolaasti kun itkettää, helliä kissojani, hypistellä niin vielä sisätiloissa majailevia huonekasvejani sekä niitä yli kuuttakymmentä tyyppiä jotka tekivät täksi kesäksi parvekkeestani viidakonomaisen paratiisin. Siinä samalla koitan houkutella tuota hyväksyvää tietoista läsnäoloa takaisin seurakseni.

Se loppukevennys tulee tässä sekalaisena kuvakavalkadina, olkaapa hyvät, olkaa myös kiltisti ja rakastakaa lähimmäistänne kuin itseänne. Tai toisinpäin, jos siltä tuntuu.
 Tähän nurkkaan kohtsillään muuttaa adoptoitu Kärhö. Kärhö isolla Koolla kun en tiedä mitä lajia hän edustaa.

 Tehän muistatte missä nyt olette?
Siispä mun luolani on täynnään erilaisia liskoja. Nää kaverit on mulle rakkaita, yksi on siskolta, yksi tyttäreltä ja yksi Stanstalta. 

Tää keskivartaloltaan tilava katti tykkää leikkiä kuollutta aina ja joka paikassa. Myös käskystä. Villikissani Tytti.

Kaiken muun syötävän ja silmänilon seassa kasvaa yhdeksän tomaattia. Tää "toisenlainen tomaatti" on punnertanut ensimmäisen raakileensa partsilla. Muutkin kukkivat somasti.
Toisenlainen tomaatti on sellai Lahen  seudulla kasvava tyyppi jonka vähän kummallisen malllisia tomaatteja Prismat myy huikean huokealla kesät talvet. Ne muut on sit Lidlin terttutomaatteja jotka on tälleen uusiokäytössä huomattavasti makoisampia kuin alkuperäiset.


Tässä nää Toisenlaiset uuden elämän kynnyksellä maaliskuussa.

torstai 9. heinäkuuta 2020

Kakstoista vuotta

Kaksitoista vuotta sitten, heinäkuun 9. päivä otin haparoivat ensiaskeleet Liskolandian portilla. Olin ihan pihalla.

Mulle oli lapsena opetettu joskus ihan kantapään kautta (kirjaimellisesti, vaikkapa henkarilla) että omista ja perheen asioista EI PUHUTA julkisesti eikä missään.

Jokusen kerran myös perheen iltateepöydässä isäpuoli tykkäsi lukea ääneen koko perheelle meidän salaisia päiväkirjamerkintöjämme. Ilman suostumustamme tietenkin.

Meistä tuli jokseenkin sulkeutuneita mukuloita. Siis mitä omaan itseen ja henkilökohtaisuuteen liittyi. Muutenhan me oltiin tavattoman hauskoja ja kivoja, vaikka sekään ei kaikkia varjellut koulukiusaamiselta.

Te, rakkaat lukijani olette tämän kahdentoista vuoden aikana päässeet mukaan elämääni, olen avannut Liskonluolani soveltuvin osin teille. Minustan on ollut ihanaa että olette viihtyneet luonani, niin iloissa kuin murheen pohjattomissa alhoissakin.

Viime vuosina olen pahoin laiminlyönyt teitä ja ajoittain koettanut pitää teidät edes hitusen ajantasalla maailmani menossa. Olette olleet mukana ihmettelemässä elämää, maailmankaikkautta ja kaikkea.

Jatketaan kuulkaa yhteistä elämäämme, jooko.
Facebookissahan olen sangen aktiivinen, mutta moni minulle tärkeä lukija ei siellä visiteeraa joten lupaan kohentaa tilannetta julkaisemalla tarinoita täälläkin.

Kiitos teille kaikille näistä vuosista, kiitos kaikille näitten vuosien mittaan syntyneille syville ja rakkaille ystävyyssyhteille, kavereille joiden kanssa yhteys vaan säilyy vaikka kaikkien kanssa ei ole koskaan halausetäisyydelle päästykään.

Se loppukevennys?
Joo, saatte kuvan mun tämänvuotisesta kesätaivaastani, saatte kaksi:

 Eilennä puutarhani oli tämännäköinen.

Kun kelit on kohillaan tää paratiisi muuttuu suloiseksi uniluolaksi.

perjantai 3. heinäkuuta 2020

Ajantajutonta elämää


 Josko mä vähän teidät lukijani ja seuraajani saattaisin ajantasalle.
Seuraavat päivitykset ovat oikeesti aika historiaa, mutta koittakaa ne jotenkin saattaa mielessänne kronologiseen ja edes jonkinlaisen järjestyksen piiriin.

Tässä kun on sitten maaliskuun tapahtunut yhtä ja toista, lienee korrektia kertoa tapahtimista teillekin jotka että facebookissa juur hengaile.

On ollut iloa, on ollut surua, on ollut onnistumisia ja raivoisia pettymyksiä.
Aloitetaan tämä tapahtumien kiinnikurominen kuitenkin eilisestä. Valutaan siitä sit vähän taaemmaksi ajassa. Mikä se aika sit onkaan. Mun ajantajunihan särkyi korjaamattomasti silloin SAVn ja kuolemani myötä.

Edu Kettusta lainatakseni:

"mutta sinä olet toista maata
sulle aika on
vain valon vaihtelu
päiviä ja öitä...

Edu Kettunen, Kaivo aavikolla


Mun kulmahampaathan te tiedätte. Tänään ja eilenkin niillä oli vapaapäivä.
Vaikka se vertsitapaaminen meni meistä riippumattomista syistä poskelleen muut hommat sujui mainiosti.
Meillä on täällä PHHYKYn alueella pääsääntöisesti ihanat taksikuskit jotka oikeesti tietää miten meidän handikappien kanssa on hyvä toimia. Eilinen Jukaksi osoittautunut kuski kävi mulle kotimatkalla kaupassa kun ei laiskuuttaan mua viittiny irrottaa kaikista turvaremeleistä, hinata mua hissillä alas autosta ja paluumatkalla kaupasta sama toisinpäin. Toi mun kortilla vaippoja (oli luntannu S-ryhmän tuotevalikoimasta sitä mitä halusin) ja tupakkiaskin.
Ja toi mut kotiin. Ja kattoi että pääsen hyvin ulko-ovesta sisään ja läks. Ei se pitkälle päässy kun soitin ja pyysin että voisko se sittenkin tulla irrottamaan mut tuulikaapin matosta joka rullaantui Karmann Ghian sisuksiin. Tuli se ja vannotti ottamaan isännöintiin yhteyttä että korjaavat asian. Hän ilmoitti tarkistavansa asian.
Mä olen monasti ihmetellyt miten nöyrästi taksiyrittäjät ovat suostuneet sekä KELAn että kuntien vammaispalveluiden paikoin raivokohtuuttomiin ehtoihin jotka ovat lisänneet joutavia kuluja leivän hankkimiseksi. Erittäinkin KELAn suhteen. Maassamme on kuntia joissa ei liikennöi ainuttakaan KELA-taksia järjettömän kohtuuttomien ehtojen vuoksi.
Mun mielestä nää palvelut pitää käsitellä kokonaisuutena, kytkettynä vammaispalvelun kokonaistilanteeseen ja kokonaiskuluihin rimmattuna.
Mehän ollaan täysin riippuvaiset näistä palveluista, olipa kyse KELA-kyydeistä tahi vpl/shl -kyydeistä. Eihän me muuten liikuttais juur minnekään.
Missä oikeesti on tämän ammattikunnan arvostus?
Kertokaa mulle.
#vamaispalvelut

sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

Herran lapsi

Multa kysellään jatkuvasti miten olen, miten saatan olla ja suhtautua maailmaan näin positiivisesti.

Johduin siitä pohtimaan positiivisuuttani - sitä minkä lukijani tulkitsevat positiiviuudeksi.

Olen itse sitä mieltä että en juurikaan positiivisuutta viljele. Missään tapauksessa en viljele perusteetonta positiivisuutta, Se on perseestä, kuten lapseni murkkuina asian ilmaisivat. Ja oikeassa olivat.
Realismi ja sen lainalaisuuksien kanssa eläminen on se pointti - pihvi, niinkuin jenkit sanovat.

Olen usein vastannut myös että meillä on hyvät puhevälit Luojani kanssa.
Olen myös sanonut että Jumala ei ole niin holtiton että tekisi hätiköityjä ratkaisuja. Mun kuolemani elokuussa 1999 saattaa kuulostaa hätiköidyltä, mutta y tahi toisesta Luojani tuli katumapäälle siinä vaiheessa kun henkiin palauttaminen ei ollut vielä liian myöhäistä.

Vuosikaudet kesti ennenkuin olen ollut jyvällä syistä, alan vähitellen ymmärtää miksi olen täällä edelleen.
Eikä mulla silleen ole hätäpäivää, jos lipeän tieltä, minua kyllä muistutetaan, ihan avokämmenellä.

Pohditaanpa sanontoa "anna pirulle pikkusormi - se vie koko käden"
Minä annoin pikkusormeni Luojalleni - hän vastapalvelukseksi vei koko ämmän. Ohjaa ja tuuppii, laittaa vastuksia tielleni jotta pysyisin agendassa ja nöyränä elämän edessä.
Mutta Luojani huolehtii myös siitä mitä teen ja kenelle teen. Läpsii silmille jos lipeän, vuodattaa siunaustaan ja armoaan rajoituksetta.
Ihan on yhdentekevää mikä juuri sinun luojasi nimi on. Sama tyyppi meitä ohjaa ja varjelee.

Siksi minun on niin vaikea ymmärtää erottelua ja arvostelua eri uskontokuntien välillä.
Herran lapsi

maanantai 10. helmikuuta 2020

Miinakenttä

Edit Piaf:
Liskis yrittää tässä taas ryhdistäytyä.
Niinku se ihan äkkiä sais anteeksi lukijoidensa laiminlyönnin.
Se on viis kuukautta lusinu uudessa kämpässään ja hommaillu taas kerran uudella paikkakunnalla vammaistukensa ja -etuutensa johonkin järjestykseen.

Mä sille olen motkottanut ja se lupas että se saattaa teidät ajan tasalle.
Siis teidät jotka ette Facebookia käytä. 


 *****
Jopa oli taas aktiivinen ja jännittävä päivä. Kulmahampaatkin saivat hommia - ihan vähän vaan.
(Pitkä juttu, ota vaikka eväät...)
Aamulla ennen heräämistä soi puhelin.
Siihen huusin vieraan haloon.
- Täällä on hoitaja se-ja-se PÄKSin kuvannuksesta. Pääsetkö tänään varttia yli kahdelta magneettiin? Paikalla pitäis olla kello kaks
- Joo. Pääsen mä. Siis missä pitää olla ja mihin aikaan?
No asia tuli selväksi myös omille unisille aivoilleni ja hetikohta kahvimukillisen ja rähmien poiston jälkeen kelataksia tilaamaan.
Meillä täällä Lahessa on vallan mainio tilauskeskus ja ylenpalttisen ystävällinen palvelu. Aamullakin oli ja saatiin rimmatuksi oikeat ajat mun noutamiseen ja kuskaamiseen sinne sairaalan kuvannukseen.
Vartin odottelin tyynesti taksia vesisateessa ja sit esitin keskukselle kainon tiedustelun jotta missähän mun autoni on? En mä muuten mutta yhdeksän minuutin päästä pitäis maata MRIssä...
- En mä vaan tiedä, anna hetu. Luettelin neljä viimeistä merkkiä ja täti tivaamaan koko tunnusta. Sanoin tämän riittävän.
Seuraavassa puhelussa - täti soitti takas - tiedettiin mun autosta jo sen verran että ongelmia oli ollut. Paariasiakkaan kanssa. - Okei, lukitsin vastauksen ja tiedustelin mikä mahtoi olla syynä että mun puhelin ei soinut vaikka juur niin oli sovittu.
Tää tätsy mulle jupisemaan että alkuperäinen kyyti on väärin tilattu ja olis pitäny sitä ja tätä... Tovin kuunneltuani ärähdin.
- Kuules nyt. Jaana ei ota tällaista vastaan ensinkään. Kyyti on tilattu täsmälleen ohjesäännön mukaisesti ja aikaa varattu riittävästi kohteeseen työntämiseen. - Niin että mitäs nyt sit tehdään? Pitääkö mun perua peruutusaika ja odotella kuolevan kinttuni kanssa se normi kuukausi vai?
- Juu, juu. laitoin jo uuden tilauksen, täti sopotti kiireesti.
Sit vähän puhelua kuvannukseen jonne kerroin että huonosti menee, vieläkö voin tulla? Voin tulla.
Paikalla vain 18 minuuttia myöhässä.
Sit se alkoi.
Varoitin nuorta miestä että ihan nyt rauhallisesti sen kanyylin kanssa - ei mene siihen, eikä mene tähän, kämmenselät ja taipeet on ihan huttua jne.
Lopulta saatiin kanyyyli sentin verran suoneen ja sit silmät kiinni ja helvetisti teippiä peliin ja toivottiin parasta.
Eikä aikaa mennyt ihan täyttä puolta tuntia.
Kaikki meni oikeinkin mallikkaasti kunnes poitsu tuli irrottamaan mut koneesta ja piuhoista sun muista.
Tota.... on sulla metallia kehossa, selitti naama aika valkoisena. - No ei ole!
No on! Vasemmassa nivusessa on metallia. Ja mä säikähdin, että nyt käy huonosti, tuumas hoippa.
Siihen loppui mun sivistynyt käytökseni kuin seinään. Kirosin kuin mettäpiru.
Mistään muusta ei voi olla kysymys kuin vuoden 2016 viimeisestä operaatiosta jolloin taltutettiin se pseudoaneurysma mun proteesin liitoskohdasta.
Olis vaan ollut aika kiva tietää siitä metallista, noin niinku ihan yleensä. Olis voinut käydä magneetissa kokolailla kehnosti ja se mukava hoitajapoika olis joutunut mun rääppeet luutimaan koneen seinistä.
Opittiinko me tästä jotain?

Ainakin se että Jaanaa ei nyt vaan mitenkään saada hengiltä vaikka yritys tuntuu olevan aika kova.

Sit opittiin sekin että tarkista aina, ihan AINA, minkälainen miinakenttä sun sisuksissa lymyää.

Ai kuvakin vielä?

No tässä.
Uusi ystäväni Karmann Ghia, hän kotiutuu ihan näinä päivinä.