keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Syyssonaatti

Perjantaina saa ensi-iltansa Suomen kansallisoopperassa  Syyssonaatti. Itseasiassa kyseessä on kantaesitys.
Tälleen säveltäjä sitä luonnehtii:

”Höstsonaten on monitasoinen ja vahva ihmissuhdedraama, jossa päähenkilöt kohtaavat yön pimeinä tunteina ja joutuvat punnitsemaan valintojaan ja niiden seurauksia. Oopperan pohjavire on ikuinen aihe: anteeksiantaminen ja toisen ihmisen hyväksyminen. Jo sävellysprosessin alkuvaiheessa tuntui siltä kuin tarina ja sen henkilöhahmot olisivat vain odottaneet minua mielen varjoissa. Oopperan musiikilliset vuorovesimaiset vyöryt ovat sävellystyön edetessä vetäneet minut poikkeuksellisen syvälle maailmoihinsa.”
– säveltäjä Sebastian Fagerlund



 Minua tämä uutinen puistattaa. Minua puistatti muinoin elokuvan katsominen, vaikka Ingrid Bergman ja Liv Ullman olivat ainoat mahdolliset näyttelijät nuo roolit viemään kunnialla maaliin. Itse Ingvar Bergmanin ohjaus sai ihon kananlihalle.Minua puistatti se totuus jonka elokuvan myötä läjähti päin kasvoja.

Olin vuonna 1978 nuori äiti rakentamassa traumaattisen lapsuuden ja nuoruuden olemattomalta pohjalta perhettä, tasapainoista, rakkauden voimalla kasvavaa perhettä. Toinen lapseni oli kohta  aikeissa syntyä.

Syyssonaatti ravisteli minua senkin vuoksi että (vaikka en suostunut vielä silloin asiaa ymmärtämään) oman äitini kasvot olivat valkokankaalla vahvasti esillä. Kaikkine puolusteluineen. En suostunut ymmärtämään vielä silloin että äitini ei kyennyt, vai eikö edes halunnut? - kommunikoida tyttärensä kanssa muutoin kuin eufemismein. Mitä muuta nuoren aikuisen tyttären vieminen Syyssonaatin esitykseen muka oli? Kuin eufemismi? Samaa jeesustelua oli Richard Bachin Lokki Joonatan jonka äitini oikein siirappisella omistuskirjoituksella minulle antoi.

Kumpikaan noista ylväistä teoista ei koskaan onnistunut lähentämään meitä toisiinsa. Näin myöhemmin olen tuuminut syyksi sen että puhuimme niin raa'asti eri kieltä. Arvomme poikkesivat toisistaan ja väliimme rakentui sitä syvempi railo mitä vanhemmaksi tulin. Äitini toimi omien halujensa ja tavoitteidensa ohjaamana, ei hänen maailmaansa kuulunut toisen mielipide, tarpeet, halut.

Syyssonaatin ensi perjantainen kantaesitys repäisi nämä tunnot, nämä litteäksi poljetut väärinymmärryksen ja väärin kohtelun kokemukset pintaan. Liian myöhään. Me emme enää valvo yhteistä yötä kynttilänvalossa, emmekä varsinkaan punaviinin voimalla selvittelemässä välejämme. Hän on jo ylittänyt sen iän jolloin kannattaa edes yrittää. Eivätkä hänen sairautensa edesauta asiaa yhtään. En kertakaikkiaan kykene murskaamaan hänen kuvitelmiaan  aina oikeassa olevasta, muuta rahvasta ylemmästä olennosta.

Meidän syyssonaattimme on toisenlainen. Me menemme molemmat hautaan Omine käsityksinemme äidin ja tyttären keskinäisestä suhteesta. Rikkinäisinä, luulen.



Voi olla että katson esityksen Teemalta tuolloin 23.9. Tai kuuntelen.
Katsotaan onko minulla aikaa repiä itseni verille juur tuolloin.

http://oopperabaletti.fi/ohjelmisto/hostsonaten-syyssonaatti/?gclid=EAIaIQobChMI4tavq9-Q1gIVDmcZCh0w_g-EEAAYASAAEgIXePD_BwE

maanantai 14. elokuuta 2017

Menneitä, niin tärkeitä menneitä

Voi hyvän tähen sittenkin!

Johduimme Facebookissa tän... eiku eilen ystäväni kanssa keskusteluun yhden blogialustan toiminasta ja kuis olikaan, moni meistä muinoin pseudona bloganneista löysikin ilmielävät ihmiset nimimerkkien takaa.

Alkaako tästä nuorennusleikkaus? Saammeko maan mahtavimman ystäväringin takaisin blogistaniaan?
Sepä olisi kyllä aika kiva.

lauantai 18. helmikuuta 2017

Mitä ihmettä?

Kun  yhdeksän vuoden kuluttua halvaantumisestani palasin poliittiseen elämään sain monen monta lähimmäistä syvälle järkytyksen syövereihin. Miten sä Vasemmistoliittoon? Oletko nyt varmasti harkinnut? Miksi et tule meille, me voitais tarjota sulle...? Ai kauheeta!

Mihin muualle olisin voinut?

Kun kaksivuotiaana (tarinan mukaan) rakensimme naapurin Liisan kanssa linnunpesiä minä laitoin omani maahan, Liisa puuhun, minne linnunpesät kuuluvatkin. Miksi minä sitten maahan? No siksi että poikaset eivät satuttaisi itseään jos putoavat pesästä.

Kun kansakoulun hiihtokisoissa hävisin kuin torakka se johtui siitä että perässäni hiihtänyt oppilas (en edes muista oliko tyttö vai poika, saati kuka se oli) kaatui ryskyen takanani, käännyin katsomaan  valmiina auttamaan. Hän pääsi ylös ja ohitseni.

Kun niin ikään kansakouluaikoina  kulttuurikilpailussa voitin oman kouluni ja koulupiirini ensimmäisen sijan minut lähetettiin Tapiolaan käskystä piirtämään loppukilpailuun. Aiheeksi luettiin japanilainen tarina kirsikkapuistosta kirsikankukkien aikaan. Minut diskattiin. Koska mun maalaukseni kirsikkapuussa ei ollut lehtiä. Vaikka tarinassa nimenomaan kerrottiin kirsikkapuiden kauneudesta pelkkiin kukkiin sonnustautuneena.

Eikös tässä ole selitystä riittämiin?

Oikeudenmukaisuus, heikommasta, ylipäätään apua tarvitsevasta lähimmäisestä huolehtiminen, sorron ja epäoikeudenmukaisuuden vastustaminen taistellen arvojeni mukaisesti.

Vasemmistoliitto antoi minulle kodin pitkän poliittisen orpouden jälkeen. Olen saanut ääneni, sekä oman ääneni että vertaisteni äänen kuuluville ja jopa parannetuksi ajamiani asioita.

Sitä minulle on poliittinen koti, sitä kotia minä puolustan lähimmäisteni eduksi. Sydän avoinna ja korvat höröllään. Ovatpa sukurasitteena saamani suuret korvat saaneet arvoisensa tehtävän.




Tässä Satakunnan Vasemmistoliiton piirikokouspuhettani pitämässä viime eduskuntavaalien jälkeen, kun maailmamme otti loikka-askeleet kohti sääty-yhteiskuntaa ja radikaalia taantumusta.

maanantai 16. tammikuuta 2017

Neiti kevät, tule jo!

Mun on vielä ihan älyttömän vaikea liikkua tuolla jään ja lumen peittämässä maastossa, tai edes pihalla. Se sattuu. Se sattuu siksi että töpöttelen varovasti kaatumista peljäten ja leikkauksen jäljiltä vielä arat vatsalihakset huutavat hädissään hoosiannaa ja muita perkeleitä avukseen.

Kyllä mä kaipaan Neiti Kevättä muutenkin. Viherkasvit ovat aloittaneet kasvukautensa täällä sisätiloissa ja juurtumassa olevat tapaukset kaipaavat istutusta. Tietenkin mä myös kiusaan itseäni kevät- ja kesäkuvilla puutarhastani.

Kotiluolan ulkopuolella, siis ihmisten ilmoilla liikkuminen on vielä muodikkaasti haasteellista, koska niitä vietävän siviilirytkyjä ei kaikin osin vielä voi pukea ylle. Niinku esim, kalsareita.

Mutta nämä rajoitukset on tällä viikolla heitettävä nurkkaan, maailmahan pysähtyy paikoilleen ja lakkaa pyörimästä jos justiinsa Liskonainen ei porhalla pariin konklaaviin, vaatetettuna tai ilman.
(kai maar pikkuisen sarkasmin tästä ymmärsit?)

Tämä päivä on siis kulunut tykkänään työhuoneen ääressä tietokoneen näyttöä tapittaen ynnä kovasti naputellen.

Mtä tuohon kevääseen tulee, se on selvästi rakentumassa. Katsokaapa vain:

Edit Piaf: Älkää katsokokaan, ei nyt suostu liittämään mitään kuvia tähän.
Liskonainen palaa tuonnempana. Pah.

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Jos edes puolivuosittain...

Tammikuun 15. Edellisen kerran tapasimme kesäkuun viides.

Ensin henkilökohtaiset.
Viime jouluna perheeseemme ei tullut uutta jäsentä. Entiset voivat vallan mainiosti. Jopa Albert Järvinen, sopraano. Hänestä tuli pitkällisen puurtamisen, hellyyden, rakkauden ja määrätietoisuuden myötä kissa.

Luojamme jatkaa koetteluaan, kun sen on näemmä hyväksi havainnut pitääkseen lapsensa kurissa ja nuhteessa.

Se reilun vuoden takainen verisuonileikkaus vaati uutta huomiota kasvattaen liitoskohtaan a) tukoksen, b) kohtalaisen kookkaan aneurysman. Vaan tällä kertaa kaikki sujui kuin suoraan ohjekirjasta, vaikka elimistöni ei ole koskaan asettelultaan mitään manuaaleja noudattanut. Siis vähän lisää goretexia, liimaa ja paikkoja ja taas on Liskonainaen entistä ehompi, kunhan näistä paranemiskivuista tokenee. Ja kuntoutuu yli kahden kuukauden sairasvuoteuden jäljiltä.

Mikä tekeekin elämän taas jännittäväksi.

Helmikuun viimeisenä päivänä on jätettävä kuntavaalien ehdokaslistat keskusvaalilautakunnalle. Niissä listoissa pitäisi lukeman myös Liskiksen nimi.
Tosiasiahan on nyt sellainen että en mitenkään ole siihen mennessä toipunut.
Vaaliohjelmani on ollut valmiina jo pitkään ja henkisesti olen valmis taistoon antamaan osaamiseni yhdenvertaisuuden, oikeudenmukaisuuden ja kuntalaisten hyvinvoinnin turvaamiseksi tasapuolisesti.

Tärkeimpinä asioina näen soten etenemisen.

En pidä hallituksen yhtiöittämisvimmasta. En pidä virheellisen/vajavaisen tiedon syöttämisestä äänestäjille. Missään kysymyksessä, mutta kaikkein vähiten tässä sote -asiassa.

Mutta koska kuntoni ei ihan vielä ole iskukssa päätän uhoamiseni tällä kertaa tähän ja jatkan kuntoutumistani. Mutta minä palaan!

Perinteiden mukaisesti loppukevennys joka ei mitenkään liity mihinkään:


 Ollessani tossa joulukuun puolimatkassa hakemassa lisää virtaa Satakunnan keskussairaalan petissä (ei siis vielä leikkausreissu ollut kyseessä) saimme uuden pihalemmikin. Cotihiiri Calevi kävi tankkaamassa Nellyn epäilevän valvonnan alla.

 Cotihiiri Calevi jouluaterialla



 Joulubanaanini ja toinen joulukoristeistani.