Hei hei mitä kuuluu

 "Hei hei mitä kuuluu

sä kysyt ja kaikki on ok.

Hyvä sun on puhuu 

kun sä et tiedä miltä musta tuntuu"

Mitä kuuluu/Apulanta 1995

 

Olen jo vuosia sitten lakannut vastaamasta "Kiitos, hyvää".

Olen vastannut ja vastaan edelleen mitä mulle TODELLA kuuluu. En halua enää olla mukana välinpitämättömässä, joskin kohteliaassa leikissä. Ei kysyjää useinkaan pohjimmiltaan kiinnosta mun kuulumiset, kysymys on vain tapa.

Tulipa testatuksi ja poimituksi jyvät akanoista samalla. NE joita oikeesti mun kuulumiset ja vointi ovat kiinnostaneet, ovat sen habityksellaan ilmaisseet, myös sanoin. Ne toiset ovat kiusaantuneet vastauksestani.

Myöskään "paskaaks tässä" ei ole mikään vastaus. Ihan samaa se tarkoittaa kuin "kiitos, hyvää" .

Eilen tämä retoriikka iski silmille kun pitkästä aikaa puhuimme rakkaan ystäväni Margaretin kanssa puhelimessa. Pahoittelimme koronaa joka on estänyt niin pitkään livetapaamiset, välimatkaa, joka tosin lyheni pari vuotta sitten merkittävästi niin kilometreissä kuin ajallisestikin. 

Lopelta muutettuani tapaamisemme rajoittuivat pitkään vuotuiseen Suomi-Areenaan Porissa ja joka kolmas vuosi pitettyihin puoluekokouksiin.

Viimeiset lähes kaksi vuotta on ollut sellai aallonmurtaja elämässäni. Oikeastaan koko entinen/set elämäni pyyhkiytyivät tilapäisesti (toivottavasti) day-by-day -elämään. Pikainen muutto uudelle paikkakunnalle ensimmäiseen asuntoon joka oli saatavilla - en edes nähnyt koko kämppää ennenkuin muuttokuorman viimeisenä kapusin laatikoiden ja harvojen huonekalujen ääriään myöten täyttämään pieneen kaksioon. 

Ensimmäinen puoli vuotta täällä hupeni kaiken hoitoni siirtämisessä Satakunnasta Päijät-Hämeeseen. Sama aika hurahti täkäläisen vammaispalvelun kanssa taisteluun joka ei ole päättynyt vieläkään, Hämeenlinnan hallinto-oikeus ei ole vielä sanaansa sanonut. 

Sit rantautuikin korona. Ja tiukahko omaehtoinen karanteeni. Kuulun niin moneen riskiryhmään että oli tuntemattoman edessä syytä pysytellä varmuuden vuoksi kaukana kaikesta. Minäkin odotin rokotusten käynnistymistä kiivaasti kunnes tyly tuomio oli: ei mitään rokotuksia Liskonaiselle, hengenvaara.

Maailmani kutistui lähikaupan ja -apteekin sekä keskussairaalan palveluihin ja eläviin ihmissuhteisisin.

Kun ystäväni tiedusteli kuulumisiani suustani ryöppysi viimeisimmät terveystietoni ja tulevat leikkaukset, myös tämän vuoden aiemmat. Itseäni kuunnellessani tajusin että ei Margaret kysynyt miten voin vaan mitä kuuluu.

Tajusin että eihän mulle mitään muuta kuulu. Siis elävässä elämässä.

Koko perheen ulkopuolinen sosieteettini on facebookissa. Toki livetuttujen seurassa osittain, mutta kavereiksi on jotenkin siunaantunut liki puolitoista tuhatta profiilia enkä kaikkia tunne laisinkaan, en mistään yhteydestä. Mukana on ylläpitämiäni vammaisryhmiä ja yhteiskunnallisia ryhmiä joiden yhtenä ylläpitäjänä toimin. Mukana on myös ryhmiä joissa saan olla pelkkä jäsen kunkin ryhmän sääntöjen mukaan ilman isomia ulkopuolisia vastuita ja velvoitteita. Ja tietenkin yksityinen profiilini.

Näiden ryhmien kautta olen tutustunut lukuisiin ihmisiin joita voin täydestä sydämestäni kutsua ystävikseni vaikka emme koskaan ole livenä tavanneet ja tuskin tapaammekaan.

Näinä erakkovuosinani olen oppinut nauttimaan yksinolostani, vaikka perhe väliin on vähän huolissaan mun sosiaalisten kontaktieni niukkuudesta. Havahduin käsittämään että olen toiminut vastoin todellista luontoani, sosiaalisuuttani ihan liian pitkään. Vaikka mun maailmani on pakostakin käpertynyt sairauksieni ja kahden hoitovirheen korjausyritysten ympärille mun on vaan punnerrettava itseni täältä johonkin suuntaan ja se suunta on ainoastaan ylös ja ulos. Ihmisten ilmoille heti kun pandemia sen mulle turvallisesti sallii. Ymmärsin että täytän seuraavaksi 65 ja vanhuus kehoani kolkuttaa vääjäämättä vaikka mieleni olis kuinka sen 42 mihin ikään jämähdin ensimmäisen kuolemani jäljiltä.

Toisaalta nämä erakkovuodet ovat olleet terveellinen katko entiselle aktiivisuudelleni jolla kuvittelin sysääväni terveydelliset ongelmani johonkin näkymättömiin, myös itseltäni. Eihän se niin saa mennä. Ei elämä saa olla pakomatka, vaikka sellaiseksi sitä olen pyrkinyt rakentamaan.

Nyt elän aikaa jolloin saan hoitoa ja kuntoutusta niihin mihin olisin tarvinnut jo yli kaksi vuosikymmentä sitten. Ensimmäistä kertaa koen että todelela SAAN asiallista hoitoa, mua kuunnellaan, mun tarpeeni ymmärretään ja hyväksytään. Itse asiassa yksi viiden vuoden kahdesta neljään kertaan vuodessa käyty leikkausrumba on päättynyt. Ja uskallan varovasti ajatella että vuodentakainen isompi operaatio pelasti lopullisesti vaurioituneen takajalkani amputoimisuhkan alta. 

Vaikka tuskin koskaan enää kunnolla kävelen saati palaan liikunnalliseen elämään, tanssiin, metsäretkiin, olen onnellinen nyt. Onnellinen uusien oivallusteni ja saamani laajan avun vuoksi. 

Tää Feenikslintu nousee taas kerran, pyyhkii tuhkat siivistään ja painelee Karmann Ghian kanssa auringonlaskuun. Onnellisena ja rakastuneena.

Ai kevennys?

No saathan sinä sen, saat mun äitienpäiväruusuni joka yhden ainoan varren päässä kukkii ihan täydestä sydämestään.

 

Aamu Lahdessa

Aamu Lahdessa, kello on puoli kymmenen.
Taavi Salmivaara luovutti juur puheenvuoron uutisiille.

Mä siirryin kahvista aamupunkkuun.

Kolme viikkoa takana uudessa kämpässä joka oikeesti on ihan koti, mutta sisustettu toistaiseksi edelleen muuttolaatikoilla. Tuolla olohuoneen puolella noituu mies joka yrittää raastaa vanhoja tapetteja irti pohjamaalaamattomasta seinästä siinä juurikaan vauhdilla edistymättä.

Ei, ei ole mitenkään vakituinen mies, mitä sitä nyt koko lehmää kun...
Olivat vaan vuokrataloyhtiössä unohtaneet sellaisen pikkujutun kuin asunnontarkastuksen asukkaiden vaihtuessa ja näin ollen  tarpeelliset huolto- ja korjaustoimet olivat  jääneet tilaamatta.

Nyt nää jätkät juoksee täällä solkenaan toimittamassa kuka mitäkin. Nyt on siis seinien vuoro. Eilennä valmistui jo työhuone mutta tää olkkari näyttää sen verran tuikealta että ens viikkoon menee, sanoo remppamies.

 Tässä ainakin pääsee näkemään työnsä jäljet...

Vaan mikäpä tässä, valmiissa maailmassa. En mä mitään viisasta jaksaisi tehdä muutenkaan.

Sytostaatit on viikon tauolla kun heitti äkikseltään pahaksi anemiaksi tilan ja muutkin arvot romahtivat lähes maton alle. On tää harvinaisen veritaudin kurissa pitäminen varsinaista taidetta - kevyttä kilpajuoksua elimistön ja tässä tapauksessa luuytimen päähänpistojen kanssa.

Vaan kovin on hyvä ote hoitoon PÄKSissä. Hematologi-Maija soittelee alvariinsa ja juoksuttaa mua labroissa ahkeraan. Olis mut halunnut tavatakin vastaanotolla mutta sanoin että en nyt jaksa joutaa kun on näitä muitakin just nyt.. Menen sit joulukuussa jollei jotain katakrookkia sitä ennen. Niinku että lipeää leukemian tai fibroosin puolelle. Mikä vaihtoehto on kuulemma tarjolla avokätisesti.

Mutta uudet rutiinit mua lämmittää.
Niinkus muistat, mulla on  täällä Päijät-Hämeessa kaksi kuninkaallista joiden seurasta saan nauttia nyt ihan mielin määrin ja preesensissä.

Maanantaisin on Mummipäivä Prinsessa Lilianin kanssa.
Muistan ikäni ensitapaamisemme.
Lili oli puolivuotias (asuttiin tuolloin niin kaukana toisistamme että tapaamiset hoituivat hyvin harvakseltaan), tuijotteli tyttö mua arvioivasti jokusen tunnin ja päätyi lopulta siihen että joo, tää on mun. Pyrki syliin, otti kaksin käsin poskista kiinni ja pussasi päin suuta.

Se hetki sinetöi suhteemme. Suhteen johon ei kukaan pääse väliin. Vaikka olemme viimeisen parin vuoden aikana tavanneet vain muutaman kerran emme ole toisiamme unohtaneet, päinvastoin!

Ja nyt nautimme ihan kybällä toisistamme.

 Lili osaa ottaa oivallisia selfieitä.

Onnellinen perhe läjässä nauttimassa Pikkukakkosesta. Ihan vaan koska maanantaisin ei tule Pipsa Possua...

Mausteena myös Espanjansirukoira, ranskanbulla Maya, yhdeksän ja puoli vuotias rescuetapaus joka kotiutui perheeseemme kuin olisi syntymästään kanssamme hengannut.

En mä nyt enempää.

Olkaa kiltisti siellä.

Nuku yö ulkona

Jäähtyis vielä vähän että vois mennä maate. Ulkonakin on vielä niin tahmeaa ettei tuonne pihaluolaan oikein viitti mennä.

Tänään päikkäreillä oli vähän extremeä kun tuulenpuuskat pelmuttivat majaani. Onneksi mä olen aika painava ja koko hökötys on vahvistetuin ankkurein juntattu savimaahan. Taatusti pysyy pystyssä, ainakin vielä 10 m/s puuskissa. Voipi olla että vielä sitä vahvistelen. Saattaa olla turvallista silleen. 

Me muuten keskimmäisen lapsen kanssa usein hellekeleillä nukuttiin partsilla joka oli oikeestaan sellainen pieni kattoterassi meren rannalla. Molemmat oltiin pahan atooppisen ihottuman vallassa niihin aikoihin. Viileässä meri-ilmassa oli makoisaa.
Siks toisekseen mä olen monasti ihmetellyt sitä että vauvat vaunuissaan nukutetaan ulkona satoi tai paistoi, myös talvella. Se kun antaa paremman unen ja levon.

Miks me aikuiset sitten kärvistellään huonoilmaisessa makkarissa?

Verikuu

Taisinpa eilen luvata teille täksi illaksi jotain kivaa?

Likeltä piti etten lupaustani kyennyt pitämään, mutta taivas viime hetkellä muutti mielensä ja sainpa kehnolla kamerallani ja olemattomalla kuvaustaidollani osan "maailmanlopusta" ikuistetuksi.

Ensin näytti kovin kurjalta, olin hyvin, hyvin pettynyt, kun niin tarkoin olin valmistautunut luonnonihmeeseen.

Istuksin pihaluolassani kuunnellen Göstan yleisön mielestä parhaita biisejä. Naukkailin punkkua jota jäi siskon visiitiltä tähteelle ja harmittelin kesän ainoaa pilvipeitettä joka oli tuhota odottamani näytelmän. Ynnä ihastelin uutta luolaani. Sisko varoitti mua että ensimmäinen kesä menee vaan ällistellessä, vasta seuraavana kesänä pääsee todella nauttimaan. Niin se varmaan sitte on.

Makoisinta tässä hankkeessa on että tästä kaikesta on silkalla rahalla hankittu vain itse kehikko kattoineen ja hyttysverhoineen sekä tuo pöytäliina joskus ammoin kirpparilta, viitosen muistaakseni maksoi. Jotkut kapineet ovat korutarvikevarastostani tai muuten vaan jostain ylimääräiseksi jäänyttä roinaa. Moni noista pitää rakkaat ihmiset lähelläni, muistoina, niin elävät kuin edesmenneetkin. Kaikki muu on dyykatty ja tuunattu silleen diy-diy -menetelmällä.  Siinä me siskon kanssa ollaan ihan huippuja!
Vai mitä mieltä sinä, lukijani, olet:

 Tuonne mä ihan kohta käperryn unosille.

 Tunnelmatuokio

Aito kahdeksanlonkeroinen mustekala kristalleineen ja valoineen.

 Ainukainen orkideani viihtyy vallan mainiosti Pihaluolassa.

 Tässä mä nyt istun, pitkään haaveilemassani keitaassa elämän myrskyiltä suojassa.

 Yöpesäni on aika kutsuva päivännölläkin. Eikö vain?

 Ihan vaan yksityiskohta iloksesi.

 

Tässä toinen namupala, radionurkkaukseni.

Viimein loppukevennykseksi tuo viheliäinen kuunpimennys jota en päässyt monen muunkaan tavoin alusta loppuun seuraamaan, saati ikuistamaan.
Taivas lopulta nöyrtyi ja komensi pilviverhon syrjään.

 Menkää tekin jo maate ja siunatkaa ittenne..

Kesän iloja ja vähän sitä toistakin laatua

Kun mun luolaani on änkeämässä uusi lukijakin, mun lienee kohteliaisuussyistä piipahdella ittekin täällä. Vai kui?

Ekaks ihan suloisia uutisia.
Mä olin tuossa juhannuksen alla viikon Asikkalassa. Sen verran kyyneltä irtosi että viimein laskimme viime maraskuussa ikiuneen vaipuneen äitini uurnan sukuhautaan lähiperheen kesken.

Muun ajan sain viettää sisareni ja lasteni ja lastenlasten kanssa.
Tuo viikko oli myös varsinainen kuntoutusloma. Mennä tohelsin juur kävelemään oppineen tyttärentyttären kanssa ja perässä, ilman Targaa olisin jäänyt kuin nalli kalliolle.

Se vähän kurjempi puoli liittyy mun terveydentilaani. Niinkuin vanhat lukijani muistanevat, olen osunut kahden aika kohtalokkaan hoitovivirheen uhriksi. Niistäpä ajan ja osin hoitamattajättämisen, silkan laiminkyyönnin vuoksi kehkeytyi elinkautiset ongelmat, joita sit pari-kolmekin kertaa vuodessa kirurgisesti koitetaan korjailla.

Nyt mä sit viimein tokeennuin toimiin ittekin, tosin kirurgini usuttamana. Teen taas kerran potilasvahinkoilmoituksen korvausvaatimuksineen. Tällä kertaa siihen sisältyy myös vakava valitus hoitamatta jättämisestä.

Vai mitä olette mieltä siitä että mun dg -luoettelossa keikkui toistakymmentä vuotta 'alcoholismus'? Sen sinne joku tk-lääri muinoin tökkäsi kun maksa-arvot oli niin hirvittävän korkeat ja rasvamaksa hyvässä kenitysvaiheessa. Tutkimatta sen tarkemmin muita mahdollisia syitä, pyynnöistäni, dokumentoiduista pyynnöistäni huolimatta.

Vaan kappas, kun viimein, erinäisten voimatoimien myötä sain ns oikean tk-läärin joka otti oikein huolekseen selvittää miksi maailmassa ihmisellä on noin tuhoisan korkeat arvot. Ei tuollaisa saa ryyppäämällä kukaan aikaiseksi. Siinä selvitystyössä todettiin mm. että mun sappitiehyet, ne jotka tuhoutuivat leikkausonnettomuudessa vuonna 2002, olivat vallan paskana, sellaista turvonnutta hyytelöä ja väylä maksasta ulos oli tiukasti tukossa, strikturoitunut, sanotaan läärikielellä.

No niitä sitten kiiruusti mun alueen keskussairaalassa aukomaan. Mä kyllä leikausaamuna kirurgille sanoin että turhaa tulee olemaan sun työsi ja vaivasi mun  maksan suhteen, edelliset viisi yritystä eivät onnistuneet ensinkään eikä tule tämäkään onnistumaan. Eikä onnistunut. Lääri oli happaman näköinen ja sanoi että lähettää mut tykkänään Meilahteen HUS:n Kolmiosairaalaan, pelkästään sisäelimiin ja erityisesti maksansiirtoihin erikoistuneeseen hoitoon.

Eipä maksansiirrosta ollut kyse, mutta kun asiansa osaavat ja kunnon vermeillä varustetut kirurgit pääsivät porakonein (uskokaa vaan, näin seisoo leikkauskertomuksessa) murtautumaan mun murheelliseen maksaani ja istuttivat proteesit tiukasti paikoilleen, muuttui koko maailmani.

Viidessä vuorokaudessa maksa-arvot, jotka siis olivat kolmi- ja nelinumeroiset, romahtivat neljännekseen ja kuukauden kuluttua net olivat kuin nuorella tytöllä, jopa rasvamaksa oli kadonnut. Että se siitä alkoholismista ja ryyppäämällä ittensä tuhoamisesta! Tästäkin aiheesta rupatellaan potilasvahinkolautakunnan kanssa.

Jätetään tuo verisuonijuttu toiseen kertaan.

Että tällaista menoa soterintamalla täällä pohjoisessa Satakunnassa.
Muina aikoina mä olen viimeiset reilun kolme vuotta taistellut hallituksemme järjettömyyksiä vastaan, osassa olemme saaneet eräväoittoja, mutta koko sota on vielä lopullista voittota vailla. Hallitus istuu tiukasti Audinsa takapaenkillä kuin  täi tervassa. Ja loihtii toinen toistaan tuhoisampia lakiesityksiä kävellen surutta kaikkien kansainvälisten sopimusten ja eritoten perustuslain ylitse.

Mutta tänään mulla on uus tukka. Taiten leikattu ja taiten väritetty, ne kuuluisat harmaat raitani visusti tallessa.

Perinteisenä loppukevennyksenä Mummin ja Prinsessa Lilianin iltapäiväkävely, olkaapa niin hyvät:

Edit Piaf tässä , tuo Liskis kun ei ole taas kohta puoleen vuoteen luolassaan visiteerannut, näyttää siltä että Bloggeriin on tullut jotain uusia kommervenkkejä. Ei suostu näyttämään videota, ei suostunut ottamaan vastaan kuvaliitettä eikä nyt suostu poistamaan tuota toimimatonta videonpätkää. Ehkä me yhdessä keksitään konsti tähän, siihen asti saat tyytyä pelkkään tekstiin, Sori siitä,

Syyssonaatti

Perjantaina saa ensi-iltansa Suomen kansallisoopperassa  Syyssonaatti. Itseasiassa kyseessä on kantaesitys.
Tälleen säveltäjä sitä luonnehtii:

”Höstsonaten on monitasoinen ja vahva ihmissuhdedraama, jossa päähenkilöt kohtaavat yön pimeinä tunteina ja joutuvat punnitsemaan valintojaan ja niiden seurauksia. Oopperan pohjavire on ikuinen aihe: anteeksiantaminen ja toisen ihmisen hyväksyminen. Jo sävellysprosessin alkuvaiheessa tuntui siltä kuin tarina ja sen henkilöhahmot olisivat vain odottaneet minua mielen varjoissa. Oopperan musiikilliset vuorovesimaiset vyöryt ovat sävellystyön edetessä vetäneet minut poikkeuksellisen syvälle maailmoihinsa.”

– säveltäjä Sebastian Fagerlund

 Minua tämä uutinen puistattaa. Minua puistatti muinoin elokuvan katsominen, vaikka Ingrid Bergman ja Liv Ullman olivat ainoat mahdolliset näyttelijät nuo roolit viemään kunnialla maaliin. Itse Ingvar Bergmanin ohjaus sai ihon kananlihalle.Minua puistatti se totuus jonka elokuvan myötä läjähti päin kasvoja.

Olin vuonna 1978 nuori äiti rakentamassa traumaattisen lapsuuden ja nuoruuden olemattomalta pohjalta perhettä, tasapainoista, rakkauden voimalla kasvavaa perhettä. Toinen lapseni oli kohta  aikeissa syntyä.

Syyssonaatti ravisteli minua senkin vuoksi että (vaikka en suostunut vielä silloin asiaa ymmärtämään) oman äitini kasvot olivat valkokankaalla vahvasti esillä. Kaikkine puolusteluineen. En suostunut ymmärtämään vielä silloin että äitini ei kyennyt, vai eikö edes halunnut? - kommunikoida tyttärensä kanssa muutoin kuin eufemismein. Mitä muuta nuoren aikuisen tyttären vieminen Syyssonaatin esitykseen muka oli? Kuin eufemismi? Samaa jeesustelua oli Richard Bachin Lokki Joonatan jonka äitini oikein siirappisella omistuskirjoituksella minulle antoi.

Kumpikaan noista ylväistä teoista ei koskaan onnistunut lähentämään meitä toisiinsa. Näin myöhemmin olen tuuminut syyksi sen että puhuimme niin raa'asti eri kieltä. Arvomme poikkesivat toisistaan ja väliimme rakentui sitä syvempi railo mitä vanhemmaksi tulin. Äitini toimi omien halujensa ja tavoitteidensa ohjaamana, ei hänen maailmaansa kuulunut toisen mielipide, tarpeet, halut.

Syyssonaatin ensi perjantainen kantaesitys repäisi nämä tunnot, nämä litteäksi poljetut väärinymmärryksen ja väärin kohtelun kokemukset pintaan. Liian myöhään. Me emme enää valvo yhteistä yötä kynttilänvalossa, emmekä varsinkaan punaviinin voimalla selvittelemässä välejämme. Hän on jo ylittänyt sen iän jolloin kannattaa edes yrittää. Eivätkä hänen sairautensa edesauta asiaa yhtään. En kertakaikkiaan kykene murskaamaan hänen kuvitelmiaan  aina oikeassa olevasta, muuta rahvasta ylemmästä olennosta.

Meidän syyssonaattimme on toisenlainen. Me menemme molemmat hautaan Omine käsityksinemme äidin ja tyttären keskinäisestä suhteesta. Rikkinäisinä, luulen.



Voi olla että katson esityksen Teemalta tuolloin 23.9. Tai kuuntelen.
Katsotaan onko minulla aikaa repiä itseni verille juur tuolloin.

http://oopperabaletti.fi/ohjelmisto/hostsonaten-syyssonaatti/?gclid=EAIaIQobChMI4tavq9-Q1gIVDmcZCh0w_g-EEAAYASAAEgIXePD_BwE

Kaikenlaisia muuttujia

On paluuseen muitakin syitä.
Siis kuin se kuva.

Tässä tovi sitten Liskis sai sähköpostia. Siinä ihminen tiedusteli lupaa lainata yhtä blogikirjoitustani.
Vuodelta 2011.

Oli sen G-haulla löytänyt.

Lupa heltisi ja ihminen laittoi laatimansa lainauksen hyväksyttäväksi. Hyväksytty lainaus on siis mukana syssymmällä ilmestyvässä elämäkertakirjassa. En tullut kysyneeksi kuinka julkinen tämä tuleva julkaisu on, joten kerronpa teille tarkemmin sitten kun julkaisu alkaa olla hankittavissa.

Jos tuiki tuntemattomat tämän liskonluolan löytävät onhan ihan älytöntä että se ammottaa näin pitkään tyhjillään. Eikö?


Seitsemäntoista kulunutta kuukautta ovat olleet rikkaat. Monellakin tapaa.
Niihin on mahtunut niin seurakuntavaaliehdokkuus kuin kansanedustajaehdokkuuskin. Noista jälkimmäisen kampanjointi odotetusti mut niin väsytti että siitä tokeneminen taitaa vieläkin olla kesken.

Ja kuten olette panneet merkille, en tullut valituksi Sibelius-Akatemiaan. Jos niin olisi käynyt, olisi vastarinta hallituksen järjettömiä, tuhoisia ja yksisilmäisiä leikkaus- ja kurjistusesityksiä kohtaan ollut jo salissa kokolailla topakampaa. Puhutaan näistä toiste lisää.

Yksityispuolellakin on ollut vauhtia ja vaarallisia tilanteita kotitarpeiksi.

Olemme McGyverin kanssa siirtyneet virallisesti LAT-suhteeseen. Asumme siis erillään. Kumpikin omassa torpassamme. Kummallakin omat touhunsa ja elukkansa. (Joo, joo, päivitän sivupalkin kun kerkiän)

Ei.
Emme ole eronneet.
Emme ole aikeissakaan erota emmekä puuttua siviilisäätyymme. Kävi vaan silleen että huomaamattamme olimme jo jokusen vuoden hamunneet yhä enemmän omaa aikaa, omaa yksityisyyttä, omia juttuja.

Kun McGyver teki raskaan päätöksen luopua Velhonpajasta (osin vaisun toiminnan, osin terveydellisten syiden vuoksi) oli jotenkin luontevaa Liskonaisen kerätä kamppeensa ja hinata oma yrtti- ja korupajansa naapurikämppään ja jättää McGyver rakentamaan kotia entiseen liikehuoneistoon. Joka siis on kyllä ihan oikea ihmisasunto.

Ja juttu toimii.

Tosin vieläkin on tarpeita, jollei hukassa niin ainakin väärässä huushollissa. Niitä sitten haeskellaan toistemme nurkista ja kuskataan edestakaisin.

Vieläkö haluatte lisää?

Aha, no kerron silti sellaisen tosiasian että goretex viihtyy toimintakuntoisena ihmisen sisuksissa noin viisitoista vuotta.

Net jotka ovat kanssani pitempään kulkeneet, muistanevat että muinoin sairastuessani jouduin pienen leikkausonnettomuuden kohteeksi. Siitä seurasi tietty kaikkea harmia, mutta myös verisuoniproteesi joka goretexista laadittiin ja asennettiin ohitusleikkauksella tuonne lantion tienoille toimittamaan tuiki tähdellistä eliksiiriä takajalkaani.

Se siis oli mennyt vuosien mittaan tukkeeseen ja vissiin vähän haperoksikin. Syyskuussa verisuonivelho lopulta komensi Liskiksen leikkuupöydälle ja asensi uudet letkut. Ei käy lääriä kateeksi, papereissa lukee jotain hankalasta ja vaativasta leikkauksesta.

No kyllä kai. Koskas leikkaukset ovat mun kohdallani menneet oppikirjan mukaan. Mutta säästän teidät tällä kertaa iljettäviltä yksityiskohdilta ja totean että leikkaus onnistui siltä osin että nyt veri taas kiertää eikä välitöntä kuoliovaaraa taas liene näkyvissä vuosikausiin.

Leikkaushaavatkin menivät umpeen hyvissä ajoin ennen joulua. Reilut kaksi kuukautta ravasin haavahoitajalla ja viimeiset pari viikkoa hoitelin haavani itte, kunnes suostuivat pysymään kiinni. Kaikki pohjoisen pallon puoliskon stafylokokki aureukset lukuunottamatta metisilliini resistanttia kokoontuivat bileisiin nivustaipeisiini, missä ne leikkaushaavat siis sijaitsivat.
Kuvitelkaa itte loput.

Mutta sen koommin en ole Harrikan kanssa juur ulkoillut. Lukuunottamatta pitkiä reissuja koiran kanssa.
(Koiran?
Joo, kerron hänestäkin toisella kertaa.)

Keppikävelyllä olen pärjännyt. Enkä ole kaatunutkaan. Kuin kolmasti. Mutta mitään ei mennyt rikki.

Nyt lienee syytä käpertyä rullalle täysnätin punaisen alle. Jotta aamulla olis sen verran silmät auki että näkisin lukea päivän tekstin messussa.

Sohvan sarjalla tuo täysnätti punainen, Albert Järvinen, sopraano, 1,5 v.

Itte sohvalla Rouva Onerva, jonka kymmenettä syntymäpäivää liputetaan kautta maan kesäkuun alussa.


Edit Piaf: Jos nyt erityisesti kiinnostaa tuo verisuonijuttu, niin mene ihmeessä Läärit -kategoriasta lähemmin tutkimaan...

Elämä on

... varsin ihmeellinen.

Huomenna on totaalinen vapaapäivä. Aion pysyä unipesässäni niin pitkään kuin unta riittää. (luulen kyllä että silmät rävähtävät avoimiksi sangen varhain, mikäli historiaan on luottaminen).Siispä kävin tänään ostamassa vähän olutta illan iloksi ja punaviintä oli puolikas pullollinen, chileläistä Santa Helenan carmenéreä. Löysin tuon rypäleen pari vuotta sitten ja tykästyin kovasti.

Viikko on mennyt jotenkin sumussa. Kaikenlaista olen saanut aikaiseksi ja siitä on jäänyt hyvä mieli, mutta väsyttää ihan tolkuttomasti. Olin vallan jättänyt unohduksiin sellaisen pikkuseikan että istun myös naarasleijonaklubini LC Loppi/MaijaStiinojen hallituksessa ja tämäniltainen kokous ja klubi-ilta olivat mannaa sielulleni.

Toinen sielunsyrjiä hivelevä juttu on uudelleen lämmityksessä olevat suhteet koirayhteisöön, jonka kuvittelin menettäneeni iäksi. Roosa-rakashan on viides irlanninterrierini (miten tuo sana oli nyt niin hankala?) Ja Roosa on jo ikäneito. Täytti elokuussa 13 vuotta. Roosan syntymäpäivästähän on ihan upea laulukin, Suurlähettiläiden Elokuun 11. On siis aika ryhtyä suuntaamaan katsetta seuraajaan.

McGyverille tämä rotu oli vallan vieras jä pitkään hän olikin sitä mieltä että "yhtään saksanpähkinäaivoa ei tähän taloon tule". Pitkämielisellä rakkaudella ja kevyellä kenttäpainostuksella mieli on vähin erin muuttunut suopeammaksi sitä ainoaa rotua kohtaan jota liskonluolaan voi kuvitella.

Siksi toisekseen olen päättänyt että seuraavasta koi... siis irskistä koulu(tu)tan oikean ammattilaisen, avustajakoiran itselleni. Tämä hanke on vasta alkutekijöissään, Se vaatii rutkasti hiomista ja paperisotaa ynnä muuta selvitystointa. Mutta tavoite on.

Alan myös ymmärtää Roosaa paremmin. Roosahan ryhtyy jollottamaan jäädessään yksin kotiin vähäiseksikin ajaksi. Roosan tulkinta "yksin" olemisesta tarkoittaa että Mami häipyy  paikalta. Jos se jää McGyverin kanssa kotiin, se murjottaa ja haukkuu jokaisen risahduksenkin. Jos se jää kissojen (joita on muuten enää kaksi kotona, Hugo-täti palasi seurakuntasisaren luokse) ja Tapani Kansan kanssa keskenään, se kokee tulleensä iäksi hylätyksi ja saattaa tämän maailmantuskan kuuluvasti ja tauotta koko lähiseudun tietoon.

Pitkä selitys, mutta minä koen juuri nyt yksinäisyyttä kun McGyver on sairaalassa. Täällä on outoa. Karvajalat  tietävät että nyt on kaipuu ja huoli ja parhaansa mukaan hoitavat  liskonaista.

Silti olen innoissani kuin ilmapallo, lähitulevaisuudessa on niin paljon ihanaa tekemistä ja odotettavaa, että tämän eroahdistuksen kestän kunnialla. Sitäpaitsi tämänpäiväisen tilannekatsauksen mukaan asiat etenevät Hämeenlinnassa suotuisasti, joten siitä on syytä iloita ja kiittää.

Näin Luoja laittaa lempilapselleen ensin katastorfeja ja maailmanloppuja, tulee sitten katumapäälle ja hyvittelee. Meillä on sellainen viha-rakkaussuhde. Tämän päivän sanakin tuossa sivupalkissa sen todistaa:

Veljeni, pitäkää pelkkänä ilona, kun joudutte moninaisiin kiusauksiin, tietäen, että teidän uskonne kestäväisyys koetuksissa saa aikaan kärsivällisyyttä. Ja kärsivällisyys tuottakoon täydellisen teon, että te olisitte täydelliset ja eheät ettekä missään puuttuvaiset.

Jaak. 1:2-4 (KR33/38)

 Sallinette loppukevennyksen puutteen, jo tässä postauksessa on väsähtäneelle Liskonaiselle riittävästi kevennystä. Mieltäni on niin lämmittänyt edellisen postauksen kommentit. Kiitos rakkaat.

Pikakuulumisia

Kuulkaa rakkaat ystävät.

Olen kirjoitellut toisenkin postausken, mutta ne ovat jotenkin olleet vajavaisia, En ole ollut varma haluanko teidän niitä ollenkaan lukevan. Tuolla odottelevat jatkojalostusta luonnosten loputtomassa jonossa.

Taisin jo edellisessä postauksessa vihjatakin että on ollut touhua... paskan marjat, vastuksia on ollut ja raskasta aikaa. Nyt on hetkellinen rauhan aika. Kaikki mitä tähän hätään on tehtävissä on tehty ja nyt vaan rukoillaan, rakastetaan ja toivotaan parasta.

Ei täällä nyt kukaan juuri kuolemassa ole. Enää. McGyver sairastui. Vakavasti. Olen viime viikot taistellut sekä vaimona että valtakirjalla perusterveydenhuollon, työterveyshuollon ja sosiaalitoimiston kanssa. Koville otti, mutta sain mitä oli tarvis, McGyver on hyvissä käsissä ja turvassa. Ainakin tovin, pari viikkoa.
Rukouksia otetaan vastaan.

Liskonainen puolestaan opettelee yksinhuoltajan elämää. Sehän me jo tiedetään että kodinhoito ei ole lempipuuhaani, siksipä McGyver on ne hommat huolehtinutkin silleen luonnikkaasti. Se tykkää siitä.

En mitenkään lupaa katteettomasti kohentaa tapojani Liskolandian päivityksen suhteen. Nyt mennään näillä. 

Onneksi pientä tekemistä on kaiken aikaa vaikka olenkin vaalikaranteenissa. Aamutuimaan menen puhumaan Eläkeliiton väelle AVH:sta, torstaina kokoonnumme oman päävikaisporukkani kanssa valmistelemaan kerhomme kolmivuotistapahtumaa ja tietenkin on niitä ehdokasrientoja.

Mutta nyt vetäisen iltanapit yrttiteen kanssa naamariin ja kaivaudunn pesääni elukoitteni kanssa. Ne tietävät että nyt on mamilla vähän rankkaa, ne osaavat hellästi minua hoitaa.

Muistakaa käydä äänestämässä. Ennakkoäänestys alkaa jo huomenna (17.10.)

Kasvaa, kasvaa, jaksaa, jaksaa

Katsoin kalenterista että just nyt on aika Pekan vuosikuvan.

 Oliskohan tämä poika jo kuusivuotias, muistaakseni on. Tai seitsemän...

  Vai miten se nyt menee? Jos herra on ollut vuonna 2008 kolmivuotias ja tämänkokoinen,

  Ja seuraavana kesänä näin iso.

 Sitten poika kavereineen muutti kirkonkylälle ja oli jo aika reipas uudessakin kodissa. Vaikka sitten eteisen hämärissä.

Viime kesänä alkoi vanha purkki käydä ahtaaksi, tai ainakin kiikkeräksi kissataloudessa, oli tarpeen tukevoittaa kasvualustaa.

Muistatteko, kun kisumisut viime kevättalvella "hoitivat" vähän Liskonaisen viherkasveja? Se oli niitä aikoja jolloin nyt pihamaallani kukoistava puutarha oli aika pieni?

Tuossa on yksi leikkien tiimellyksessä katkennut kohtalonköynnöksen latva.

 

Juurtuminen onnistui mainiosti ja nyt pitää päättää minkämuotoiseksi hänet haluan kasvattaa. Muokkaanko pensaaksi. Vai etsinkö viihtyisän kiipeilypaikan?  Kas kun se alkuperäinen säilyi muilta osin hengissä ja on hänkin aika laajalle levinnyt...

Juur näin hellekelillä tässä lempinurkkauksessani on aikas tukala istua, mutta muuten ihan viihtyisää. Murattikin on hoksannut uuden kiipeilyristikon.

Metsämansikkamaa kotipolun laidalla. Ensimmäiset mansikat punastelevat jo ja kohta niitä on lisää...

Tomaattia yrttipedillä. 

Kas tässä valmis salaattilautanen, vain sipuli ja oliiviöljy puuttuvat.

Päärynätomaatteja...

ja luumutomaatteja

Toki muitakin tomaatteja täällä kurkottelee kohti taivasta ja valoa, mutta ette te niistä kaikista voi olla kiinnostuneita. Luulen että kurpelit, herneet ja muut kuuluvat samaan sarjaan. Ihastellaan niitä joku toinen kerta.

Ja puhutaan muustakin joku toinen kerta. 

Varttuneeseen ikään ehtinyt äitini on järjestänyt itsensä keskussairaalaan vissiin hyvinkin pitkäksi aikaa, kunnes kotikunnan lasaretista löytyy kuntoutuspeti. Onneksi älyää asua kunnassa jossa vanhukset ja vammaiset saavat arvolleen (ihmis-) sopivan kohtelun ja huolenpidon.

Älkääkä nyt sijoiltanne säikähtäkö. Putosi vaan sohvalta arviolta lauantaina eikä päässyt omin voimin ylös. Turvarannekkeen oli suihkuun mennessään irroittanut ranteestaan - ettei se kastu (!) ja puhelin oli latauksessa toisessa huoneessa. Siis ulottumattomissa. Maanantaina oli sitten ruokalapavelun  tyyppi löytänyt muorin ja yhdessä pikkusiskon kanssa toimittivat ambulanssilla sairaalaan.

Tarinan opetus?

No, tarinan opetus on se että jos sinulla (tai läheiselläsi) on määrättynä turvaranneke, HUOLEHDI SIITÄ ETTÄ KÄYTTÄJÄ EI KOSKAAN, SIIS K O S K A A N OTA SITÄ POIS RANTEESTA! Ei varsinkaan suihkussa.

Taivas varjele, mitä tuosta vielä tulee!

Aerobiologian laitos

... ja sen filiaali Lopella ovat täydessä toimessa.

Kyseessä on minun nenäni, jota mittaustehtävissä avustavat silmäni.

Luin just että tulossa on vaikea koivukevät, norkkoja roikkuu nyt niin runsaasti. Kiitos vaan, mieluummin odotan että puhelintolpat ovat täydessä lehdessä. Ja sitä odotankin monesta syystä.


Mutta sillä aikaa toisaalla:

pari ruukullista kirjavaa salaattia
kokonaisia kapriksia
erivärisiä kirsikkatomaatteja
purkki parsaa
vihreitä rypäleitä
punaista ja keltaista suippoa paprikaa (niitä mietoja)
savukirjolohta
isoja katkarapuja
varovasti suolaa (ruusu-)
salottisipulia
oliivi (neitsyt)öljyä

ruukullinen tilliä

yksi limetti tai sitruuna

huuhtele salaatit, tomaatit, paprikat ja rypäleet.  kuivaa.
sulata katkaravut.

revi salaattti kulhon pohjalle.
halkaise tomaatit ja rypäleet, lisää kulhoon

viipaloi sipuli ohuiksi renkaiksi,
pilko valutettu parsa kohtalaisiksi paloiksi,
viipaloi paprikat ohuiksi siivuiksi, "tikuiksi"

leikkaa savulohi reiluiksi paloiksi

lisää kaikki aineet kulhoon ja ripota varovasti suolaa sekaan.
pöyhi varovasti.

siirrä tarvittaessa mieluiseen tarjoiluastiaan ja lisää kokonaiset kaprikset pinnalle.

liruta oliiviöjlyä rohkeasti päälle.

anna vetäytyä kylmässä ainakin tunnin.

leikkaa tilli erilliseen astiaan ennen tarjoilua ja lohko sitrushedelmä omaan astiaansa.

Salaatin seuraksi sopii mustikka-pellavapatonki:

reilu puoli litraa lämmintä vettä
puoli pakettia hiivaa
pari ruokalusikallista sokeria
suolaa
oliivi- ja rypsiöljyä
vehnäjauhoja ohjeen mukaan
pellava-mustikkarouhetta (valio)

tee taikina normisti patonkitaikinan tapaan, nostata,  vaivaa ja leikkaa kolmeen osaan.

kaulitse neliöiksi ja rullaa kulmasta kulmaan kolme patonkia.

nostata pellillä
leikkaa vinoviillot patonkien pinnalle ja "voitele" runsaalla vedellä.

paista 220 (noin, kunnioita oman uunisi ominaisuuksia) kunnes pinta on ruskea

jäähdytä liinan alla.


LC Loppi/MaijaStiinojen Naistenpäivämessut olivat menestys. Yleisöä oli järkyttävän paljon ja ohjelmaa piisasi. oli muotinäytöstä moneen makuun, oli taitavaa tanssia, oli monenlaista näytteilleasettajaa konvehtikimpuista jalkojenhoitoon, kipporvaaresta jäsenkorjaajaan. Olipa oikea ennustajakin, joka tarot-korteistaan antoi elämälle suuntaa maksua vastaan. Oli sitä muotia ja mausteita, oli sisustusta ja entisöintiä, kukkia ja hyvää mieltä.

 

Muotinäytösten malleina toimivat ansiokkaasti omat naarasleijonamme. Taitavia tyttöjä, ensikertalaisiksi. Tässä esimerkkejä loppilaisen Kartanoputiikin valikoimasta.

Oli kaikkea mitä nainen hyvään oloonsa ja iloonsa tarvitsee. Naisten voimin.

Kaksi miehenpuolta sentään kelpuutettiin mukaan. Make hoiti äänentoiston ja J-P ilahdutti naisväkeä taitavalla vilunsoitollaan sekä henkilökohtaisesti että ihan lavalla. Leijonaveljiä hekin. Raija-leijona oli loihtinut kahvioon suussasulavia leijonaleivoksia ja tuhtia kääretorttua. Lähes kahdeksankymmentä naista oli onnekkaita arpajaisissa. Näytti hauskalta kun Päivi-leijonan ja parin avustaja-leijonan loihtimat tulppaanikimput lysivät tiensä voittajien käsiin ja kulkivat messuväen seassa.

 

Meillä täällä Lopella osataan kaikkea.

Etelä-Hämeen Tanssiopiston tytöt esittivät kaksi tanssia, tässä italialainen tarantella-tanssi.

Täytyy tunnustaa että olin melkoisen väsynyt illan päätteeksi. Koska en ole kykenevä raskaisiin töihin, minulle jäi tilaisuuden juontamisen vastuu. Ja sitä ennen myyjien ohjaaminen paikoilleen sekä sellaiset pikkutoimet.

Mutta ihana oli ilta. Katsotaan mitä keksimme ensi vuonna...

Anoppi Ensimmäinen Suuri (lasteni isävainaan äiti) puolestaan täytti 80.
Kulosaaren kartanon saunatilassa vietettiin perheen kesken iloiset kekkerit, joihin tyttäret ja miniät ja lapsenlapset olivat loihtineet maukkaat serviisit sekä ohjelmaa. Hauskimmat olivat pikkuisiman esittämä räppi ja Esterin syntymäpäivälaulu, johon kaikki vuorollaan osallistuivat. Tiedättehän se "ken on syntynyt tammi...". Eikä ollenkaan ollut huono kokemus kuulla ensikertaa Panssarijunaa, ihan oikeana ensiesityksenä, kiertue alkoi Tampereelta vasta seuraavalla viikolla.

Kasikymppisiltä liftasin lankomiehen kyydillä Kallioon satavuotisille.

Siis Stanstan ja Liskiksen.

Meillä on Stanstan kanssa aivan erityinen suhde. Se on jotenkin enemmän kuin ystävyys. Se on enemmän kuin  rakkaus. Se on.

Tulin tapaamispaikalle ennen Stanstaa ja Tuppoa. Minut oli kutsuttu muistohetkeen samaan paikkaan. Stanstan ystävä oli menettänyt poikansa vajaata vuotta aiemmin ja läheiset olivat kokoontuneet vainajan syntymäpäivän kunniaksi ensin haudalle ja sitten muistamaan.

Mitenkö Liskis tähän liittyy?
Stansta oli sitä mieltä että meidän kuuluu tavata ja olimmekin äidin kanssa jutelleet puhelimessa paria päivää aiemmin. Olimme siis tuttuja? Ällistykseni oli suuri kun minut komennettiin illan emännän viereen pöydän yläpäähän istumaan sen sijaan että olisin vaivihkaa koko muulle perheelle ja ystäville vieraana istunut vallan toisessa päässä Harley Parkinsonin kanssa. Blondi Tuppoineen saapuivat myöhemmin.

Pointti tässä lienee se että joskus kaksi ihmistä ovat ikituttuja, vaikkeivat koskaan aiemmin olisi edes kuulleet toisistaan. Näin oli.

Sopivassa välissä liukenin omaan pöytäämme murujeni kanssa ja tapasin mutkikkaan ystävä V:n avovaimoineen sekä uuden tuttavuuden J:n tyttöystävineen, nämä ovat alun perin Tupon ystäviä. Perhe laajenee kun sielut löytävät toisensa.

Hanna Hoolle vielä erikoistiedoksi että tapaamisemme sujui mallikkaasti Tupon pienen keittiön ääressä yli aamukuuden. Tällä kertaa oli vuorossa pikavisiitti, en voinut jäädä pitempään, koska paikallisläpykän lukijat odottivat tuotoksiani ja deadline on varhain tiistaiaamuna.

Seuraavan kerran palaan kalliolle kukkulalle kunhan ne kuuluisat puhelintolpat ovat täydessä lehdessä. Siinä välissä kun koivut ovat kukkineet ja heinät vasta odottavat vuoroaan.
Kauan eläköön antihistamiini!

Kauan eläköön ystävät!

Ruotsalaisuudenpäivänä

Siinähän se on. Vähemmistö, siinä missä muutkin.

Siis nuo ruotsalaiset. Tässä maassa. Vaikka kaksikielinen maa olemme, ei suvaitsevuutta enää löydy edes oman maan kansalaisille, jos on havaittavissa pienikin poikkeama perus-arjalaisuudesta. PAH.

Se Aivohalvausilta vissiin meni ihan hyvin. Viime keskiviikkona. Olipa vaan vähän turhauttavaa pitää luento pelkästään halvaantuneille asioista jotka ovat meille valitettavan tuttuja ja hallitsevat arkipäiväämme. Ainutkaan "ammattilainen" ei tohtinut nenäänsä näyttää. Muuten oli kiva ilta.

Kun pitäisi jotain nokkelaa ja nerokasta päivittää tänne, tuntuu siltä ettei mitään ole tapahtunut, mitään ei tunnu liikkuvan mielessä. Edes paino ei ole pudonnut enempää sitten sen karppauspostauksen.

Kävin sentään kunnon Leijonana keräämässä kannullisen rahaa kehitysmaiden lasten elämäntien tasoittamiseksi viime perjantaina, silloin Nenäpäivänä. Hassua, miten moni jyrkästi kieltäytyi antamasta rahaa "afrikkaan". Vaikka sillä hyppysellisellä viisi ja kymmenpennisi... eiku -senttisiä saadaan kehitysmaassa valtavasti enemmän aikaiseksi kuin täällä hyvinvointimaassa, missä pieni apu ei tunnu olevan apua. Jos viidellä eurolla saadaan moskiittoverkot isolle perheelle, on se mielestäni melkoinen apu maassa jossa moskiitot levittävät sujuvasti kuolemeantautia. Eurolla tasoitetaan vuodeksi yhden lapsen koulutietä tuntuvasti. Eikä sovi väheksyä valistustyötäkään. Monissa paikoissa ja heimoissa on vieläkin vallalla väkevä uskomus neitsyen raiskauksen parantavan AIDSin, siis jos tartunta on jo iskenyt. Yksi suurimmista uhkista monissa kehitysmaissa onkin lasten raiskaus koulutiellä.

Tälle viikonlopulle iski salakavalasti ja viekkaudella sittenkin uusi flunssatauti. Vaikka olen nauttinut melkoisen määrän funktionaalista ruokaa ja ulkoillut kuntoni mukaan. Ja kaksi iltaa seisaallaan esiintyen varmisti iskiakseni ärhääntymisen. Voi että odotan pysyvää ja pitkää korkeapainetta! Helpottaisi edes vähän pitkän ja lämpimän syksyn vaivoja: fibrokipuja, allergiaoireita ja tuhnuisen kelin aiheuttamaa tuhnuista vointia.

Tulostin on alkanut touhuta kummia. Se taidakaan olla pelkkä tulostin, vaan se monistaa..... kissoja? Seuraava on jo menossa syöttökaukaloon.




Mitenkäs tämä kuva nyt tälleen sivuun asettui? Sellaista käskyä en kyllä antanut...
Mutta yhtä kaikki! Aapo, ihana aurinkokuningas tulla tupsahti lauantaikylään äitinsä kanssa. Nyt on kissat ja McGyver leikitetty, on aika pukea kotimatkaa varten. Kadehtikaa!

Eläkeliittoa, sydäntaustisia kulttuuria ja kissoja

Kuinkas muuten!

Viime postaukseen liittyen kerron että Niilo, Eno-Eunukki ja kasvinkumppaninsa Hugo-täti muuttavatkin Liskolandiaan seuraavaksi vuodeksi. Juu, kyllä muuttavat.

Tässä talossahan jakaa elämän kanssani Kissanvihaaja I Suuri, se McGyver. Ei siedä kissoja, ei ollenkaan. Pari Poikkeusta ovat tehneet Ystävällinen Haamumme Casper, ja Onerva, joka on siis tykkänään ja kokonaan McGyverin kissa. Myös omasta mielestään. Siis Onervan. Tytti tuli taloon kun Kissanvihaaja-McGyver halusi Cassu-vainaalle seuraajan Onskun seuraksi. Ja nyt tulevat nämä kaksi sankaria.

Hugo-Täti on vankkaa loppilaista navettakissa-aatelia ja kasvattanut mm. Onervan sisaruksineen. Kirppu-Äippä salli mieluusti apuvoimat kohtalaisen villin kuusikkonsa paimentamisessa. Jotkut ovat jo Niilo-Enoon tutustuneet, ystäväni ja innoittajani Katili-vainaan piti ryhtyä Niilon ja Frankin uudeksi mamiksi, mutta vieras epiteeli katkaisia suhteen hyvin äkkiä mahtavilla allergiaoireilla. Jos saan luvan, laitan linkin Niilon touhuista tuonnempana.

Roosa puolestaan täytti eilen 12 vuotta ja juhli oikein olan takaa. Ihan kuin se olisi ymmärtänyt päivän erikoislaadun, sille piti höpötellä hassuja, anniskella possunkorvanviipaleita ja seurustella muutenkin tavanomaista taajempaan. Tytti täyttää ensi maanantaina kaksi vuotta ja silloin juhlimme täytekakun kera kaikkia kesän juhlia. Silloin on myös Liskiksen oikea nimipäivä. Ja nimipäivän juhliminen on hyvin tärkeää.

Jotta postauksesta tulisi riittävän sekava, esittelen muutamia uusia otoksia Aaposta ja kerron että olen ollut reipas ja ahkera siivoten tässä päivänä muutamana KAIKKI keittiön kaapit, niin sisältä kuin ulkoa. Tuedän tasan ja tarkkaan mitä kaikkea kaapeissani on ja missä järjestyksessä. Vietän joulun niissä kaapeissa, kun kerran olen ne siivonnut.

Senttaaminen on ollut myöskin kiivasta ja mieluisaa aiheiltaan. Tänäänkin aloitin Eläkeliiton paikallisesta kuukausikokouksesta jatkaen Mikael Vesperin kautta Haapastensyrjän metsänjalostustilalle täällä Lopella yhdessä Riihimäen Seudun sydänyhdistyksen porukan kanssa. Jos jaksan, kerron niistä enemmän, mutta nyt saatte tyytyä vallan linkkeihin, joista tämä lienee aika hauska. Olin nähkääs viime yhänä mukana Lopen Päivän geimeissä, siellä teemeana oli kansanmusiikki edestä ja takaa. nauttikaapa, kunnes jaksan ja ehdin kertoa lisää.

Ja päivän piristykseksi miesvartaloa komeimmillaan:

Aapo The Great! Mummin rakas.

Hei Oleksä Koskaan Käyny Siinä Sturegatanin Discossa?

Juice kysyi eräässä singelssään seiskytluvun alkuhämärissä.

Hannille tuossa lupasin tarinan muutostani omaan kotiin ensimmäisen avioeron jälkeen.

Elettiin kevättalvea vuonna 1986, työnantajani silloinen välittäjä haeskeli pyynnöstäni asuntoa Helsingin kantakaupungista. Kriteeterinä olivat valo ja helpot yhteydet Lauttasaareen. Kolmantena kriteerinä oli tietenkin raha. Vaikka asitä silloin oli jo kertynyt, oli sekin rajoite.

Töissä oli sopivan kiireistä enkä muutenkaan ollut henkisesti juuri kodinhankkimistuulella, kunhan johonkin pääsee.

Vaan avasinpa Hesarin kerran sieltä loppupäästä, missä olivat kaiken kattavat ilmoitukset, myös huoneistoista. Silkään iski kuin nuoli rivi numeroita ja kirjaimia: 2h+kk, 32 m2, osoite ja välittäjän tiedot. Ja hinta. Osoite oli tuttu, muudan läheinen ystävätär asui samassa talossa ja olin kyläillyt siellä moneen kertaan.

Heti sotien jälkeen rakennettu talo kökötti Josafatin kallioilla toisella puolellaan tuo Sturegatan. Talossa oli vain pieniä asuntoja, kyseessä oleva oli sentään perheasunto, talon suurin. Utsin ystävältä tarkemmat tiedot, joita sainkin yli normi tarpeen, hänpä oli silloin taloyhtiön tilintarkastaja.

Niinpä sovittiin välittäjän kanssa treffit, käsväskyssä piilotteli käsirahaksi varattu 5000 markan shekki.

Natisevalla alkuperäishissillä viidenteen kerrokseen ja ovesta sisään. Ja voi järkytyksen järkytys!

Pitkähkö kapea, oksennuksen ORANSSI eteinen otti myhäillen tulijat vastaan. Edessä oli keittokomero, kirjaimellisesti komero, se oli ahdas välikkö eteisen ja pienemmän huoneen puristuksessa kaukana ikkunoista. köökkiin mahtui nipinnapin pieni hella uuneineen ja tiskialtaat.



Huone oli todella valoisa, vaikka selvästi nuhjaantuneet iankaikkisen vanhat tapetit sitä hämärsivät, kaksi komeroa. Toinen, se pienempi huone oli myös valoisa ja yhtä ankean tapetin peitossa. Lattioilla komeili aito korkkimatto, myöhemmin kävi ilmi että niiitä mattoja oli verraten monta päällekkäin, sanomalehtistä päätellen se oli uusisttukin pariin kertaan. Kolme kerrosta siis.

Ja sitten se kaikkein pyhin, vessa. Oksennuksen oranssi sekin. Lattialla niitä hunajakennonmuotoisia pikkulaattoja, joita on varmaan vieläkin vanhemmissa taloissa.

Turhaapa niitä muita huoneita edes katselin, jo eteisessä tiesin että tämä on tässä. Uusi kotini, jonne tytötkin saadaan mainiosti mahtumaan kun tulevat luokseni.

Kieltäydyin myös kohteliaasti tutustumasta vinttikomeroihin ja pesutupaan ja saunaan, tarjosin vaan shekkiä. En myöskään ollut enempää kiinnostunut taloyhtiön asioista, koska ne jo tunsin pitkältä ajalta. Tehtiin sopimus ja varattiin samoin tein aika pankistani kaupan loppuun saattamiseksi.

Niin sitten 29-vuotispäivänäni muutin lasten ja heidän isänsä avustuksella Kallion, Alppilan ja Alppiharjun yhtymäkohtaan. Uuteen onnelliseen kotiin. Aikaa oli lopullisesta eropäätöksesta kulunut sen verran riittävästi, että olimme taas puheväleiessä ja yksissä tuumin hoidimme muuttoasiatkin.

Tyttäret kulkivat mielensä mukaan Lauttasaaren ja Kallion väliä, milloin kahdella bussilla keskustan kautta, milloin kahdella ratikalla. Bussi tuli ihan oven etee, ratikka pysähtyi Linnanmäen liepeillä (hesalaiset kyllä tietää). Paikka oli ihanteellinen kakkoskodiksi, vaikka pienehkö olikin.



Asuttavaan kuntoon se ennen muuttoa oli kyllä saatava. Parin ystävän kanssa revittiin ensin tapetit, niitä oli seitsemän kerrosta, sitten lattiat, niitä korkkimatooja oli siis se kolme kerrosta. Alta paljasti ehjä ja terve lautalattia, joka tietenkin piti hiottaman ja lakattaman, raot tiivistetään hiontajätteellä ja silleen. Vuokrasin koneen ja Wallu-ystävän kanssa ryhdyttiin hommiin. Puolentoista neliön jälkeen kuului ovelta ryskettä. Kai sieltä oli kuulunut ovikellon äänikin, mutta se hiomakone ei ollut kovin hiljainaen... "Mittee työ porraatta, ku katosta rappaus putoo?"

Ja totisesti, niin putosi, aika lähellä oli kattokruununkin alastulo, käytiin itse tutkimassa tilanne. Kone takaisin liikkeeseen, lattialakat mausteineen maalikauppaan ja kunnon vanhan ajan lattiamaalia mukaan. Lattiasta tuli perinteisen harmaa, selelainen vaalea. Siihen aikaan oli muodikasta koristerapata sisäseiniä, niin tein minäkin. Tulos oli kaunis, valoisa ja rauhallinen.

Tuossa alakuvassa on se aiemmin mainittu pöytä, mutta se meni jo.

Vessa ja eteinen maalattiin vasta paljon myöhemmin, vessaankin, siihen reilun neliön kokoiseen tehtiin oma suihku lattiakaivoineen. Talossa oli toki alakerrassa kolikoilla toimiva suiku, muistaakseni markalla sai kunnon aamusuihkun ja kahdella lisäksi hiusten perun. Ja silloin siinä talossa oli sauna. SAUNA, koivuklapeilla lämmitettävä sauna. Kahdesti viikossa rappukäytävän valloitti kesäinen saunan tuoksu. Pihamies Pikkarainen piti saunan kylpykunnossa ihan itse. Nykyään siellä on kuulemma normi kiukaat ja kotkotukset.

Sellainen tarina se.

Äitienpäiväretki

Tästä tulee taas sellainen postaus että kannattaa hyvissä ajoin käydä pissalla, varata riittävästi ruokaa ja juomaa lähettyville, jos on meininki koko tarina kerralla tavata.

Tarkkaavaisimmat lukijathan tietävätkin että äitienpäivä on pyhä. Ja kansallinen liputuspäivä. Meille Stanstan kanssa se on myös pyhä. Tapasimmehan ensi kertaa livenä (IRL), siis fyysisesti juurikin äitienpäivänä vuonna 2009. Silloin tapaamisestamme suunniteltiin varsin lyhyt, Blondi sai ystävältään aamukyydin -liäisiin ja hänet sieltä noudettiin hyvissä ajoin takaisin kohti etelää, jotta hän ehti mainiosti äitienpäivälounaalle Pojan kanssa.

Vakituiset lukijat eivät ole myöskään voineet välttyä ymmärtämästä miten kiinteä ja tärkeä juttu ystävyydestämme kehkeytyi kuta kuinkin jo ennen ensitapaamistamme. Se vain vahvistui kun pääsimme nokakkain.

Tänä vuonna Herra tuli taas avuksi, jotta voisimme noudattaa perinnettä. Tosin jouduimme aikaistamaan äitienpäivää vuorokaudella, koska varsinainen äitienpäivä tällä kertaa oli vielä suurempi juhla kuin tavallisesti.

Lapsenlapsen suuri päivä

Lapsenlapsi, jota perhepiirissä Kääpiöksi kutsumme, hoiti rippikouluvelvollisuutensa jo heti vuodenvaihteen molemmin puolin. Itse koulun syyskaudella ja leirin joululomalla. Mitä likemmäs konfirmaatiopäivä tuli sen enemmän ipanaa alkoi jännittää tämä tapahtuma. Se jännitys minua kaiketi eniten ilahduttikin, Kääpiölle tällä oli suuri merkitys tässä iässä.

Ne juhlat etenivät mainiosti ennalta tehdyn suunnitelman mukaisesti. Konfirmaatiomessu ei vastoin tapoja venähtänytkään uuvuttavan pitkäksi vaan eteni ripeästi ja ilolla vain hivenen pidempään kuin normi ehtoollisjumalanpalvelus. Leppävaaran kirkko on minulle entuudestaan tuttu sillä esikoiseni konfirmoitiin myös siellä. Mutta komea kirkkosali ja rakennukset pihapiireineen olivat kyllä hämmentävät. Kirkonportilla tulisi seistä kookas kyltti : EI LIIKUNTARAJOITTEISILLE!

Kyllä kirkko itsessään oli esteetön, mutta ei sinne kirkkoon tahtonut mitenkään päästä. Ensin kiivettiin mäkeä ylös parkkipaikalta vain jotta päästiin portaiden päähän. YLÄpäähän. Ei luiskaa. Betoniportaiden ja kaiteen toisella puolen oli kyllä kauniisti luonnonkivistä muotoiltu extreme portaikko, mutta ei vammaisella sinnekään ole mitään asiaa. No, topakka esikoiseni ei paljoa tuuminut, nappasi toiseen kainaloonsa Aapon rattaineen ja toiseen Targan ja kipitti alapihalle. Minä könysin perässä parhaan taitoni mukaan, mutta ehjänä. Myös äitini saatiin kunnialla kotvan kuluttua alas.

Itse konfirmaatiossa sain käyttää "erivapautta" olemalla mukana rippilapsen siunauksessa. Siellä kökötin rollaattoreineni kummien seassa alttarilla. Se oli minulle suuri hetki. Kuten sekin lähes viisitoista vuotta sitten kun leikkasin hänen napanuoransa.

Kotona juhlittiin perheen parissa. Meidän parhejuhlissamme "perhe" saa laajaemman merkityksen, melkein kuin heimo, mukana olivat tietenkin isoisovanhemmat, isovanhempi ja vanhempi, serkut, tädit, isotädit ja yksi isosetä. Kääpiön rakas Vaari oli läsnä ja seurasi päivän kulkua sieltä sateenkaaren päästä. Ja Aapon isä sisarineen sekä äiteineen. Ja kummi perheineen. Oli taas niin upeaa kuulua siihen perheeseen. Anoppi I Suuri, hänen lapsensa, (entiset) kälyni ja lankoni. Olemme yhdessä käyneet suuria niin onnellisia kuin raastavan tuskallisia tapahtumia.

Päivä kaupungilla

Mutta nyt palataan vuorokauden verran taaemmaksi historiaan.

Taksi-Päivi pakkasi minut Riihimäen asemalla InterCity-junaan oikeasta vaununovesta sisään. Riksun asema on niitä harvoja joissa ei vielä ole korotettuja asemalaitureita, joten extremematkailu alkoi siis heti lähtökuopissa. Omin nokkineni yritin toimittaa itseni oikealle istumapaikalle, mutta vaunun liukuovi läpsähti kiinni. Hetken ällistelin tilannetta, mutta vaunussapa istui nuori mies heti oven toisella puolen, nosti kättään ja painoi nappia. Samanlainen nappi oli siis myös vaunusillan puolella, mutta enhän minä sitä hokannut. Seuraavaksi oli ujuttauduttava vaunun kovin kapoista käytävää rullaten omalle istuimelle, jossa nukkui nainen. Hiljaa mielessäni nakkasin kiitoksen yläkertaan, sillä nainen nukkui ikkkunapaikalla, joten varoin visusti herättämästä häntä ja niin sain istua käytävän puolella. Targa-parka vain tukki koko käytävän. Junailijan tullessa lipuntarkastusta toimittamaan tiedustelin mahdollista parempaa paikkaa matkakaverilleni, mutta mies oli sitä mieltä että sopu sijaa antaa, eikä kukaan muukaan sitten mutissut mitään. Paitsi ne jotka halusivat rolliksen toiselta puolelta mennä vessaan joka sijaitsi toisella puolella. Tai ne jotka halusivat tulla ravintolavaunusta omille paikoilleen loppumatkaksi. Tunnin ajan saimme seurata moninaisia sirkustemppuja ja dilemman ratkaisumalleja. Kuka kiipesi esteen yli, kuka hoksasi kieputtaa rollista päästäkseen vaivalloisesti ohi, hauskimmat olivat kaksi rouvaa, jotka hetken pohtivat tilannetta, vetivät Targan edelliselle vaunusillalle, astuivat toiselle puolen ja hinasivat vehkeen perässään takaisin paikalleen. Vaunuosastossa alkoi viritä hymynpoikasia ja vähän jutteluakin. Junassa on hauska matkustaa.

Helsingin päässä osui eteen seuraava ongelma. Laituri oli periaatteessa ja käytännössäkin junan tasalla, mutta välissä oli taas se rollaattorin pyörän levyinen aukko, kuilu, sanoisin. Eikä kukaan muu ollut poistumassa junasta siitä ovesta. Siis enää, kaikki hyökkäsivät edelläni ja töniskellen ovesta ulos. Apuun tuli lopulta nuori nainen joka ensin puisti päätään ennen kuin hokasin vaihtaa kieltä ja "of course I will", ja näin olin perillä pääkaupungissa.

Eikä Blondia missään. Kääk!
Blondi oli kyllä asemalla ja mielestään oikealla laiturillakin, mutta minun InterCityni tulikin vika raiteelle ja siitäpä tämäkin sekaannus sitten johtui. Hiippailin sokkona aseman suuntaan. Se oli aika vitsikäs tunne. Vieras paikka, mikään ennestään tuttua ei ollut oikealla paikallaan, pelkästään minulle ennenkokematon kate häiritsi näkökykyäni. Siis nähdyn ymmärtämistä. Onneksi Stansta minut pian kaappasi syliinsä ja pääsimme poistumaan savuttomalta asema-alueelta.

Oikeastaan ei juurikaan ole väliä missä kuljimme ja mitä teimme, sillä ympäristöllä ei meidän tapaamisellamme ole merkitystä. Vain tapaamisellamme. Mutta sen verran kerron että matkassani oli ostoslista, jonka mukaan kävimme kaupoissa. Myös kultasepänliikkeessä, sillä halusin antaa kääpiölle rahan sijaan pysyvän muiston. Sellainen löytyi perinteisin menoin: ensin isketään silmät tuotteeseen, ihastellaan ja käydään koko liike, myös tarjouskorit lävitse. Sitten otetaan myyjä matkaan ja ostetaan se ensimmäinen tuote. Kun Kääpiö sen avasi seuraavana päivänä, olin onnellinen osuttuamme oikeaan: ensin laajenivat silmät seljälleen, sitten aukesi suu ja: ÄIIITIIII! Mä sain sen! "Se" on Nomination'in teräksinen ranneketju, johon voi kiinnittää amuletteja roikkumaan.

Istahdimme entisen työmaani (edesmenneen Planet Hollywoodin) terassille Mikonkadun ja Hallituskadun kulmaan, Stansta otti korttini, meni tiskille ja tuli kotvan kuluttua paperilaput ja kynä kädessä takaisin: nimi tohon! Hyvää palvelua ravintolan taholta, mutta itse en olisi tuollaista tehnyt. Olisin joko tullut itse hakemaan kuittauksen tai kieltäytynyt ventovieraan kohdalla koko toimesta. Mutta Amarillo-ketjulla lienee omat sääntönsä. Ja hyvä niin, vältyin portailta ja sokkosuunnistukselta oudossa paikassa. Tokihan entinen Pool Bar oli saanut aivan uuden muodon joten en olisi siellä osannut liikkua. Vessareissulle Stansta ohjasi minut salin läpi, katskokaas en ollut koskaan siinä talossa käynyt asiakasvessoissa, meillä rappareilla oli omat tilamme. Kohti valoa osasin itse palata paikoilleni.

Mutta sitten sattui hassuja. Viereiseen pöytään yritti majoittua kaksi varttunutta daamia, jotka olivat olleet äitienpäiväruusu- ja -kakkuostoksilla. Luontaiseen tapaamme aloimme järjestellä ahtaalla terassilla tilaa rouville, Stansta siirsi pöytäämme, minä pakkasin ruusut ja kakun mukavasti tyhjälle tuolille pöytämme alle ja rouvat kävivät hakemassa kuoharilasillisensa. Ja vaikka kuinka sanotaan että helsinkiläiset eivät puhu vieraille, alkoi oitis keskustelu, kerroin miten olimme tutustuneet (blogit) ja miksi olimme liikkeellä juuri nyt. Siis minä kerroin vieraille blogistani, Blondi ei puhunut mitään tunnetuista syistä. Olisi kyllä voinutkin, sillä toinen rouvista paljastui Ivan Tykiksi. Kun aikamme rupattelimme, sain käsiini uusimman kirjan Tarantellaa! painoksen omistuskirjoituksella ja yhteystiedoilla varustettuna. Onneksi lompakossani oli vielä paikallislehden käyntikortteja ja näin meistä tuli heti kaverit. Uusimman kirjan arvostelu onnistuu tässä kevään mittaan niin täällä Liskolandiassa kuin omassa lehdessäkin, onhan käsiini tullut nyt jo neljäs arvostelukappale. Kivaa!

Seuraava hassu juttu oli McGyverin sukulaisen tapaaminen. Kävimme moikkaamassa Stanstan ystävää, jolla on sama sukunimi kuin McGyverilla. Mekin tykästyimme toisiimme, ihan niin kuin Blondi oli ennustanut. Samassa kuppilassa minulle esiteltiin puolalaissyntyinen rouva joka osoittautui jazzlaulajaksi. Magda, Margareta von Bock kutsui meidät illalla jameihin Ravintola Stureen samana iltana. Ja menimmehän me! Meillä täällä maalla ei pääse nauttimaan livejazzista, jameista puhumattakaan, joten nautin lyhyestä illastamme jameissa suunnattomasti. Edellisen kerran tavoitin vastaavia fiiliksiä Kölnissä Papa Joessa kauan, kauan sitten. Viimeisen kappaleensa Cry me a river Magda omisti ensin Stanstalle ja sitten minulle, joka olin neitsytmatkalla siinä kuppilassa. Pääsinpä vetäisemään myös pikku soolon ohikulkeneilla bongorummuilla! Nam! (sain jopa muutaman aplodinkin)

Muuten tapaamisemme sujui perinteitä noudattaen: sitä, SITÄ, jauhelihakastiketta lisukkeinen, mielenmukaista Hereford punkkua ja loputtomasti asiaa, aina aamuun, puoli viiteen asti. jolloin minun oli pakko jättää Blondin lenkkikaveri omiin oloihinsa (muruni jo nukkui suloista porsaan unta, hivuttauduin varovasti viereen peiton alle herättämättä rakasta ystävääni) kyetäkseni aamuyhdeksältä esikoiseni kyytiin kohti rippijuhlia!

Kuvia ette nyt vieläkään saa loppukevennykseksi, koska kuvatilani on lopullisesti täyttynyt laitojaan myöten, enkä ole ehtinyt/jaksanut etsiä linux-yhteensopivaa pankkia itselleni. Kun Stansta raportoi omalta osaltaan, käytte sitten katsomassa sieltä. Jookosta.

Ja nyt viikon juttujen kimppuun!

Sosiaalisia kiireitä

Tässä on kuulkaa pitänyt poikkeuksellista sosiaalista kiirutta.

Juu, meillä on vietetty kuherruskuukautta ja käyty häämatkalla.

Kas kun kumpikaan ei varsin ole matkailevaa sorttia, jollei lasketa mukaan visiittejäni Blondilandiassa. Eikä Roosapolon vuoksi juurikaan voida yhtaikaa olla pitkään kotoa poissa.

Perjantaina valmistauduttiin kyläreissulle. Yhdessä. McGyver on kovin huono lähtemään millekään riennoille kanssani ja nyt se lähti ihan vapaaehtoisesti ja mielikseen. Mentiin Sirkka-ystävän tykö saunomaan ja syömään ja juomaan ja parantamaan maailmaa. Ja Roosa lähti mukaan.

Koirapolo oli koko päivän ihan nervona, se vaistosi että tänään ne taas lähtee ja jättää toisen yksin kahden kissapedon kanssa. Vähän pelotti että vanhus saa sydärin kun ansin laitoin vinkiksi heijastimen kaulaan. Sitten pakattiin McGyverin saunavehjeet (ei ollut virhe, oli tyttärentyttären haparoiva kirjoitus saunan ovella aikoinaan) kassiin ja Roosalle matkahuopa taksin penkin suojaksi Kun viimein koitti lähdön hetki, oli koira niin sekaisin että pissat tuli melkein housuun, ihan parvekkeen eteen.

Ilta oli kerrassaan ihana, hyvää seuraa, loistava sauna (sanoi McGyver) maukasta ruokaa ja tietenkin rapuja. Yksikään loppilainen vasemmistolainen ei vietä toveri-iltaa ilman rapuja. Nääs. Se on meillä vallan perinne. Vuodenajalla ei ole väliä.

Lopulta anivarhain aamusella, puoli kolmen maissa taksi tuli noutamaan meidät kotiin. Vaan Roosapa ilmoitti jäävänsä Sirkan luo yö(?)kylään. No, mikäs siinä, senkun jäät. Oli kuulemma sittenkin aikansa tepastellut pitkin huushollia, yläkertaan, alakertaan, yläkertaan, sängyn viereen, taas alakertaan.... oli itkukin päässyt väliin. Mutta itsepä valitsi. Oli ne ihan hyvin lopulta selvinneet ja Roosa on tervetullut uudemmankin kerran yökylään. Tämä on oikeesti suunnattoman suuri helpotus. Kas kun tuo tyttö ei ole taipuvainen olemaan kiltisti yksin kotona. Siis ilman ihmistä. Kissoista ja kilpparista ei ole lohtua silloin kun mami tai molemmat ovat poissa. Itku, parku ja hammastenkiristys on melkoinen. Nyt pääsemme yhdessä vaikka Stanstan ja sen "uuden" kanssa illatsuihin tai muulle retkelle ja yökyläänkin. Aikamoinen apu.

Lauantaina krapuloissani kapusin Elmolaan, Jussin Penkkareihin. Ne ovat siis penkkipunnerruskisat. Viidennet laatuaan täällä Lopella. Senttarina sinne menin. Enkä ikipäivänä ole perehtynyt tuohon urheilulajiin. Vaan nytpä olen. Voitteko kuvitella että ihminen makaa seljällään penkillä ja nostelee ja laskee tankoa, jonka kokonaispaino on yli 270 kiloa? Se on hurjan näköistä, tankokin ihan vääntyy melki luokille.

Lauantaiehtoona käytimme koiratonta iltaa hyväksi ja lähdimme teatteriin. Riihimäen Teatteri esittää pikadeittikomediaa Ruksaaks mua viereisessä ravintolassa, Main Streetillä. Sekin oli duunikeikka, mutta samalla myös tutustuminen esitykseen. Olen pitkään tuuminut tuoda talvisen teatteripläjäyksen tänne kotipitäjääni, ravintolaympäristöön ja tämä tuntui ennakkoon juuri sellaiselta.

Meillä on kovinkin kulttuuriystävällinen henki täällä Lopella. Joskin aika korkeakulttuurinen. Meillä on maailmanluokan kamarikuoro, kansainvälisilläkin lavoilla esiintynyt mieskuoro, menestyneet harmonikat, puhallinorkesteri, lapsi- ja nuorisokuoro, erinomainen teatteri, kirkossamme järjestetään tasokkaita konsertteja... kaikki on tasokasta ja hienoa. Rahvaalle on sitten naapurikaupungin leffat ja pitäjän kapakat.

Jos kerran järkkään pennuille karaokerientoja ravintolassa, miksen siis aikuisille teatteria? Häh? Katsotaan kuin käy.

Tänään sain häiritsemättä uinua liki kahteen iltapäivällä. Vähän nolotti, mutta kun kukaan ei herättänyt, minä nukuin. Nukuin niinkin syvästi etten herännyt Tytin touhuihin aamukuuden maissa. Neiti on ottanut tavoitteekseen tutkia korukokoelmani purkki kerrallaan. Nyt oli vuorossa ystäväni valama valurautainen silli. Sellainen keskivertosillin kokoinen pata, jossa kuuluisi niitä mereneläviä hauduttaa uunissa. Minä säilytän siinä koruja. Senpä Tytti-pytti kippasi kaapin päältä laittialle tarkempia tutkimuksia varten.

Vaan nytpä menemme syömään hyvin hautunutta pataa (siinä ei ole silliä) ja sitten levittäydymme leffailtaa varten sohville. McGyver on vuokrannut viimeisimmän Indiana Jonesin, sen jota en ole vielä nähnyt. Toivottavasti pystyn sen kokonaan katsomaan.

Olkaa kiltisti ja muistakaa lähimmäisenne tänäänkin.