Hymyilevä koira

Aletaan siirtyä helmikuun puolelle.
Oikeastaan muistikortinlukijani, se uusi, on jo helmikuussa. Väärä aika enkä viitsi sitä kovin oikoa. Ainakaan just nyt.

Tuumasin tässä joitakin päiviä sitten yrittää taas kerran ottaa kuvia Roosan valloittavasta hymystä. Roosa on niitä koiria jotka hymyilevät jos sillä on hyvä mieli tai se on tehnyt jotain TOOOSI tyhmää. Se myös vastaa ihmisen hymyyn. Asiantilasta riippuen hymy on sellainen neljänkymmennen kahdeksan hampaan väläytys, se voi olla myös vieno tai aavistuksen vino hymy. Oudommat tytsy on säikäyttänyt pahemman kerran tullessaan mieluisantuntuista vierasta vastaan koko kalusto esillä, kiemurrellen, tiedättehän, silleen kun häntä heiluttaa koiraa.

Roosa on hymyillyt aina, jo ennen kotiini muuttamista.
Ensitapaamisemme sai sekä minut että Seurakuntasisaren hyrähtämään itkuun. Syykin siihen aikanaan selvisi. Roosa on samaa huonetta ja sukua kuin ihka ensimmäinen irskini. Kerron joskus tarkemmin oikein kuvien kanssa, niin ymmärrätte paremmin.

Noh, otetaan siis kamera ja houkutellaan haukku seuranpitoon.

- No Roosa, otetaanko hymykuva?
- Jooo, otetaan, otetaan, kiva kiva!

Hän siis silminnähden riemastui ja ryhtyi nyökyttelemään.

Nyt se tajusi jutun juonen.

Vielä vähän vienompi versio.

Tämän kummempaan emme kykene. Tähänkin tulokseen päätyminen kesti kuutisen vuotta.
Yleensä kuvaussessioiden tulos on suunnattoman suuri kirsu läpimärkää linssiä vasten.

Eikä sitten muuta kuin hymyilevää helmikuuta, rakkaat!

Ystävättäreni kävi eilen kylässä.
Tulppaanit ovat niin ihania.

Ursa Nasalis

Heräsin tänään viimeaikaista tapaani myöhemmin.

Uunissa oli valkea, lisäsin vähän puita. Muuten talo oli ihmisistä tyhjä, kissat olivat touhuissaan ja Roosa kopisteli kanssani alakertaan ja samalla vauhdilla pihalle. McGyveriä ei näkynyt missään, mutta eipä näkynyt postin pakettikorttiakaan. Alkoi vähän jänskättää.

Tytti tietenkin ensimmäisenä tutkimassa uutta pakettia.

Tällainen mytty.

"Moi.

Minä olen Lutra Nasalis. Aito kymenlaaksolainen Suipponokkakarhu."

Minun piti oikein tarkistaa asia ja totesin että nyt on tullut pieni kirjoitusvirhe, tämä otus on ihan selvästi Ursa Nasalis, ilmiselvä karhu, ei viitettäkään saukkojen sukuun.
Tuo Paasikivi ei tullut Hannin paketissa, McGyver sen löysi kirpparilta postireissulla.

Nuo tikit ovat hellyttävät ja vielä hellyttävämmät ovat korvikset.

Turvallinen paikka tutustumisajaksi löytyi Körssin kupeesta.
Körssi osaa kertoilla sujuvasti talon tavat ja ne jutut joita on syytä varoa.
Niinkuin tuo Tytti.


Suuri ja lämmin sydän.
Niistä napeista ei otettu kuvaa, kun ne ovat suuri salaisuus eikä niistä saa puhua.

Tässä vielä Ursa Nasalikseksi virallisin menoin kastetun kymenlaaksolaisen Suipponokkakarhun tervehdys kaikkien lukijoitteni iloksi. Muistutan myös että klikkaamalla kuvaa sen saa lukukelpoiseksi.

Kuka nauroi?

En minä ainakaan. Minä kiljuin ihastuksesta.

Kiitos rakas Hanni!

Onsku on ollut vähän kipeänä. Massu on ollut sekaisin, Ylimääräisellä rakkaudella ja A-piimällä kisua on hoideltu.

Pohdintaa lämpimiksi

Heräsin vaihteeksi puoli kahdelta.

Eilisen päivän yritin saada järkevänoloista tekstiä tulevaan AVH-lehteen, mutta sanat eivät millään keinoin tahtoneet asettua mieleiseeni järjestykseen. Eipä tässä vielä mitään kiirettä ole. Deadline on vasta tänään. Johonkin aikaan.

Torppa alkaa vähin lämmetä. Anna Puu laulaa radiossa, päivän ensimmäiset uutiset on kahlattu amppareista. Kansas News on alkanut pilkahdella uutiskokoelmissa. Vaikka sen päivittäin plaraankin läpi, ainakin kursorisesti, sattui äsken tämän aamuinen pääkirjoitus silmiini.

Numerotietoja perustoimeentulon nykytilasta. Tulorajat ovat totisesti niin ahtaat että rajoilla keikkuvan on turha kysellä tilapäistä apua yhtään mihinkään. Masentaa sekin että omasta eläkkeestäni kaikkosi yli kaksisataa euroa avioliiton solmimisen myötä.

Työkyvyttömyyseläkeläiselle koitti vuoden alusta huimat ajat. Eläkkeen lisäksi saa ansaita peräti 10 euroa enemmän kuin viime vuonna, siis kuusisataa kuussa. Siis ilman että eläke-etuudet hupenevat. Toki voisin jättää eläkkeeni lepäämään voidakseni ansaita enemmän. Lopputulos on kuitenkin plus miinus nolla. Voimat eivät riitä niin paljoon työntekoon (se on sitä senttaamista) että uskaltaisi ryhtyä johonkin radikaaliin.

Aina etukäteen hirvittää sellainen kuukausi, jolloin lääkelaatikko alkaa ammottaa tyhjyyttään ja kaikki on uusittava kerralla. Tälleen käy pari kertaa vuodessa. Joka talvi rukoilen että ihottuma pysyisi säyseänä, että pärjäisi perusvoiteilla. Atooppisen ihottuman hoito ei ole maailman halvinta puuhaa.

Joitakin vuosia sitten anelin nöyränä tyttönä apua kunnan luukulta. Eihän sieltä mitään tullut. Haukut vaan. Perusturvan sijaisensijaisensijainen moitti minua kalliiden lääkereseptien haalimisesta. Mihin tarvitaan tuommoinen määrä (yhteensä 8 litraa) rasvoja? Uhkaili kysyvänsä lääkäriltä, johon minä että ilman muuta, ota ihmeessä yhteyttä ja anna se maksusitoumus, ettei tarvitse osastolle mennä makaamaan. Sepä kunnalle vasta kalliiksi tulisikin. Ei kysynyt, ei antanut sitoumusta. Sen talven kärsin pihistellen kortisonivoidetta ja irrottelin veriseen ja tulehtuneeseen ihooni tarttuvia vaatteita. Enkä jaksanut edes valittaa päätöksestä.

Minun ongelmani taitaa näissä asioissa olla se että perusluontoni mukaisesti olen aina iloinen, aktiivinen, empaattinen ja luotettava (näin ne sanoo). Ei minulla VOI olla mitään sellaista vaivaa että pitäisi apua saada. Sen lisäksi että perustoimeentulo on tässä maassa kurjaakin kurjempi on asennevauriota kovasti ilmassa.

Ja mitä tuolla korkeimmalla päätöstasolla tapahtuu?

Hukkaavat kriittisiä valokuviaan, lautakasojaan, juoksevat naisissa, hiihtelevät saadakseen kummallisia oivalluksia ja tohisevat keskustan uudesta puheenjohtajasta. Ja sitä myöten pääministeristä. Missä hiton välissä tämän maan asioita ehditään hoitaa?

Tämä länttihän taantuu juoksujalkaa kauas sotien jälkeiseen aikaan. Omituiset ja vaaralliset ilmiöt nostavat päätään. Enpä ole viime aikoina ollut kovin ylpeä suomalaisuudestani, kun ammuskelut ja muuten arveluttavat jutut ylittävät kansainvälisen uutiskynnyksen. Tuloerot ja pahoinvointi lisääntyvät samassa suhteessa.

Toinen asia mikä minua on siepannut jo pitemmän aikaa on tämän valtakunnan perustuslain kunnioitus. Miten minusta tuntuu että Brysselissä tunnetaan perustuslakimme huomattavasti tarkemmin kuin päättäjämme täällä. Huolimattomasti ja piittaamattomasti valmistellut lait ja tuomiot kierrätetään alituiseen EUn perustuslakituomioistuimen kautta ja järjestään sieltä tulee huutia. Olisikohan aika paneutua tähän kotokonnuilla ja perustaa vaikka kansallinen perustuslakituomioistuin? Tai edellyttää edes kansanedustajilta ja ministereiltä jonkinasteista laintuntemusta? Tai edes valmistelevilta virkahenkilöiltä?

ÄÄH!

Mary lähetti juuri muutaman kuvan Aaposta.

Aika tuhti tapaus.

Ja aikamoinen hurmuri myös. Ainakin kylpylämpimänä.

Tytti viihtyy sylissä, mieluiten pitkään.

Meillä on palattu normaaliin, kaikki mahtuvat samalle sohvalle.

Tässä on menossa kestosaparo.
Kahden päivän kaluamisen jälkeen Roosa pääsi nuolemaan huuliaan.

Olisiko tässä yksi syy siihen että pidän taustastani niin kovasti? Naapurin pihalla kasvaa tämmöinen.
Ihanaa rappioromantiikkaa. Nam.

Sata metriä tapettia

Kävin tänään aamupäivällä tekemässä yrityshaastattelun.
Haastateltava ystävällisesti minut nouti autollansa ihan kotoa asti.

Samalla reissulla ja samaisesta paikasta joutui matkaani kymmenen tapettirullaa. Sellaista vaalean jonkin väristä pesunkestävää paperia. Plätky lämminsavulohi siitä kai lähinnä tulee mieleen. Oli ihan pakko. Maksoivat yhteensä 25 euroa. Ne kymmenen rullaa.

Haastateltava ystävällisesti myös palautti minut kotiin, kaupan kautta. Tulipa samalla hoidetuksi kylänkin asioita. Mikäs siihen parempi paikka olisi kuin paikallinen maitokauppa?

Autosta purettiin pihamaalla tapetit ja kissanruuat ja koiranruuat ja maidot ja tupakat ja piimät ja leivät ja.... toivoteltiin hyvää viikkoa toisillemme.

Ja kuinka ollakaan, ulko-ovi oli taas tehnyt minulle vanhanaikaiset. Lävähtänyt lukkoon vaikka sen nimenomaan jätin auki lähtiessäni. Pahus.

Soittelin aikani ovikelloa. Ei muuta tulosta kuin koiran vimmastunut haukunta. Soittelin lisää ovikelloa. Sama tulos. Ja uudestaan, kuin teletapit ikään. Nyt alkoi haukku hermostua, tajusi vissiin että mamihan sieltä oli kotiin pyrkimässä.

McGyver nääs oli nukkumassa vielä. Arvelin (ihan oikein) että se on taas pää tyynyn alla ja ja kuuleva korva patjaa vasten.

Ai? Enkö ole muistanut kertoa että Mcgyver on puolikuuro? Silloin kun avioliittomme siunattiin ja astelimme alttarille ohjesäännön mukaan morsein vasemmalla ja ylkä oikealla puolen, vitsailin tämänkin tavan järkevyyttä. Kas kun vihkimisen, tässä tapauksessa siunaamisen jälkeen käännyttiin seurakuntaan päin, oli kuuleva korva vaimon puolella. Niin kuin tietty kuuluukin olla. Vaimon sanahan on laki. Ja se on syytä kuulla tarkkaan.

Noh, kun mitään koiran mölyä kummempaa ei tapahtunut, ajattelin viskoa jotain vinttikammarin ikkunaan herättääkseni puolisoni huomion. Ensin lensi metallijätepytytstä loppuun palanut ulkoroihu. Eikä suinkaan ikkunaan, vaan ikkunan alla olevalle katolle. Seuraavaksi kokeilin samasta lähteestä kissanruokapurkkia. Vielä huonommin lensi. Kaksi koivuhalkoa eivät yltäneet yhtään pitemmälle. Eihän tällä olkapäällä mitään tarkkuusheittoja suoriteta, eikä varsinkaan pituus-.

Eipä auttanut muuta kuin kaivaa kauppakassista tupakat esiin ja pistää palamaan. Ja jatkaa ulko-oven ryskyttämistä. (Ovikellon paristo oli jo loppu) Äkkinen olisi voinut kuvitella sisällä olijan äityneen ihmettelemään koiran mekastusta. Siihen minäkin laskin. Väärin laskin.

Joku saattaisi ehdottaa puhelimella soittamista. Sekin käväisi pikaisesti mielessäni, kunnes muistin että McGyverin puhelin jäi alakertaan, josta puolikuuron korvaan ei hälytysääni kanna. Muistinpa vielä senkin että se oli ryssinyt viimevuotisen prepaidliittymänsä ja hankkinut uuden. Siis ryssinyt silleen, että puheaikaa oli jäljellä enemmän kuin sitä oli alunperin ladattu, mutta kun ne pirut sulkeutuvat vuoden kuluttua viimeisestä latauksesta. Tästä seurasi tietty uusi puhelinnumero, jota minulla ei ollut tiedossa. Kun en ollut kysynyt.

Parikymmentä minuuttia siinä meni happihypellessä. Sainpa taas vähän siivotuksi pihaa.

Eikä tässä tämän kummempaa, ryhdyn senttaamaan saadakseni vähän näkkileipää margariinin alle.

Suden hetki

Täällä taas valvoskelen.

Olen ollut kohtuuttoman väsynyt jo pitkään. Vaikka siis olen lomaillut.

En ole koskaan oikein oppinut virkistävien päikkäreiden ottamista. Tänäänkin, öööö, siis eilen nousin kohtuuttomaan, neljän maissa, aikaan ja laskeuduin alakertaan sytyttelemään tulia.

Aamukahvin painikkeeksi tiskasin ja panin taikinakoneen hurisemaan. Ihan vaan tein litran sämpylätaikinan. Pesin saunan ja vessan. Kävin putsaamassa pihan. Ei, ei täällä mitään lunta ole satanut, Roosa on ottanut ikäväksi tavakseen käydä toimittamassa kaikki tarpeensa ihan pihapiiriin, niitä kellertävän ruskeita tuotoksia viskoin pellon puolelle. Lorvailin koneella. Valmistelin kahta lehtijuttua tämän viikon läpyskään. Mitään valmista ei tullut.

Sitten väsyttikin ihan vietävästi. Oli kivuttava yläkertaan pötkölleen. McGyver minut sieltä puoli kolmen maissa houkutteli alas ja vähän heräilemän. Oli minun vuoroni kipaista kaupassa.

Kauppareissu olikin taas juttu. Ohitseni hurahti maasturi, välläytti jarruvaloja, sitten lävähti peruutusvalo. Jaaha, taas on kyläpäällikkö jättänyt jotain tekemättä, arvelin. Oikeassa olin. Hiihtoasuinen setä sieltä kömpi sen kummempia esittelemättä valittamaan uimarannan huonosta kunnosta. Juu, olen tietoinen asiasta. Kokonaisen valitusvirren kuuntelin, oikein viiden vuoden ajalta. Miten hän oli karsinut lepikon, ja miten kunta oli luvannut sitä ja tätä ja miten oli JP:n kanssa kunnostanut laiturin ja venevalkaman. Miksei kyläyhdistys hoida asioita???!!!

Siksei kyläyhdistys hoida asioita, että uimarannat kuuluvat teknisen toimen alueelle. Siellä on henkilökunta, jonka rannoista kuuluu huolehtia. No, miksei kyläyhdistys voi talkoilla tehdä mitään? Tuohon heitin vastakysymyksenä että kuinkas suuri talkooporukka sinulla oli siellä puskasavotassa? Vastaus: ei täällä talkoot ketään kiinnosta. Totesin, että siinä oli vastausta riittämiin takaisinpäinkin. Ja muistutin seuraavasta kyläsuunnitelmaseminaarista, jossa tätäkin asiaa käytännön tasolla ruoditaan. En minä ole kiinnostunut kyläyhdistyksestä. Tuli napakka vastaus.

Kyläpäällikön korutonta arkea.


Kaupasta sain kaiken mitä pitikin.

Nyt en ole jaksanut Tyttiä jahdata kameran kanssa. Mutta sen kerron, että likka on kovasti kasvanut ja alkanut osoittaa perin persoonallisia piirteitä. Tänään se oli varastanut McGyverin pakista ensin pikkuisen ruuvimeisselin ja kuljettanut sen työpöytäni alle.Ilmeisesti liian himpula, koska seuraava oli jykevä talttameisseli, joka sittemmin löytyi sohvan alta. Sitä neitiä pitää väliin kuljetella kassissa piitkin kämppää. Toinen mieluinen matkustustapa on mamin yöpaidan helmassa, ikään kuin pussissa, kuin kengurunpoikanen ikään.

Onerva on taas härillään. Sillä on siis huima. Paha huima.

Se väliin pääsee varotoimista huolimatta luikahtamaan pihalle jossa se kovaan ääneen huutelee kylän kolleille: huhuuu, pojat, Onsku täällä, tulkaa auttamaan! Huhuu! McGyverin kauhistutti tänään kohtalaisen kookas metsäkissa. Arviolta kahdeksan-yhdeksänkiloinen järkäle. Komea kuin mikä. Mutta ihan järjettömän suuri kollinroikale. Aivan liian suuri Onervalle. Kun se edellinenkin poikiminen meni hengenvaarallisesti myttyyn. Ja Onsku painaa edelleen sen reilut puolitoista kiloa. Olisi nyt odotellut vielä pari viikkoa. että olisi päässyt lääriin ja melkein neidiksi. Katsotaan kuinka tässä taas käy.

Nuo naiset tuolla ehdottelevat preesenstapaamista. Eipä oikeastaan hassumpi idea. Minä mieluusti voisinkin kutsua halulliset neilikka rinnuksissa ja sanomalehti kainalossa vaikkapa Riihimäelle. Sehän on sellainen passeli isompi asema. Eikö? Het kesällä, kun kylälehti on pässyt painoon. Jookosta?

Nyt taitaa olla paree että lakkaan löpisemästä, kun ei tuota asiaakaan niin ole, pelaan pari peliä ja yritään sitä nukkumista. Kahdeksalta pitäisi olla taas kahvinkeitossa. Pari haastattelua ja sovittelun käynnistys olisi päiväohjelmassa.

Aika tyytyväinen kyläpäällikkö

Tänään oli SE päivä.

Se kyläsuunnitelmaseminaari. Jota kyläkoordinaattorimme sinnikkäästä vastustuksestani huolimatta sinnikkäästi markkinoi Tulevaisuusiltana. Kun me Kyläsuunnitelmaseminaarina. Kaikesta huolimatta tupa täyttyi mukavasti.

Paikalla oli toivotusti edustukset kylämme yhdistyksistä Martoista Maamiesseuraan, väliin mahtuivat urheiluseura, käsityöntaitajat ja monet muut. Yritykset olivat monet lähettäneet edustajansa tilaisuuteen. Eikä huono juttu ollut sekään että seinänvierustalla istui rivissä kuin riistalinnut orrella kuntamme tekninen päällystö. Olin kuulkaa aikas tyytyväinen.

Vielä tyytyväisemmäksi tulin kun päästiin ideointivaiheeseen. Sinne jäivät ryhmätyöt, kahvitauot ja kaikki. Sihteereillä oli täysi työ pysytellä hommassa kiinni jotta kaikki tulivat kirjatuiksi.

Ja mitenkö tuo oli mahdollista?
No siten, että jokainen läsnäolija kävi poimimassa mieluisen postikortin, jolla sitten kuvasi visiota siitä, minkälainen kylämme on, kun visioitsija herää viiden vuoden kuluttua Ruususen unestaan. Jestas sittenkin! Enpä olisi kylästäni tällaista entusiteettia osannut odottaa.

Enkä kerrokaan nyt enempää. Kuukauden kuluttua jatkamme siitä, mihin tänään jäimme. Tavoitteena on saada päivitetty kyläsuunnitelma hankeideoineen julkaistuksi kyläpäivänä, maaliskuun loppupuolella.

Olen vieläkin ihan äimänä! Silleen mukavalla tavalla.

Ilmoittautuminen

Tauti oli jo ihan kivalla mallilla, löytänyt jo reitinkin ulko-ovelle.
Sitten tuli torstai ja paikallisen AVH-kerhon ilta.
Sen jälkeen olenkin taas nukkunut.

Kaikkiaan siellä oli vain neljä ihmistä, siis siellä kerhossa, loput olivat kaatuneet sänkyyn, paitsi yksi pariskunta jola lomaili lapissa. Ilta oli ihan kiva, sovittuna peli-iltana pelattiin Trivialia. Sellaista milleniumpainosta. Siinä tulikin harjaannutettua niin muistia, sorminäppäryyttä kuin oivallus- ja mieleenpainamiskykyäkin.

On katsokaas niin, että moni asia on meille aivohalvaantuneille vieraantuntuinen alkuun. Jossain sopukassa se osaaminen vielä on tallella, mutta se pitää sieltä onkia esiin. Monasti siihen ei tarvita kalliita neuropsykologeja eikä toimintaterapeutteja. Vertaisryhmä riittää vallan mainiosti.

Tuli myös ilmi että raavaat miehemme tunnustivat täyttävänsä sanaristikoita ja sudokua. Suosittelin lisäksi pasianssia, yatsya ja muita yksinkin pelattavia pelejä. Saattaa terveen mielestä kuulostaa höpönlöpöltä, mutta oikeasti näissä harjaannutetaan huomaamaatta monia tärkeitä taitoja: symbolien tunnistamista, havainnointia, lyhyttä suunnittelua, sanalla sanoen, se on hyödyllistä ja kuntouttavaa aivovoimistelua.

Vähän tuli mutinoita "ylioimaisuudestani". Muistutin harjoitelleeni näitä taitoja jo kymmenen vuotta. Aktiivisesti. Työtä se vaati ja vaatii vieläkin, sillä usein jopa selittelen taipumustani jämähtää lempipeleihini netissä tai omalla tietsikalla. Olen joka kerta uuden pelin opittuani kovasti ylpeä itsestäni.

Täällä omassa kylässä on meneillään valmistautuminen Kyläsuunnitelmaseminaariin. Meillä kun on meneillään se Toimeliaat kylät -hanke. Ja kun samaan aikaan oli ajankohtaista päivittää kyläsuunnitelmamme, tartuin oitis tilaisuuteen, pääseenpä tässäkin helpommalla.

Tämä on nyt vähän vaikeaa, tämä päivittäminen, blogin. Työskentelen McGyverin koneella koska omani alkoi uhkailla minua. Kieltäytyi käynnistymästä ja syntyi epäilys kovalevyn, siis jonkun kiintolevyn poksahtamisesta. McGyver sen sai kuin saikin eloon, eikä sieltä kiintolevy ollut mennyt vaan poveri. Sellaisia tässä talossa on nurkat väärällään, ei siis hätää.

Nyt minua väsyttää. Painun takaisin pehkuihin ja palaan varmaan ensi viikolla tontille.
Olkaa kiltisti.

Uusi vuosi - vanhat kujeet

Ainakin miten vuoden aloittamiseen tulee.

Viime vuonna tähän aikaan kärvistelin vatsavaivoissa. Kun oli ne labrakokeet.

Nyt aloitin uuden vuosikymmenen vuosikymmenen flunssalla. Vai liekö tämä jo oikeaa influenssaa. Kipeilen, niinkuin Stansta sanoo.

Olen pääsääntöisesti nukkunut, yskinyt, käynyt pissalla ja teenkeitossa. Ja nukkunut. Ja napsinut buranaa ihan suosiolla. Jopa kuume nousi viime lauantaina todistettavasti likelle kolmeakymmentä yhdeksää. Tosin vain hetkeksi, mutta se sai minut olemaan iloinen elimistöni tavasta pysytellä kuumeettomana. Vaikkakin tauti siitä venyy.

Uutena vuotena tein Amerikkalaista munasalaattia. Sovellettua, tietty. Ohje on saatu niin kauan aikaa sitten ja hukattukin, että salaatista tulee nykyään kutakuinkin omani, eikä sillä ole juurikaan tekemistä alkuperäisen kanssa.

10 kohtuullisen kovaksi keitettyä ja hienoksi hakattua kananmunaa
400 g raejuustoa (nyt oli rasvatonta koska se oli puoleen hintaan kaupassa)
1 tuubi majoneesia (kevyt-, koska sekin oli halvennuksessa)
1 sipuli, hienonhienoksi pilputtuna
suolaa
mustapippuria
valkopippuria

Tämän helpommaksi ei tarjottavan valmistaminen mene:
kaikki aineet vaan isossa kulhossa suloiseen sekamelskaan ja jääkaappiin tekeytymään, kunnes on aika aterian.

Yleensä teen majoneesinkin itse, mutta nyt en jaksanut.

Kaikissa vanhoissa elokuvissa, tv-sarjoissa ja kirjoissa syötetään jenkkipoloisille sairastajille kanakeittoa. Minulla ei ollut tarpeita kanakeittoon. Eikä oikeastaan haluakaan SELLAISEEN kanakeittoon, joten väsäsin ikioman tautikeiton.

Laitetaan kolmen litran kattilaan kolme-neljäsosaa vettä kiehumaan, 3-4 lihaliemikuutiota sekaan. Sitten kurkitaan pakastekaapista vihannesvalikoima. Löytyi kahta sorttia wokkitavaraa ja puoli pussillista perunasipulisuikaleita. Sekaan vaan. Vähän pippurisekoitusta, tabasconkaltaista chilitöhnää, liraus valkkarietikkaa eikä yhtään suolaa.

Siinä ne hellan nurkalla aikansa tohisivat. Lihaliemi ja voimakas chili tekevät ihmeitä kipeilevälle ihmiselle. Varsinkin kun pelkkä kuuma tee alkaa taas kyllästyttää vaikka sen nauttisi minkälaisessa yrttimuodossa.

Olisi kai tässä paljonkin kerrottavaa ja pohdiskeltavaa mutta en jaksa. Hinasin jo peiton ja tyynyn alakertaan viettääkseni loppuyön sohvalla. Kuiva hakkaava yskä ei ole soveliasta seuraa aviovuoteessa.