Massuni ja Minä II osa

Kun ei tässä nyt saa viisaampaakaan aikaiseksi kerron toisen tarinan massuseikkailuistani.

Jotenkin lienee tullut selväksi etteivät kaikki osani ole suinkaan ohjesäännön mukaisessa järjestyksessä. Ei siis sappikaan.

Sappivaivoja olen potenut jo murkkuikäisestä. Väliin pientä kivistystä väärän truoka-aineen jouduttua sisuksiini, väliin tukevampia kipuja, jolloin piti turvautua ambulanssiin ja ajanviettoon narunnokassa. Sain vihdoin innostuksen tuossa vuosituhannen alkumetreillä oikein vaatia tutkimuksia sappeni tilasta. Ultratutkimus osoitti vääjäämättömästi että santaa on kertynyt ja paljon. Ei siis ihme että olo oli onea tämän tästä. Libraxia ja tramadolia peliin ja leikkausjonoon. (Litalginia eivät astmaatikolle antaneet, edes piikkeinä)

Marraskuussa 2002 sitten koitti päivä jolloin tämä täti suurin toivein kirjautui aluesairaalaan. Leikkaus piti tehtämän tähystämällä, ei ampumalla, sillä mitäs hajottamista hiekassa olisi. Parin päivän sairaalassaolosta oli vain kyse.

Ja niin alkoi tavanmukainen hössötys valmistelujen kanssa. Esilääkitys oli ihan ok. Sehän meni tabuina suun kautta. Sitten piti laittaa kanyyli tippaa ja uniainetta varten. Jaaha. Ja mihinkäs se laitetaan. Hoitajalta oli päästä itku, tuli toinen hoippa, sitten tuli turhautunut lääri joka sanoi että on se nyt kumma...!

Sitten laitettiin kanyyli käsivarteen. Ei ole suonia tämän mummon kämmenseljissä. Kummassakaan. Jalkoihin tai kaulasuoniin ei ole lupa koskea sen aivohalvausseikkailun jäljiltä. Ettei tule uusia tukoksia.

Hyvää yötä, hihihiiii...... Ja sitten heräsin (muka) tavanomaiseen leikkauksen jälkeiseen kipuun. Iltapäivään mennessä alkoi henkilökuntakin vähän olla kummissaan, muudan hoitsu jopa ärähti että tuollainen liioittelu ei ole soveliasta. Sitten vaihtui vuoro ja alkoi tapahtua (seuraava on minulle kerrottua, sillä itse olin jo niin paksussa tuubassa sekä kivusta että mömmöistä ettei ole selkeää kuvaa asioista) Hatarasti muistan että Seurakuntasisar ja Kääpiö (lapsenlapsi) kävivät minua katsomassa. Jälkeenpäin Seurakuntasisar kertoi että oiin ollut aika pelottavan näköinen, kivut olivat ilmeisesti olleet kovat.

Uusi leikkaus (samana päivänä) osoitti että suoleni olivat pyrkimässä ulos ja vapauteen

(lue: tekemässä itsemurhaa) yhdestä tähystysreiästä. Siis tyrä alkoi muodostua navastani. Se siitä hätäleikkauksella korjattiin ja kotvan kuluttua oli uusi narkoosikrapula käsillä. Ja ihan hirvittävät kivut!

Tähän väliin on kerrottava että olen (papereiden mukaan)aina ollut melkoinen kivunsietäjä. Siihen taitoon ovat auttaneen syntymäsairauteni ja viime kädessä se aivohässäkkä, jonka tuomia kipuja ei voi verrata sen paremmin synnytykseen kuin munuaisaltaan tulehdukseenkaan. Nämä tiedot oli merkitty myös faileihini siinä sairaalassa. Jotain outoa oli siis tekeillä.

Muutaman päivän kärvistelin opiaattihöyryissä ja sitten keksin kylmäpakkaukset. Niitä kävi hoitsu vaihtamassa vähän väliä. Hetken helpotus haavakipuun mutta ei itse helvetintulen kaltaiseen tuskaan johon vahvatkaan myrkyt eivät tuntuneet purevan.

Vihdoin tulee leikannut kirurgi tervehdyskäynnille. Pahoittelee tekemäänsä virhettä ja kehottaa ottamaan potilasasiamieheen yhteyttä. Puuropäissäni kesti tovin että ymmärsin mitä hän yritti kertoa.

Juttu meni siis silleen että kun leikkausryhmä oli tekemässä rutiininomaista sappileikkausta tähystäen oli käynyt ilmi ettei mitään sappirakkoa ollut olemassakaan. Sitten oli syynätty ultrakuvia ja todettu että täytyy sen olla jossain kun kerran kuvissakin näkyy. Sokkosuunnistuksella kirurgi oli sappeni löytänyt ja poistanut pahalaisen ohjekirjan mukaan. Hän esitteli hienoa piirustusta jossa oli havainnollistanut miten ”normaali” sappi asuu maksan kupeessa ja viereen malliksi miten minun sisukseni olivat rakentuneet. Omin käsin. On se kuva tallella mutta en nyt tähän hätään sitä löytänyt. Sappirakko hiekkoineen oli siis majoittunut maksan SISÄÄN. Minne se ei missään tapauksessa kuulu.

Seuraava sessio oli ERCP. En suosittele. Ainakaan astmaatikolle.

Jo pelkästään ennakoiva lääkitys oli melkoinen: hoitsu tuli ennen operaatiota seitsemän, SEITSEMÄN! piikin kanssa. Oli antibioottia, oli rauhoittavaa, oli kipulääkettä ja vaikka mitä. Ja juuri ennen toimitusta vielä kaksi nitroa kielen alle. Sitten tuli taas ongelma. Eipä menneet putket elävän mummon kurkusta läpi. Ei mitenkään. Oli pakko antaa humaus, jotta kehoni vastustus laukesi. (edes gastroskopiaa ei tehdä ilman nukutusta) Tässä toimituksessa vihdoin asennettiin maksaani varaosia, sellaiset stentit joiden piti ohjata kertyvä sappineste ohutsuoleen ja sitä myöten huitsan tiehensä luonnollisen poistuman myötä.

Joopa, joo. Toisen ERCP:n aikana otettiin entiset, tukkeutuneet putket pois ja laitettiin uudet tilalle. Kolmas ERCP meni niin sanoakseni v....ksi, raivostunut sisikuntani oli nostattanut melkoisen huurun ja sumun vastalauseena jatkuvalle ronkkimiselle.

Ei siis mitään stenttejä. Ainakaan toistaiseksi.

Kun kerran maksani rauhaa oli väkivalloin häiritty se ei millään tahtonut leppyä.

Oli otettava vanhanaikainen avoleikkaus avuksi. Tekisi mieleni ottaa massunahastani kuva ja näyttää mitä kaikkea kirurgit voivat saada aikaan, mutta en tohdi sentään. Kuvitelkaa vaan: ensin sen ohitusleikkauksen, yhteensä yli neljänkymmenen sentin arvet sitten viisi pikkureikää (à kaksi tikkiä per reikä) ja viidentoista sentin haava siitä avoleikkauksesta. Onneksi enää ei tehdä sitä pystysuoraa haavaa niin kuin ennen vanhaan.

Aikaa tähän hurahti päivälleen kuusi viikkoa. Säästän lukijani muilta iljettäviltä yksityiskohdilta joista vähäisimmät eivät olleet päivittäiset verikokeet. Vetivät kuulemma sairaalan labrassa pitkää tikkua siitä kuka tänään joutuisi minun kanssani tekemisiin. Eipä ollut heidän vikansa ettei minusta saa suosiolla verta ulos, jos ei minunkaan. Kanyylit tukkeutuivat tuon tuosta, kiinteän ravinnon kanssa ei suoli toiminut, virtsa ei irronnut ilman katetria, voi ihmisen alennustilaa! Tässä kohtaa ajattelen myötätuntoisena Maamia, kohtalotoveriani, tavallaan.

Kotona pidin vielä toista kuukautta paria dreeniä joista sappineste virtasi pussiin, kunnes ne dreenitkin tukkeutuivat ja otettiin pois ynnä toivottiin parasta. Vielä keväällä jouduin valitsemaan kahden välillä:

Tyttäreni olivat ostaneet sekä itselleen että äidilleen liput Annikki Tähden konserttiin. Olin sitä varten matkannut Espooseen. Olo oli aika huono, mutta ei kai se haittaisi, kunnes lääri soitti edellisen päivän labroista ja kysyi kuinka pian pääsisin lähimpään sairaalaan. Se Annikki Tähdestä. Seuraavat kaksi viikkoa hurahtivat tuttuun tapaan erilaisissa korjausyrityksissä.

Mitä tästä opimme?

Emme yhtään mitään.

Potilasvakuutusyhdistys korvasi kaikki sairaala-, lääke- ja matkakuluni täysimääräisinä ja arvioi kärsimykseni korvausluokan C1 arvoisiksi. Ihmisestä ei tässä maassa saa kovinkaan paljon.

Leikkauksen ja hoitovirheeksi luonnehdittavan vaurion teki sinä vuonna Vuoden Kirurgiksi valittu henkilö. Onneksi ei vähäisempi, olisi saattanut käydä huonosti.