Hienoja näkymiä

 Nyt kuulkaa rakkaat lukijat, ette lue ainuttakaan kurjuuden sanaa!

Ensinnäkin kirjoitan tätä ilman silmälaseja. Jaa että mitä kummallista siinä nyt on? No sitä kummallista että vielä tiistaiaamuna mun oikean silmän lukemat oli  - 14 diopteria. Kuukausi sitten molemmissa silmissä oli tuo valtaisa lukema.

Ekaks egyptiläinen silmäkirra talutti ultraäänilaitetta mun vasemmassa silmässä ja puuhasi siellä muutakin, kun oli vähän vääränlaista roinaa. Siis sen takakapselin kaihin lisäksi. Siitä sit kuukauden koitin luontoni vastaisesti muistaa niitä silmätippoja neljästi vuorokaudessa tähdätä silmään.

Tiistaina sit oli hassut paikat. Mulle oli jotenkin lykätty aika ennen koko polin avaamista, mutta hyvin muiden toimenpidettä odottavien kanssa se aika kului oikeinkin rattoisasti. Sit tuli pieni huoli. Lähinnä henkilökunnalle, kirurgi hukassa. Kotvan kuluttua selkis että tauti, tavallinen syysflunssatauti oli miehen vuoteeseen kaatanut. Hurja hulina alkoi osastolla kun etsittiin uutta kirraa ja löydettiinkin. Vaan se oli varsinaisella leikkausosastolla - me kökättiin silmät puudutettuina päiväkirurgisella. Tätsyt oli hiki ottalla kun ne pelkäs että ainakin osa pitää leikkaamati laittaa kotimatkalle.

Vaan hyvin kuroutuivat aikataulut kohilleen, mäkin pääsin salista ulos suojakilpineni ennen alunperin suunniteltua aikaa ja kaikki muutkin saivat osansa siitä ultraleikkurista.

On tää vaan ihmeellistä!

Edellisen kerran olen ihmisten ilmoilla liikkunut ilman laseja vuonna 1964. Mutta väkevästi ikinäköinen on melkoisen oudon oloinen ilman niitä habitukseensa saumattomasti liittyviä näkimiä.

Kattokaa vaikka

 Kun mä vielä tiistaina näytin tältä

Tiistaina iltapäivällä tältä

Meidän kyläkaupasta löytyi tila-aikaiset/välipäiset "tiimarilasit" jotta näen kirjaa lukea. Muutenhan mä tosiaan hengaan vallan luomuna.

Kyläkaupasta pitikin kertomani.

Se on oikeesti S-market. Sen kupeessa saman katon alla pakolliset Apteekki, pizzeria (en nyt mitenkään muista mikä niistä) ja R-kiska.  Mutta ei viinikauppaa. Se on vakava puute.

Me sinne saatiin tuossa toissa talvena madallettu puntarisysteemi heviosastolle. Vaan aika kohta ryhtyivät paistamaan "tuoreita" pullia ja croissanteja ja karjalanpiirakoita ja, ja... Ja niitten punnaamiseen meni meidän pyörätuolivaakamme. Me parhaamme mukaan koitettiin selviytyä vihanneksinemme ja hedelminemme sen kuolevaisten korkeudella ylvästelevän puntarin kanssa. Itte ratkaisin ylettämisongelman tuorekurkulla.. Joo-o, tuorekurkulla. Se on ihan hygigeenistäkin kun muoviin ovat kaikki käärityt. Sillä sit arvoin oikeita nappeja korkeuksista ja toivoin että näin valintataulusta oikean tuotteen numeron, niinku banaani, # 2, 1,49/kg eikä esim vaikkapa litsiluumú # jotakin, 79,90/kg.

Mä siihen lopulta tämän viikon maanantaina tuskastuin vasitenkin kun olin sitä vehjettä meille matalalla kulkeville kinunnut jo toiseenkin kertaan myymäläpalautteella ja suullisesti. Messengerviestiä meidän osuuskaupan tutulle edustajiston jäsenelle jotta tällaisen pikku keissin jos hoitaisit. Tämä siis maanantaina 11.10. Tänään perjantaina kävin vähän tankkaamassa ja kappas kehveliä! Siellä se nökötti uutuuttaan hehkuvana, meidän uus matalalattiapuntari. Tänään perjantaina 15. lokakuuta. 

Olin mä vähän tyytyväinen itteeni, mutta myös osuuskauppaani. 

Tästä sellainen opetus meille kaikille:

Pelkkä keskenään nuriseminen ei tuota tulosta, mutta kun ongelmasta toimittaa tiedon sinne minne se kuuluu, se myös saattaa korjaantua tosi sukkelasti. Niinku nyt kävi.

Kuva vähän huijaa, tuo on oikeesti oikealla korkeudella meitä pyörillä kulkevia ajatellen. Kävelevä joutuu kunnolla kumartumaan tuon kanssa. Eikä tarttenu Liskiskään mitään kurkkuja avukseen.

Ja sit päivän paras!

Sähköinen ovenavaus MYÖS tuulikaapin sisäovessa. 

Kun tänään hammaskuvannuksesta pyrin kotiin lävähtivät molemmat ovet seljälleen toivottaen mut tervetulleeksi kotiin. Yli puoltoista vuotta olen taistellut tuon sisäoven ja melkoisen liikunnallisen kuramaton kanssa. muutaman kerran jopa hävinnyt sille vietävän matolle. Niinku tälleen

 Mihin tässä maailmassa enää voi luottaa? Ovet toimii, silmistä näkyy läpi ja se mikä näkyy on oikean väristä eikä harmaansekaista lilaa, kyläkauppa palvelee entistä paremmin. Ja mulla on maitoa kahviin.

Nyt ei tule loppukevennystä kun tuota kuvakevennystä on jo noin paljon.

Paitsi että kolmisen tuntia tarttin päikkäreitä het kun avustaja sai oven selkänsä takaa kiinni. Tää on vähän - oikeestaan aika paljonkin kurjaa kun oikeesti tartten muutamissa asioissa ylettävän ja muutenkin reippaan ihmisen avitusta, en aina jaksa sitä hyödyntää. Alkuunhan mulla kävi vakkariavustaja kahdesti viikossa, mutta sit jouduttiin molemmin puolin toteamaan  että se nyt vaan ei toimi. Niinpä mä nykyään tilaan avustajan ihan vaan keikkahommiin. Enhän mä oikeestaan niitä avustajatunteja varsin ja silleen... apua mä tarviin. Tänään saatiin mun mielestäni paljon aikaiseksi.  Ja tää uus tapaus, nuori naishenkilö lupas tulla vielä ennen seuraavaa leikkausta mun kanssa ikkunanpesutalkoisiin. Tais tykätä meistä. Tyttikin tuli piilostaan aika sukkelasti hänet tarkastamaan ja hyväksi havaitsi. Kissat tietää nää tärkeät asiat. Nelly tapansa mukaan piilotteli mun sängyssä kaikkien leittojen, kirjojen ja pehmolelujen alla.

Mä taas muistutan että olis kiva jutella täälläkin, mä siis kovin tykkään kommenteista.

Kolmetoista vuotta Liskolandiaa ja parikymmentä vuotta vammaistaistelua - still goin' strong

 Edit Piaf:

Tää alkupuolen teksti ensimmäisiin tähtiin asti on kirjoitettu toukokuun lopulla. Sit se jäi jotenkin Liskikseltä makoilemaan kun se, siis Liskis, ryhtyi toimeen tämän kuljetussotansa tiimoilta. Se kun ei tyhjiä lupauksia harrasta.

 

Jo vain ei tänään tunnu toimivan mikään. Jos nyt ei eilenkään.

Eilinenhän meni pieleen siltä osin että Lahden Kela-taksin välitys kusi vaihteeksi niinpal pahasti että jäi tykkänään keskussairaalaan menemättä.

Tutummat tietävätkin että mun maailmassani epäkohdista kitiseminen ei vie asioita mihinkään suuntaan eivätkä ne varsinkaan kohene sillä menetelmällä.

Kun enste kinasin ko. keskuksen kanssa palautteen antamisesta ja vaadin ylemmän tahon yhteystietoja ei niitä millään herunut. "Ainoa palaute annetaan tätä kautta" väitti miesoletettu asiakaspalvelija puhelimessa. Mä siihen jotta ei pidä paikkaansa, aina on olemassa se joka voi vastata asiaakkaan kysymykseen. Kina jatkui ja miesoletettu sanoi että he kyllä puhelimitse annetun palautteen vievät eteenpäin.

 

 No sehän ei pidä paikkaansa. Muistutin että olen melko monesti antanut negatiivista palautetta kela-taksin ja välityksen ontuvasta toiminnasta sitten helmikuun, vaan mikään ei ole kohentunut. 

- Elikkäs nyt annat mulle sen nimen ja yhteystiedot, vaadin.

Syystä tahi toisesta puhelu katkesi siihen paikkaan.

No, koska keittiön ovet ovat mulle tuttuja kulkureittejä, ongin hienoista salapoliisityötä avuksikäyttäen asianomaisen henkilän langan - voiko nykyään sanoa tuolleen? - päähän. 

Seurasi viileän ystävällishenkinen keskustelu jossa asianomainen henkilö puolusteli esittämiäni epäkohtia sillä, tällä ja tuolla argumentilla. Ammuin jokaisen alas tyynesti samoin kuin alkuperäisessä puhelussa. Lopulta asianomainen henkilö myönsi että joo, on tässä nyt tapahtunut aika monta virhettä sun kohdallas. Mitäs sanot jos saisit tuttutaksi -oikeuden? Mä siihen jotta kiitos, kelpaa, mutta se ei riitä.

Hämmentynyt asianomainen henkilö meni ensin mykäksi - luuli varmaan että haluan itselleni vielä jotain muuta hyvitykseksi kärsimästäni huonosta palvelusta.

Ei, tää riittää mulle, vastasin, mutta muille mun saamani hyvitys ei ole minkään arvoinen. Näitten kyytien välityksen on nyt vaan alettava toimia silleen kuin olette sitoutuneet asian tällä kilpailutuskaudella hoitamaan.

Sit mä vielä kiukkupäissäni sanoin että tulen tuonnempana järjestämään julkisen keskustelu- ja tiedotustilaisuuden kelakyydeistä täällä Päijät-Hämeessä. Niin että sunkin firmalla olis oiva tilaisuus varautua selittämään kysyjille ja vaikka vähän kirkastaa kelakyytien kasvoja. Että otapa asia puheeksi ylempiesi kanssa. Kutsu tulee aikanaan.

***

Tuo ylläoleva teksti on aloitettu toukokuun loppupäivinä.

Nyt ollaankin siinä vaiheessa että sain sotajoukoiksi yhden valtakunnallisen vammaisyhdistyksen (Suomen Kipu ry), yhdeksäätoista päijäthämäläistä vammais-ja potilasjärjestöä edustavan Link ry:n toimijoineen. 

 

Elokuussa sit tästä aiheesta lisää. Kandee pysyä linjoilla. 

***

Just tänään on melkoisen merkittävä vuosipäivä. Tää luola on tullut kolmentoista vuoden kunnioitettavaan ikään. Milloin kiivaammin, milloin harvakseltaan Liskis on täällä pohtinut maailmanmenoa, itkenyt, hauskuuttanut lukijoita, kertonut kauhutarinoita elävästä elämästä ja vähän kipaissut kuoleman kanssa tanssimassa.

Kiitos että olet kulkenut kanssani tämän matkan tähän asti, toivon että viihdyt luolassani tulevaisuudessakin. Koskaan ei tiedä mitä jännää Liskiksen näppikseltä milloinkin putoaa.

 

 Tässä inteeriöörissä mä usein aamu- ja ehtookahvini kissojen kanssa nautin. Päiväseltään tää etelä--lounaaseen antava uloke talon seinässä on liian lämmin.

Älä kuule edes yritä mun nenälleni pomppia - se loppu ny!

Tiiättekö kun asioita alkaa olla liiaksi yhtaikaa ja päällekkäin käsillä, meinaa toi happi loppua?

Tuttua?

No ainakin mulle on ihan hiton tuttua. Mun pääni räjähti elokuussa 1999. Sairaalassa hupeni puoltoista kuukautta joista kolme viikkoa pysyin ja mut pidettiin tiukasti koomassa.

Sit mä siitä heräsin enkä yhtään tiennyt mikä iski. Mutta jotenkin olin vaan oma itteni, siis silleen kuvittelin tuolloin, leivoin toimintaterapiassa osastolle korvapuusteja - se oli olevinaan sellai mittari jotta voisko mut jo kotiin laskea. Tosi viksu testi olikin, pitoemäntä tekee korvapuustin vaikka kuolleena ja ilman reseptiä. Niin jäi munkin kohdalla orastavat jälkioireet huomiotta. Niitä sit kolmisen vuotta neurologien kanssa pähkättiin ja korjailtiin hoitovirhettä ja oikaistiin silmiä puukolla ja... sit loppuikin koko kuntoutus.

 

Niin hienosti feikkasin olevani ihan jees, ainoa mikä vitutti oli liian varhainen eläkkeelle joutuminen, se sattui enemmän kuin itse sairastuminen.

Mä en siis koskaan ihan oikeesti hyväksynyt tilaani, vaikka sen tiesin ja ymmärsin kuolleista heräämistä myöten.

Tätä reippautta jaksoin sit ihan ayksyyn 2019 asti jolloin erosin puolisostani ja muutin toiselle paikkakunnalle.

Vaan kun tuli ansaittu tauko, mun kroppanipa romahti. En jaksanut enää jatkuvia, joskus jopa useita kertoja vuodessa, toipumisia isoista korjausleikkauksista ja korjauskleikkausten korjausleikkauksista.

Viimeinen niitti näyttäis nyt olevan viimekesäinen hengenmeno anafylaktisen reaktion tappamana. Siinä kohtaa väsähti myös mieli.

Onnekseni se romahdus oli niin iso ja selkeä että sairaalapsykiatri kiinnostui ja määräsi viis kertaa terapiaa, siis keskusteluapua. Sit se halus ihan itte mut nähdä ja jatkoi toisen viis kertaa terapiaa ja tuuppasi vähän jykevämpää pöpipastillia peliin. Ja uuden setin. Nyt ollaan siinä kohtaa peliä että edes mun kallonkutistajalääri ei voi enää hyppiä järjestelmän nenälle ja kuun vaihteessa selviää miten tää homma jatkuu. Lääri sanoi että tapaamiseen mennessä kyllä keksitään miten sun hoito silleen saattaen vaihdettuna jatkuu turvallisesti.

Oon ennenkin sanonut että kannatti kuolla, nyt mulla juoksee kuntoutus ties minne asti ja seuraava setti on tulossa kesän mittaan.

Tokihan mä väsyn, siis mun pääni väsyy kahdesti viikossa toimitettavasta allasterapiasta niin että mä plutaamisen jälkeen nukun sellaset 14-16 tuntia putkeen, ihan koomassa. Mutta ajan mittaan hokasin että kipulääkelevyiissä ja -purkeissa kasvaa sammalta. Enpä olekaan niitä juur tarttenut. Antihistamiinia, kortisonia ja astmaläkettä menee sit sitä enemmän kun luonto, lähinnä leppä kurtiseeraa kovin innolla ja koivun lemmenleikit alkaa tuotapikaa. Malliksi jo kaukokulkeumat kutittaa kivasti nenua ja silmiä.

 

Vaan kun tää homma vihdoin saatiin vauhtiin ja vammaispalvelussakin lykättiin uus tyyppi mulle vakkariksi, mä päätin että nyt saatana karsitaan kaikki turha ja stressaava mun maailmasta tiehensä, mä vielä kerran tästä .

Niinpä tänään vihdoin allekirjoitin kasan lappuja jotta mun kaikki fyrkkajutut kulkee välitystilinyhoitajan käsien kautta. Itte en koske enää mihinkään. Jos jotain oravannahkaa jää, mä niillä ostan vaikka hevosen, tai sitä punkkua, keskityn tykkänään itteeni ja itteni hyvinvointiin.

 

Rajua?

 

Voipi olla, mutta niin mun lääri kuin tää uus vammaistyyppikin ymmärsi täysin mitä mä ajan takaa ja miksi. Aion haalia kaiken multa kahdenkymmenen vuoden mittaan kielletyn avun ja vammaisetuudet mitkä mulle - ja ylipäätään meille vammaisille/vammautuneille tosissaan ja lakisääteisesti kuuluvat.

Päätin että mun kanssa ei nyt vaan enää leikitä eikä rautasaappailla mua yritetä talloa lyttyyn.

 

Mä haluan elää ja nauttia siitä elämästä kybällä, niin paljon kuin nää jämät sallii. Mähän olen oikeestan sen velkaa ittelleni ja läheisilleni.

 

Ei kenenkään tartte alistua siihen että joku vaihdevuotinen (mun tapauksessa niitä on ollut vuosien mittaan kolme) tätsy ei musta tykkää eikä viitsi hoitaa tonttiaan vammaispalvelussa kunniakkaasti vaan keksii sen sata mukasyytä miks yli kakskytvuotta puolihalvaantuneena ja rajujen näkymättömien vammojensa kanssa lakkaa kesken kaiken olemasta avun tarpeessa.

 

Jatkakaa, rakkaat ihmiset taistelua, kyseenalaistakaa viranomaisen päätökset, jos vähänkin kaivertaa, kääntykää Jukka Kumpuvuoren puoleen,  pyytäkää, vaatikaa apua. https://www.kumpuvuori.fi/

Ja te
lähiomaiset, sama koskee teitäkin. Te olette ihan samassa tilanteessa kuin me sairastuneet.

Olipa kiva kun luit kokonaan

Mä lähden nyt ehtooajelulle Karmann Ghian kanssa.

 

Kuva ei mitenkään liity mihinkään.

 

Ai niin, Edit Piaf  muistuttaa että toi Liskis kovin tykkää kommenteista...

                                          

Jotkut päivät vaan on ❤ ja toiset ei sit mitenkään.

 

Niitä toisia piisaa suhteellisesti ottaen noin 112 -kertainen määrä ja mieluiten peräkkäin, níin että se viimeinenkin hermo on lähestulkoon rispaantunut herkiksi hahtuviksi.

Juur kun voimat on niin lopussa että mittailet toiveekkaana miten ja minkälaisina paloina saisit itten huuhdotuksi vessanpytystä Itämereen tapahtuu kummia.

 

Niinku soitto Kelaan.

 

Ekaks tietty ne alkulöpinät ja numeroleikit, henkisesti ihminen on jo orientoutunut jonottamaan ja kiukustumaan perusteettoman pahasti odotellessaan.

 

- Kelan kiireelliset asiat (tai jotain sellaista) N. hyvää huomenta. Tuskin oli nauhoitettu pölinä vaiennut.

 

Mun asiani oli pitkä ja vähän mutkikaskin, mutta kuin se sit siinä selvis noin 89 prosenttisesti. Ekan puhelun aikana. Sit tä N. soitti kohta takas ja selitti saamansa ylemmän tahon ohjeet mulle ja sit juteltiin kaikenlaista mun viimekesäisestä kuolemasta lähtien. Ja konkurssit ja avioerot ja yllärihäädöt ja... Sit soitti vielä ehtopäivällä toinen täti joka lopulta oli selvittänyt sen viimeisen 11 prosenttia asioista.

 

Niin mä onnellisena saan loput lääkkeet ja fyrkkaa kuukauden kelamatkoihin ja sen toimeentulon alijäämän.

 

Ylihuomenna.

 

Ihanhan tuo on pilalle menossa koko Kela kun tuolleen joutuu ihminen päivänsä aloittamaan.

 

 

Eikä ihan vähäinen asia ole sekään että yhtäkkiä mulla onkin kaks vakituista avustajaa - tosin vielä vapaa-ajan avustajaa mutta tuleepa tuttu ja hyväksi havaittu ynnä kovin samanlaisella aivovärkillä ja huumorintajulla varustettu apuri tästedes mun kanssa lenkille. Ja KUN mä saan sen kotiavun nää molemmat haluaa olla siinäkin mun avustajia.

 

Nyt olen ihan äimänkäkenä.

Viikkojen odotus, kokeet, kuvannukset sun muut tutkimukset on ohi ja ens maanantaina alkaa tuomion kellot kumista.

Stressinki päättyi ja on vaan uupunut mutta onnellinen fiilis.

Kyllä se taivaanisä mua sittenkin rakastaa

 

Kuvakevennyksenä roskiksesta löytynyt pöytälamppu. Eipä ole ihme että maailma hukkuu paskaan kun tälleen viskotaan käypää tavaraa mäkeen. Tääkin tarttee ihan snadisti sähkärin apua ja vot.

 

 

 

 Tämmösen kaunoattaren joku mäkeen nakannut. 

Avustaja sen mun pyynnöstä pyydysti talteen.

 

 

 

 Vähän tarvitaan varaosaa ja sähkärin apua, liekö ollut perheneuvottelulla osuutta asiassa...

Pientä ja vähän isompaa stressiä ja miten ne hoidetaan.

Meidän kylällä on ollut vaikeuksia lähikauppaan pääsyssä jo parikin vuodenaikaa. Kas kun tuohon lähes naapuriin Fasu pykää uutta Ksylitolitehdasta kaikkine oheisinfroineen. Katu on ollut poikki jo pitemmän tovin, kahta reittiä toki ajoneuvolla pääsee ongelmaa lähestymään. Mutta vain yhteen suuntaan kerrallaan. Joskus - ja nyt loppusuoran häämöttäessa ei mihinkään suuntaan. 

Mä visiteeraan mainitussa kauppakeskittymssä melko harvakseltaan ja joka kerta on näköongelmien kanssa tihruttava jotta missähän tämänpäivän tienylitysreitti kulkee. Ohjaavat liikennemerkit on jemmattu puitten varjoihin ja ovat noin talouspaperiarkin kokoiset. Pääsee pahasti ruostuneita suunnistustaitoja petraamaan rasteja etsiessä kaupparetkella. Kätevää.

 

Tänäänpä olikin sit sellai tilanne että Karmann Ghialle oli unehtunut jättää kulkuväylä tien yli. Tää urheilumalli kun ei viidentoista sentin rotvallista pääse yli mihinkään suuntaan.

Kun siinä pyörin taitavasti itteni ympäri kuin twistaava

Erkki, riensi komeita raksamiehiä ihan kaksin kappalein tyköni ja niin mä sit keltaoranssissa huomiosaattueessa tulin ohjatuksi sinne mihin olin menossa. Toinen pysäytti liikenteen, toinen aukoi portteja. Hyvää palvelua. Kun lopulta sain asiani hoidetuksi oli tilanne vielä järkympi ja päätin pokkana huristella himaan ihan katua, siis ajoväylää pitkin. Se siitä stressistä, se oli vaan tällai pikajuttu.

Vaan tää toinen on vähän mutkikkaampi.

 

Tähän liittyy vahvasti KELA. Ja Kelan omavastuut.

Mun omien laskujen ja matkailujen nojalla mun maksukattoni on täyttynyt, vaan Kelan faileissa sitä ei vaan näy. 

 

Sit tulee se ihme!

Asiakaspalvelun vaimikäsenytniilläonnimeltään täti kuunteli murheeni joka oli siis sellainen että kun matkat on täynnä ja pitäis olla VIP-kortti hyppysissä ei hotsittais maksaa olemattomista rahoista kahden päivän ajoista seittemääkymmentäviittä euroa. Siis yhteensä.

Yhdessä asiaa kaiveltiin ja joo-o, yks varhemmin todistettavasti ajettu matka puuttui Kelan tiedoista. Ei vissiin autoilijalla ole pikkurahan puutetta kun liki 180 egen matkasta ei näy vilaustakaan. Siis laskuna Kelalle.

Sen lisäksi että tää sotku selvis tuotapikaa, oli tätsy vallan ystävällinen ja ihan huumoriveikkokin, niinku minäkin. Laadittiin salainen sotasuunnitelma huomisen ja ylihuomisen varalta ja näin putosi ikävästi hartioita kalvava kivi tiehensä. Kelan asiakaspalveluhenkilöoletetut pyydystää tietonsa ajantasalle mun antamien dokumenttien myötä.

 

Edit Piaf: tässä kohtaa tarinaa on noin tunnin tauko tosielämässä

 

Ne pyydysti oikein kahden asiakaspalvelijan ja yhden kiirekäsittelijän voimin mulle nää omavastuuasiat kuntoon ja vielä lykkäsivät varuiksi maksusitoumuksen perään.

Ja jos joku nyt sanoo että Kelassa ei mikään toimi koskaan (olen usein ittekin ollut perustellusti tätä mieltä) mun on nyt todistettava päinvastaista toimintaa.

Eka puhelu kesti 18 minuuttia ja roiskeet, tokan, kolmannen ja neljännen puhelun kestoja en tullut katsoneeksi. Vielä odotan viidettä vahvistuspuhelua.

Eihän tää nyt hirmu ketterää touhua ole, jos yhden ihmisen yhden asian hoitamiseen tarvitaan kolme palkollista ja rutkasti puheaikaa, mutta ystävällistä ja sangen perusteellista.

Sit puhelu Kelan välityskeskukseen niitä takseja tilaamaan. Lähestulkoon huojennuin tilanteen normalisoitumisesta kun tympeä Aatuksi itsensä esitellyt ääni ryhtyi vastahakoisentuntuisesti mun kanssani asioitsemaan. Jessus että oli vaikeeta saada kolme kellonaikaan sidottua invakyytiä yhdellä puhelulla!

Mä olin itte jo niin uupunut että annoin kulmahampaitteni olla edelleen lepotilassa, mutta jos olisin jaksanut, olisi tää Aatu-poika saanut vähän nauhoitettua palautetta.

Mitä tästä opimme?

Tästä opimme sen että edes saman talon sisällä ei a) tieto kulje, b) asiakkaan kohtaaminen varioi merkittävästi ja palvelu on yksilöstä riippuvainen.

Näinhän asiat ei saa olla.

Toki on upeaa että myös Kelassa saa ymmärrettävää henkilökohtaista palvelua suotuisin tuloksin. Mutta se ei ole upeaa että on asiakaspalvelijan asenteesta, persoonasta ja/tai käytöksestä kiinni miten asiat mainitun puljun kanssa kulloinkin toimivat.

On mulla pari muutakin asiaa Kelan suhteen, täytynee elokuussa leikkauksesta toipuneena laatia Kelan hallintoneuvostolle pikku kirje. 

Ai miksei suoraan ylimmälle taholle? Niinku Aino-Kaisalle, sosiaali- ja terveysministerille?

No siksei kun meillä on tää lakisääteinen marssijärjestys. On edettävä näissä palautteissa byrokratian viitoittamaa tietä. Kattokaas, eihän virheellisestä päätöksestäkään pääse suoraan vaatimaan oikaisua oikeusasiamieheltä, vaan on kivuttava ja turhauduttava vaaralliseen henkiseen tilaan valitusaste kerrallaan.

Totisesti, mun pääparkani eikä pumppuni tahdo jaksaa näitä jatkuvalla syötöllä silmille sinkoilevia ylläreitä.

No, aamutuimaan ennen heräämistä lääriin ja sen maksarin pyydystämiseen, jännä päivä taas tulossa huomisestakin. 

Vaan sen jälkeen on enää yksi yö jou... HUSiin paluuseen. Toivottavasti niillä on perjantaiaamusella riittävästi tajuissaan olevaa salihenkilökuntaa tällä kertaa.

Loppukevennyksenä liikuttavan suloinen ja  vaatimaton auringonkukka mun partsilla