Massuni ja Minä

Edit Piaf kävi jo ennen julkaisua: tätä ei passaa heikkohermoisen ollenkaan lukea.

Meillä on minun ja massuni kanssa sellainen viha-rakkaussuhde. Paha mennä sanomaan kumpi on voimakkaampi tunne, yhtäjalkaa on sentään kuljettu yli puoli vuosisataa ja koko ajan kähistellen kuin Virtaset ennenvanhaan.

Suolistoni kouristelutaipumus taisi jo tullakin selväksi aiemmassa postauksessa. Säännöllisin väliajoin sisälmyksiini on pyritty mitä moninaisimmilla konsteilla. Milloin yläkautta, milloin alakautta. Joka kerta sieltä on löytynyt jotain outoa. En ihmettele yhtään, kovinkaan moni asia ei elimistössäni ole siellä päinkään missä anatomian oppikirja määrää. On tainnut Luojalla mennä pasmat sekaisin tai sitten biologisilla vanhemmillani on ollut siellä heinäladossaan niin kiirettä ja kiihkeää että ihmisen manuaali on jäänyt väliin.

Vatsalaukkuni on siis ryvettynyt pilalle jo ammoin, juopotteluvuosinani ja viimeistään tämän viimeisen yhdeksän vuoden aikana. Jotain haavanpoikasta sieltä välillä löytyy, välillä se on vaan ärtynyt ja arvilla. Sanovat.

No, tällaiseen massuun sitten piti mennä ronkkimaan että saatiin lannevaltimoon proteesi. Itse valtimo oli särkynyt siinä kiireessä kun henkipoloani epätoivon vimmalla pelastettiin sen aivoverenvuodon aikana. Rikkoutuneeseen aivovaltimoon pyyhällettiin suonia pitkin alkaen nivustaipeesta, matkassa olivat olleet mukana kamerat, sakset, liimat, lamput, imurit ja ties mitä että saivat taltutetuksi valtoimenaan pulppuilevan suoneni pääkopan pohjilta. Jossain siinä tohinassa oli joku instrumentti sohaissut viipaleen lannevaltimon seinästä joka tietty tukkeentui ajan myötä. Tuonnempana tuhdin taistelun jälkeen lääkäritkin myönsivät että vikaa on. Leikkuupöydälle siitä vaan ja proteesia peliin.

Kirurgi piirsi pikku vatsanahkaani mustalla tussilla viivan, suunnilleen umpisuolen tietämille.
- Tästä leikataan ja tällainen umpisuolen leikkauksen kokoinen haava tulee, ihan pieni arpi tulee. Lääri sanoi ja piirsi nivustaipeeseen toisen pikku viirun: ..- ja tästä sitten otetaan sitä suonta esiin ja kiinnitetään tällainen keinosuoni, ja heilutteli käsissään taskun pohjalta kaivamaansa taipuisaa putkenpätkää. - Goreteksia, vahvaa tekoa.

Kun leikkauksesta tulin viimein tajuihini olivat kivut sentään mahtavat. Oli unohtunut kertoa potilaalle yksi pikku juttu: jotta päästään ihmisen lannevaltimoon käsiksi on siirrettävä tiellä olevat sisälmykset sivuun koska se vietävän valtimo asuu kaukana selkärangan ja lantionluiden imussa. Ja ne leikkuuhaavat! Voi jysäys! Kuin olisi sapelilla huidottu ilman edeltä käypää suunnitelmaa pitkin poikin ihmispolon vatsanahkaa ja nivustaipeeseen pitkälle reittä myöten (Susikairan akalle: kukaan ei huomaa rönsyilevää karvoitusta Sen arven osuessa silmään). - Tuota, norsultako olet viimeksi leikannut umpisuolen? Tämän vienon tiedustelun esitin leikanneelle läärille kierrolla siiten kun nenä-mahaletku ja muut puhumista haittaavat heepelit oli saatu pois.( olin siinä manuaalisängyssä maatessani kuin avaruusolento: joka lävestä, paitsi korvista, meni letkua johonkin suuntaan toisista poistui toisista lykättiin uutta tilalle) Koko hoitokunta lehahti punaiseksi ja kauhistuneen näköiseksi, paitsi se kirurgi joka vain tuumasi että oli vähän hankaluuksia ja piti tehdä lisää tilaa....

Että sellainen lisämauste vatsavaivoihin. Seurauksena erinäisten korjausten jälkeen a) alaraajan hermotus ja verenkierto ehtivät vaurioitua peruuttamattomasti, b) sisuskalujeni toiminta ei toipunut siitä traumasta koskaan entiselleen. Vieläkään en tunnista sen paremmin ulostamisen kuin virtsaamisenkaan tarvetta, aina pitää arvioida syödyn ja juodun määrä että pysyy kuivana.

Taidankin jättää sappileikkaustarinan toiseen kertaan. Kunhan nyt tästä ensin toivutte. Enkähän varmaan tätäkään olisi julki tuonut jollei Hanni olisi kysellyt.

Asioista kirjoittaminen totisesti saa ne asettumaan usein oikeille kohdilleen.
Kiitos lukijoilleni, rakkaille ystävilleni.