tiistai 29. syyskuuta 2020

Päivä 5


 Tiedän että moni teistä  lukijoistani  kiehuu uteliaisuudesta miten Liskiksen tällä leikkuureissulla on käynyt.
Net teistä josta Facessa hengaatte tiedättekin jo kaiken (lähes) mutta tällä päivityksellä aletaan seuraavan kahden kuukauden mittainen tarina.
Vähän nää nyt tulee vikajärjestyksessä, mutta pidä huivista kiinni, nyt mennään!
 
***
 
Päivä 0 oli leikkaus, tänään on siis päivä 5. Tiistaina tulin kotiin, siis eilennä.

Miksi niin nopsaan?
Eikö olis kannattanut olla siellä hoidettavana ja parantantua kunnolla?
Miten ne sut noin äkkiä pois heitti?
Ja monta muuta yhtä ällistynyttä kysymystä olen saanut tässä reilun vuorokauden kulussa vastattavakseni.

Nyt vastaan teille, rakkaat lukijani.
Siksi niin nopsaan että en sen paremmin omasta mielestäni kuin lääri(en) mielestä enää tarvinnut erikoissairaalahoitoa. Olis mut PÄKSiin laitettu lisätoipumaan, mutta päätin toivuttaa itteni kotona.

Ei olis kannattanut lojua missään sairaalassa koska kykenin kävelemään rollaattorilla ja itte huoneessa pelkin jaloin. Sattuihan molemmat vaihtoehdot ihan hitosti mutta pystyin.

Ei mua kukaan pois heittänyt, olisin mä siellä saanut lojua niin pitkään kuin olisin halunnut.

Ja sit vastauksia kysymättömiin kysymyksiin.

Jokainen kokee kipunsa ja sairautensa omalla tavallaan, kaikki on niin henkilökohtaista. Pitempään luolassani viihtyneet tietävätkin mun tapani ja menetelmäni tässä asiassa. Uudemmille kerron että esim. leikkauksesta toipumisessa suljetaan (siis mä suljen) kuolevaisten maailman ulkopuolelle, otan vastaan sen hoidon mitä annetaan, puren nilkkaan jos ehdotukset ei mua pääasiassa kokemukseni nojalla miellytä.

Tällä kertaa ei tullut sellaista tarvetta.
Jo komisen kuukautta ennakkoon, siis maaliskuusta asti ollaan oltu tiiviissä kirjeenvaihdossa ja puhelinyhteyksissä mua hoitaneen tiimin kanssa. Yksi hauskimmista oli anestesialäärin kaino tiedustelu että kumpi jalka leikataan? Mä siihen että ei kumpaakaan, koitetaan vielä tää oikea pelastaa.

Kahteen kertaan käytiin vastuukirurgin ja toisen kanssa suunnitelmat läpi. Hätäisempi oli saattanut hermostua kun vielä puoli vuorokautta ennen toimenpidettä ei kukaan tiennyt vieläkään mikä olis paras tapa tätä palikkaa lähestyä. Sit se toinen (en jaksa nyt kaivaa Kannasta nimeä) kipitti tämän tästä tarkistamassa ja täsmentämässä asioita. En mä tällaiseen ole tottunut. Käytiin ennalta läpi lääkeaineet mitä ei saa tuoda mun lähellekään, suonet, astmapiiput ja vaipat sekä toivomukseni katetroinnista. Se olikin hyvä juttu, leikkaus kesti yli seittemän tuntia, siellä me oltais lilluttu liemessä koko sakki ja moneen kertaan.

Hämmästyttävää oli että jokainen sanani kuunneltiin korvat hörössä. Olin jopa äärimmäisessä tilanteessa antanut luvan käyttää tuon terveen (hah!) jalan reisilaskimoa. Siis vain ääritilanteessa. Sitä ei käytetty vaan kudospankin aineksista rakensivat ohitussuonen mulle kun elimistö ei suosinut edes omaa siirrännäistä saati niitä goretexeja. Ei tää luovutusjämistä väsättykään pitkään kestä, mutta saanpa taas vuoden-parin hengähdystauon jotta saan kuntoutettua itteni edes vähän omatoimieläjäksi ennen seuraavaa settiä.

Anestesia.
Ei mulla sen kanssa ole koskaan mitään ongelmia ollut. Lääkäreillä on.
Multa ei tahdo saada verta lähestulkoon millään ilveellä. Mutta ei muhun sisäänkään tahdo kukaan saada mitään liemiä.  Niinpä aloitettiin valtimokanyylista, joka törkättiin jo kolmannella yrityksella kyynärtaipeeseen. Sit se varsinainen monitoimikanyyli, kolmannella kerralla. Siinä kohtaa muistutin että nää sit saattaa mennä tukkoon jo kesken leikkausta ettäpä tiedätte varautua. No, ne varautuivat, kotiin lähtiessä niitä kanyyleita sit etsittiin pitkin kehoa, osa oli käyttämättömiä, osa tukkeutuneita. 




Leikkauspäivän ehtoolla jo osastolla lähes tajuissamme ollaan Kermitin kanssa.
Ne varsinaiset jännät ovat vasta kaukana edessä.