Ajan kuluksi

Nyt ei taas nappaa kirjoittaa eikä varsinkaan kertoa mitään. Kun ei ole mitään varsin kerrottavaa. Ja kaikki ovat jo kokeneet erilaisia tauteja erilaisin oirein. Mitä turhia lisätä enää suolaa soppaan.

Olen koko viikonlopun koulutuksessa ja ajattelin että voisitte viihdyttää itseänne sillä välin tällä:

Tämä on satu joka kertoo yhden version kylän synnystä. Kotikyläni täytti pari vuotta sitten 222 vuotta. Tämän sadun kirjoitin innoitukseksi koululaisillemme, jotka ovat jo kohta kaksikymmentä vuotta kuvittaneet kylälehtemme.

Kauan, kauan aikaa sitten, silloin kun ei vielä ollut autoja eikä junia eikä lentokoneita, vaelsi pieni joukko perheitä kohti etelää. Matka taittui jalkaisin, isät ja isommat pojat ja miehet kantoivat kontissaan vähiä tarvekaluja tulevaisuuden varalle. - Eihän elämiseen niin kovin paljoa tarvittu: metsästysaseet, vähän taloustarvikkeita ja paljon turkiksia kauppatavaraksi. Myös äidit ja muut naiset kantoivat osansa ja huolehtivat lapsista, joista pienimmät oli kiedottu turkiksista tehtyyn pussiin kuin repuksi äitinsä selkään.

Matkaa taitettiin siihen aikaan aina talvisin, kun maa oli jäässä oli niin paljon helpompaa ylittää reitin varrella olevat vedet ja raskaimmat tarpeet saatettiin vetää nahasta ja kepeistä tehdyissä ahkioissa lunta pitkin. Vähän isommat lapset juoksentelivat rinnalla ja huiskivat varvuilla piskuista karjaa pysymään matkassa mukana ja estäen elukoita karkailemasta omille teilleen. Jos ne olisivat päässeet karkuun olisi hätä ollut varmasti suuri, mistä silloin olisi saatu maitoa pikkuisille?

- Äiti, minä en jaksa enää kävellä!

- Ei tarvitse enää pitkään, huusi joukkoa johtava iso mies kaukaa edestä, tuon seuraavan mäen takana näyttää olevan sopiva levähdyspaikka, jäädään sinne yöksi. Aamulla on sitten vähän mukavampi herätä, kun aurinko paistaa meihin ja lämmittää, loivempi rinne on suoraan etelään.

Kuinka ollakaan, paikka miellytti vaeltajia niin kovin, että siihen jäätiinkin odottamaan pian koittavaa kevättä. Jo siihen aikaan lapset osasivat nauttia vauhdista ja jännityksestä, sitähän oli tarjolla runsain mitoin: pitkät etelärinteet antoivat vauhtia mäenlaskulle ja pitkä pysähdys salli lapsille aikaa loputtomiin tutkimusretkiin ympäristössä. Aikaa kului ja lasten tutkimusretket laajenivat. Eräänä päivänä muutama poika, ja pari tyttöäkin, juoksi innoissaan huutaen vaeltajien joukkoa johtavan ison miehen luokse.

- Hei, me löydettiin tuolta vähän matkan päästä sellainen väylä, jossa kulki ihmisiä ihan eri suuntaan kuin me silloin talvella! Lapset touhusivat hengästyneinä.

No, asiaahan lähdettiin oitis isommalla porukalla tutkimaan ja tottahan lapset puhuivat: kyllä! Vähän matkan päässä oli totisesti ahkerasti tallattu kulkutie, joka selvästi johti länteen. Huomattiin, että tilapäiseksi leiriksi valittu etelärinne olikin osunut varsin oikeaan. Lumi oli jo ehtinyt sulaa monin paikoin ja paljastuva maaperä näytti sangen hedelmälliseltä. Yksissä tuumin päätettiin asettua pysyvästi paikoilleen. Läntinen kulkuväylä takasi kaupankäynnin ja vaeltajien lapsetkin näyttivät viihtyvän uusissa maisemissa.

Aikaa kului, väki vaurastui, alkoi syntyä taloryppäitä, elämä vakiintui. Seutu kasvoi kyläksi ja aikanaan se merkittiin kirjoihin ja kansiin ja ihan kartalle asti.

Tuohon aikaan puhuttiin vielä paljon vanhaa suomea, joka meistä tänään tuntuu aika hassulta. Tuntemamme vaeltajien joukko oli matkannut kauas kotoaan ja tarponut vaikean matkan päästäkseen suotuisille asuinalueille.

Näin syntyi Läyliäinen.

©jaana karmala 2007

MIKSI PÄÄSIÄISENÄ ON TÄYSIKUU

Ennenvanhaan, hyvin, hyvin kauan aikaa sitten kuu paistoi täytenä ja ylpeänä koko kasvoillaan kaikille jotka vain halusivat sitä katsella. Sitten tulivat ihmiset ja kylät ja kaupungit ja katuvalot. Ja hehkuvat mainosvalot, jotka himmensivät kuun turvallisen loisteen.

Sinnikäs Kuu ei kuitenkaan antanut periksi. Alkuun se ei oikein osannut pitää puoliaan vaan pieneni pienenemistään kunnes katosi taivaalta kokonaan. Viikon verran murehdittuaan pimennossa kovaa kohtaloaan se pinnisti viimeisetkin voimanrippeensä – ja kas vain, se saikin kuin ihmeen kaupalla näkyviin aivan langanohuen kaarevan viirun juuri ja juuri taivaanrannan yläpuolelle. Kuu veti syvään henkeä ja pullisti itseään. Tuskin silminnähtävä viiru kasvoi ja koheni, ensin sirpin malliseksi kaistaleeksi joka oli hävitä kirkkaiden tähtien tuikkeeseen, sitten yhä tukevammaksi valoksi ja vihdoin kahden viikon kuluttua hopeanhohtoiseksi tai punertavan kullankeltaiseksi pyöreäksi kiekoksi joka hallitsi taivaankantta uhoten valoa ja voimaa.

- Minä rupean auringoksi! Kuu julisti.

Ylpeys käy lankeemuksen edellä, sanotaan. Voimansa tunnossa Kuu oli tykkänään unohtanut maailman kulun ja avaruuden tavat. Mikä pahinta, Kuu oli myös unohtanut noidat. Kaikki noidat: trullit, maahiset, Kyöpelinvuoren ilkikuriset akat ja Velhovuoren ahkerat, taitavat ja tunnolliset, mutta aika eriskummalliset velhot sekä kaikki keijut, menninkäiset ja monenlaisiin toimiin erikoistuneet tontut.

Joitakin Noitia Kuun rehentely alkoi ärsyttää kovasti. Noitamaailmassa kutsuttiin pikaisesti koolle Suuristunto päättämään mitä Kuulle tehtäisiin. Tuollainen käytös oli noitien mielestä kerrassaan sopimatonta. Kokous kesti yökausia. Sinä aikana Kuu pantiin boikottiin. Siihen ei kertakaikkiaan mahtikäskyllä saanut kiinnittää mitään huomiota.

Kuu häkeltyi kun se ei saanutkaan toivomaansa huomiota ja ihailua. Se alkoi kutistua jälleen yö yöltä kunnes se taas katosi kokonaan.

Noitien Suurkokous käsitteli Kuuasiaa pitkään ja perusteellisesti. Kysymystä pohtimaan asetettiin työryhmiä ja komiteoita, nimitettiin pääneuvottelija ja Suuressa Onkalossakin käytettiin lukuisia puheenvuoroja ongelman ratkaisemiseksi.

Kokouksen kestäessä Kuu ehti moneenkin kertaan koota voimansa ja kasvaa täyteen mittaansa ollen milloin kalpea utuinen kajo milloin taas niin suuri ja keltainen että sen ilakoivat kasvot näkyivät ihan maan pinnalle asti. Mutta aina sen voimat ehtyivät ja kerran toisensa jälkeen se uupui ja katosi pimeyteen suremaan häpeäänsä.

Noitien Suuristunnon komiteat ja työryhmät saivat viimein mietintönsä valmiiksi. Oli aika julistaa päätös.

Yleisestihän on kaikkien tiedossa että suurin osa noitaväestä elää ja puuhastelee öisin ja pimeässä. Vain keijut työskentelevät mieluusti päivänvalossa, koska niiden toimissa ei ole mitään hämärää. Paitsi Hammaskeijut. Niiden työaika painottuu aamuyön hämäriin hetkiin ihan käytännön syistä: maitohampaan ja lahjan vaihto on suoritettava ehdottoman salassa ettei yksikään ihminen, ei lapsi eikä varsinkaan aikuinen pääse vaihtoa näkemään. Hammaskeijut ovat erittäin ammattiylpeää väkeä. Niin ovat kaikki muutkin. Ja tavattoman kateita toisilleen.

Noitien maailmassa vallitsee kaksi suurta ryhmää: Velhovuoren ja Kyöpelinvuoren noidat. Velhovuoren väki maahisineen ja menninkäisineen viihtyy parhaiten syksyn pimeydessä. Ne ovat sangen taitavia kokkeja.

Otollisinta aikaa ruokavarastojen ja taikatarpeiden keräämiseen, valmistamiseen ja säilömiseen on synkein syksy loka-marraskuun tienoilla, jolloin pikku pakkanen on jo puraissut metsän varpuja ja muita herkkuja. Silloin kärpästen ja lepakoiden siivet ovat rapeimmillaan.

Kyöpelinvuorelaiset sen sijaan ovat aika veijareita. Ne nukkuvat sikeää talviunta vuorensa uumenissa talvikuukaudet. Kevään koittaessa ne heräilevät, keittävät kunnon kahvit ja virittelevät luutansa lentokuntoon.

Kyöpelin kansa pitää myös pimeästä. Ne ovat kuitenkin niin itserakkaita että ne mieluusti paistattelevat parrasvaloissa ja niiden lempipuuhaa on lennellä suuren täysikuun halki, jotta kaikki varmasti näkisivät heidän taitonsa.

Ihmisten ilmoilla lentely ei koskaan ole ollut noitien Suuristunnon suosiossa. Kuuongelman hoitamiseksi päädyttiin kuitenkin siihen, että Kuu paistakoon täytenä keväisin Pääsiäisen aikaan jotta lentävät noidat saisivat yleisönsä. Kuu saisi muutenkin toteuttaa itseään, mutta vain viikon verran kuukaudessa ja sen olisi oltava myös viikon verran kuukaudessa tyystin poissa näkyvistä ja noitien tieltä. Loppulauselmassa päätettiin vielä että mikäli Kuu ryhtyisi toiste rettelöimään, se sammutettaisiin välittömästi ilman edeltäkäypää varoitusta joko kokonaan tai osittain riippumatta siitä minkä kokoinen se sillä hetkellä olisi.

Tähän oli kuun tyytyminen. Noitaväkeä vastaan ei auta ruveta hangoittelemaan.

© jaana karmala-vanamo 2008

Ja kun ne pikkunoidat sunnuntaina tulevat virpomaan niille pitää olla varattuna runsaasti herkkuja!

Iltasatu

Koska nyt on täydenkuun aika ja koska pidin koko pitkän tauon päivityksissä tarjoilen teille totisena totena tarinan kuusta. Olkaa niin hyvät!

HEIDI JA JÄNISTEN KUU

Sininen iso pakettiauto ajaa alas pihakujaa päätielle. Pakettiauto on oikeastaan aivan liian iso kuljettamaan niitä kahta pientä ihmistä jotka istuvat auton ohjaamossa.
Arkena pakettiautolla kuljetetaan perunoita ja vihanneksia kaupunkilaisten torille. Kaupunkilaiset saavat keittiöönsä tuulahduksen maaseudun puhtaudesta.

Nyt on myöhäinen ilta.
Liian isosssa pakettiautossa istuvat Äiti ja ihan pieni Tytär. Tytär, jonka nimi on Heidi, oli mummolassa koko viikonlopun koska Äiti oli sairastunutta isää hoivaamassa ja Heidi oli aivan liian pieni siihen hommaan. Lastenhan kuuluukin olla aika ajoin mummolassa hemmoteltavana, eikö kuulukin?

Auton ohjaamossa on hyvin hiljaista. Äiti ajaa mietteissään ja taitaa olla huolissaan isän toipumisesta. Heidi lojuu ihan liian isolla etupenkillä ja katselee pää ylösalaisin ulos ikkunasta. Molemmat ovat ihan hiljaa.

Auton ohi tuntuu vilahtelevan varjomaisen valoisa syksyinen maalaismaisema. Ajomatkalla Äiti ja Heidi ohittavat laajoja jo osittain kynnettyjä peltoaukeita sekä suunnattoman suuria vuoristoilta näyttäviä sokerijuurikasaumoja. Ne odottavat ensimmäisiä imellyttäviä pakkasia. Sen jälkeen suunnattoman suuri rekka-auto hakee sokerijuurikkaat tehtaalle missä niistä tehdään vaikkapa kirkasta ja tahmaisen makeaa siirappia lettujen päälle.

Välillä liian isolta näyttävä pakettiauto pujahtaa kuusimetsän siimekseen. Silloin oudontuntuinen valkeus katoaa ja maailma näyttää öisen synkältä.
Äiti ei huomaa mitään tavallisuudesta poikkeavaa ajomatkalla. Onhan samaa reittiä ajettu jo monta kertaa. Kaikki on tuttua. Sitä paitsi Äiti on huolissaan eikä muista edes ajatella Heidiä joka istuu omissa tuumissaan auton sivuikkunasta ulos tiiraillen.

Yhtäkkiä Heidi huomaa kuun!
Aivan kuin ensimmäistä kertaa elämässään Heidi tosiaankin loytää KUUN.
Se on oudon näköinen. Ihan valkoinen. Miten ympärillä voi olla näin pimeää vaikka kuusta ihan selvästi kuitenkin tulee valoa? On siinä muutakin outoa. Hyvänen tavaton sentään, siitähän puuttuu palanen! Siksi varmaan ympärillä on valosta huolimatta niin hämärää ja varjot ovat niin kummallisen mallisia.

"Äiti. Äiti, kuule.... ÄITI!" Heidi nyhtää Äidin hihaa jonka sisällä oleva pieni käsi pitää liian ison pakettiauton valtavan suurta ohjauspyörää kiinni ja sitä kautta antaa autolle ohjeita tien kaarteiden noudattamiseen.
Vihdoin Äiti havahtuu ajatuksistaan ja muistaa Heidinkin olevan mukana matkalla.
"Äiti, kuusta puuttuu palanen!" Heidi sanoo.
Äiti aikoo jo avata suunsa ja sanoa aikuiseen tapaan jotakin hyvin viisasta ja tieteellistä kuun elämään liittyvistä vaiheista. Mutta ei ehdikään sillä Heidi on jo itsekseen ratkaissut koko asian ja mielestään ihan oikein.
"Äiti, se palanen on varmaan pudonnut tuonne metsään ja paistaa siellä jäniksille."

**********

Syksyinen iltapäivä alkaa pikku hiljaa hämärtyä pikkupakkasen kirpeyttämäksi illaksi.
Jänisten jalkojen alla alkaa jo kuulua pientä ratinaa kun jäätymässä olevat sammaleet ja pikkuoksat katkeilevat. Tulossa on taas pitkä ja pimeä yö.
Tässä alkuillassa on kuitenkin jotain kummallisen tuntuista. Metsässä tuntuu ihan selvästi jonkin jännittävän odotuksen kihelmöintiä.
Kukaan ei oikein uskalla puhua ääneen. Kettukin viiletti pellon toiselta puolen jänisten metsään ja istuu nyt vaiti paria päivää aikaisemmin syysmyrskyssä kaatuneen kuusen juurakon suojassa. Jopa siiliperhe näkyy kömpivän valmisteilla olevasta talvipesästään uudelleen näkyville vaikka hyvän talven toivotuksetkin vaihdettiin jo alkuviikosta.
Siilithän inhoavat talven kylmyyttä ja kaivautuvat pehmoiseen onkaloon koko pitkän talven ajaksi ja ne tulevat taas kevään koittaessa virkkuina takaisin metsän väen joukkoon. Naapurimetsän karhu asuu niin kaukana ettei sitä tänä iltana näy ollenkaan. Sammakot ja käärmeet ja sisiliskot ovat jo niin kohmeessa etteivät ne pääse tästä jännityksestä osallisiksi.
Äitijänis ei tohdi patistaa pesuettaan unipesään vaikka jopa hankipentujenkin nukkumaanmenoaika on jo aikoja ollut ohitse.
Kun illan hämäryys on juuri vaihtumassa yön pimeydeksi havaitsee yksi pienimmistä jäniksistä pientä kirkasta valonkajoa tiheän nuoren kuusikon takaiselta niittyaukealta.

Mitään virkkamatta alkaa hereillä oleva metsän asujaimisto varovasti hiippailla tiheän näreikön lomitse kohti valkeana hohtavaa tupasvillan peittämää pikkuaukiota.

Metsä muuttuu juuri aukion kohdalla suoksi. Ilmassa tuntuu vielä aavistus suon kosteudesta ja häivähdys kukkineiden suopursujen tuoksusta. Alkusyksyn jäähileiden huurtamat karpalot erottuvat juuri ja juuri rahkasammaleen seasta.
Suolla kasvaa pieniä kituliaita pensaita ja tiuhoja juolukkavarpuja. Yhdestä tiheiköstä loistaa yhä selvemmin erottuva valonkajo. Yksi kerrallaan ja hyvin varovasti jänisten johtama joukko taivaltaa kohti kiehtovaa kajoa.
Kuin sanattomasta yhteisestä sopimuksesta metsän väki kettuineen kaikkineen asettuu hohtavan juolukkavarvikon ympärille. Nuorimpia jo vähän pelottaakin. Kukaan ei uskalla edes arvailla mitä kohta mahtaa löytyä.
Vihdoin pensaan suojelema välkkyvä salaisuus valkenee koko väelle.
Rahkasammaleen muodostamalla pehmeällä pedillä kellottaa suuri palanen hohtavan valkeata kuuta.

Jänisten metsässä asuu myös korkean iän saavuttanut Viisas Pöllövanhus. Jänisten Vanhin kysyy varovasti ja kunnioittaen oliko moista ilmiötä koskaan pöllön elinaikana nähty tässä metsässä. Viisas Pöllövanhus on tovin vaiti ja koko metsän väki hiljenee jännittyneeseen odotukseen. On selvästi tulossa jotain tärkeää mikä jokaisen metsän asukin pitää tietää.

"Aikojen alussa Kuu paistoi pelkästään metsän väelle" Viisas Pöllövanhus vastaa, "metsässä asui päivällä touhuavia eläimiä joille aurinko paistoi. Metsässä asui myös yöllä liikkuvia eläimiä, kuten me pöllöt". Viisas Pöllövanhus kertoo että Kuu luotiin paistamaan yöllä jotta öinen metsän väki näkisi toimittaa askareensa kirkkaassa Kuun valossa.
"Sitten tulivat ihmiset ja kylät ja kaupungit. Ihmiset ottivat Kuun valon omaan käyttöönsä ja niin Kuu unohti oman väkensä ja siirtyi paistamaan kokonaan ihmisten taivaalle.
"Tänä iltana liian isossa sinisessä pakettiautossa istui ihan pieni Tytär Heidi, joka osasi muistuttaa Kuuta sen oikeasta tehtävästä. Tytär arveli ihan oikein että Kuun kuuluu paistaa metsässä jäniksille", Viisas Pöllövanhus kertoo hiljaa kuuntelevalle metsän väelle. "Tänä iltana metsän väki on saanut Kuunsa takaisin lähes kokonaan". Viisas Pöllövanhus sanoo että tänä iltana koko metsän väen on iloittava ja tanssittava Kuun kunniaksi. Tänä iltana herätämme sammakot ja käärmeet ja sisiliskot ja lähetämme viestin naapurimetsän karhulle jotta hänkin heräisi ja tulisi mukaan juhlaan."

**********

Liian isossa sinisessä pakettiautossa jossa arkipäivisin kuljetetaan perunoita ja vihanneksia kaupunkilaisten torille on vähän aikaa taas hiljaista.
Äiti tuijottaa kuun valaisemaa tietä auton edellä. Heidi katselee vaieten ulos auton sivuikkunasta edelleen pää ylösalaisin koska maailma näyttää sillä tavoin katsellen paljon kiehtovammalta.
Äkkiä tien vieressä on pysähdyspaikka. Sinne Äiti kaartaa liian ison sinisen pakettiauton. Äiti ja Heidi nousevat ihan hiljaa yhdessä ulos autosta ja seisovat kirpeässä alkusyksyn pakkasyössä auton sivulla pitäen toisiaan kädestä. Ja katsovat Kuuta joka paistaa melkein kokonaisena kuusten lomasta. Yhtäkkiä Äidin huolet ovat poissa, Äiti tietää että isä on kuitenkin kohta terve ja palaa takaisin kotiin ja Heidi on taas oma ja lähellä. Heidi tietää Äidin olevan taas lähellä ja oma ja painautuu tiiviisti Äidin kylkeen. Kuu paistaa melkein kokonaisena Äidille ja Heidille.

Se puuttuva palanen Kuusta paistaa jäniksille metsässä.


©jaana karmala 2000
©jaana karmala-vanamo 2008