Vielä vähän...

Vielä on vähän jäljellä tätä murheen ja menetyksen leimamaa vuotta.

Näillä main vuodenkulkua on kaiketi hyvien tapojen mukaista lohduttaa sekä itseä että kanssakulkijoita uuden vuoden tuomilla ihanuuksilla. Mitähän entisestä poikkeavaa se uutukainen ihmevuosi voisi tuoda tullessaan?

Sananjalka tuossa jo pohdiskelikin näitä loppuvuoden stressauksia joista eläkeläisen ei kaiken järjen mukaan pitäisi tietää enää yhtikäs mitään. Minä ainakin olen erityisen stressaantunut juuri nyt. Ei ole mitään akuuttia syytä. Kehomuisti vissiin taas temppuilee. Jotenkin tuntuu vaan siltä että maailmakin tässä loppuu samaan syssyyn kuin vanha vuosi vetää viimeiset henkosensa. Vaikka sitten sekunnilla pidennettynä, niin kuin tämä vuosi.

Olen ollut yhdeksän vuotta eläkkeellä ja poissa maailman hulinasta. Mikä siinä kuitenkin on että kun joulukuu etenee Heimonpäivän ylitse maailma alkaa painaa hartiat lysyyn, oudot tykytykset ja fyysiset ahdistukset ottavat ihmisestä vallan. Vuodenvaihteen stressi iskee kuin tikari selkään. Nythän päiväkin jo pitenee, huomenna se on jo enemmän kuin kukon askelen verran pidempi ja lähempänä kevättä. Ei pitäisi olla mitään hätää.

Vielä on silti selvittävä Uudesta Vuodesta, repaleisista alkuvuoden ensimmäisistä viikoista ennenkuin Nuutti tulee ja vie koko joulun mennessään ja voi alkaa ajatella elämää eteenpäin ja kenties tulevaisuuttakin... ehkä?

Luoja taisi minua suunnitellessaan tietää edeltä käsin kaiken mitä ripotella matkani vastuksiksi. Aika veikko. Onneksi laittoi valoisan mielen ja vankkumattoman uskon selviämiseen. Vaikka sitten minkälaisesta suosta. Monesta mudasta olen ylös kämpinyt, varistellut tuhkat suomuistani, kasvattanut uuden hännän ja kaivanut välillä kynsin hampain tieni takaisin elämänmenoon.

Olen sitä monasti miettinyt enkä lopullista selkoa ole saanut syistä välillä hyvinkin raskaaseen elämään. Toisaalta olen päätynyt siihen että ei Jumalakaan nyt niin pönttö ole että syyttä suotta ravistelisi ihmisen henkihieveriin ihan vaan omaksi lystikseen. Kyllä siinä täytyy olla vahvempi peruste. Siksi tiedän selviäväni tästä eteenkin päin vaikka kuinka musertavalta tuntuisi. Ketä Herra sitten kiusaisi jos nyt antaisin periksi? Eikä se taitaisi onnistuakaan, onhan Hän kiskonut minut kuiville pariinkin otteeseen kun toinen jalka on ollut jo vahvasti toisella puolen. Outo tyyppi, ensin laittaa kuolemantaudin ja tulee hetikohta katumapäälle ja hakee pois. Ja aina, ennemmin tai myöhemmin tulee myös se kaivattu vastauskin. Ihminen on vaan niin kovapäinen ettei osaa alunperinkin elää luojansa mieliksi. Mitäs suunnitteli silleen, taistellaan sitten yhdessä kun kerran alettiin.

***

Sen verran iloa on tästä pakollisesta hiljaiselostoa ollut että unirytmi on hinautumassa jotenkin kohdilleen. Oikeastaan koko joulunaika meni syöden ja nukkuen. Syöminen luonnistui ihan itsestään mutta nukkumiseen tarvittiin apuaineita. Kun ei ollut liki kahteen viikkoon menoa minnekään ei myöskään tarvinnut koko yötä kytätä kelloa pommiin nukkumisen varalta.

Niinpä aloin laillisesti vihityn vahtiessa ottaa ilta(yö-)doupit jo kuuden-seitsemän maissa. Alkuun oli hankalaa, Heräsin lääkkeistä huolimatta tunnin kuluttua aivan sekopäisenä. Verenkierto oli pullollaan unettavia aineita mutta silmät olivat selällään. Siinä sitten pyöriskeltiin pari, jopa kolmekin tuntia kunnes uusi uni tuli ja otti huostaansa. Muutaman vuorokauden sekaisesta vuorokausirytmistä kun tokenin alkoi uni maittaa ja saatoin nukkua kahdeksankintoista tuntia putkeen. sitten vessaan ja jotain nappejea naamariin ja takasin unille.
Nyt olen jo kolmantena aamuna herännyt kertakajauksella, keittänyt kahvit, pukenut päälleni ja ainakin yrittänyt tehdä jotain hyödyllistä kotona. Niinkuin astian- ja pyykinpesua ja valoisan aikaan Roosan kanssa hiippaillut ulkona.

Tänä aamuna laiton puhelimen herättämään jotta varmasti heräisin säädettyyn aikaan. Uuden vuoden vieraaksemme oli tulossa Virallinen Valvoja, Aulis Gerlander, Roosan rakas. Auliksen äippä lähti Joensuuhun viettämään uudenvuodenjuhlia ja haukku tuli siis meille.

Jostain syystä tämä vierailu ei ollutkaan Aukin mieleen. Lähes koko päivä on kulunut ulko-ovea vahtiessa josko äippä muistaisi unohtaneensa rakkaansa matkasta. Liikuttava näky. Ei auta vaikka hellästi lepperretään äidin tulevan ihan kohta hakemaan, ihan heti lauantaina.

ihan kohta äiti tulee hakemaan...

Vaikka koiralla ei ole ajantajua on sillä kyky ikävöidä. Tällä kertaa korvikkeeksi ei ole kelvannut edes laillisesti vihitty joka huomaan Aukki yleensä pakenee meillä ollessaan. Kaipa se siitä vähän virkistyy. Nyt ei sentään tarvitse trimmata, vain kynnet leikataan.

On tänään ollut muitakin ilon aiheita. Susikairan akka niin kauniisti kirjoitti blogivuodestaan ja meistä kollegoista. Eipä siihen ole lisättävää. Niin suuren suuri henkireikä tämä blogiaika on ollut että jokainen ansainnut kiitokseni ja jokaiselle pyydän siunausta tulevaankin.

Lopuksi on ihan pakko pahoitella taas kerran Israelin ja Palestiinan kähinöitä. Että ne ei ikinä opi! Yksi silloisista matkatovereistani lausui tänään näin.


Enpä vielä toivotakaan yhtään mitään, onhan huomenna uusi päivä...