PYHIINVAELLUSRETKENI X

HINTAA JA LAATUA

(tässä postissa ei ole ainuttakaan kuvaa, mielikuvitus töihin!)

Käydäänpä torikierroksella. Ensimmäinen visiitti Jerusalemin vanhaan kaupunkiin loihti syljenerityksen maksimiin. Olen aika vakuuttunut siitä että olen joskus maailmassa elänyt noilla leveysasteilla. Niin luonnikkaalta ja kotoisalta ne kauppakujat tuntuivat. Tuoksu voi minut yli kahdenkymmenen vuoden taakse, Marrakeshiin, Medinaan, joka oli suunnaton kauppakujien verkosto. Siitä ehkä joskus toiste.

Tehdäänpä pieni vertailu. Valuuttakurssit suosivat juuri silloin markkaa ja monet tuotteet tuntuivat naurettavan halvoilta suomalaisiin verrattuna. Sain pinnistellä kaiken tahdonvoimani etten olisi ostanut koko soukia tyhjäksi heti ensivisiitillä.

Hintataso oli hyvin pettävää. Ammattitaitoinen oppaamme oli sisällyttänyt retkeemme muutamia ostoshetkiä ja kiikutti joukkomme, uskokaa vaan, turistikauppaan. Turistikauppaan! Mikä oli pullollaan taiwanilaisia/kiinalaisia/ties minkämaalaisia matkamuistoja orjantappurakruunuista ja halpatuontikrusifikseista ”pyhään öljyyn ja Jordanin vihittyyn veteen”. Kovin edullisilta vaikuttivat hinnat sielläkin kun ne käänsi Suomen markoiksi. Osa sortuikin kiltisti oppaamme suosituksesta syytämään rahansa helyihin ja piti ostoksiaan löytöinä.

Osa oli käyttänyt Jerusalemin viikolla vapaa-aikansa tehokkaasti ja kolunnut kaikki mahdolliset kauppakojut Vanhassa kaupungissa ja pidättäytyi tietenkin matkamuistojen ostamisesta turistikaupasta koska samat heepelit sai alle puoleen hintaan soukista. Eihän opas siitä ilahtunut, taisi menettää provikkansa meidän osaltamme.

Samat sanat voi sanoa retkiruokailustamme. Jostain ihan käsittämättömästä syystä meidät kuskattiin kalleimpiin mahdollisiin syöttölöihin mitä vaan löytyi. Paikat olivat tyylikkäitä, puhtaita, astiat ja aterimet huippulaatua, niin myös hinnat. Oppaan käsitys eksotiikasta taisi olla etninen ruoka MacDonaldsin näköisessä paikassa. Minäkin sorruin kilttinä tyttönä peräti kahteen kertaan tuhlaamaan niukkaa matkakassaani ennen kuin kieltäydyin niistä ruokapaikoista.

Niillä main suosituin pikaruoka on ehdottomasti falafel. Upporasvassa keitettyjä papupalloja pita-leivän ja värikkäiden ja tuoreiden vihannesten kera. Päälle humusta ja tahini-kastiketta, kieli hakaneulalla poskeen kiinni ettei tule nielaistua sitäkin. Mitä kauemmas länsimaisesta sivistyksestä etenimme sen maukkaammiksi ateriat tulivat ja halvemmiksi. Hebronissa, missä turisteista ei juurikaan ole paikallisille vaivaa, tuntui että kauppias melkein maksoi asiakkaalle – niin suuri oli hintaero kaikissa tuotteissa.

Räikeimmin hintaerot näkyivät kansallispuvuissa. Jaakobin poikien mukaan maassa on tusinan verran, hm? maakuntia? No alueita kuitenkin ja jokaisella alueella on omanlaisensa kansallispuku (naisten). Yksi matkalaisista halusi välttämättä itselleen sellaisen puvun. Lopulta hän matkan loppuvaiheessa löysi mieleisensä Hebronista, noin viidenneksen huokeammalla kuin Jerusalemista. Paitsi ettei se ostettu puku ollut ihan turistirihkamaa, samassa pilttuussa kävivät myös paikalliset naiset ostoksilla.

Minun tuliaiseni olivat hyvin vaatimattomat. Ostin pari kiloa luonnonhennaa, muovikassillisen mausteita (joista osa on käytössä vieläkin), muutaman panoraamakartan Jerusalemista (tuliaislahja kyläni alakoululle, jossa kävin jutustelemassa muksuille pyhän maan ihmeistä), sitä pyhää vettä ja öljyä, jonkusen kasetillisen palestiinalaista kansanmusiikkia, tuoreita oliiveja (halusin säilöä ne kokeeksi itse, onnistuivat hyvin) ja arabialaisen kahvipannun. Matkatavaroissa oli myös koko monta kiveä Kuolleelta mereltä. Niitä en ostanut, keräsin vaan eikä kukaan moittinut.

TYYLIÄ TYYLILLÄ

Ihastuin myös palestiinalaisnaisten pukeutumiseen ja heidän uskomattomaan kykyynsä kantaa tyylinsä. Ennakkokäsitykseni saivat huutia. Olin jotenkin aina kuvitellut että arabinaiset ovat vaitonainen ja sivussa pysyttelevä kansanosa. Eipäs se niin ollutkaan. Ainakaan Palestiinassa. Jerusalemissa naiset olivat pukeutuneet joko täysin länsimaisesti tai, varsinkin varttuneet rouvat, mustiin leninkeihin ja valkeaan päähuiviin. Vanhassa kaupungissa vallitsi sellainen kansojen sekamelska ettei siinä paljon tullut huomanneeksi pukeutumiseroja, josko niitä olikaan.

Ainoan näkemäni arabiasun joka vastasi kummallista ennakkoluuloani tapasin Betlehemin kadulla. Kaksi naista oli ilmeisesti ostoksilla henkivartijoidensa kanssa. Puvut olivat himmeän kermanvalkoista (villaa?), itse puku oli pitkähihainen, niin ettei edes sormenpäitä ollut rahvaan töllisteltävissä. Päähine oli kuin mittatyönä tehty huppu joka laskeutui hyvin kauniisti yli harteiden, Ainoat koristeet olivat taidokkaat ompeleet silmäaukon ympärillä, hillityt, kauniit. Todellakin, hupussa oli kapean suunnikkaan muotoinen luukku josta hädin tuskin katsoja erotti silmät. Jopa ikää oli mahdoton arvioida. Tokikaan ei ollut soveliasta jäädä tuijottamaan daameja, vain hienovarainen vilkaisu oli paikallaan. Kun olimme ohittaneet toisemme ei mikään mahti saanut silmiäni irti heidän lipumisestaan katua alaspäin. Hengästyttävän upea näky!

Varsinaisen tatsin erittäinkin naisten muotiin sain Hebronissa vaeltaessamme. Mutta siitä reissusta tuonnempana.

Myös Betlehemin kauppakaduilla oli toinen toistaan hienompia vaateliikkeitä. Värit ja kankaat olivat jotenkin hillityn oloisia, maasävyisiä, hyvinkin kirkkaista väreistä huolimatta. Miten ne saivatkaan tulipunaisen, sahraminkeltaisen, okran, erisävyiset vihreät hehkumaan niin kauniisti. Useimmin tavattu naisen arkipuku oli pitkä kauhtana, taiten leikattu, jopa aistikas, väljästi istuva kaapu. Päähuivi, jolla ei tosiaankaan peitetty silmiä tai kasvoja, mutta pää kylläkin, oli lähes poikkeuksetta erivärinen mutta sävyyn sopiva. Varsinkin yliopistolla ja lounastaukojen aikaan kaupungilla nähtiin länsimaisiin hyvin leikattuihin housuasuihin pukeutuneita naisia, aina pää peitettynä.

Myös vähemmän vaurailla alueilla olivat naiset nähneet varojensa ja asemansa mukaan vaivaa pukeutumisessaan. Materiaalit olivat mieluummin sekoitekuituja, joskin paljon myös puuvillaa. Paljain päin ei kunniallinen nainen esiintynyt ihmisten ilmoilla.

Kysyinkin emännältämme Hebronissa tästä pukeutumisasiasta. Hänen mukaansa kaikki pukeutuivat mielensä ja makunsa mukaan, perinteisesti tai länsimaisesti. Musliminainen kuitenkin peittää aina päänsä, säärensä ja käsivartensa liikkuipa missä hyvänsä.
Utelin myös nuorten asennetta pukeutumisasiassa. Vastaus oli selkeä: koulussa koulupuvut, koulun ulkopuolella säädyllinen asu. Ihan nuoret tytöt näkyivät liikuskelevan usein paljain päin. Meille kapinallisille naisille opetettiin kädestä pitäen oikeaoppinen huivin sidonta. Mahtaisinko enää osata? Täytyypä kokeilla, kun se maailmaa nähnyt huivini taas ilmaantuu näkösälle.


Taidankin seuraavan kohteen arpoa yllätykseksi, myös itselleni. Katsotaan mitä valokuva-arkistosta löytyy. Aikaa on enää viikko, mutta paljon on vielä nähtävää ja koettavaa ennen kuin sytytämme kynttilän Syntymäkirkossa ja hiljennymme Vapahtajan seimen äärelle.