PYHIINVAELLUSRETKENI VIII OSA

KOLMEN VARTIN RANTALOMA

Matkaohjelmamme oli hyvin tiukka. Se toki oli tiedossa jo ennen lähtöäkin. Kohteita oli alunperinkin paljon ja niitä jouduttiin karsimaan melkoisesti matkan aikana. Ryhmä oli myös niin laajakirjoinen ettei kaikkia voitu mitenkäään miellyttää kaikilta osin. Seurueessamme oli siis ne yhdeksäntoista virolaista raamattuopiskelijaa ja heistä hyvin huomasi että ohjelma oli liian kulttuuripainotteinen. Osa joukkueesta oli tiukan akateemisia eikä heitä puolestaan kiinnostanut kirkosta toiseen juokseminen. Mukaan mahtui kieliväkeä, arkkitehteja, opettajia, raamatunkääntäjiä, toimittajia, geologeja, politiikantutkijoita ja minä, kameleontti, joka on kotonaan ryhmässä kuin ryhmässä. Silmät seljällään ja korvat höröllään. Vielä hörömmässä kuin syntymässä saatuna.

Matkaa oli markkinoitu opintomatkana. Minä ainakin sain konttini täyteen historiasta, maantieteestä, kulttuurista ja uskonnoista.
Opin paljon myös matkatovereiltani.

Tässä vaiheessa matkaa, kun Suomessa liputettiin ruotsalaisuuden päivää, alkoi olla jo tukka täysi Herodesta. Olimme tutustuneet Herodeksen siihen ja tuohon ja kesäpalatsiin ja talvipalatsiin ja sotaretkiin ja, ja...

Ja nyt siis pakkauduimme bussiin suuntana etelä ja kuollut meri ja Masadan rauniot. Herodes kiireissään oli senkin ehtinyt perustaa. Matka taittui Jordanin uomaa seuraillen Kuolleelle merelle asti. Sitten rantaviivaa lähes koko suola-altaan mitan, kunnes saavuimme kohteeseen.

Täällä etelässä ja yli neljäsataa metriä (väli)merenpinnan alapuolella oli helle. Olipa hyvä että tuli otetuksi vesipullo matkaan. Kaupasta ostettu kivennäis-, sillä pohjoismaalaisen massupöpöt olisivat pyrkineet kirkuen ylös kraanaveden juonnista. Vaikka olen aina noilla leveysasteilla liikkuessani pitänyt tapanani ottaa naukun väkevää viinaa, brandya pääasiassa, ennen hampaiden pesua ja aamiaista, on muutamiin asioihin syytä suhtautua vakavasti.



Masadan juurella ylöspäin katsellessa alkoi jo etoa. Huippu näytti olevan lähempänä kuuta kuin maata. Sinne astiko pitäisi kiikkua hyvin huteran näköisessä köysiratavaunussa, yäks. Vasta oli luettu samaan aikaan tapahtuneesta vaunuonnettomuudesta Norjassa ja se oli omiaan saattamaan niskavillat pystyyn ja vatsan solmuun.



Pääsin kuin pääsinkin vaunuun sisälle vaikka olin tönkkönä kuin Lootin vaimo, fobiasta.
Sain sen verran itseäni niskasta kiinni että kurotuin ottamaan kuvan vaunumme varjosta sieltä korkeuksista vaikka olin varma että putoamme juur sillä sekunnilla alas kun liikahdan ikkunaa kohden.



Seuraava urotyö oli päästä pois siitä vietävän vaunusta. Sain käyttää kaiken tahdonvoimani ja matkatoverini avun että kykenin ottamaan askeleen tyhjyyden ylitse vaunusta tukevalle maalle. Se tukevuuskin huteran tuntuista kunnes pääsimme kauemmaksi vaunuasemasta. Vieläkin puistattaa.

juu, tuolta kaukaa alhaalta tultiin.

Omat kokemukseni Masadan huipulta jäivät näihin muutamaan valokuvaan ja matkatoverien kertomaan. En saanut jalkojani liikkeelle kiivetäkseni vielä ylemmäksi. Tuntui että putoan pienestäkin horjahduksesta suoraan Kuolleeseen mereen.

En edes älynnyt laittaa kameraani kenellekään matkaan, että olisi edes jonkinlaiset muistot paikasta jonne en uskaltanut kiivetä. Tässä ainoat ottamani.

Paluumatka oli vielä karmaisevampi.
Masadan huipulle johtaa myös maatie. Luit oikein, ilman n:ää. Snake path, käärmepolku.
Joissakin senaikaissa tuoreissa matkaoppaissa väitettiin sen olevan käytössä, mutta kun yhdeltä vartiosotilaalta (israelilaiselta, tietenkin, niitähän piisasi joka paikkaan) tiedustelimme että voisikohan hän ystävällisesti avata lukosta sille polulle antavan portin, hän piti meitä hulluina itsemurhakandidaatteina. Oli kuulemma ollut jo vuosia käyttämättömänä se polku ja aivan varmasti täynnään myrkkykäärmeitä ja skorpioneja.
Sen verran uhkaavalta uljas soturi näytti että jätimme enemmän lirkuttelun silleen. Oli vielä niin tuoreessa muistissa se Ramallasta paluu jolloin totesimme ettei niillä pojilla tuo huumorintaju ole se vahvin ominaisuus. Emme muutenkaan tainneet rouva D:n kanssa olla sen ammattikunnan suosioissa: toinen näytti syntyperäiseltä palestiinalaiselta ja toinen oli sellaisen kanssa avioliitossa.

(Pikku anekdootti tähän väliin: olin vastaavanlaisella retkellä Jordaniassa vuonna 1989.
Samalla koneella oli matkalla avioliiton satamaan myös rouva D, silloin tosin neiti, hänet vihittiin Aqabassa perinteisin arabimenoin palestiinalaiseen mieheen, joka oli syntynyt pakolaisleirissä nykyisen Israelin puolella. Tämä siis tuli julki iltaistuntojemme aikana.
Maailma on pieni. Emme tosin silloin olleet tekemisissä keskenämme.)

Siispä samaisella vaunulla paluumatka tutisten ja pahoinvointia pidätellen. Eikä nyt ollut kyse krapulasta vaan silkasta kauhusta.

Ei hetken hengähdystä vaan suoraan bussiin ja liikkeelle. Puolen matkaa merenrantaa pohjoiseen ja kurvaus keitaalle, jonka nimeä en saa millään mieleeni, ei edes pääsylippua löytynyt mistään. (kumma juttu, yhdentoista vuoden jälkeen) Kiiruusti pukuhuoneeseen, uimapuku päälle ja, kas, eipä sittenkään tulleet ne rantasandaalit matkaan, siispä matkatossuilla rantsuun. Ihan ensimmäiseksi mielenkiintoni osui maahan. Rantakivet olivat pääosin piikiveä ja hyvin tiuhaa vulkaanista massaa. Niitä tämä kivihullu keräämään. Ehdittiin siinä kyllä voiteluttaa itsemme rikkipitoisella savella ja sen hoidon päätteeksi istahtaa itse Kuolleeseen mereenkin.

Nakitettiin se savenvalajapoika ottamaan meistä kuva, liskonainen vasemmalla.

Kuolleeseen mereen on syytä aina peruuttaa, jos kaatuu, pyllähtää istualleen ja on siis mahdollisuus päästä omin neuvoin pystyynkin. Perinteiseen uima-asentoon on vaarallista ryhtyä, hukkumisvaara on käden ulottuvilla. Iljettävä ajatus, suolapitoisuus on melkoinen, meillä täällä suolataan joulukinkut samanlaisessa 10 -prosenttisessa suolaliuoksessa. Seljällään voi kelluskella ja istuen voi lukea vaikka kirjaa. Todella mielenkiintoinen kokemus.


Oppaamme jo tuolta rannalta huhuilee ja osoittaa rannekelloaan. Onkohan siinä joku vika?

Rannalle kahlaaminen oli kuin hyytelössä tarpomista, sitten perusteelliseen suihkuun että iholta sai kaiken suolan pois. Muutaman kymmenen metrin matkalla merestä suihkun alle oli suola jo ehtinyt kuivua valkeaksi kerrokseksi ihon pintaan. Pikapikaa vaatteet päälle ja bussiin, seuraava kohde odottaa, kiire, kiire...

Ihan kuin ne vuosituhantiset kohteet mihinkään yht' äkkiä katoaisivat.

Seuraava kuva on silkkaa kiusantekoa. Noilta kukkuloilta ja niden takaa löytyivät ne kuuluosat kuolleen meren kirjakääröt. Qumranin ohi paineltiin nasta laudassa ehtiäksemme, ööö, jollekin Herodeksen keitaalle varmaan.

Ainoa lohdutus tässä on se että Jerikosta en saanut edes tällaista kuvaa, se raakattiin pois ohjelmasta "kiireen" vuoksi ja niin meiltä jäi käymättä sen kaupungin kirjastot ja kirjatorit, joita moni meistä oli odottanut kieli pitkällä.