PYHIINVAELLUSRETKENI XII OSA

HEBRON

Niin, tänään olisi ohjelmassa kiertomatka Israelin pohjoisiin osiin ja Galileaan. Vähän uintia Genetsaretin järvessä ja Jordanin läntistä laitaa alas takaisin Betlehemiin. Koko päivä, lähtö anivarhain aamulla että ehditään. Ei napannut. Ei sillä etteikö olisi ollut nähtävää ja mielenkiintoisia paikkoja. Mutta bussissa istuen ei saa oikeaa otetta elämään ja ihmisiin. Ei silti.

Me lähdimme liikkeelle myös aamusta päivin. Ensin tutustuttiin vähän arkiseen Betlehemiin, niihin osiin joissa ihmiset asuvat. Kävimme syömässä paikallisessa pikaruokapaikassa maittavat falafelit lisukkeineen ja vaelsimme kohti taksitolppaa, johon oli tilattu se uhkarohkea taksiyrittäjä joka suostui kyyditsemään meidät Hebroniin.

Jo tässä vaiheessa alkoivat perhoset liikahdella vatsanpohjalla, olimmehan menossa erityisesti kielletylle alueelle. Siis turisteilta kielletylle. Siellä ei matkanjärjestäjä voinut taata turvallisuuttamme. Siinä me ahtaasti taksiin pakattuina matkasimme kohtuullisen hyväkuntoista tietä etelään ja kiipesimme pikku hiljaa korkeuksiin kohti tuntematonta seikkailua.

Vähän pelottavalta tuntui kyydistä noustessamme kaupungin pääpostin edustalla. Kuin siellä olisi osattu meitä odottaa... Tuskin siinä kaupungissa eurooppalaisista oli nähty muita versioita kuin toimittajat ja uutiskuvaajat. Oli aika painostava olo kulkea aivan liki Israelin siirtokunnan rajaporttia jota sotilaat vartioivat tuhdit konepistoolit käsissään, valmiina torjumaan palestiinalaisterroristien hyökkäyksen. Olette varmasti takavuosina nähneet uutiskuvissa sen korkean rautalankavirityksen joka erottaa palestiinalaisosan juutalaisten siirtokunnasta. Kadun pinnasta kattojen tasalle piikkilankaa.

Sujahdimme varsin pikaisesti kaupungin vanhaan osaan, kauppakujille, soukiin. Ja taas astuttiin satojen vuosien päähän ajassa taaksepäin. Hebronin souk on oikeastaan pari pitkää katettua katua täynnä liikkeitä. Ensimmäiseksi kujille saavuttuamme jouduimme lihapuolelle. En nyt käsitä miksen ottanut sieltä kuvia. Olisitte varmasti ihastuneet isoihin pöydällisiin pässin(vuohen)päihitä, kokonaisiin kameleihin joille oli jätetty nylkemättömät päät ja hännät suurine silmineen jotka kirkkaina katselivat lihanostajaa. Siitä vaan perheenemäntä valikoimaan tarkoituksenmukaista palaa ilta-aterialle ja terävä veitsi töihin. Senverran sain selkoa että pääosa jätettiin nylkemättä (niin kameleista kuin pässeistäkin) jotta asiakas voisi tarkistaa tuotteen tuoreuden: kirkassilmäinen kameli on juuri teurastettu eikä ole ehtinyt siis pilaantua.
Siipikarja kaakatti valtoimenaan pitkin kojua. Kun ostaja osoitti mieleistään se teurastettiin siinä samassa ja valutettiin sen verran kuivaksi ettei sotkenut emännän vaatetusta. Naru jalkoihin ja seuraavalle kojulle hankkimaan sopivat vihannekset.

En niinkään ällistellyt näkemääni mutta ällistelin haistamaani. Ei minkäänlaista ikävää hajua, ei hyhmettynyttä härmää teuraspaikoilla. Puhdas ja mukava ilma hengittää. Niin juutalaiset kuin muslimitkin ovat hyvin tarkkoja ruokansa puhtaudesta ja oikeanlaisesta teurastuksesta. Niin käskee pyhä kirja. Molempien. Vain me kristityt tungemme suuhumme mitä tahansa moskaa piittaamatta ruoan alkuperästä tai kuolemaa edeltävästä kohtelusta.

Painelimme ryhmänä yhä syvemmälle soukiin. Kokonaisena ryhmänä siksi että oli syytä a) pysyä kasassa ja b) tarvitsimme sen ainoan täydellistä arabiaa ja sen murteita taitavan herra K.Y:n tulkkaustaitoja kaiken aikaa. Arkkitehti-Anja löysi mieleisensä kansallispuvun kojusta jossa me muut nautimme minttuteetä sillä aikaa kun hän sovitteli pukuja. Minä ostin niitä tuoreita oliiveja tältä herralta.

Jossain näillä main alkoi tuntua että meillä on silmät selässä. Siis olimme selvästi vahdin alla. Pian tapasimmekin englantia puhuvan nuorehkon miehen joka sujahti luonnikkaasti seuraamme. Osa porukasta jäi erääseen kahvilaan ja osa seurasi uutta isäntäämme jonnekin. Kotvan kuluttua myös meidät loput nouti poikanen joka viittoillen ohjasi meidät tapaamispaikkaan. Taas juotiin minttuteetä ja keskusteltiin maan ja erittäinkin sen kaupungin poliittiseta tilanteesta. Nyt alkoi hirvittää ihan oikeasti.

Vaan eipä hätää. Koska meitä oli kahdeksan ynnä tuolloinen isäntämme meidät sijoitettiin kahteen autoon ja niin olimme matkalla – ette kyllä usko – lastenkotiin kaupungin ulkopuolelle. Isäntämme poikkesi matkan varrella vain putiikissa ostamassa tuoretta leipää.

Hebronin keskustan ulkopuolelle on perustettu orpokoti jonka asukkaat ovat pääosin
(muistaakseni) vuonna 1994 tehdyssä moskeijaiskussa orvoiksi jääneitä alaikäisiä lapsia. Osa oli käydesämme juuri aloittanut koulunkäyntinsä eli he olivat olleet lähes sylivauvoja menettäessään vanhempansa. Iskussa menehtyi 29 rukoilevaa palestiinalaista.

Tähän väliin on pakko kertoa että 120 tuhannen asukkaan Hebron jaettiin Oslon sopimuksessa Israelin ja arabien alueisiin ja tietenkin alueet erotettiin muureilla ja piikkilangoin toisistaan. Siis juutalainen siirtokunta palestiinalaiskaupungin sisään. Seurauksena oli jatkuva häirintä ja terroritekoja molemmin puolin. Tasapuolisesti.

Koska olimme melko varhain aamupäivästä liikkeellä tutustuimme talon toimintaan ja taloon itsessään. Osa henkilökunnasta työskenteli päivisin muualla tai opiskeli yliopistossa. Päivisin kun lapset olivat kouluissaan oli paikalla minimimiehitys. Aika kohta saapuivat ensimmäiset koululaiset ja pääsimme istumaan katetun pöydän ääreen. Voi kun olisin siitäkin hoksannut ottaa kuvan.

Kun talon ensimmäinen naispuolinen aikuinen saapui paikalle meidät jaettiin kyselemättä kahteen osaan. Miehet johdatettiin jonnekin ja me naiset jäimme tyttöjen puolelle. Alkuun kävimme hyvin mielenkiintoisia keskusteluita mm. koulutuksesta, tavoista ja talossa asuvien nuorten tulevaisuuden mahdollisuuksista. Osa lapsista osasi jo vähän englantia samoin kun emäntämme joten keskustelu soljui mukavasti.

Nuoret naiset halusivat ilahduttaa meitä tanssiesityksellä. Osa tytöistä opiskeli myös temppelitansseja. Esitys oli uskomattoman viehkeä. Vaikka tytöillä oli vielä koulupuvut yllään saattoi kuvitella heidät tanssimassa oikeissa asuissaan. Nyt nähty esitys on naisten tanssi jota perinteisesti on tanssittu vain naisten puolella. Ei koskaan yhdenkään miehen nähden. Siksi meidänkin ryhmämme miehet hätistettiin mahdollisimman kauas.

Vastapalveluksi esitimme arkkitehti-Anjan kanssa muistamiamme tanhunpätkiä emäntiemme suureksi riemuksi.

Alkoi olla aika palata taksimme kanssa sovittuun noutopisteeseen kaupunkiin mutta isäntämme ilmoitti jo hoitaneensa asian siten että meidät noudetaan paikallisella autolla sieltä missä me nyt sitten olimmekaan.

Läksiäislahjaksi lapset luovuttivat virallisin menoin kotinsa vaakunan jonka
arkkitehti-Anja otti vastaan ryhmämme puolesta.



Kotimatka oli, jos mahdollista , vielä hiuksia nostattavampi kuin tulomatka. Ensinnäkin jouduimme kulkemaan niitä alkuun mainitsemiani kinttupolkuja pitkin, en muista tarkkaa syytä enkä varsinkaan olisi sitä ymmärtänyt. Jossain puolimatkassa vaihdoimme lennossa autoa, alkuperäinen kuljettajamme oli siellä keskellä ei-yhtään-mitään meitä odottelemassa. Loppumatka meni hiljaisuuden vallitessa. Vain juutalaissiirtokuntien tylyt ulkoseinät tuijottivat meitä paheksuvasti.

Ainakin tuolloin Israel otti vastaan kiintiömäärän siirtolaisia, pääasiassa Venäjältä. Valtio takasi heille asunnon ja auton sekä koulutuksen. Ja poikkeuksetta heidät asutettiin uusiin siirtokuntiin joita syntyi kuin sieniä sateella vai pitäisikö sanoa "kuin jerikon ruusuja sateella".

Betlehem tuntui turvasatamalta kun vihdoin sinne pääsimme. Ihanan hotellimme henkilökunta oli jättänyt meille vielä päivällistäkin vaikka olimme niin toivottoman myöhässä. Mutta niin olivat ne Galilean-retkeläisetkin.


Vielä kaksi yötä jouluun. Seuraavaksi vähän kokemuksia maahan saapumisesta ja varsinkin poistumisesta. Jouluaattona käymme Jeesuksen Syntymäkirkossa ja polvistumme Vapahtajamme syntymäseimen äärelle.