PYHIINVAELLUSRETKENI II OSA

HISTORIAA JA USKOJEN TUNNUSTAMISTA

Ollaanpa vielä tovi Jerusalemissa. Kaupunki on täynnään historiaa, se on läsnä kävelitpä missä hyvänsä. Vanha kaupunki on aarreaitta. Nyt kyllä pitää hakea kartat käsiin että osaan sijoittaa muistoni oikeille kohdin. Hetki vaan.

No on ne nyt taas niin hyvässä tallessa ettei tähän hätään löytynyt. Onhan meillä aikaa. Yli kaksi viikkoa ennenkuin polvistumme Jeesuksen syntymäseimelle Betlehemissä.

Käydäänpä sitä ennen vaikka Vanhassa kaupungissa. Retki sinne on sukellus tuhansien vuosien taakse ja silti elämme nykypäivää. Lemmikkiporttini Vanhaan kaupunkiin ovat Damaskoksen Portti ja Daavidin (Zion) Portti. Niistä pääsee kahteen erilaiseen maailmaan.

Jerusalemin Vanhan kaupungin muurien suojassa on enemmän elettävää kuin kymmenessä Ideaparkissa tai Sellossa tai missä vaan ostosparatiisissa yhteensä. Siellä pääsee perinteisen arabien soukin (meillä se on lähinnä kauppahalli) syövereihin ja kaupan on ihan kaikkea pässinpäistä mausteisiin, kodintarvikkeisiin, koruihin, vaatteisiin, autonosiin, loputtomiin. Kujien varsilla on kahviloita, asuintaloja, hotelleja ja hostelleja, jalokiviliikkeitä ja kirkkoja. Vanha kaupunki on oikeastaan Palestiinan aluetta, Länsirantaa. Siellä elävät kuitenkin sekaisin kristityt eri suuntauksineen, muslimit ja juutalaiset. Joskin siellä ollessani, yksitoista vuotta sitten, elämä ja kaupanteko soljuivat Israelin armeijan kaikkinäkevän silmän alla. Kirjaimellisesti.

Vanha kaupunki on jaettu kortteleihin(Quarters), muslimien, kristittyjen, juutalaisten ja armenialaisten. Merkillepantavaa on että niinkin kärttyisässä ja epäluuloisessa maassa nämä kaikki mahtuvat pienelle muurien ympäröimälle alueelle keskenään pahemmin rähisemättä. Jokaisella aluleella on omanlaisensa ilmapiiri. Sen aistii maallikkokin. Jokaisella korttelilla on Herran huoneensa ja pyhät paikkansa. Vanhassa kaupungissa kulkevat ortodoksijuutalaiset hattuineen ja korvakiehkuroineen samaa raittia huivipäisten arabien kanssa. Ja kristityt siinä seassa.

Kun kameran käänsi yhteen suuntaan sai tallennetuksi brasiliaisen kristittyjoukon taivaltamassa Tuskien tietä, Via Dolorosaa Golgatalle (missä käymme tuonnempana) kantaen saattueessa oikeaa ristiä mutta sentään vailla orjantappurakruunua (joita myytiin joka toisessa rihkamakopissa).

He olivat omalla pyhiinvaelluksellaan. Vastakkaisessa suunnassa kamera nappasi kuvan lähestyvistä arvokkaista juutalaisherroista ja arabinaisesta. Samaan kuvaan. He kohtasivat Via Dolorosan ja El Wad Roadin risteyksessä.

Seinänsotkijat olivat ehtineet sinnekin. Globaali huono tapa.

Kun nyt tästä lähdemme etelää kohti, juuri siihen suuntaan mistä äskeiset herrat olivat tulossa, saavumme Muslimikortteliin ja lähestymme Temppelivuorta ja Itkumuuria.

Itkumuurilla voi tuntea satojen ja taas satojen vuosien energian. Ilon, kiitoksen, pelon ja tuskan. Ihan konkreettisesti. Muurin rakoihin on sukupolvien mittaan sujautettu paperisia rukouslappuja. Niistä on aikaa myöten versonut yrttejä, mm. basilikaa ja meiramia, tuoksu on voimakas. Vuorollani lausuin rukoukseni ja jätin oman lappuni. Ehkä se on jo maatunut ja ravitsee lemmikkiyrttiäni basilikaa...

Itkumuurilla harjoittavat hartauttaan myös juutalaiset. Heidän alueensa tosin on eristetty muusta muurista omalla muurillaan, vain heillä on oikeus astua sille pätkälle. Juutalaisten aluella on tietenkin omat pilttuuna naisille ja pikkulapsille sekä miehille.

Pääsimme todistamaan Bar Mitzvah-juhlaa. Sitä oli muurin laelta jännittävää seurata. Ainakaan minulle juutalaisten riitit eivät ole kovin tuttuja, vain sen verran mitä yleissivistys edellyttää.

Käydäänpä välillä Temppelivuorella. Siis seuraavaksi. Vaikka huomenna.

Tästä sinne pääsee.
Pitää vain peittää käsivarret ja sääret visusti. Niin naisten kuin miestenkin.
Kerron kohta miksi.