PYHIINVAELLUSRETKENI VI OSA

MUUTTO BETLEHEMIIN JA VÄHÄN PAIKALLISIA

Öljymäen ja hautakierroksen jälkeen meidät pakattiin uuteen linja-autoon. Ei bussi ollut uusi, mutta meille se oli. Palestiinalainen bussi. Varusteluiltaan vaatimattomampi ja kuski tietenkin oli palestiinalainen. Mehän olimme muuttamassa tykkänään Länsirannalle, Betlehemiin.

Niinpä puksuttelimme hämmentyneissä merkeissä (niin uudesta linja-autosta kuin aamupäiväisestä ohjelmastakin) ensimmäiselle tarkastusasemalle, jossa meidät syynättiin perin pohjin. Tarkastus oli huomattavasti tehokkaampi kuin muutamaa päivää aiemmin. Muutenkin tuntui hieman kireämmältä tuo ilmapiiri. Sotilaita näkyi selvästi enemmän tienposkissa, panssaroituja ajoneuvoja vilahteli tämän tästä ohitse. Vähän alkoivat niskavillat kivuta pystyyn.

Selitys oli hyvin yksinkertainen. Israelissa surtiin kaksi vuotta aiemmin tapahtunutta pääministerin Jitzhak Rabinin murhaa, Betlehemin rajalla sijaitsevan Raakelin haudan (yksi juutalaisten tärkeimmistä paikoista) rauhaa oli myös häiritty ja taisi Hamaskin olla uutterana juuri niihin aikoihin. Ja tietenkin palestiinalainen bussi matkalla Jerusalemista poispäin arveluttavan näköistä porukkaa kyydissään. Selvää sähinää ilmassa, molemmin puolin.

Hassua on että melkein Uudenmaan maakunnan kokoisella pläntillä saa matkoihin kulumaan yhtä paljon aikaa kuin vaikkapa Helsingistä Jyväskylään hyvällä kelillä. Esimerkiksi vajaan kymmenen kilometrin matkaan välillä Betlehem – Jerusalem saattoi hyvinkin tuhraantua puolitoista tuntia. Eikä sillä matkalla ole muuta nähtävää kuin se Raakelin hauta ja sittemmin löytynyt Neitsyt Marian istuinkivi.

Kaikki riippuu siitä, oletko etuoikeutettu ja saat huristella moderneja moottoriteitä pitkin vai rahvasta jolle kyllä saa kelvata vähän möykkyisempi kinttupolkukin. Tiehierarkia oli (on) tiukkaa ja vakavaa siinä maassa. Kulkuväylien arvojärjestys on tinkimätön: Israelilaisille (aboriginaalit) tarkoitetut huippukuntoiset moottoriväylät, maahanmuuttajien, siis siirtokuntiin asutettujen valtatiet ja palestiinalaisten pikkutiet ja lehmipolut.

Niin me kuitenkin saavuimme lähes aikataulun mukaan Betlehemin kaupunkiin. Ellen nyt ihan väärin muista, niin ennen majoittumista kiirehdimme Kaupungintalolle pormestarin vastaanotolle. Se oli aika mielenkiintoista. Upeasti sisustetussa virkahuoneessa istuksimme kaikessa rauhassa ja rupattelimme englanniksi niitä sun näitä ja matkanjohtajamme kanssa luovutimme viralliset tuliaiset kaupungin isälle. Olin jo ennen matkaa saanut kontolleni vieraslahjojen hankinnan, joten tietenkin matkassani oli kokonainen laukullinen loppilaista keramiikkaa ja muuta hengentuotetta. Hyvin kelpasivat.

Matkanjohtajamme A.T. ja toinen arabiantaitoisista dosenteistamme luovuttivat tervehdyksen loppilaisesta keramiikkapajasta. (Olen itsekin kuvassa, kameran takana)

Iltapäivädrikeillä kaupungin permesterin virkahuoneessa,
ja minä taas kameran takana piilossa.

Majoituksessa oli kaupunkien välillä yön ja päivän ero. Betlehemin Star-hotelli oli melko uusi ja ryhmämme oli vasta toinen suomalainen joukkue joka sinne majoittui. Alkuun palvelu oli vähän pinkeän oloista mutta pehmeni ja lämpeni aika pian. Hotelli oli jotenkin erityisen mukava, hyvin hoidettu, kaikki toimi niin kuin pohjoismaalainen toivoo, vettä tuli ja meni, ruokaa ja juomaa piisasi, palvelu oli moitteetonta ja, kuten sanoin loppua kohden erityisen ystävällistä. Matkaohjelmaamme sisältyvät luennot ja tiedotustilaisuudet saimme pitää kunnollisissa kokoustiloissa ja käytössämme olivat kaikki modernit vermeet.

Yksi syy saamaamme erikoispalveluun saattoi olla kapinallisen kahdeksikon mieltymys arakiin (kuivana). Kävipä yhtenä ehtoona -etteipä vaan olisi ollut ensimmäinen iltamme siinä talossa – että tulimme juoneeksi porukalla kokonaisen pullon hyvää anisviinaa ihan tyhjäksi. Baaripoika siitä vuoropäällikölle: mitä tehdään kun viina loppui? Vuoropäällikkö avainnipun kanssa hetkeksi kadoksiin ja kas, uusi pullo. Vain yksi. Seuraavana iltana sama juttu. Ja vielä sitäkin seuraavana, mutta silloin tuotiin kaksi pulloa. Lopulta yhtenä iltana oli palkollisten vahtima viinavarasto tyhjä. Aika uskomaton juttu, en ole ennen kokenut mutta puhelinsoitolla hotelliin saapui uninen ja puolipukeinen omistaja ihan itse ja katosi jonnekin. Takaisin tullessaan hänellä oli kainalossaan KOKONAINEN laatikollinen jaloa lempijuomaamme. Meitä jostain syystä alkoi jo nolottaa...

Näkyi muissakin asioissa että olimme ryhmänä selvästi hotellin lemppareita. Jos joku myöhästyi aterialta, löytyi vaivihkaa korviketta tai muuta sopivaa, varsinkin aamiaisella. Buffet-mallisessa aamiaisessa olemme tottuneet siihen että kaikki noudetaan itse tarjoilupöydiltä. Myös kahvit, teet, mehut. Kaikki tekivätkin niin paisti me. Iskurepliikkinä oli luultavasti tyhjän kahvikupin hamuaminen ja pyrkimys ylös tuolista, ja joku oli oitis vesipannun kanssa vieressä (siellä juotettiin turisteille verrattain maistuvaa murukahvia). Muissa pöydissä ei ollut samanlaista kuhinaa. Niin metsä vastaa... sanotaan. Tästä seurasi miellyttävä oravanpyorä, palvelu parani ja asiakkaat muuttuivat entistä miellyttävimmiksi.
Vain kerran jäi osa ryhmästämme sapuskatta, ne kadonneet lapset, ja sekin vain siksi että keittiöhenkilökunta oli jo painunut mailleen noustakseen taas aamutuimaan virkkuina meitä hyysäämään. Muistaakseni jostain löytyi silloinkin hedelmiä ja leiväntynkää.

Olisi hauska käydä katsomassa onko kiitoslahjaksi jättämäni savesta
tekemäni dinosauruksenpoikanen vielä vahdissa baaritiskillä.
Kuvassa veljensä.

Seuraavana päivänä minttuteellä Beit Jalan pormestarin tykönä.
Pormestari ei puhunut mitään kieltä (kirjaimellisesti)
joten avustaja tulkkasi tilastotiedot ja suunnitelmat meille.

Beit Jalassa pormestarin virkahuoneessa oli hitusen ankeampi tunnelma kuin Betlehemissä. Istuimme napakasti tuoliriveissä kuunnellen käännettyä esitystä kaupungin tunnusluvuista, koulutuksesta ja sen sellaisesta. Tuohon aikaan oli monissa betlehemiläisissä yhteisöissä meneillään suuri voimainkoitos: vuosi 2000 teki kovalla vauhdilla tuloaan. Betlehemillä ja sen satellitteilla oli tuolloin hurjat suunnitelmat juhlamenoihin vuodenvaihteessa (2000), siitä puhuttiin ja tohistiin kaikkialla. Häpeäkseni on tunnustettava etten koskaan tullut katsoneeksi toteutuivatko ne hankkeet. Olin silloin vielä aika pökerryksissä aivohalvaukseni jäljiltä.

Betlehem (oli)on miellyttävä pikkukaupunki, aika rauhallinenkin siihen aikaan. Nythän tiedämme että turvamuuri on tukkinut tehokkaasti kaupungin hankaloittaen asukkaiden liikkumista kouluihin, työhön, minne vaan kaupungin ulkopuolelle.

Vastikään luin että myös kaupungin sisälle on Israel tuntenut suurta vetoa ja on pykäämässä uutta siirtokuntaansa sinne. Keskelle palestiinalaisaluetta? Se siitä Betlehemin rauhasta ja runollisuudesta. Kaupunkiin joka pullistelee kristittyjen kirkkoja ja moskeijoita ja jossa kilvan laulavat kirkonkellot ja nauhoitetut rukouskutsut minareettien huipuilta, pitää ehdoin tahdoin tulla kaivamaan verta nenästään. Vaikka varsin hyvin on taatusti muistissa kuinka vastaavassa hankkeessa Hebronissa kävi. Kukahan tämänkin sotkun jonakin päivänä sovittelisi ja saisi edes jonkinlaisen rauhan alueelle?

Mennään seuraavaksi sinne Ramallaan.( kielitoimisto on näemmä muuttanut yhdessätoisa vuodessa kaupungin suomalaisen kirjoitusasun Ramallahista Ramallaksi)

Käydään jumalanpalveluksessa, kulttuurikeskuksessa, obligatorisella kiertoajelulla ja illalla teatterissa.