PYHIINVAELLLUSRETKENI IX

SALAATTIMAASSA

Jos ihmisen pitää johonkin ihastua, minä ihastuin Artasin kylään. Ihastuin sen vaatimattomaan viehätykseen, ihastuin sen ihmisiin ja historiaan joka on kovin vahvasti sidoksissa suomeen. Enpä sitäkään tiennyt aiemmin.

Niinpä päivänä muutamana joukkueemme kiipesi jälleen bussiin ja suuntasi Betlehemistä pikkuheiton lounaaseen. Nelisen kilometriä. Siinä vaiheessa oppaamme tietämän mukaan piti olla perillä, keskellä kylää. Vaan eipä tietenkään oltu. Vähän kun siinä jaloittelimme odotellessamme opastusta huomasimme olevamme rinteellä jota pitkin pääsee loistavasti kävellen ensin alaspäin, sitten ylöspäin suoraan sinne minne olimme menossa. Kyläpä ei halunnut isoja ajoneuvoja ahtaille kaduilleen ja kujilleen.
Olimme saapuneet Artasiin.


Paikallisesti Artas on tunnettu salaateistaan. Vuosittain järjestetään suuret salaattifestarit tuossa toukokuun alkumetreillä. Kun kurkittiin teräsaidan välistä alas laaksoon oli siellä jälleen uusi sato kasvamassa.


Laakson eteläpuolella, Artasin vastakkaisella rinteellä kökötti kaunis kultakupolinen luostari. Näkövammaisia orpolapsia siellä pääasiassa koulutettiin ja hoidettiin. Siellä emme käyneet.



Artas oli varsin piskuinen kylä käydessämme siellä, alle kolmen tuhannen asukkaan koti. Tänä päivänä kylän väkiluku näyttää kasvaneen liki neljään tuhanteen. Vireä kylä.

Suomalaisittain Artas on varsin mielenkiintoinen. Antroposofi Hilma Granqvist asusteli siellä pitkät tovit, useita vuosia viime vuosisadan alkukymmeninä tutkien palestiinalaista kansanperinnettä ja ammoisia työskentelytapoja. Suomessa ”Häälima”
(paikallisten hellimänimi suuresti rakastetulle suomalaisnaiselle) ei ollut kovinkaan korkeassa kurssissa, ehkä siksi että oli tuohon aikaan nainen. Väitöskirjansakin hän lopulta sai julkaistuksi Englannissa kohtalaisen kohun saattelemana.

Artasissa hän on kuitenkin merkkihenkilö. Hänen nimeään kantaa erityinen museo jota vapaaehtoisvoimin pidetään yllä ja esitellään vierailijoille. Tällä kertaa museon isäntänä toimi alakoulun opettaja joka oli ottanut peräti virkavapaan vuoden kohentaakseen kokoelmia.

Meitä oli kovasti odotettu kylään. Kokonainen valtuuskunta oli meitä vastassa kun älysimme viimein vaeltaa jalan kylään. Oitis saimme myös kutsun aterialle jonka kylän naiset olivat odotetuille vieraille kattaneet. Olimme aika otetut.

Emmehän me mihinkään aterialle päässeet. Oppaan kello oli tällaista hanketta vahvasti vastaan. Niinpä kiersimme todella mielenkiintoisen museon ja muut kotkotukset, jotka oli turisteille suunniteltu.

Alkuinfo kansanperinnemuseossa

Isäntämme olivat selvästi pettyneitä. Niin oli suurin osa ryhmästämmekin. Kun oli hyvästien aika siirtyi pari herrasmiestä vaivihkaa sivummalle rupattelemaan. Seurauksena oli että (taas se kapinallinen kahdeksikkomme, minä peesissä) olimme sopineet iltatreffit jolloin pääsisimme todella tutustumaan Granqvistin elämäntyöhön jota isäntäväkemme oli valmistautunut meille esittelemään.

Palestiinassa, niinkuin muuallakin islamilaisissa
paikoissa on tapana maalata fatiman käsi suojaksi oven päälle.

Niinpä hipsuttelimme takaisin linja-autolle, tosin jupisten ja hapanta naamaa näyttäen.
Kas kun oli kiire ohjelmaan merkitylle seuraavalle kohteelle: Salomonin altaille. Ei altaissa ollut mitään vikaa. Komeat olivat ja komea oli niiden historiakin. Kuningas Salomon toi toinen heppu Herodeksen lisäksi jonka ahkeruuden jäänteitä vielä tänäkin päivänä saamme ihastella.

Bussiin kiivetessämme kuulimme oppaamme voihkivan: ”kun ei enää ikinä tarvitsisi noita kulttuurimatkailijoita kestää!” Niin, perusturistille hänen tietonsa ja osaamisensa olisikin varmasti ollut toiveiden täyttymys mutta ei meille. Kun matkan tarkoitus on tasapuolisesti ja tunnustuksettomasti tutustua Pyhän maan kulttuureihin ja niiden rinnakkaiseloon oli aika ajattelematonta palkata oppaaksi suomalaissyntyinen perusjuutalainen ihminen. Objektiivisuudesta ei ollut tietoakaan.

Pakko kyllä sanoa että kokonaisuutena sekin päivä oli elämisen ja kokemisen arvoinen. Se myös ravisteli kalkkeutuneita käsityksiäni monessakin asiassa. Iltapuolesta sitten kapinallinen kahdeksikkomme kapusi taksiin joka meidät lupasi huolehtia Artasiin ja vielä takaisinkin.

Ilta oli odotusten mukaan mahtava. Ateriaa emme tosin enää saaneet. Se ensimmäisen tarjouksen hylkääminen oli sen luokan synti että kylän naisista ei enää ehtoolla näkynyt vilaustakaan. Edes isäntämme, sen opettajan, ikivanha äiti joka oli elänyt Hilma Granqvistin aikana ja ollut hänen avustajansa ei näyttäytynyt. Uskon että häntäkin harmitti, olisi varmasti halunnut verestää muistoja ja tietoja ihailemansa naisen maanmiehien kanssa. Mutta ylpeydellä on myös ansaittu paikkansa.

Lempikujani, jonkun kotikuja pyykkeineen

Artas on kylä, paikka ja ilmiö jonne kaipaan kovasti. Jyrkille rinteille, karuihin maisemiin joissa vain laakson vihannat salaattivainiot vihersivät tuottaen sen vuoden viimeistä satoa.

Taksi odotti jo kylän laitamilla. Se pääsi perille asti meitä noutamaan. Vielä jäähyväiset kylän nuorille ja erityisesti tälle nuorukaiselle jonka nimi on painunut unhoon. Nuorukaiselle ja hänen vuohelleen.


Nukutaan ensi yö hyvin ja käydään sitten tutustumassa Betlehemin historiaan.
Ei, ei, vielä ei mennä syntymäkirkkoon, ei ole vielä sen aika.