PYHIINVAELLUSRETKENI IV OSA

MUSEOITA JA MUISTOJA

Tällä kertaa vietämme aamupäivän museokiertueella Jerusalemissa. Itse retkellä järjestys ei ollut ihan tällainen, mutta nytpä on.

Ihan kaikkia kissanristiäisiä en tässä ryhdy raportoimaan, varsinkaan sellaisia jotka eivät jättäneet sieluuni jälkeä. Jos siihen ryhtyisin emme olisi valmiita kotilennolle vielä pääsiäisenäkään.

Kolme vaikuttavaa ja ikimuistoista museota nyt kierrämme läpi. Ja aloitamme Rockefeller Museosta. Fyysisesti se sijaitsee aivan Vanhan kaupungin muurin pohjoispuolella ja ainakin yksi sinne vievistä kaduista on Sultan Suleiman. Ei ole kovinkaan kummoisen näköinen ulkoapäin mutta sisään astuessa pilkallinen hymy hyytyy ja uteliaisuus herää...


Koska täälläkään ei sovi ottaa valokuvia joudutte tyytymään muistikuviini. Täällä kierros alkaa lähestulkoon aikojen alusta ja varhaisimmista ihmiskäden jättämistä jäljistä. Muutaman salin jälkeen päästään jo Vanhan Testamentin aikoihin, siis historiallisesti. Siitä matka jatkuu ja muuttuu kaikenaikaa kiehtovammaksi. Vuosisadat ja -tuhannet tukevat toisiaan ihmisen kehittyessä ja keksiessä uusia taitoja. Siellä taivaltaessa saa aivan uuden näkökulman ihmisen historiaan ja sen edistysaskeliin. Monet tämän päivän itsestäänselvyydet aukeavat kun pääsee muutamassa tunnissa harppomaan tuhansien ihmisvuosien päästä nykyaikaan.

Suurella pieteetillä, ammattitaidolla ja suurella rahalla saadaan aikaiseksi ihmeitä. Hyvin arvokas ja vaikuttava kokemus. Siellä olisi voinut vaeltaa vaikka viikonpäivät putkeen, eikä vieläkään olisi nähnyt kaikkea.

Takaisin linja-autoon ja nokka kohti läntistä ja harvempaan asutettua Jerusalemia.
Kaunista seutua. Kyllä Jerusalemkin on vihreä kun oikeaan suuntaa osaa suunnistaa. Knessetin eteläpuolella bussi kurvasi ympäri ja jätti meidän joukkomme ihmettelemään tihkusateeseen. Ensiksi muistaakseni kiersimme Raamatun maiden museon. Komea paikka ja hyvin mielenkiintoisesti jaoteltu.


Kaikesta komeudestaan huolimatta se jotenkin kalpeni Rockefellerin jälkeen. Edes littanaa atomimiilua muistuttava Shrine of The Book ei ulkoa päin katsottuna silloin meinannut napata. Vähemmän väsyneenä ja vain yksi museo päivässä -menetelmällä sen upea anti olisi varmasti antanut enemmn. Miettikää nyt: Kuolleen meren kääröistä kaikenlaisiin historiallisiin dokumenttilöytöihin jotka askarruttavat tänäkin päivänä tutkijoita ja kirkonmiehiä! Sisällä oli kieltämättä tunnelmaa. Arkkitehtonisesti tila oli yllättävä.



Niin siellä kuin itse Israelin kansallismuseossakin oli tutustuttavissa viljalti myös arkkitehtuurin historiaa. Valitettavasti kulttuuritarjonta oli sinä päivänä melkoisen tiivis ja suomalais-israelilainen oppaamme juoksutti meitä kohteesta toiseen kuin mitä tahansa pakkoturistilaumaa. Tästähän tietty moitimme häntä ihan silkalla suomen kielellä. Emme olleet tarjouslennolla olevia tusinaturisteja vaan olimme maksaneet toisenkin kamelin verran (nykyään näyttävät maksavan 1250 eurosta ylöspäin) matkasta jonka piti olla kulttuuri-historiallis-uskonnollis-arkkitehtoonis-arkeologispainotteinen opintomatka. Ennen pitkää oppaamme alkoi olla niin tuskastunut ryhmäämme että uupuneena menetti kerran tarkkaavaisuutensa ja hukkasi sekä itsensä että kolme neljäsosaa (lukuun ottamatta meitä kahdeksaa kapinallista) ryhmästämme Jerusalemin Vanhaan kaupunkiin niin perusteellisesti että oli järjestettävä etsintäpartiot heidän löytämisekseen. Löytyiväthän he lopulta ja koko loppupäivän ohjelma sekosi ja eksyneet jäivät paitsi myös päivällisestä. Ammattilainen, se opas.

Mutta sitten tärähti.

Siirryimme vielä hyvän matkaa lännemmäksi. Yad Vashem. Muistomerkki toisen maailmansodan juutalaisuhreille. Se oli tyrmistyttää kokemus. Toisaalta koko paikasta henki yhdysvaltalainen raha, mutta toisaalta se raha oli käytetty tehokkaasti. Ihokarvat nousivat väkisinkin koholle kun kuljimme lastenhuoneiden ohi. Näytillä oli lasten aikalaisaineita elämästä keltaisella tähdellä merkittynä. Kesken lauseen jääneitä päiväkirjoja, seinän kokoisia valokuvasuurennoksia leireistä, taustalla monotoninen ääni luki menehtyneiden nimiä, syntymäaikoja , ammatteja... se ahdisti. Ihan oikeasti.




Yhden kuvan otin sisätiloista. Liian hämärää, itse paperikuvaa voi katsella ja saada siitä selkoa, mutta netissä se ei enää uudelleen kuvattuna toimi. Valitan. Halusin tallentaa ikuisen tulen joka edustalla oli laatat jokaisesta natsien kuolemanleiristä, menehtyneiden (pah! murhattujen) juutalaisten määristä, tilinpäätös tuhoamisen tehokkuudesta. Valokuvasuurennoksia kultahampaista, hiuksista, kengistä... äkkiä ulos täältä!

Yad Vashem on rakennettu mäen päälle. Itse museota kiertää pieniä polkuja joiden varrella kasvaa eri-ikäisiä puita. Jokaisen Natsi-Saksan uhrin on määrä saada oma puunsa Yad Vashenin kukkulalle. Muistutukseksi tuleville polville.




Muistomerkki Euroopan juutalaisille lapsiuhreille.

En ole vieläkään ihan varma suhtautumisestani koko tähän muistoalueeseen. Toisaalta ymmärrän juutalaiskansan yhtenäisyydentarpeen ja tarpeen kunnioittaa uhrejaan. Vaikka Valittua kansaa on läpi historian ravisteltu ja kohdeltu kuin syöpäläisiä, koko alue maistui isolla rahalla pullistelulta, se houkutteli suoranaisesti tirkistelyyn. Se pyrki vetoamaan säälintunteeseen. En kokenut sitä hartaana muistomerkkinä vaan vihan ja koston muistomerkkinä. Se oli pelottava.

Pelottavia olivat myös juutalaisten siirtokunnat. Paneudutaan niihin vähän myöhemmin mutta tässä ensimmäinen kuva, pienen juutalaislapsen nimikkopuun vierestä otettuna.

Edit Piaf kävi taas:

Onko juutalaisilla sittenkin eri jumala kuin meillä tai ainakin minulla? Onko juutalaisten jumala koston jumala? Mehän toimimme niin että teemme muille niin kuin toivomme itsellemme tehtävän, eikö? Siihenhän me olemme kasvaneet. Pelkät siirtokunnat eivät saaneet minua tarkistamaan käsityksiäni Israelista ja juutalaisista. Myös näkemäni ”rauhan ajan” toiminta, tarkkailu ja näennäisesti tarkoituksettomat pikku iskut ja kyräily olivat vastenmielisiä.

Ne eivät niinkään pelottaneet, mutta ne saivat niskakarvat pystyyn ja kulmahampaat esille. Palestiinalaisen yrittäjän oli oman ja perheensä turvallisuuden nimissä syytä olla hyvin kaukana Jerusalemista tiettyyn kellonaikaan ehtoolla. Myös Vanhasta kaupungista. Mietinpä vaan miten sen alueen matkustajakodit ja hostellit saivat asiakkaansa toimimaan vaaditulla tavalla? Joskus kävi niinkin että Vanhasta kaupungista katkaistiin sähköt ilman syytä ja varoittamatta. Asiaankuulumattomat hätistettiin konepistoolein muurien ulkopuolelle. Yhdellä tällaisella kerralla uhreiksi joutui muutama ryhmämme jäsen. Kyllä meitä aika tavalla jo pelottikin kun porukkaa ei kuulunut, ei näkynyt. Lopulta betlehemiläisen hotellin aulassa odotellessamme kalpeakasvoinen ryhmä saapui kotiin. Pääasiallinen viivästyksen syy oli se ettei tahtonut löytyä taksia joka olisi uskaltanut poistua Jerusalemista palestiinalaisalueelle niin myöhään juuri tänä iltana. Loppu hyvin, kaikki hyvin, toistaiseksi.

Tutustumme toiseen näkemykseen, kunhan pääsemme Hebroniin asti.

Vedetään välillä henkeä että jaksamme seuraavan reissun. Se vaatii paljon kävelyä ja kiipeämistä: Öljymäeltä Getsemanen puutarhaan, Kansojen kirkkoon ja Jeesuksen haudoille.

Luit ihan oikein. Jerusalemissa on aito ja oikea Puutarhahauta, sekin Vanhan kaupungin pohjoispuolella. Vähän Rockefeller museosta länteen. Jerusalemissa on myös aito ja oikea Jeesuksen hauta, aivan Golgatan lähistöllä. Sen päälle ja ympärille on rakennettu upea kirkkorakennus. Tämä on niitä juttuja jossa usko joutuu koetukselle.

No, sinne me kuitenkin seuraavaksi menemme.