Vielä vähän...

Vielä on vähän jäljellä tätä murheen ja menetyksen leimamaa vuotta.

Näillä main vuodenkulkua on kaiketi hyvien tapojen mukaista lohduttaa sekä itseä että kanssakulkijoita uuden vuoden tuomilla ihanuuksilla. Mitähän entisestä poikkeavaa se uutukainen ihmevuosi voisi tuoda tullessaan?

Sananjalka tuossa jo pohdiskelikin näitä loppuvuoden stressauksia joista eläkeläisen ei kaiken järjen mukaan pitäisi tietää enää yhtikäs mitään. Minä ainakin olen erityisen stressaantunut juuri nyt. Ei ole mitään akuuttia syytä. Kehomuisti vissiin taas temppuilee. Jotenkin tuntuu vaan siltä että maailmakin tässä loppuu samaan syssyyn kuin vanha vuosi vetää viimeiset henkosensa. Vaikka sitten sekunnilla pidennettynä, niin kuin tämä vuosi.

Olen ollut yhdeksän vuotta eläkkeellä ja poissa maailman hulinasta. Mikä siinä kuitenkin on että kun joulukuu etenee Heimonpäivän ylitse maailma alkaa painaa hartiat lysyyn, oudot tykytykset ja fyysiset ahdistukset ottavat ihmisestä vallan. Vuodenvaihteen stressi iskee kuin tikari selkään. Nythän päiväkin jo pitenee, huomenna se on jo enemmän kuin kukon askelen verran pidempi ja lähempänä kevättä. Ei pitäisi olla mitään hätää.

Vielä on silti selvittävä Uudesta Vuodesta, repaleisista alkuvuoden ensimmäisistä viikoista ennenkuin Nuutti tulee ja vie koko joulun mennessään ja voi alkaa ajatella elämää eteenpäin ja kenties tulevaisuuttakin... ehkä?

Luoja taisi minua suunnitellessaan tietää edeltä käsin kaiken mitä ripotella matkani vastuksiksi. Aika veikko. Onneksi laittoi valoisan mielen ja vankkumattoman uskon selviämiseen. Vaikka sitten minkälaisesta suosta. Monesta mudasta olen ylös kämpinyt, varistellut tuhkat suomuistani, kasvattanut uuden hännän ja kaivanut välillä kynsin hampain tieni takaisin elämänmenoon.

Olen sitä monasti miettinyt enkä lopullista selkoa ole saanut syistä välillä hyvinkin raskaaseen elämään. Toisaalta olen päätynyt siihen että ei Jumalakaan nyt niin pönttö ole että syyttä suotta ravistelisi ihmisen henkihieveriin ihan vaan omaksi lystikseen. Kyllä siinä täytyy olla vahvempi peruste. Siksi tiedän selviäväni tästä eteenkin päin vaikka kuinka musertavalta tuntuisi. Ketä Herra sitten kiusaisi jos nyt antaisin periksi? Eikä se taitaisi onnistuakaan, onhan Hän kiskonut minut kuiville pariinkin otteeseen kun toinen jalka on ollut jo vahvasti toisella puolen. Outo tyyppi, ensin laittaa kuolemantaudin ja tulee hetikohta katumapäälle ja hakee pois. Ja aina, ennemmin tai myöhemmin tulee myös se kaivattu vastauskin. Ihminen on vaan niin kovapäinen ettei osaa alunperinkin elää luojansa mieliksi. Mitäs suunnitteli silleen, taistellaan sitten yhdessä kun kerran alettiin.

***

Sen verran iloa on tästä pakollisesta hiljaiselostoa ollut että unirytmi on hinautumassa jotenkin kohdilleen. Oikeastaan koko joulunaika meni syöden ja nukkuen. Syöminen luonnistui ihan itsestään mutta nukkumiseen tarvittiin apuaineita. Kun ei ollut liki kahteen viikkoon menoa minnekään ei myöskään tarvinnut koko yötä kytätä kelloa pommiin nukkumisen varalta.

Niinpä aloin laillisesti vihityn vahtiessa ottaa ilta(yö-)doupit jo kuuden-seitsemän maissa. Alkuun oli hankalaa, Heräsin lääkkeistä huolimatta tunnin kuluttua aivan sekopäisenä. Verenkierto oli pullollaan unettavia aineita mutta silmät olivat selällään. Siinä sitten pyöriskeltiin pari, jopa kolmekin tuntia kunnes uusi uni tuli ja otti huostaansa. Muutaman vuorokauden sekaisesta vuorokausirytmistä kun tokenin alkoi uni maittaa ja saatoin nukkua kahdeksankintoista tuntia putkeen. sitten vessaan ja jotain nappejea naamariin ja takasin unille.
Nyt olen jo kolmantena aamuna herännyt kertakajauksella, keittänyt kahvit, pukenut päälleni ja ainakin yrittänyt tehdä jotain hyödyllistä kotona. Niinkuin astian- ja pyykinpesua ja valoisan aikaan Roosan kanssa hiippaillut ulkona.

Tänä aamuna laiton puhelimen herättämään jotta varmasti heräisin säädettyyn aikaan. Uuden vuoden vieraaksemme oli tulossa Virallinen Valvoja, Aulis Gerlander, Roosan rakas. Auliksen äippä lähti Joensuuhun viettämään uudenvuodenjuhlia ja haukku tuli siis meille.

Jostain syystä tämä vierailu ei ollutkaan Aukin mieleen. Lähes koko päivä on kulunut ulko-ovea vahtiessa josko äippä muistaisi unohtaneensa rakkaansa matkasta. Liikuttava näky. Ei auta vaikka hellästi lepperretään äidin tulevan ihan kohta hakemaan, ihan heti lauantaina.

ihan kohta äiti tulee hakemaan...

Vaikka koiralla ei ole ajantajua on sillä kyky ikävöidä. Tällä kertaa korvikkeeksi ei ole kelvannut edes laillisesti vihitty joka huomaan Aukki yleensä pakenee meillä ollessaan. Kaipa se siitä vähän virkistyy. Nyt ei sentään tarvitse trimmata, vain kynnet leikataan.

On tänään ollut muitakin ilon aiheita. Susikairan akka niin kauniisti kirjoitti blogivuodestaan ja meistä kollegoista. Eipä siihen ole lisättävää. Niin suuren suuri henkireikä tämä blogiaika on ollut että jokainen ansainnut kiitokseni ja jokaiselle pyydän siunausta tulevaankin.

Lopuksi on ihan pakko pahoitella taas kerran Israelin ja Palestiinan kähinöitä. Että ne ei ikinä opi! Yksi silloisista matkatovereistani lausui tänään näin.


Enpä vielä toivotakaan yhtään mitään, onhan huomenna uusi päivä...

Ohi on, ohi on, ohi on!

Siis joulu.
Vaikka tänä vuonna onnistuimmekin viettämään joulunpyhät laillisesti vihityn kanssa kuin Kirsi Kunnaan veljekset Ville ja Valle: mökissänsä ja ovet oli lukossa, ikkunat tukossa ja piipun päällä hattu!, kalvoi pieni joulupaniikki kuitenkin sisintäni. Ihan syyttä, mutta kalvoipa kuitenkin.

Nuorimmaiset pennut, ne laillisesti vihityn tekemät kävivät tervehdyksellä Tuomaanpäivänä ja heistä keskimmäinen piipahti vielä isänsä nimipäivänä. Omieni kanssa joulun tervehdykset hoidettiin puhelimella ja henkisellä yhteydellä. Meidän ei ole pakko tavan vuoksi rynnätä rauhan ja ilon juhlan aattona yhtään mihinkään. Vain omasta tahdosta ja tarpeesta.

***

Adoptoimani pikkusisko Kristiina ehti ensimmäisenä kiittelemään kuluneesta vuodesta. Minäkin kiitän. Kiitän koko blogistanian kansaa näistä reilusta viidestä kuukaudesta jonka olen teidän kanssanne viettänyt tänä vuonna. Kiitän myös Katilia joka ohjasi minut tähän maailmaan ja vietti kanssani lyhyen mutta arvokkaan ystävyyden ajan.

Joulupäivän hämärässä hiljaisuudessa vietin hetken vainajieni kanssa, lasten isin, Katilin, Virpi-ystäväni, lempi-enoni ja muiden kanssa. En tieten tahtoen, he vain tulivat, yhdessä ja erikseen, rakkaat vainajani. Kuin muistutukseksi menneestä, kuin muistutukseksi saamastani tehtävästä elävien kanssa, mikä se sitten lieneekään. Herra on niin salaperäinen aikeissaan.

PYHIINVAELLUSRETKENI XIV OSA

SYNTYMÄKIRKKO JA JÄÄHYVÄISET

Matkamme lähestyy loppuaan. Jäljellä on enää yksi kohde. Vanhin yhtäjaksoisesti toiminut kristikansan rukousten jättöpaikka. Kirkko on säilynyt tavalla tai toisella turvassa vihollisuuksilta aina tuolta 330-luvulta lähtien. Konstaninuksen äiti Helena antoi aikoinaan määräyksen kirkon rakentamiseksi paikalle jossa Jeesus oli tietojen mukaan syntynyt. Tuskin monikaan uskonnollinen rakennus on nähnyt niin kirjavaa ja väkivaltaista historiaa kuin Syntymäkirkko. Se on osittain purettu ja laajennettu moneenkin kertaan, mutta kaiken aikaa se on ollut alkuperäisessä käytössään. Joko herran huoneena tai turvapaikkana.

Kirkon juhlallisuus alkaa jo sisääntulosta. Kävijän on kumarruttava kunnolla päästäkseen sisään ”nöyryyden portista”. Kirkon ovea madallettiin aikoinaan siksi etteivät hyökkääjät aseineen voineet suoraan ratsastaa kirkkosaliin hävitystoimiin. Turvallisuustekijä.



Kirkko oli niin häkellyttävä elämys ettei se kokonaisuutena jäänyt mitenkään mieleen. Erilaiset yksityiskohdat sen sijaan kyllä. Kirkon sisältä löytyy useita erillisiä kirkkoja, alttareita, kappeleita ja tietenkin esiinkaivettu syntymäluola.



Heti sisään päästyä tunsin vuosisatojen painon. Se jotenkin väreili ilmassa. Hartaus valtasi mielen automaattisesti. Se oli ihan fyysinen kokemus. Samanlainen kuin Itkumuurilla. Tämä jos mikä on paikka jossa sytytetään kynttilä rakkaimmille ja pyydetään varjelusta heidän matkaansa. Ikään kuin niissä rukouksissa olisi jokin erityistä suurempi voima. Ehkä onkin.



Suuresta kirkkosalista laskeuduttiin alas itse syntymäluolaan.


Luolassakin oli upea marmorilattiainen ja -pylväinen alttari jonka ääreen tuntui olevan pakko polvistua rukoukseen. Niin teki moni ryhmästämme.



Vaikka luola oli koristeltu katoliseen tyyliin hyvin runsaskätisesti oli varsinainen syntymäpaikaksi oletettu seimi hyvinkin askeettinen. Sitä pidetään autenttisena löytönä joten se on suojattu kalterein. Ei mitään mielikuvituksen tuottamia seimiasetelmia, vain karu luola luolassa.




Syntymäkirkosta olisi kerrottavaa metritolkulla. Sen osuudesta Betlehemin historiaan, jopa maailmanhistoriaan. Mutta nyt meidän on erottava ja rauhoituttava Joulun viettoon, Vapahtajan syntymäpäivän vastaan ottamiseen.

Tämä yhdessä kuljettu matka sai pyhiinvaellusmatkan statuksen muutaman vuoden kuluttua kun kävi ilmi etten enää koskaan pääse takaisin, en enää koskaan voi nousta lentokoneeseen. Olen sidottu tämän maan pinnalle.

Kiitos kaikille matkaseuralaisilleni, niin tänä päivänä kuin silloin yksitoista vuotta sitten. Kiitos Herralle että sain kerran elämässäni mahdollisuuden käydä siellä.

Hyvää ja Rauhallista Joulua!

PYHIINVAELLUSRETKENI XIII OSA

MITEN SAAVUTAAN TYYLIKKÄÄSTI MAAHAN JA POISTUTAAN YHTÄ TYYLIKKÄÄSTI

Tässä tarinassa ei enää nähdä uusia kohteita. Kunhan vaan kertaillaan menneitä ja ihmetellään tulevia.

Jouduin tälle(kin) retkelle mukaan puolivahingossa. Ystäväni A.T. piti tapanaan lähetellä pikku vinkkejä mielenkiintoisista retkistä, niin kuin olen kertonutkin. Rahoituksesta ei ollut tietoakaan vielä paria päivää ennen matkaa. Erinäisten vippien kanssa sain kootuksi sen verran rahaa että pääsin mukaan. Joulun aika oli vasta tulossa ja tiesin kykeneväni maksamaan suurimman osan takaisin ennen joulua.( silloinen pitopalveluni Velhon Keittiö tuotti sen verran mukavasti jouluaikaan että uskalsin lähteä vekselivetoiselle reissulle) Matkakassa oli kyllä niukkaakin niukempi.

Matkallelähtöpäivänä kokoonnuimme siis Helsinki-Vantaan lentoasemalla hyvässä järjestyksessä odottelemaan tsekkausta koneeseen. Jossain näillä main A.T:n rouva joka oli ryhmäämme saatilla nykäisi minua hihasta ja tiedusteli pilke silmäkulmassa oliko minulle mahtanut aamusella tulla kiire? Tiukkaan pakatun matkalaukkuni reunojen välistä roikkui yli puolet mustista rintaliiveistä kaiken kansan näkyvillä. Tietenkin korjasin tilanteen ennen matkatavaroiden luovuttamista.

Tuskallisen lentomatkan päätteeksi (toinen tärykalvoni vaurioitui ainokaisessa vasta aikuisena potemassani korvatulehduksessa ja aiheutti melkoisia kipuja melkein itkun kera) laskeuduimme Tel Aviviin. Pitkän lähestymislaskun aikana kerkesin jo pudottaa koneemme moneenkin kertaan joko suoraan kaupunkiin tai ainakin olin varma että törmäämme johonkin pilvenpiirtäjään. Näin ei siis käynyt vaan tämän koneellisen turistikarja johdatettiin passintarkastukseen ja matkakamojen noutoon. Moni meistä ryhmässämme oli matkustellut laajasti Lähi-idässä ja matkanjohtajamme muistuttikin passin leimaamisesta. Jos aioit lähiaikoina käydä mm. Libanonissa tai Syyriassa piti passintarkastajalle sanoa ystävällisesti ”no stamp please”. Vuorollani minäkin lausuin nuo taikasanat tuikeanaamaiselle tädille joka kyräili minua turvapleksin takaa. Täti tuijotti minua ja pisamiani synkeänä ja pamautti sottaisen leiman passiini kuin tuomiopäivän pisteen. Jaaha, ajattelin, kuinkahan tässä ollenkaan käy.

Matkaamme kuulunut bussi ei tietenkään ollut aikanaan paikalla ja matkanjohtajaparkamme sai tehdä taikoja sekä bussin löytämiseksi että joukkueemme koossa pitämiseksi. Kaikki onnistui kuitenkin parhain päin ja istua jukotimme Tel Avivista Jerusalemiin sumun seassa. Vain muutama tosi syvä kuru kertoi meille taannoisesta ”palestiinan sateesta” joka oli kaivanut käyntinsä merkiksi syvät uomat rutikuivaan maastoon.

Nyt siirrymme retkemme viimeiseen iltaan.

Muistattehan että jostakin syystä Betlehemin hotellimme henkilökunta piti ryhmäämme suuressa arvossa?

Viimeisen päiväretkemme jälkeen hotellin kakkosjohtaja pysäytti minut ja (onneksi) rouva D:n ja tiedusteli mongertavalla englannin kielellä viimeisen iltamme ohjelmaa. Rouva D vähäisellä mutta tilanteeseen riittävällä arabiantaidollaan kertoi suunnitelmamme ja niiden päättymisajankohdan. Hotellin apulaispäällikkö tuntui tyytyvän vastaukseen ja pyysi/kutsui ryhmämme kello siihen ja siihen aikaan kokoontumaan hotellin loungeen. Me tietty toimitimme kutsun perille jokaiselle. Kaikille tämä ”määräys” oli vähän outo, mutta kokoonnuimme kuitenkin määräaikaan paikalle.

Matkanjohtajaamme myöten kaikki olivat suorastaan äimän käkenä kun näimme meitä varten koristellun hotellin aularavintolan. Jokaisella pöydällä oli naposteltavaa ja hedelmiä. Ja laseja. Tarjoilijapojat pyörivät ympärillämme pullot käsissään ja tarjoilivat juomia jokaiselle. Rajoitetun määrän tietenkin. Hotelli oli järjestänyt meille, ikimuistoiselle suomalaisryhmälle, ikimuistoisen läksiäisillan! Kiitokseksi miellyttävästä ja hyvinkäyttäytyvästä suomalaisryhmästä. Oli pakko utsia miten edellinen ryhmä oli toiminut ja vastauksena saimme tietää että se oli niin tiukkapipoinen ryhmä ettei ”niitä näkynyt kuin ruokasalissa”. Ei kuulemma minkään laista elämää... Kohotimme siis suomalaismatkailijoiden mainetta arveluttavilla arak- istunnoillamme jotka joskus venyivät aamutuimaan niin kuin senkin kerran kun halusin kuvata Betlehemin auringonnousun ennen kuutta aamulla.

Lähtöpäivämme auringonnousu kuuden maissa aamutuimaan hotellimme näköalatilasta. Paimenten keto juuri kuvan ulkopuolella vasemmallepäin.

Lähtöpäivänä meitä kierrätettiin bussilla pitkin poikin Jerusalemia ja totesimme että niinkin vähävetisessä maassa katseluvettä piisasi varakkaiden asuinalueiden nurmikoille.

Tel Avivin lentokentällä taas. Sielua painoi jo ikävä vaikkei maasta vielä oltu poistuttukaan. Tavattoman pitkät jonot tullitarkastukseen. Vessassakin olisi pitänyt päästä käymään. Kun vihdoin olimme lähellä määränpäätä tullijonossa huomasimme että muutamat ryhmästämme vietiin erilleen. Lopulta vietiin meidätkin rouva D:n kanssa. Rouva D supatti viime tingassa että ”älä puhu mitään kieltä, vaikka ne kysyisi mitä”. Okei, ryhdyin siis kielitaidottomaksi. Puistelin vain päätäni kun tullityttö esitteli kysymyksiä valmiiksi monistetuilta sivuilta. Selvisin siitä ilmeisesti puhtain paperein koska seuraavalla tiskillä matkalaukkuihin ja kasseihin piirrettiin salaperäiset X-merkit ja liimattiin tarrat. Melkein jokaiseen. Taas raahattiin tavaroita seuraavaan pisteeseen jossa tarjosin pakaasejani siirrettäviksi rahtitiloihin. Jostain syystä yksi laukku oli jäänyt ruksaamatta ja tarroittamatta eikä se kelvannutkaan sen tiskin tädille. Kielitaidottomuuteni unohtui sillä sekunnilla ja ja ryhdyin tivaamaan syytä moiseen. Vähemmän hellä potkaisu pohkeeseeni sai suuni kiinni kesken lauseen ja raahasin tuliaiskassini ahtaaseen matkustamoon.

Vain kahdeksan meidän ryhmästämme vedettiin tehotarkastukseen. Arvaatko ketkä meistä? Onneksi pääsimme kaikki pois maasta vaikka välillä näytti tosi pahalta.

Luulen ettei minulla ole vieläkään asiaa Israeliin, kaikki tietoni ovat varmasti tallessa ja jonkinlämpöisellä listalla. Sen verran ahkerasti tuli matkan aikana seurusteltua palestiinalaisten kanssa.

Saimmepa sentään juhlallisen todistuksen vierailustamme.
Pankaa merkille allekirjoitukset.

PYHIINVAELLUSRETKENI XII OSA

HEBRON

Niin, tänään olisi ohjelmassa kiertomatka Israelin pohjoisiin osiin ja Galileaan. Vähän uintia Genetsaretin järvessä ja Jordanin läntistä laitaa alas takaisin Betlehemiin. Koko päivä, lähtö anivarhain aamulla että ehditään. Ei napannut. Ei sillä etteikö olisi ollut nähtävää ja mielenkiintoisia paikkoja. Mutta bussissa istuen ei saa oikeaa otetta elämään ja ihmisiin. Ei silti.

Me lähdimme liikkeelle myös aamusta päivin. Ensin tutustuttiin vähän arkiseen Betlehemiin, niihin osiin joissa ihmiset asuvat. Kävimme syömässä paikallisessa pikaruokapaikassa maittavat falafelit lisukkeineen ja vaelsimme kohti taksitolppaa, johon oli tilattu se uhkarohkea taksiyrittäjä joka suostui kyyditsemään meidät Hebroniin.

Jo tässä vaiheessa alkoivat perhoset liikahdella vatsanpohjalla, olimmehan menossa erityisesti kielletylle alueelle. Siis turisteilta kielletylle. Siellä ei matkanjärjestäjä voinut taata turvallisuuttamme. Siinä me ahtaasti taksiin pakattuina matkasimme kohtuullisen hyväkuntoista tietä etelään ja kiipesimme pikku hiljaa korkeuksiin kohti tuntematonta seikkailua.

Vähän pelottavalta tuntui kyydistä noustessamme kaupungin pääpostin edustalla. Kuin siellä olisi osattu meitä odottaa... Tuskin siinä kaupungissa eurooppalaisista oli nähty muita versioita kuin toimittajat ja uutiskuvaajat. Oli aika painostava olo kulkea aivan liki Israelin siirtokunnan rajaporttia jota sotilaat vartioivat tuhdit konepistoolit käsissään, valmiina torjumaan palestiinalaisterroristien hyökkäyksen. Olette varmasti takavuosina nähneet uutiskuvissa sen korkean rautalankavirityksen joka erottaa palestiinalaisosan juutalaisten siirtokunnasta. Kadun pinnasta kattojen tasalle piikkilankaa.

Sujahdimme varsin pikaisesti kaupungin vanhaan osaan, kauppakujille, soukiin. Ja taas astuttiin satojen vuosien päähän ajassa taaksepäin. Hebronin souk on oikeastaan pari pitkää katettua katua täynnä liikkeitä. Ensimmäiseksi kujille saavuttuamme jouduimme lihapuolelle. En nyt käsitä miksen ottanut sieltä kuvia. Olisitte varmasti ihastuneet isoihin pöydällisiin pässin(vuohen)päihitä, kokonaisiin kameleihin joille oli jätetty nylkemättömät päät ja hännät suurine silmineen jotka kirkkaina katselivat lihanostajaa. Siitä vaan perheenemäntä valikoimaan tarkoituksenmukaista palaa ilta-aterialle ja terävä veitsi töihin. Senverran sain selkoa että pääosa jätettiin nylkemättä (niin kameleista kuin pässeistäkin) jotta asiakas voisi tarkistaa tuotteen tuoreuden: kirkassilmäinen kameli on juuri teurastettu eikä ole ehtinyt siis pilaantua.
Siipikarja kaakatti valtoimenaan pitkin kojua. Kun ostaja osoitti mieleistään se teurastettiin siinä samassa ja valutettiin sen verran kuivaksi ettei sotkenut emännän vaatetusta. Naru jalkoihin ja seuraavalle kojulle hankkimaan sopivat vihannekset.

En niinkään ällistellyt näkemääni mutta ällistelin haistamaani. Ei minkäänlaista ikävää hajua, ei hyhmettynyttä härmää teuraspaikoilla. Puhdas ja mukava ilma hengittää. Niin juutalaiset kuin muslimitkin ovat hyvin tarkkoja ruokansa puhtaudesta ja oikeanlaisesta teurastuksesta. Niin käskee pyhä kirja. Molempien. Vain me kristityt tungemme suuhumme mitä tahansa moskaa piittaamatta ruoan alkuperästä tai kuolemaa edeltävästä kohtelusta.

Painelimme ryhmänä yhä syvemmälle soukiin. Kokonaisena ryhmänä siksi että oli syytä a) pysyä kasassa ja b) tarvitsimme sen ainoan täydellistä arabiaa ja sen murteita taitavan herra K.Y:n tulkkaustaitoja kaiken aikaa. Arkkitehti-Anja löysi mieleisensä kansallispuvun kojusta jossa me muut nautimme minttuteetä sillä aikaa kun hän sovitteli pukuja. Minä ostin niitä tuoreita oliiveja tältä herralta.

Jossain näillä main alkoi tuntua että meillä on silmät selässä. Siis olimme selvästi vahdin alla. Pian tapasimmekin englantia puhuvan nuorehkon miehen joka sujahti luonnikkaasti seuraamme. Osa porukasta jäi erääseen kahvilaan ja osa seurasi uutta isäntäämme jonnekin. Kotvan kuluttua myös meidät loput nouti poikanen joka viittoillen ohjasi meidät tapaamispaikkaan. Taas juotiin minttuteetä ja keskusteltiin maan ja erittäinkin sen kaupungin poliittiseta tilanteesta. Nyt alkoi hirvittää ihan oikeasti.

Vaan eipä hätää. Koska meitä oli kahdeksan ynnä tuolloinen isäntämme meidät sijoitettiin kahteen autoon ja niin olimme matkalla – ette kyllä usko – lastenkotiin kaupungin ulkopuolelle. Isäntämme poikkesi matkan varrella vain putiikissa ostamassa tuoretta leipää.

Hebronin keskustan ulkopuolelle on perustettu orpokoti jonka asukkaat ovat pääosin
(muistaakseni) vuonna 1994 tehdyssä moskeijaiskussa orvoiksi jääneitä alaikäisiä lapsia. Osa oli käydesämme juuri aloittanut koulunkäyntinsä eli he olivat olleet lähes sylivauvoja menettäessään vanhempansa. Iskussa menehtyi 29 rukoilevaa palestiinalaista.

Tähän väliin on pakko kertoa että 120 tuhannen asukkaan Hebron jaettiin Oslon sopimuksessa Israelin ja arabien alueisiin ja tietenkin alueet erotettiin muureilla ja piikkilangoin toisistaan. Siis juutalainen siirtokunta palestiinalaiskaupungin sisään. Seurauksena oli jatkuva häirintä ja terroritekoja molemmin puolin. Tasapuolisesti.

Koska olimme melko varhain aamupäivästä liikkeellä tutustuimme talon toimintaan ja taloon itsessään. Osa henkilökunnasta työskenteli päivisin muualla tai opiskeli yliopistossa. Päivisin kun lapset olivat kouluissaan oli paikalla minimimiehitys. Aika kohta saapuivat ensimmäiset koululaiset ja pääsimme istumaan katetun pöydän ääreen. Voi kun olisin siitäkin hoksannut ottaa kuvan.

Kun talon ensimmäinen naispuolinen aikuinen saapui paikalle meidät jaettiin kyselemättä kahteen osaan. Miehet johdatettiin jonnekin ja me naiset jäimme tyttöjen puolelle. Alkuun kävimme hyvin mielenkiintoisia keskusteluita mm. koulutuksesta, tavoista ja talossa asuvien nuorten tulevaisuuden mahdollisuuksista. Osa lapsista osasi jo vähän englantia samoin kun emäntämme joten keskustelu soljui mukavasti.

Nuoret naiset halusivat ilahduttaa meitä tanssiesityksellä. Osa tytöistä opiskeli myös temppelitansseja. Esitys oli uskomattoman viehkeä. Vaikka tytöillä oli vielä koulupuvut yllään saattoi kuvitella heidät tanssimassa oikeissa asuissaan. Nyt nähty esitys on naisten tanssi jota perinteisesti on tanssittu vain naisten puolella. Ei koskaan yhdenkään miehen nähden. Siksi meidänkin ryhmämme miehet hätistettiin mahdollisimman kauas.

Vastapalveluksi esitimme arkkitehti-Anjan kanssa muistamiamme tanhunpätkiä emäntiemme suureksi riemuksi.

Alkoi olla aika palata taksimme kanssa sovittuun noutopisteeseen kaupunkiin mutta isäntämme ilmoitti jo hoitaneensa asian siten että meidät noudetaan paikallisella autolla sieltä missä me nyt sitten olimmekaan.

Läksiäislahjaksi lapset luovuttivat virallisin menoin kotinsa vaakunan jonka
arkkitehti-Anja otti vastaan ryhmämme puolesta.



Kotimatka oli, jos mahdollista , vielä hiuksia nostattavampi kuin tulomatka. Ensinnäkin jouduimme kulkemaan niitä alkuun mainitsemiani kinttupolkuja pitkin, en muista tarkkaa syytä enkä varsinkaan olisi sitä ymmärtänyt. Jossain puolimatkassa vaihdoimme lennossa autoa, alkuperäinen kuljettajamme oli siellä keskellä ei-yhtään-mitään meitä odottelemassa. Loppumatka meni hiljaisuuden vallitessa. Vain juutalaissiirtokuntien tylyt ulkoseinät tuijottivat meitä paheksuvasti.

Ainakin tuolloin Israel otti vastaan kiintiömäärän siirtolaisia, pääasiassa Venäjältä. Valtio takasi heille asunnon ja auton sekä koulutuksen. Ja poikkeuksetta heidät asutettiin uusiin siirtokuntiin joita syntyi kuin sieniä sateella vai pitäisikö sanoa "kuin jerikon ruusuja sateella".

Betlehem tuntui turvasatamalta kun vihdoin sinne pääsimme. Ihanan hotellimme henkilökunta oli jättänyt meille vielä päivällistäkin vaikka olimme niin toivottoman myöhässä. Mutta niin olivat ne Galilean-retkeläisetkin.


Vielä kaksi yötä jouluun. Seuraavaksi vähän kokemuksia maahan saapumisesta ja varsinkin poistumisesta. Jouluaattona käymme Jeesuksen Syntymäkirkossa ja polvistumme Vapahtajamme syntymäseimen äärelle.

PYHIINVAELLUSRETKENI XI OSA

Tässä karkea esitys Betlehemin keskustasta. Hotellimme sijaitsi tuolla kartan ylävasemmassa yrkassa juuru ja juuri kuvan ulkopuolella. Mukavan kokoinen kylänen jalkapelillä tutustuttavaksi.

OMATOIMIMATKAILIJAT

Jatketaanpa taas tätä hyvin subjektiivista matkakertomusta.
Jatketaan myös naisista. Betlehemissä ( Beit Lachm/ House of Bread/Leivän Koti) toimii vahva naisjärjestö The Arab Women's Union.


Järjestö kerää kansanperinnettä ja museoi sitä. Mutta näillä siskoilla on myös määrätietoinen ote nykypäivään ja naisen asemaan niin koulutuksessa kuin itsellisessä työelämässäkin, kirjoitus- ja lukutaidosta puhumattakaan.

Betlehemin kansallismuseossa on tavattavissa taloudenpidon historiaa
eri aikakausilta.

Paikallinen leipäuuni, samalla menetelmällä happamatonta leipää/suomalaisittain rieskaa paistetaan tänäkin päivänä. Tämän kuvan omistan Palagalle.

Museossakin piti käydä kahteen kertaan: ensin läpijuoksu, sitten pienemmällä tyttöporukalla varsinaisesti tutustumaan tarjontaan. Ja kas, museo olikin jo kiinni. Sepä ei mitä lannistanut, aina on olemassa takaovi, siitä siis sisään. Vastaanotto oli silti ilahtunut ja ystävällinen. Pääsimme tutustumaan myös naisten työpajaan jossa työntekoa ja osallistumista opettelevat palestiinalaisnaiset tekivät eri mittaisia työrupeamia, kukin taitonsa ja kotivelvoitteidensa mukaisesti. Naiset kunnostivat vanhaa, ompelivat uutta, huolehtivat pesulapalveluista ja ties mistä muusta arkipäivän palvelua vaativista asioista. Se ei siis ollut mitenkään suojatyöpaikka vaan työ oli tärkeää ja motivoivaa. Se myös lisäsi perheen tuloja, naiset savat tietenkin pientä palkkakorvausta ja oppivat siltäkin osin itsenäisyyttä.

Vähän epäselväksi jäi toiminnan rahoitus, emäntämme kielitaito ei ulottunut englannin kieleen eikä rouva D:n arabiantaito puolestaan piisannut sikäläisen murteen täydelliseen kääntämiseen. Siispä jälleen elehtien, käsin ja hymyillen ynnä päätä puistellen tai nyökytellen saimme aika paljon tietoa hankkeesta. Yksi tulojen lähde oli myymälä jossa oli tarjolla naisten valmistamia tuotteita.

Leikimme mallinukkeja ja saimme kokeiltavaksemme muutamia betlehemiläisiä kansallisasuja. Käsin ommeltuja, perinteitä kunnioittaen.


Nytpä pyrähdetään toiselle puolen Jerusalemia. Palatessamme joltakin retkeltä etsiydyimme Palestiinan ainoaan olutpanimoon. Minua tietenkin kiinnosti tämä asia suunnattomasti. Kävimme koko oluenpanon prosessin läpi askel askeleelta, mäskäyksestä pullotuksen, ja tokihan ostimme pari laatikollista maanmainiota Taybeh-olutta matkaevääksi. Maltoin tuoda oman osuuteni korkkaamattomana Suomeen asti.


Taybehissa valmistetun oluen alkuperäinen resepti on kaukaa saksasta. Ensimmäisen palestiinalaispanimon oluen salaisuus on reseptin orjallinen noudattaminen ja oman lähteen puhdas ja raikas vesi. Niinpä niin, markkinointi on hanskassa sielläkin. Taybeh-olutta vietiin muistaakseni jonkin verran myös Eurooppaan niihin aikoihin.


Tässä koko tarinan alku ja juuri. Tällaisia houkuttelevia lappusia ystäväni A.T. tapasi minulle lähetellä. Alustavan matkaohjelman mukaan oli meininki käydä hyvinkin monessa kohteessa jotka lopulta jäivät matkan aikana pois päiväjärjestyksestä. Esimerkiksi Gazassa emme käyneet, koska siellä oli jotain paikallista hässäkkää (jo silloin ja taas) ja ilma oli aika sakeana luodeista ja muusta lentävästä roinasta.
Palestiina on sen verran vekkuli alue että matkailijan on syytä varautua mitä merkillisempiin pikamuutoksiin.

Ensi kerralla valtaosa ryhmästämme kiipeää jälleen linja-autoon ja suuntaa tiensä Galileaan, kiertää Genetsaretin järven ja tutustuu bussin ikkunasta isoon osaan maata. Me kahdeksan jättäydymme siltä keikalta pois ihan vapaaehtoisesti ja teemme typerimmän ja uhkarohkeimman tempun mitä turisti vaan voi keksiä siinä massa.

Hankimme vähintään yhtä hullun ja uhkarohkean taksin joka kuskasi meidät kolmisenkymmentä kilometriä etelään päin, korkealle vuorelle. Hebroniin.

Pysy kyydissä jos uskallat.

Kirjahyllyutelu

Vai että kirjahylly?

No tässähän nämä.

Olkkarin hyllyssä monessa paikoin kirjat on kahdessa kerroksessa, loput on makkarin hyllyssä suloisessa sekamelskassa työ- ja harrastusperäisten pinojen ja mappien kanssa.

Meillä on pitkällinen projekti meneillään. Laillisesti vihitty ribbaa vanhat vinyylini tietsikalle. siksi siis aukko kirjahyllyssä ja pino pöydällä. Ehkä levyt siirtyvät pois pöydältä jpouluaterian ajaksi...

Pahoittelen kuvaa, en voinut käyttää salamaa koska se heijastui ikävästi noista lasiovista. Noiden umpiovien takana asuvat leffat. Mutta asia lienee tullut selväksi.

Laillisesti vihitty muistutti niistä kellarissa olevista laatikoista. Ei sovi, ei mahdu, pitäisi hankkia lisää hyllytilaa mutta kun nekään ei mahdu. Isompi kämppä?

Leffapersoona?

Olin tulossa Betlehemistä Minzin kautta arkeen, mutta bongasin leffapersoonallisuustestin
En edes yrittänyt hillitä itseäni, suin päin mukaan vaan! Näkyvät olevan klassikoita nämä tarjolla olevat. Aika rajujakin. Taas tuli julki yksi helmasynneistäni...

PYHIINVAELLUSRETKENI X

HINTAA JA LAATUA

(tässä postissa ei ole ainuttakaan kuvaa, mielikuvitus töihin!)

Käydäänpä torikierroksella. Ensimmäinen visiitti Jerusalemin vanhaan kaupunkiin loihti syljenerityksen maksimiin. Olen aika vakuuttunut siitä että olen joskus maailmassa elänyt noilla leveysasteilla. Niin luonnikkaalta ja kotoisalta ne kauppakujat tuntuivat. Tuoksu voi minut yli kahdenkymmenen vuoden taakse, Marrakeshiin, Medinaan, joka oli suunnaton kauppakujien verkosto. Siitä ehkä joskus toiste.

Tehdäänpä pieni vertailu. Valuuttakurssit suosivat juuri silloin markkaa ja monet tuotteet tuntuivat naurettavan halvoilta suomalaisiin verrattuna. Sain pinnistellä kaiken tahdonvoimani etten olisi ostanut koko soukia tyhjäksi heti ensivisiitillä.

Hintataso oli hyvin pettävää. Ammattitaitoinen oppaamme oli sisällyttänyt retkeemme muutamia ostoshetkiä ja kiikutti joukkomme, uskokaa vaan, turistikauppaan. Turistikauppaan! Mikä oli pullollaan taiwanilaisia/kiinalaisia/ties minkämaalaisia matkamuistoja orjantappurakruunuista ja halpatuontikrusifikseista ”pyhään öljyyn ja Jordanin vihittyyn veteen”. Kovin edullisilta vaikuttivat hinnat sielläkin kun ne käänsi Suomen markoiksi. Osa sortuikin kiltisti oppaamme suosituksesta syytämään rahansa helyihin ja piti ostoksiaan löytöinä.

Osa oli käyttänyt Jerusalemin viikolla vapaa-aikansa tehokkaasti ja kolunnut kaikki mahdolliset kauppakojut Vanhassa kaupungissa ja pidättäytyi tietenkin matkamuistojen ostamisesta turistikaupasta koska samat heepelit sai alle puoleen hintaan soukista. Eihän opas siitä ilahtunut, taisi menettää provikkansa meidän osaltamme.

Samat sanat voi sanoa retkiruokailustamme. Jostain ihan käsittämättömästä syystä meidät kuskattiin kalleimpiin mahdollisiin syöttölöihin mitä vaan löytyi. Paikat olivat tyylikkäitä, puhtaita, astiat ja aterimet huippulaatua, niin myös hinnat. Oppaan käsitys eksotiikasta taisi olla etninen ruoka MacDonaldsin näköisessä paikassa. Minäkin sorruin kilttinä tyttönä peräti kahteen kertaan tuhlaamaan niukkaa matkakassaani ennen kuin kieltäydyin niistä ruokapaikoista.

Niillä main suosituin pikaruoka on ehdottomasti falafel. Upporasvassa keitettyjä papupalloja pita-leivän ja värikkäiden ja tuoreiden vihannesten kera. Päälle humusta ja tahini-kastiketta, kieli hakaneulalla poskeen kiinni ettei tule nielaistua sitäkin. Mitä kauemmas länsimaisesta sivistyksestä etenimme sen maukkaammiksi ateriat tulivat ja halvemmiksi. Hebronissa, missä turisteista ei juurikaan ole paikallisille vaivaa, tuntui että kauppias melkein maksoi asiakkaalle – niin suuri oli hintaero kaikissa tuotteissa.

Räikeimmin hintaerot näkyivät kansallispuvuissa. Jaakobin poikien mukaan maassa on tusinan verran, hm? maakuntia? No alueita kuitenkin ja jokaisella alueella on omanlaisensa kansallispuku (naisten). Yksi matkalaisista halusi välttämättä itselleen sellaisen puvun. Lopulta hän matkan loppuvaiheessa löysi mieleisensä Hebronista, noin viidenneksen huokeammalla kuin Jerusalemista. Paitsi ettei se ostettu puku ollut ihan turistirihkamaa, samassa pilttuussa kävivät myös paikalliset naiset ostoksilla.

Minun tuliaiseni olivat hyvin vaatimattomat. Ostin pari kiloa luonnonhennaa, muovikassillisen mausteita (joista osa on käytössä vieläkin), muutaman panoraamakartan Jerusalemista (tuliaislahja kyläni alakoululle, jossa kävin jutustelemassa muksuille pyhän maan ihmeistä), sitä pyhää vettä ja öljyä, jonkusen kasetillisen palestiinalaista kansanmusiikkia, tuoreita oliiveja (halusin säilöä ne kokeeksi itse, onnistuivat hyvin) ja arabialaisen kahvipannun. Matkatavaroissa oli myös koko monta kiveä Kuolleelta mereltä. Niitä en ostanut, keräsin vaan eikä kukaan moittinut.

TYYLIÄ TYYLILLÄ

Ihastuin myös palestiinalaisnaisten pukeutumiseen ja heidän uskomattomaan kykyynsä kantaa tyylinsä. Ennakkokäsitykseni saivat huutia. Olin jotenkin aina kuvitellut että arabinaiset ovat vaitonainen ja sivussa pysyttelevä kansanosa. Eipäs se niin ollutkaan. Ainakaan Palestiinassa. Jerusalemissa naiset olivat pukeutuneet joko täysin länsimaisesti tai, varsinkin varttuneet rouvat, mustiin leninkeihin ja valkeaan päähuiviin. Vanhassa kaupungissa vallitsi sellainen kansojen sekamelska ettei siinä paljon tullut huomanneeksi pukeutumiseroja, josko niitä olikaan.

Ainoan näkemäni arabiasun joka vastasi kummallista ennakkoluuloani tapasin Betlehemin kadulla. Kaksi naista oli ilmeisesti ostoksilla henkivartijoidensa kanssa. Puvut olivat himmeän kermanvalkoista (villaa?), itse puku oli pitkähihainen, niin ettei edes sormenpäitä ollut rahvaan töllisteltävissä. Päähine oli kuin mittatyönä tehty huppu joka laskeutui hyvin kauniisti yli harteiden, Ainoat koristeet olivat taidokkaat ompeleet silmäaukon ympärillä, hillityt, kauniit. Todellakin, hupussa oli kapean suunnikkaan muotoinen luukku josta hädin tuskin katsoja erotti silmät. Jopa ikää oli mahdoton arvioida. Tokikaan ei ollut soveliasta jäädä tuijottamaan daameja, vain hienovarainen vilkaisu oli paikallaan. Kun olimme ohittaneet toisemme ei mikään mahti saanut silmiäni irti heidän lipumisestaan katua alaspäin. Hengästyttävän upea näky!

Varsinaisen tatsin erittäinkin naisten muotiin sain Hebronissa vaeltaessamme. Mutta siitä reissusta tuonnempana.

Myös Betlehemin kauppakaduilla oli toinen toistaan hienompia vaateliikkeitä. Värit ja kankaat olivat jotenkin hillityn oloisia, maasävyisiä, hyvinkin kirkkaista väreistä huolimatta. Miten ne saivatkaan tulipunaisen, sahraminkeltaisen, okran, erisävyiset vihreät hehkumaan niin kauniisti. Useimmin tavattu naisen arkipuku oli pitkä kauhtana, taiten leikattu, jopa aistikas, väljästi istuva kaapu. Päähuivi, jolla ei tosiaankaan peitetty silmiä tai kasvoja, mutta pää kylläkin, oli lähes poikkeuksetta erivärinen mutta sävyyn sopiva. Varsinkin yliopistolla ja lounastaukojen aikaan kaupungilla nähtiin länsimaisiin hyvin leikattuihin housuasuihin pukeutuneita naisia, aina pää peitettynä.

Myös vähemmän vaurailla alueilla olivat naiset nähneet varojensa ja asemansa mukaan vaivaa pukeutumisessaan. Materiaalit olivat mieluummin sekoitekuituja, joskin paljon myös puuvillaa. Paljain päin ei kunniallinen nainen esiintynyt ihmisten ilmoilla.

Kysyinkin emännältämme Hebronissa tästä pukeutumisasiasta. Hänen mukaansa kaikki pukeutuivat mielensä ja makunsa mukaan, perinteisesti tai länsimaisesti. Musliminainen kuitenkin peittää aina päänsä, säärensä ja käsivartensa liikkuipa missä hyvänsä.
Utelin myös nuorten asennetta pukeutumisasiassa. Vastaus oli selkeä: koulussa koulupuvut, koulun ulkopuolella säädyllinen asu. Ihan nuoret tytöt näkyivät liikuskelevan usein paljain päin. Meille kapinallisille naisille opetettiin kädestä pitäen oikeaoppinen huivin sidonta. Mahtaisinko enää osata? Täytyypä kokeilla, kun se maailmaa nähnyt huivini taas ilmaantuu näkösälle.


Taidankin seuraavan kohteen arpoa yllätykseksi, myös itselleni. Katsotaan mitä valokuva-arkistosta löytyy. Aikaa on enää viikko, mutta paljon on vielä nähtävää ja koettavaa ennen kuin sytytämme kynttilän Syntymäkirkossa ja hiljennymme Vapahtajan seimen äärelle.

PYHIINVAELLLUSRETKENI IX

SALAATTIMAASSA

Jos ihmisen pitää johonkin ihastua, minä ihastuin Artasin kylään. Ihastuin sen vaatimattomaan viehätykseen, ihastuin sen ihmisiin ja historiaan joka on kovin vahvasti sidoksissa suomeen. Enpä sitäkään tiennyt aiemmin.

Niinpä päivänä muutamana joukkueemme kiipesi jälleen bussiin ja suuntasi Betlehemistä pikkuheiton lounaaseen. Nelisen kilometriä. Siinä vaiheessa oppaamme tietämän mukaan piti olla perillä, keskellä kylää. Vaan eipä tietenkään oltu. Vähän kun siinä jaloittelimme odotellessamme opastusta huomasimme olevamme rinteellä jota pitkin pääsee loistavasti kävellen ensin alaspäin, sitten ylöspäin suoraan sinne minne olimme menossa. Kyläpä ei halunnut isoja ajoneuvoja ahtaille kaduilleen ja kujilleen.
Olimme saapuneet Artasiin.


Paikallisesti Artas on tunnettu salaateistaan. Vuosittain järjestetään suuret salaattifestarit tuossa toukokuun alkumetreillä. Kun kurkittiin teräsaidan välistä alas laaksoon oli siellä jälleen uusi sato kasvamassa.


Laakson eteläpuolella, Artasin vastakkaisella rinteellä kökötti kaunis kultakupolinen luostari. Näkövammaisia orpolapsia siellä pääasiassa koulutettiin ja hoidettiin. Siellä emme käyneet.



Artas oli varsin piskuinen kylä käydessämme siellä, alle kolmen tuhannen asukkaan koti. Tänä päivänä kylän väkiluku näyttää kasvaneen liki neljään tuhanteen. Vireä kylä.

Suomalaisittain Artas on varsin mielenkiintoinen. Antroposofi Hilma Granqvist asusteli siellä pitkät tovit, useita vuosia viime vuosisadan alkukymmeninä tutkien palestiinalaista kansanperinnettä ja ammoisia työskentelytapoja. Suomessa ”Häälima”
(paikallisten hellimänimi suuresti rakastetulle suomalaisnaiselle) ei ollut kovinkaan korkeassa kurssissa, ehkä siksi että oli tuohon aikaan nainen. Väitöskirjansakin hän lopulta sai julkaistuksi Englannissa kohtalaisen kohun saattelemana.

Artasissa hän on kuitenkin merkkihenkilö. Hänen nimeään kantaa erityinen museo jota vapaaehtoisvoimin pidetään yllä ja esitellään vierailijoille. Tällä kertaa museon isäntänä toimi alakoulun opettaja joka oli ottanut peräti virkavapaan vuoden kohentaakseen kokoelmia.

Meitä oli kovasti odotettu kylään. Kokonainen valtuuskunta oli meitä vastassa kun älysimme viimein vaeltaa jalan kylään. Oitis saimme myös kutsun aterialle jonka kylän naiset olivat odotetuille vieraille kattaneet. Olimme aika otetut.

Emmehän me mihinkään aterialle päässeet. Oppaan kello oli tällaista hanketta vahvasti vastaan. Niinpä kiersimme todella mielenkiintoisen museon ja muut kotkotukset, jotka oli turisteille suunniteltu.

Alkuinfo kansanperinnemuseossa

Isäntämme olivat selvästi pettyneitä. Niin oli suurin osa ryhmästämmekin. Kun oli hyvästien aika siirtyi pari herrasmiestä vaivihkaa sivummalle rupattelemaan. Seurauksena oli että (taas se kapinallinen kahdeksikkomme, minä peesissä) olimme sopineet iltatreffit jolloin pääsisimme todella tutustumaan Granqvistin elämäntyöhön jota isäntäväkemme oli valmistautunut meille esittelemään.

Palestiinassa, niinkuin muuallakin islamilaisissa
paikoissa on tapana maalata fatiman käsi suojaksi oven päälle.

Niinpä hipsuttelimme takaisin linja-autolle, tosin jupisten ja hapanta naamaa näyttäen.
Kas kun oli kiire ohjelmaan merkitylle seuraavalle kohteelle: Salomonin altaille. Ei altaissa ollut mitään vikaa. Komeat olivat ja komea oli niiden historiakin. Kuningas Salomon toi toinen heppu Herodeksen lisäksi jonka ahkeruuden jäänteitä vielä tänäkin päivänä saamme ihastella.

Bussiin kiivetessämme kuulimme oppaamme voihkivan: ”kun ei enää ikinä tarvitsisi noita kulttuurimatkailijoita kestää!” Niin, perusturistille hänen tietonsa ja osaamisensa olisikin varmasti ollut toiveiden täyttymys mutta ei meille. Kun matkan tarkoitus on tasapuolisesti ja tunnustuksettomasti tutustua Pyhän maan kulttuureihin ja niiden rinnakkaiseloon oli aika ajattelematonta palkata oppaaksi suomalaissyntyinen perusjuutalainen ihminen. Objektiivisuudesta ei ollut tietoakaan.

Pakko kyllä sanoa että kokonaisuutena sekin päivä oli elämisen ja kokemisen arvoinen. Se myös ravisteli kalkkeutuneita käsityksiäni monessakin asiassa. Iltapuolesta sitten kapinallinen kahdeksikkomme kapusi taksiin joka meidät lupasi huolehtia Artasiin ja vielä takaisinkin.

Ilta oli odotusten mukaan mahtava. Ateriaa emme tosin enää saaneet. Se ensimmäisen tarjouksen hylkääminen oli sen luokan synti että kylän naisista ei enää ehtoolla näkynyt vilaustakaan. Edes isäntämme, sen opettajan, ikivanha äiti joka oli elänyt Hilma Granqvistin aikana ja ollut hänen avustajansa ei näyttäytynyt. Uskon että häntäkin harmitti, olisi varmasti halunnut verestää muistoja ja tietoja ihailemansa naisen maanmiehien kanssa. Mutta ylpeydellä on myös ansaittu paikkansa.

Lempikujani, jonkun kotikuja pyykkeineen

Artas on kylä, paikka ja ilmiö jonne kaipaan kovasti. Jyrkille rinteille, karuihin maisemiin joissa vain laakson vihannat salaattivainiot vihersivät tuottaen sen vuoden viimeistä satoa.

Taksi odotti jo kylän laitamilla. Se pääsi perille asti meitä noutamaan. Vielä jäähyväiset kylän nuorille ja erityisesti tälle nuorukaiselle jonka nimi on painunut unhoon. Nuorukaiselle ja hänen vuohelleen.


Nukutaan ensi yö hyvin ja käydään sitten tutustumassa Betlehemin historiaan.
Ei, ei, vielä ei mennä syntymäkirkkoon, ei ole vielä sen aika.

Viimeinen tervehdys

Henkilökohtaiset hyvästit

Sain luvan laittaa muutaman kuvan Seurakuntasisaren Isin hautajaisista. Pitkään mietittyäni päädyin näihin kahteen. Ne kertovat kaiken mitä pitää.

Ei mitään hätää, lapseni, täällä minä olen.

Salaattimaahan

Jätän Betlehemin yliopistovierailun sekä erinäiset bussimatkat väliin. Yliopiston sen vuoksi että elimistöni ei suuremmin pitänyt rajuista korkeuden- ja paineenmuutoksista suhaillessamme pitkin ja poikin Palestiinaa, väliin liki kilometrin korkeudessa merenpinnasta väliin yli neljä sataa metriä sen alapuolella. Ees, taas, ees, taas. Oli pakko heittää hotellihuoneeseen seljälleen ja kintut kattoa kohti. Niinpä en kyennyt iltaluennolle yliopistolle. Se jäi kaivelemaan, mutta kun ei, niin ei. Näkymistä linja-auton ikkunasta ja oppaan polotuksesta ei ole mitään kerrottavaa. Ne tunnelmat voi hyvin hakea googlesta, niihin en saanut henkilökohtaista otetta.

Kun olen saanut jalkani taas tasapainoiseen tilaan, luultavasti heti huomenna, vietämme kokonaisen päivän tunnelmallisessa ja suomalaisittain hyvin mielenkiintoisessa paikassa. Pienessä palestiinalaiskylässä joka on käpertynyt vuorenrinteeseen ja on erikoistunut mm. tuottamaan salaattia maan tarpeisiin.

PYHIINVAELLUSRETKENI VIII OSA

KOLMEN VARTIN RANTALOMA

Matkaohjelmamme oli hyvin tiukka. Se toki oli tiedossa jo ennen lähtöäkin. Kohteita oli alunperinkin paljon ja niitä jouduttiin karsimaan melkoisesti matkan aikana. Ryhmä oli myös niin laajakirjoinen ettei kaikkia voitu mitenkäään miellyttää kaikilta osin. Seurueessamme oli siis ne yhdeksäntoista virolaista raamattuopiskelijaa ja heistä hyvin huomasi että ohjelma oli liian kulttuuripainotteinen. Osa joukkueesta oli tiukan akateemisia eikä heitä puolestaan kiinnostanut kirkosta toiseen juokseminen. Mukaan mahtui kieliväkeä, arkkitehteja, opettajia, raamatunkääntäjiä, toimittajia, geologeja, politiikantutkijoita ja minä, kameleontti, joka on kotonaan ryhmässä kuin ryhmässä. Silmät seljällään ja korvat höröllään. Vielä hörömmässä kuin syntymässä saatuna.

Matkaa oli markkinoitu opintomatkana. Minä ainakin sain konttini täyteen historiasta, maantieteestä, kulttuurista ja uskonnoista.
Opin paljon myös matkatovereiltani.

Tässä vaiheessa matkaa, kun Suomessa liputettiin ruotsalaisuuden päivää, alkoi olla jo tukka täysi Herodesta. Olimme tutustuneet Herodeksen siihen ja tuohon ja kesäpalatsiin ja talvipalatsiin ja sotaretkiin ja, ja...

Ja nyt siis pakkauduimme bussiin suuntana etelä ja kuollut meri ja Masadan rauniot. Herodes kiireissään oli senkin ehtinyt perustaa. Matka taittui Jordanin uomaa seuraillen Kuolleelle merelle asti. Sitten rantaviivaa lähes koko suola-altaan mitan, kunnes saavuimme kohteeseen.

Täällä etelässä ja yli neljäsataa metriä (väli)merenpinnan alapuolella oli helle. Olipa hyvä että tuli otetuksi vesipullo matkaan. Kaupasta ostettu kivennäis-, sillä pohjoismaalaisen massupöpöt olisivat pyrkineet kirkuen ylös kraanaveden juonnista. Vaikka olen aina noilla leveysasteilla liikkuessani pitänyt tapanani ottaa naukun väkevää viinaa, brandya pääasiassa, ennen hampaiden pesua ja aamiaista, on muutamiin asioihin syytä suhtautua vakavasti.



Masadan juurella ylöspäin katsellessa alkoi jo etoa. Huippu näytti olevan lähempänä kuuta kuin maata. Sinne astiko pitäisi kiikkua hyvin huteran näköisessä köysiratavaunussa, yäks. Vasta oli luettu samaan aikaan tapahtuneesta vaunuonnettomuudesta Norjassa ja se oli omiaan saattamaan niskavillat pystyyn ja vatsan solmuun.



Pääsin kuin pääsinkin vaunuun sisälle vaikka olin tönkkönä kuin Lootin vaimo, fobiasta.
Sain sen verran itseäni niskasta kiinni että kurotuin ottamaan kuvan vaunumme varjosta sieltä korkeuksista vaikka olin varma että putoamme juur sillä sekunnilla alas kun liikahdan ikkunaa kohden.



Seuraava urotyö oli päästä pois siitä vietävän vaunusta. Sain käyttää kaiken tahdonvoimani ja matkatoverini avun että kykenin ottamaan askeleen tyhjyyden ylitse vaunusta tukevalle maalle. Se tukevuuskin huteran tuntuista kunnes pääsimme kauemmaksi vaunuasemasta. Vieläkin puistattaa.

juu, tuolta kaukaa alhaalta tultiin.

Omat kokemukseni Masadan huipulta jäivät näihin muutamaan valokuvaan ja matkatoverien kertomaan. En saanut jalkojani liikkeelle kiivetäkseni vielä ylemmäksi. Tuntui että putoan pienestäkin horjahduksesta suoraan Kuolleeseen mereen.

En edes älynnyt laittaa kameraani kenellekään matkaan, että olisi edes jonkinlaiset muistot paikasta jonne en uskaltanut kiivetä. Tässä ainoat ottamani.

Paluumatka oli vielä karmaisevampi.
Masadan huipulle johtaa myös maatie. Luit oikein, ilman n:ää. Snake path, käärmepolku.
Joissakin senaikaissa tuoreissa matkaoppaissa väitettiin sen olevan käytössä, mutta kun yhdeltä vartiosotilaalta (israelilaiselta, tietenkin, niitähän piisasi joka paikkaan) tiedustelimme että voisikohan hän ystävällisesti avata lukosta sille polulle antavan portin, hän piti meitä hulluina itsemurhakandidaatteina. Oli kuulemma ollut jo vuosia käyttämättömänä se polku ja aivan varmasti täynnään myrkkykäärmeitä ja skorpioneja.
Sen verran uhkaavalta uljas soturi näytti että jätimme enemmän lirkuttelun silleen. Oli vielä niin tuoreessa muistissa se Ramallasta paluu jolloin totesimme ettei niillä pojilla tuo huumorintaju ole se vahvin ominaisuus. Emme muutenkaan tainneet rouva D:n kanssa olla sen ammattikunnan suosioissa: toinen näytti syntyperäiseltä palestiinalaiselta ja toinen oli sellaisen kanssa avioliitossa.

(Pikku anekdootti tähän väliin: olin vastaavanlaisella retkellä Jordaniassa vuonna 1989.
Samalla koneella oli matkalla avioliiton satamaan myös rouva D, silloin tosin neiti, hänet vihittiin Aqabassa perinteisin arabimenoin palestiinalaiseen mieheen, joka oli syntynyt pakolaisleirissä nykyisen Israelin puolella. Tämä siis tuli julki iltaistuntojemme aikana.
Maailma on pieni. Emme tosin silloin olleet tekemisissä keskenämme.)

Siispä samaisella vaunulla paluumatka tutisten ja pahoinvointia pidätellen. Eikä nyt ollut kyse krapulasta vaan silkasta kauhusta.

Ei hetken hengähdystä vaan suoraan bussiin ja liikkeelle. Puolen matkaa merenrantaa pohjoiseen ja kurvaus keitaalle, jonka nimeä en saa millään mieleeni, ei edes pääsylippua löytynyt mistään. (kumma juttu, yhdentoista vuoden jälkeen) Kiiruusti pukuhuoneeseen, uimapuku päälle ja, kas, eipä sittenkään tulleet ne rantasandaalit matkaan, siispä matkatossuilla rantsuun. Ihan ensimmäiseksi mielenkiintoni osui maahan. Rantakivet olivat pääosin piikiveä ja hyvin tiuhaa vulkaanista massaa. Niitä tämä kivihullu keräämään. Ehdittiin siinä kyllä voiteluttaa itsemme rikkipitoisella savella ja sen hoidon päätteeksi istahtaa itse Kuolleeseen mereenkin.

Nakitettiin se savenvalajapoika ottamaan meistä kuva, liskonainen vasemmalla.

Kuolleeseen mereen on syytä aina peruuttaa, jos kaatuu, pyllähtää istualleen ja on siis mahdollisuus päästä omin neuvoin pystyynkin. Perinteiseen uima-asentoon on vaarallista ryhtyä, hukkumisvaara on käden ulottuvilla. Iljettävä ajatus, suolapitoisuus on melkoinen, meillä täällä suolataan joulukinkut samanlaisessa 10 -prosenttisessa suolaliuoksessa. Seljällään voi kelluskella ja istuen voi lukea vaikka kirjaa. Todella mielenkiintoinen kokemus.


Oppaamme jo tuolta rannalta huhuilee ja osoittaa rannekelloaan. Onkohan siinä joku vika?

Rannalle kahlaaminen oli kuin hyytelössä tarpomista, sitten perusteelliseen suihkuun että iholta sai kaiken suolan pois. Muutaman kymmenen metrin matkalla merestä suihkun alle oli suola jo ehtinyt kuivua valkeaksi kerrokseksi ihon pintaan. Pikapikaa vaatteet päälle ja bussiin, seuraava kohde odottaa, kiire, kiire...

Ihan kuin ne vuosituhantiset kohteet mihinkään yht' äkkiä katoaisivat.

Seuraava kuva on silkkaa kiusantekoa. Noilta kukkuloilta ja niden takaa löytyivät ne kuuluosat kuolleen meren kirjakääröt. Qumranin ohi paineltiin nasta laudassa ehtiäksemme, ööö, jollekin Herodeksen keitaalle varmaan.

Ainoa lohdutus tässä on se että Jerikosta en saanut edes tällaista kuvaa, se raakattiin pois ohjelmasta "kiireen" vuoksi ja niin meiltä jäi käymättä sen kaupungin kirjastot ja kirjatorit, joita moni meistä oli odottanut kieli pitkällä.

PYHIINVAELLUSRETKENI VII OSA

HENGENRAVINTOA JA JÄNNITYSTÄ

Tällä kertaa meidät nouti Betlehemistä israelilaisbussi ja -kuski.
Kukaan ei edes viitsinyt kysyä syytä, ensimmäisen viikon aikana olimme jo tottuneet tämän maan kummallisuuksiin. Todennäköisesti syy oli yksinkertaisesti vain se että jouduimme kulkemaan sekä juutalaisten että palestiinalaisten alueiden halki ja edellä mainituthan saattoivat vapaasti liikkua missä tykkäsivät. Tai siis näin reipas ammattitaitoinen oppaamme asian pyytämättä selitti. Emme enää matkan tässä vaiheessa kovinkaan korkealle tämän tätsyn kykyjä rankanneet.

Betlehemistä Ramallaan pitää pysähtyä, odottakaas kun oikein lasken, ensin siellä Rakelin haudan checkpointilla, sitten ennen Jerusalemia (en muista syytä, kovasti oli sotaisan näköistä porukkaa ympärillä). Sitten Jerusalemin pohjoispuolella, kun palasimme palestiinalaisten tontille. Matkaa oli reippaasti alle kolmekymmentä kilometriä.

Ramalla ei vielä silloin ollut palestiinalaisten pääkaupunki, Arafatin matala maja siellä oli jo tuolloin. Kiertoajelulta jäi kovin vähän mieleeni, mutta yksi juttu osui silmiin. Joissakin uusissa kerrostaloissa oli epämääräisessä järjestyksessä umpeen muurattuja ikkunoita. Ihan mielivaltaisesti eri kerroksissa. Syy siihen oli kuulemma se että huoneiston haltija ei ollut kyennyt /halunnut maksaa kaikkia maksuja, joten rakennuttaja pokkana muurasi torpan umpeen kunnes rästit oli hoidettu. Hupaisan näköisiä olivat varsinkin kun naapurin ikkunoissa hulmusivat iloiset verhot.

Toinenkin merkillinen asia herätti kysymyksiä. Monin paikoin talot näyttivät keskeneräisiltä betonirautoineen katoilla. Näillä katoilla oli myös eri kokoisia säiliöitä ja satelliittilautasia. Ja taas oli selitys yksinkertainen. Verotussyistä juuri kukaan ei viimeistellyt rakennuksiaan, koska välttyi näin (muistaakseni) kiinteistöverolta, jota ei rakenteilla olevista taloista kannettu. Fiksua? No, ainakin kovin läpinäkyvää kiertämistä. Ne säiliöt puolestaan olivat kuumavesivaraajia. Kyllä, toimivat auringon energialla ihan ilman peilejäkin. Myös niitä oli uudemmillekin katoille viritelty. Ja satelliittilautaset ovat satelliittilautasia sielläkin.

Ensimmäinen varsinainen tutustumiskohde oli Ramallan Luterilainen kirkko. Olimme syystä tai toisesta poikkeuksellisesti etuajassa. Niinpä kapinallinen kahdesikkomme pyyhälsi tien yli uteilaisuutta herättävää kylttiä kohti: Khalil Sakakini Cultural Center.


Kaiken muun mielenkiintoisen näkemisen lisäksi bongasimme saman illan teatteriesityksen: Bessoptimist (raaka suomennos). Me yltiöpääthän varasimme liput illan esitykseen (tietämättä lainkaan oliko edes mahdollista päästä siihen kaikkien tarkastuspisteiden lävitse) ja olimme myöhästyä jumalanpalveluksesta.

Jordanian Luterilaisen kirkon Ramallan silloinen kirkkoherra Munib A. Younan oli opiskellut Suomessa ja valmistunut sekä diakoniksi että papiksi. Tuolloin hänet oli jo valittu Jordanian Luterilaisen kirkon piispaksi. Olimme vähän niinkuin kummeja sille seurakunnalle. Seurakunta oli silloin aika iso: 350 jäsentä ja jumalanpalveluksiin ja ehtoollisen viettoon osallistuttiin ahkerasti. Keskellä kuhisevaa arabialuetta! Younan kertoikin seurakuntansa saavan olla rauhassa, heitä ei vainottu ja heille annettiin työ- ja sananjulistusrauha. Itse jumalanpalveluksesta (siis kielestä) en tietenkään ymmärtänyt mitään, mutta luterilainen messu on luterilainen messu ja toimitti tehtävänsä. Kirkko oli tyypillisen askeettinen. Vain kaksitoista lähes katonrajassa olevaa lasimaalausikkunaa jäivät mieleen. Ne kuvasivat Jeesuksen kahtatoista opetuslasta.

Ramallan opetusvirastoon emme päässeet kun sattui olemaan sunnuntai ja niinpä alkoi paluuseikkailumme palestiinalais-juutalais-palestiinalais-tarkastuspisteiden läpi koti-Betlehemiin.

Illalliseen mennessä olimme jo saaneet ruuvatuksi yhden palestiinalaismielisen israelilaisen tilataksikuskin kyysäämään meidät rientoihin takaisin Ramallaan. Kuvittelimme, taksikuski mukaan lukien, selviävämme iisisti tsekkauksista ja menomatkalla kaikki hoituikin kirjoitusten mukaan.

Khalin Sakakini Cultural Center on arabialaisen kirjallisuuden, taiteiden ja kulttuurin keskus, joka on nimetty arabikulttuurin suurmiehen mukaan. Sakakini teki suuren elämäntyön myös palestiinalaisen opetus- ja koulutoimen perustusten muuraajana. Hän opiskeli sekä Jerusalemissa, Yhdistyneissä Kuningaskunnissa (Palestiina oli tuolloin UK:n hallinnassa) sekä Yhdysvalloissa ja palasi opettamaan ja keräämään palestiinalaista kulttuuria uusien polvien saataville.

Esitys oli upea! Arabiankielinen monologi oli vaikuttava sukellus Palestiinan arbien elämään, tuntoihin ja tulevaisuudenvisioihin. Jos haluan, voin palata siihen teatteriin ja siihen esitykseen vai silmäni sulkemalla. Edes kieli ei tuottanut ongelmia, näyttelijän,
Mohammad Al Bakrin, taitava suoritus kertoi kaiken.



Tallella on vieläkin muisto, sekä arabiaksi että englanniksi. Kadehtikaa! Kuuluisin sikäläinen näyttelijä!!

Paluumatka ei sujunutkaan ihan toivomusten mukaan. Olimme kulttuuripläjäyksestä aivan mykkyrällämme emmekä heti edes ymmärtäneet mitä tapahtui. Yks'kaks' se auto pysähtyi ja sisään astui – ei konstaapeli, vaan hyvin nuori israelilaispoika sätkä väpättävien huulien välissä ja tutiseva konepistooli käsissä. Piippu tähdättyinä kasvoihini. Satuin istumaan tilataksissa aivan liukuvaa sivuovea vastapäätä. Aina sanavalmis Liskonainen ymmärsi kerrankin pitää suunsa kiinni oikeassa paikassa. Luultavasti poika olisi lasettanut täyslaidallisen päästäni läpi pienestäkin tekosyystä. Taas olisi heprean kielitaidolla ollut käyttöä.

"Väärinkäsityshän" se tietysti oli, kuljettajamme valvoi kaikkien passien tarkastusta ja kun kävi ilmi etten edes minä punaisine hiuksineni ja pisamaisine kasvoineni, beduiinihuivi päässäni ollut pelätty palestiinalasiterroristi (juutalaisessa taksissa?), pääsimme jatkamaan matkaa Jerusalemin läpi seuraavalle pisteelle, josta meidät viittoiltiin ajamaan pysähtymättä lävitse. Tiedonkulku oli kunnossa.

Onneksi hotellin viinuripojat olivat oppineet huolehtimaan riittävästä arakvarastosta. Sitä totisesti tarvittiin sekä järkytykseen että vaikuttavasta esityksestä toipumiseen.

Etsikää uimapuvut ja rantatossut valmiiksi, lähdetään tästä adventtiloskasta hetkeksi Masadaan ja istumaan Kuolleeseen mereen.

PYHIINVAELLUSRETKENI VI OSA

MUUTTO BETLEHEMIIN JA VÄHÄN PAIKALLISIA

Öljymäen ja hautakierroksen jälkeen meidät pakattiin uuteen linja-autoon. Ei bussi ollut uusi, mutta meille se oli. Palestiinalainen bussi. Varusteluiltaan vaatimattomampi ja kuski tietenkin oli palestiinalainen. Mehän olimme muuttamassa tykkänään Länsirannalle, Betlehemiin.

Niinpä puksuttelimme hämmentyneissä merkeissä (niin uudesta linja-autosta kuin aamupäiväisestä ohjelmastakin) ensimmäiselle tarkastusasemalle, jossa meidät syynättiin perin pohjin. Tarkastus oli huomattavasti tehokkaampi kuin muutamaa päivää aiemmin. Muutenkin tuntui hieman kireämmältä tuo ilmapiiri. Sotilaita näkyi selvästi enemmän tienposkissa, panssaroituja ajoneuvoja vilahteli tämän tästä ohitse. Vähän alkoivat niskavillat kivuta pystyyn.

Selitys oli hyvin yksinkertainen. Israelissa surtiin kaksi vuotta aiemmin tapahtunutta pääministerin Jitzhak Rabinin murhaa, Betlehemin rajalla sijaitsevan Raakelin haudan (yksi juutalaisten tärkeimmistä paikoista) rauhaa oli myös häiritty ja taisi Hamaskin olla uutterana juuri niihin aikoihin. Ja tietenkin palestiinalainen bussi matkalla Jerusalemista poispäin arveluttavan näköistä porukkaa kyydissään. Selvää sähinää ilmassa, molemmin puolin.

Hassua on että melkein Uudenmaan maakunnan kokoisella pläntillä saa matkoihin kulumaan yhtä paljon aikaa kuin vaikkapa Helsingistä Jyväskylään hyvällä kelillä. Esimerkiksi vajaan kymmenen kilometrin matkaan välillä Betlehem – Jerusalem saattoi hyvinkin tuhraantua puolitoista tuntia. Eikä sillä matkalla ole muuta nähtävää kuin se Raakelin hauta ja sittemmin löytynyt Neitsyt Marian istuinkivi.

Kaikki riippuu siitä, oletko etuoikeutettu ja saat huristella moderneja moottoriteitä pitkin vai rahvasta jolle kyllä saa kelvata vähän möykkyisempi kinttupolkukin. Tiehierarkia oli (on) tiukkaa ja vakavaa siinä maassa. Kulkuväylien arvojärjestys on tinkimätön: Israelilaisille (aboriginaalit) tarkoitetut huippukuntoiset moottoriväylät, maahanmuuttajien, siis siirtokuntiin asutettujen valtatiet ja palestiinalaisten pikkutiet ja lehmipolut.

Niin me kuitenkin saavuimme lähes aikataulun mukaan Betlehemin kaupunkiin. Ellen nyt ihan väärin muista, niin ennen majoittumista kiirehdimme Kaupungintalolle pormestarin vastaanotolle. Se oli aika mielenkiintoista. Upeasti sisustetussa virkahuoneessa istuksimme kaikessa rauhassa ja rupattelimme englanniksi niitä sun näitä ja matkanjohtajamme kanssa luovutimme viralliset tuliaiset kaupungin isälle. Olin jo ennen matkaa saanut kontolleni vieraslahjojen hankinnan, joten tietenkin matkassani oli kokonainen laukullinen loppilaista keramiikkaa ja muuta hengentuotetta. Hyvin kelpasivat.

Matkanjohtajamme A.T. ja toinen arabiantaitoisista dosenteistamme luovuttivat tervehdyksen loppilaisesta keramiikkapajasta. (Olen itsekin kuvassa, kameran takana)

Iltapäivädrikeillä kaupungin permesterin virkahuoneessa,
ja minä taas kameran takana piilossa.

Majoituksessa oli kaupunkien välillä yön ja päivän ero. Betlehemin Star-hotelli oli melko uusi ja ryhmämme oli vasta toinen suomalainen joukkue joka sinne majoittui. Alkuun palvelu oli vähän pinkeän oloista mutta pehmeni ja lämpeni aika pian. Hotelli oli jotenkin erityisen mukava, hyvin hoidettu, kaikki toimi niin kuin pohjoismaalainen toivoo, vettä tuli ja meni, ruokaa ja juomaa piisasi, palvelu oli moitteetonta ja, kuten sanoin loppua kohden erityisen ystävällistä. Matkaohjelmaamme sisältyvät luennot ja tiedotustilaisuudet saimme pitää kunnollisissa kokoustiloissa ja käytössämme olivat kaikki modernit vermeet.

Yksi syy saamaamme erikoispalveluun saattoi olla kapinallisen kahdeksikon mieltymys arakiin (kuivana). Kävipä yhtenä ehtoona -etteipä vaan olisi ollut ensimmäinen iltamme siinä talossa – että tulimme juoneeksi porukalla kokonaisen pullon hyvää anisviinaa ihan tyhjäksi. Baaripoika siitä vuoropäällikölle: mitä tehdään kun viina loppui? Vuoropäällikkö avainnipun kanssa hetkeksi kadoksiin ja kas, uusi pullo. Vain yksi. Seuraavana iltana sama juttu. Ja vielä sitäkin seuraavana, mutta silloin tuotiin kaksi pulloa. Lopulta yhtenä iltana oli palkollisten vahtima viinavarasto tyhjä. Aika uskomaton juttu, en ole ennen kokenut mutta puhelinsoitolla hotelliin saapui uninen ja puolipukeinen omistaja ihan itse ja katosi jonnekin. Takaisin tullessaan hänellä oli kainalossaan KOKONAINEN laatikollinen jaloa lempijuomaamme. Meitä jostain syystä alkoi jo nolottaa...

Näkyi muissakin asioissa että olimme ryhmänä selvästi hotellin lemppareita. Jos joku myöhästyi aterialta, löytyi vaivihkaa korviketta tai muuta sopivaa, varsinkin aamiaisella. Buffet-mallisessa aamiaisessa olemme tottuneet siihen että kaikki noudetaan itse tarjoilupöydiltä. Myös kahvit, teet, mehut. Kaikki tekivätkin niin paisti me. Iskurepliikkinä oli luultavasti tyhjän kahvikupin hamuaminen ja pyrkimys ylös tuolista, ja joku oli oitis vesipannun kanssa vieressä (siellä juotettiin turisteille verrattain maistuvaa murukahvia). Muissa pöydissä ei ollut samanlaista kuhinaa. Niin metsä vastaa... sanotaan. Tästä seurasi miellyttävä oravanpyorä, palvelu parani ja asiakkaat muuttuivat entistä miellyttävimmiksi.
Vain kerran jäi osa ryhmästämme sapuskatta, ne kadonneet lapset, ja sekin vain siksi että keittiöhenkilökunta oli jo painunut mailleen noustakseen taas aamutuimaan virkkuina meitä hyysäämään. Muistaakseni jostain löytyi silloinkin hedelmiä ja leiväntynkää.

Olisi hauska käydä katsomassa onko kiitoslahjaksi jättämäni savesta
tekemäni dinosauruksenpoikanen vielä vahdissa baaritiskillä.
Kuvassa veljensä.

Seuraavana päivänä minttuteellä Beit Jalan pormestarin tykönä.
Pormestari ei puhunut mitään kieltä (kirjaimellisesti)
joten avustaja tulkkasi tilastotiedot ja suunnitelmat meille.

Beit Jalassa pormestarin virkahuoneessa oli hitusen ankeampi tunnelma kuin Betlehemissä. Istuimme napakasti tuoliriveissä kuunnellen käännettyä esitystä kaupungin tunnusluvuista, koulutuksesta ja sen sellaisesta. Tuohon aikaan oli monissa betlehemiläisissä yhteisöissä meneillään suuri voimainkoitos: vuosi 2000 teki kovalla vauhdilla tuloaan. Betlehemillä ja sen satellitteilla oli tuolloin hurjat suunnitelmat juhlamenoihin vuodenvaihteessa (2000), siitä puhuttiin ja tohistiin kaikkialla. Häpeäkseni on tunnustettava etten koskaan tullut katsoneeksi toteutuivatko ne hankkeet. Olin silloin vielä aika pökerryksissä aivohalvaukseni jäljiltä.

Betlehem (oli)on miellyttävä pikkukaupunki, aika rauhallinenkin siihen aikaan. Nythän tiedämme että turvamuuri on tukkinut tehokkaasti kaupungin hankaloittaen asukkaiden liikkumista kouluihin, työhön, minne vaan kaupungin ulkopuolelle.

Vastikään luin että myös kaupungin sisälle on Israel tuntenut suurta vetoa ja on pykäämässä uutta siirtokuntaansa sinne. Keskelle palestiinalaisaluetta? Se siitä Betlehemin rauhasta ja runollisuudesta. Kaupunkiin joka pullistelee kristittyjen kirkkoja ja moskeijoita ja jossa kilvan laulavat kirkonkellot ja nauhoitetut rukouskutsut minareettien huipuilta, pitää ehdoin tahdoin tulla kaivamaan verta nenästään. Vaikka varsin hyvin on taatusti muistissa kuinka vastaavassa hankkeessa Hebronissa kävi. Kukahan tämänkin sotkun jonakin päivänä sovittelisi ja saisi edes jonkinlaisen rauhan alueelle?

Mennään seuraavaksi sinne Ramallaan.( kielitoimisto on näemmä muuttanut yhdessätoisa vuodessa kaupungin suomalaisen kirjoitusasun Ramallahista Ramallaksi)

Käydään jumalanpalveluksessa, kulttuurikeskuksessa, obligatorisella kiertoajelulla ja illalla teatterissa.

Salakirjoitusta(ko)

Tänään on ollut pitkä päivä.

Vielä pitemmältä se on puolikuntoisesta tuntunut. Ruotoparkani on jatkanut kiukutteluaan koko kesän ja syksyn ja näyttääpä talvikin menevän samalla vauhdilla. Paino on sentään vähän pudonnut. Mutta ei sentään riittämiin että ottaisin puntarin ja mittanauhan taas julkisesti esiin. Ehei!

Tulin juuri äsken kotiin nuorisotilalta. Muistattehan että lupasimme keskivikkona olla tuntia pitempään kun perjantaina jouduimme luovuttamaan jo yhdeksältä? Joo, tänään oli just se päivä. Ja molemmat, niin nuoriso-ohjaaja kuin minäkin olimme , jos mahdollista vielä kurjemmassa kunnossa kuin perjantaina. Sentään tuli Ville-Veikon lapaset valmiiksi, luovutstilanteessa sain tuhdin halin ja melkein pusun, mutta lapasten uusi omistaja sai hillityksi itsensä ajoissa, tokkopa monikaan huomasi lipsahdusta. Tuntui kuitenkin tosi hyvältä se vilpitön kiitos, ihan ilman pusuakin.

Anne-karhu tuossa äimisteli pyhiinvaellusretkeni ajankohtaa. Sitä ku ei kuulemma lue missään. Voipi olla etten ole kirjoittanut sitä mihinkään, mutta kyllä tarkat päivämäärät ovat olemassa ja näkyvillä. Löydätkö?

Tänään siis tällaista höpinää. Koko päivä meni riennoissa ja yksi kokous jäi väliinkin ja nyt on taas päivänvalo tipotiessään, tulee surkeita kuvia kuvista. Huomenna on viikon viimeinen sovittelu - oikeammin kaksi, lihava naapuririita ja erillistapaamiset. siis pitkä päivä tulossa.

Mutta sitten on perjantai. Ja viikonloppu. Viimeinen kakaramme täyttää huimat täysi-ikäisyyden vuodet ja niitä pitää tietty juhlia. ( huomasitteko? liki kolmessa vuodessa olen oppinut nimittänään laillisesti vihityn tekemiä meidän lapsiksi. He tapaavat muistaa minua äitienpäivänä ja muina merkkihetkinä, jopa nimi- ja synttäripäivät on niillä paremmin hanskassa kuin isällään. Suurperheen "äiti" , höh?


Huomiseen ystävät, ehkä te olettekin se syy mikä sai minut vihdoin purkamaan paperille palestiinanretkeni. On joku jota oikeasti tuntuu kiinnostavan. Kiitos siitä.