Vähän hirvikärpäsiä

Nousin tänä aamuna ennen kuutta keittelemään eilistä saalistani, josta kuvassa on pieni osa.
Nyt on kattilalävikössä aikas paljon rouskuja ja höperöhaperoita odottelemassa jatkotoimia. Siis suolaanko vai pakastanko? Aamiaiseksi paistoin suppilovahveromunakkaan. Olipa taas hyvää! Edellinen sato on syöty jo keväällä loppuun. Piskuisen kanttarellisaaliin säästin laillisesti vihitylle joka ei muista sienistä oikein perusta. Tatit ja limanuljaskat odottavat vielä paistamista ja pakastusta.

Eilen oli kerrassaan hieno sienijahtikeli. Puolipilvistä, lämmintä vaille 50 F. Kirpakka syyssää siis.
Vähän lähtiessä jänskätti vaikka olin jo teipannut ja raudoittanut jalkani tukevasti. En ole pariin vuoteen käynyt sienestämässä tai ylipäätänsä missään metsässä. Kotoa on sen verran pitkä matka lähimpään pusikkoon että se ylittää omatoimisen kävelymatkani. Niin, vaikka maalla asunkin. Vielä toissa syksynä kävin keskenäni rollaattoriajelulla ja sain sen verran saaalista että joulusalaatti ja pari muuta herkkuhetkeä onnistui. Kävelyetäisyyden metsä ja hyvät rousku- ja mesisienipellot ovat olleet jo aikaa poissa. Nyt siihen valmistuu kylämme uuden asuinalueen kunnallistekniikkaa kovalla vauhdilla. "missä on polkuni, missä on tie/jonka varrelta mustikat hain..."

Onneksi ihmisellä on ystäviä. Uhkarohkeita ystäviä jotka pakkasivat minut keppeineni autoon ja "helppokulkuiseen" metsään. No. Kaikki on suhteellista paitsi valonnopeus, sanoi Einstein. Mikään metsä ei ole minulle enää helppokulkuinen, mutta metsään haluan mennä. Ihan vaan metsän vuoksi. Jos sieltä saa sieniä sen parempi.

Parhaiten viihdyn vanhassa kuusimetsässä joka on verhoutunut pehmeään sammalpeitteeseen ja piilottanut kivet ja katkeilleet oksat alleen. Siellä on hyvä olla ja haistella ja (ei saa nauraa!) halailla karheita kuusenrunkoja. Se on paikka mihin ei päivä paista eikä kuu kumota. Siellä on aina hienoinen vihreä hämärä.

Yhtenä syksynä tapasin korpin joka säikäytti minut aika hyvin. Oli tulossa pikainen myräkkä joka äkkiä huojutti kuusikkoa ja korppi karjaisi kovaa ihan viereisessä puussa. Tunnelma oli jännittävän sadunomainen kun siinä huutelimme toisillemme ja manailimme äkikseltään vaihtelevia syyssäitä.

Eilen oltiin mäntyvoittoisessa sekametsässä. Puolukoita oli valtavan paljon ja päätettiinkin että seuraavalla kerralla laillisesti vihitty lähtee mukaan. Puolukan tai mustikan poimiminen ei minulta suju. Jos olen riittävän pitkään kyykyssä en pääse omin avuin ylös. Sienten kanssa on eri juttu. Mikähän siinä on että marjojen kanssa tulee aina suorituspaineita ja iskee kilpailuhenki? Sienijahti on sellaista verkkaisempaaa puuhaa ja siinä ehtii tuumailla omiaan ynnä ihastella ympäristöä. Vaikka istuen kannon nokassa.

Hirvikärpäsiä bongasin kahdeksan siellä mettässä ja kotona yhdeksännen nutturan sisältä.
Ei paha.