Mufi odotti

Unessa hän palasi lapsuutensa kotiin.
Kauniiseen, aidoilla antiikkisilla huonekaluilla kalustettuun saliin, jossa fasettihiotut lyijylasiset tammikaapin ovet säihkyivät hillitysti kattokristallien hiljaisen liikkeen toistona.

Mufi heijasi hiljaksiin itseään keinutuolissa. Hyvin hitaaseen ja verkkaiseen tahtiin, niinkuin hänellä oikein onnistuneen päivän päätteeksi oli ollut tapana. Kermanvalkeaan yksinkertaiseen kaapuun pukeutuneena hän silitteli ja tasoitteli sylissään toista puhtaan valkeaa vaatetta. Ja hymyili onnellisen ja miellyttävän odotuksen loihtimaa hymyä.

Keinutuolin liike jatkui häiriintymättä ja Mufin tyytyväinen ja ilmeisen täyttynyt onni sai tarkkailijan huokaamaan ja vaiti vetäytymään salista... ja unesta.

***

Uurnanlasku oli tänään ollut hiljainen ja kaunis. Lapset, äiti ja sisarukset hiljentyivät sivukappelissa jättäen kukin oman rukouksensa viimeisen kerran tämän kamaran pinnalla.

Keskimmäinen kantoi Isin sylissään kappelista haudalle, johon oli jo kaivettu uurnanmentävä sija. Kolmen käsiparin saattamana uurna katosi viimeiselle sijalleen, ihan hitaasti ja hiljaa. Seurakuntasisar sirotteli mullanhipun kuin merkiksi, jota muu perhe noudatti. Seurakuntasisar myös peitti uurnan ja täytti kaivetun kuopan kuin sitä ei olisi koskaan kaivettukaan. Valkoiset ruusut ja muistokynttilät jäivät vartioimaan Isin lepoa.

***

Luulen että keinutuoli on jo pysähtynyt.
Kaksi valkeaa hahmoa katoaa kotiin Mufin näyttäessä tietä.