kissahygieniaa

No joo, onhan se otsikko tuokin.

Oikeastaan tässä nyt pohdiskelen olotilaani ja kärvistelen kaikissa tekemisenpuuskissani joita en kykene toteuttamaan. Katsokaas kun usein käy niin että pahoinvoivana tai muuten vaan estyneenä mielikuvitus laukkaa kuin palkintoratsukot Briteissä.

Kissahygienia on kyllä ihan preesensjuttu. Tänään oli ohjekirjanmukainen hiekanvaihtopäivä. Ja hiekka vaihdettiin ja pestiin laatikko ja kansi tolulla. Meillä on siis sellainen atomimiilu kissanpyttynä. Suurin vaiva kissanlaatikosta on oikeastaan koira. Se Roosa. Hänellä on silloin tällöin tapana käydä herkuttelemassa jätöksillä. Niinkuin kaikilla koirilla, siltä osin Roosa on ihan normaali. Roosa vain ei osaa tehdä sitä mitenkään salaa vaan kiviä ja papanoita on sitten ihan kaikkialla.

No, yhtä kaikki, tänään siis vaihdettiin hiekat. Joskin viiveellä. Katsoin itse parhaaksi käydä tautisuihkussa siinä välissä, enkä tietenkään älynnyt pestä astoioita siinä samaan aikaan. Korjasin kyllä tilanteen hetikohta.

Casperille tuotti kovasti vaikeuksia tämä viivytys. - mitä helkkaria??? pytty ei ole paikoillaan??? mitä ä nyt teen!!!!???? ja sitten piti kiehnätä ja pussata ja levittäytyä kuolleena seljälleen odottamaan. (Onerva oli häpeämässää koska oli pissannut laillisesti vihityn työtuoliin ja siis saanut selkäänsä - ainakin pissatut hajut)

Kertokaa hei ihmiset, onko ihan totta normaalia että kissat jonottavat?

Kerronpa vielä yhden tarinan vaikka se oikeastaan kuuluisi tuonne vainajien puolelle:

Tapahtuipa eräänä perjantaina niin että ystäväsi S soitti ja sanoi että nyt se on tapahtunut.
Jaaha, totesin ja sovittiin tapaaminen.

Saavuimme tapahtumapaikalle maaliskuun alun pikkupakksessa. Poliisit olivat jo käyneet ja irrottaneet vainajan kuolemansellistään. Meitä odotti kaksi lapinkoiraa ulkoaitauksessa. Ei niillä oikeastaan ollut mitään hätää, lunta riitti janon sammuttamiseksi ja viikon voi hyvin olla syömättä. Taloon sisälle meneminen sen sijaan jännitti. Sisällä oli talon kahdeksasta kissasta kuusi. Yksi niistä oli minun evakkoon ja koulutukseen lähettämäni Viivi. Koko sakki oli siis ollut viikon lukittuna kylmään taloon ilman ruokaa ja vettä. Olimme varautuneet siihen ja latasimme kaikki kipot täyteen. Kuvitelkaa tunnetta: viikon nälissään ja janoissaan olleet kissat olivat paikoillaan, selvästi odottaen. Vihdoin Kuningatar-Viivi suvaitsi saapua paikalle, lipaisi vähän vettä ja siirtyi ruokakupille. Tämä oli merkki muille, riista on vapaa.

Siis kissat osaavat jonottaa.