Rehellisyyden paikka

Facebookissa oli taannoin meneillään vanhojen kuvien viikko. Kilttinä tyttönä minäkin kaivoin mieleisen kuvan menneisyydestäni. Kilttinä tyttönä. Niin. Vaan en kilttinä ollenkaan itselleni.

 

Laitoin kuvan, joka oli otettu muutamaa kuukautta ennen kuolemaani. Silloin kun maailma oli avoinna edessäni, silloin kun tein kaikkeni peitotakseni epäonnistuneen avioliiton, kun tein kaikkeni ollakseni vaipumatta katkeruuteen ja vihaan menetettyäni suuresti rakastamani ihmisen, kumppanin maailman tuuliin.

Kun katsoin profiilikuvaani vieraan silmin olin yhtäkkiä tukehtua katkeruuteen, menetykseen, vihaan.

Minun oli pakko tunnustaa itselleni että olen katkera, anteeksiantamattoman katkera.

 Olen viimeiset lähes neljätoista vuotta vakuuttanut itselleni että tämä oli parasta mitä Luojani minulle on tehnyt. Olen löytänyt uuden suunnan elämälleni ja kaikkea muuta ihan silkkaa tuubaa.


Ja paskan marjat, sanon minä. Toki olen löytänyt uuden suunnan elämälleni. Olen rakentanut maailmani uusien vajavaisten ulottuvaisuuksieni mukaan.

"Elämänlaatuni on parantunut."

"Olen löytänyt uusia ystäviä."

"Olen löytänyt suunnan elämälleni."

"Olen selvinnyt hienosti kuolemastani."

"Olen ollut pakotettu vertaamaan elämääni siihen miten olisi voinut käydä."

Ja mitä sitten?

Kaikki nuo edellä mainitsemani ovat ulkoa tulleita kommentteja. Niiden mukaan olen elänyt.

Voitko kuvitella tilannetta jossa toivoisit voivasi vaihtaa "hienon selviämisesi"  vaikkapa toispuolihalvaukseen tai pyörätuoliin?

Niin, en minäkään sellaista ajatellut....   ennen kuin.

Jos olet vieraillut Liskolandiassa alusta pitäen tiedät että ohjekirjan mukainen nukkuminen päätyi osaltani vuonna 1999.

Samalla päättyi työntekoni. Kaikessa. Niin rakastamassani ammatissa kuin uudelleen koulutettunakin. Kaikki tuo tyrmättiin minulta ihan suorilta.

Kesti yhdeksän vuotta ennen kuin tohdin kokeilla pientä työntekoa, sitä senttaamista. Rakensin toimeentuloni sen tuoman lisätienestin varaan. Totuus on kuitenkin se että en jaksa. Vasta hiljattain myönsin itselleni että se tie on kuljettu päähän asti. Voin tehdä joitakin mielenkiintoisia keikkoja, nytkin tulossa on ihanat treffit näyttelijä Antti Litjan kanssa. Mutta en voi enää laskea toimeentuloani kirjoittamisen varaan.

Tässäpä yksi syy miksi olen laiminlyönyt juuri Sinua, rakas lukijani. En ole jaksanut. Olen hoitanut voimieni mukaan minulle siunaantuneet velvoitteet, mutta samalla olen väsyttänyt itseni liiaksi elääkseni omaa, mieleistä elämääni.

Odotan kevättä.
Eilen hinasin talvivarastosta taimiruukut sisälle lämmittelemään, ostin ison multasäkin ja uusia kukkaruukkuja. Olen silti taipuvainen luomaan uutta. uutta elämää kasvimaalleni ja ikkunalaudoilleni. Mutta varsinainen into tänä vuonna puuttuu. Enkä sen usko ihan heti palaavan. Mutta silti...

Rehellinen on oltava. Jos ei muuta niin itselleen. On oltava lupa tunnustaa tappionsa. On oltava lupa vaipua ankaraan vitutukseen. Sillä yltiöpositiivisuus on hengenvaarallista. Se ei ole aina totta.

Minä olen kärsinyt elämässäni raivorealistisesta luonteesta. Tai niin olen luullut. Raivorealismiin kuuluu myös tappion ja katkeruuden tunnustaminen. Kun olet sinut menetyksen ja katkeruuden kanssa olet vasta sitten kykenevä taistelemaan sitä vastaan. Etsimään sitä positiivisuutta, valoisia mietteitä, niitä onnenpipanoita.

Olen siis saavuttanut uuden kasvun tason. Olen myöntänyt rehellisesti itselleni että nyt vituttaa, oikein isolla Veellä. Nyt minulla on kohde jonka selättää. Nyt olen saavuttanut rehellisen rohkeuden tilan. Tiedän ja tunnen vastustajani, vaarallisimman vihamieheni. Saan uutta voimaa päästessäni kokoamaan voimani vihollistani vastaan. Tiedän miten toimia. Tiedän mistä hakea apua.

Enää tarvitsee saada voimia siihen.