Mummi meikkaa

Tässä on taas ollut vähän vipinää. Ihan sellaista mukavaa ja positiivista.

Laillisesti vihitty on irrottanut kaikki verhokiskot katonrajasta ja rapsuttanut ne puhtaiksi, vähän öljynnyt ja kiivennyt ne takaisin paikoilleen. Sitten se on pessyt kaikki verhot. Nekin jotka ovat olleet kaapissa odottelemassa mahdollista käyttöä. Sitten se alkoi pestä ikkunoita. Siinä vaiheessa minua rupesi taas nyppimään. Ei niinkään se että kodissa tulee puhdasta vaan siksi että huomasin taas kerran että omat fyysiset kykyni tuollaiseen riehumiseen eivät kerta kaikkiaan piisaa. Tulee jotenkin huono omatunto ja sellainen laiskurin olo.

Eilen pesin parvekkeen oven isot lasit. Niitä pintoja on äkkiä laskien neljä. Ikkunanpesu on kivaa. Tai olisi jossei sen kanssa tulisi ongelmia. Viimeisen lasipinnan pesu oli melkoisen hankalaa kun kapineet eivät tahtoneet pysyä käsissä. Keittiöjakkaralla keikkuminen ilman kunnollista tasapainokykyä oli taas arkipäivän extremeä. En olisi sitäkään päässyt tekemään jos laillisesti vihitty olisi ollut paikalla.
Ei olisi laskenut kiipeilemään.

Siitä pesusta seurasi suuri hinku käydä olkkarin jättilasin kimppuun, eri oli niin valtava. Kaikki tervat, nikotiinit, höyhenet ja kissanräkä peittävät tehokkaasti näkyvyyden sisään ja ulos: päivä ei paista ja maailma näyttää synkän harmaalta. Ei ihme että huonekasvit voivat kovin niukasti.

Perjantaina olin pitkästä aikaa Mummina.
Kirkonkylän Nuorisotilalla, Kuntalassa. Kylämme Nuopparihan joutui tammikuussa veden valtaan ja on siis edelleen suljettuna. Vauriot olivat sen verran pahat että edessä on suuri remontti mädäntyneitä koolauksia ja uutta lattiaa myöten. Arvelimme nuorisosihteerin kanssa että varmuudella pääsemme toimimaan siellä vasta syyskaudella.

Joillakin ihmisillä on sellainen vapaaehtoisgeeni. Sen vaikutuksia vastaan on ihan turha pyristellä. Kylätoimikuntani päätti että kun ei oman kylän tilaa voida käyttää on mentävä merta edemmäs kalaan. Kirkonkylän tilalla on huutava pula valvojista, meillä on valvojia muttei tilaa: siispä Kuntalaan. Ja kaikki ovat tyytyväisiä: iso tila voidaan pitää aikataulun mukaan avoinna, pääsemme sittenkin viettämään aikaamme pentujen kanssa ja kyläyhdistyksemme talousarviokin pääsee tältä osin toteutumaan.

Oli oikeasti tosi kivaa pitkästä aikaa olla nuorisotilalla. Vaikkakin osin tuntemattomien pentujan kanssa. Toki monet minut tunsivat esimerkiksi kuutospäiviltä jotka järjestetään vuosittain sellaisen siirtymäriittinä alakoulusta seiskalle.

Oli myös aika ihanaa kun oman kylämme penskat alkoivat saapua paikalle. Jotkut kävivät halaamassa, monet tervehtivät suureen ääneen MUMMIII ja yksi nuori nainen moitti minua meikkaamisesta: - Mikset sä koskaan Läykässä meikannu meille? Mut tänne sitte piti tulla nättinä. Hohhoijjaa! lupasin ja vannoin että ensi syksynä en koskaan tule nuopparille meikkaamattomana. Tosiaankin! Palveluammatissa on aina huolehdittava ulkonäöstään ihan kohteliaisuudesta asiakkaita kohtaan. Eipä olisi tullut mieleenkään mennä meikkaamattomana tai hiukset huolimattomasti laitettuna töihin viinanmyyntiin. Miksei tosiaan sitten nuorisotilaan? Perjantainen oli oikea ja elävä esimerkki sen tärkeydestä.

Ja sitten se Mummi-juttu.

Jostain syystä aikanaan kylämme pennut alkoivat nimittää minua "virassa" ollessani Mummiksi. Todennäköisesti se johtui siitä että olin oikeasti hiljattain tullut mummiksi. Pennut halusivat itsellen mummin. Ja minä suostuin. Tätä nykyä koko kylää kutsuu minua Mummiksi. hyvin harvoin oikealla etunimellä. Kirkonkylän kakarat natustelivat sitä mummi-sanaa tovin ja joku uskaltautui kysymään sen alkuperää ja minä kerroin. - Tuntuukse hyvältä vai pahalta? oli jatkokysymys. No hyvältä tietenkin! Sehän on nuorten antama lempinimi. Olen siitä erittäin ylpeä ja kannan sitä kunnialla.

Nyt juon toisen kupillisen aamukahvia, käyn pesulla, puen päälle ja lähden kunnantalolle paikallisen vasemmistoliiton kokoukseen.
Heippa!