Doulavauva

Täällä taas!

Vipsu tuolta maailmanmatkaltaan jo kerkesi kyselemään tuota doulavauvaa. Minäpä kerron.

Elettiin kituliasta yhdeksänkymmenlukua viime vuosituhannella. Lama oli tiukimmillaan, konkurssi oli vienyt talot ja tavarat (kirjaimellisesti) vuotta aiemmin. Entinen työntekijäni, jonka olin siis joutunut lykkäämään kilometritehtaalle tuli kylään avovaimonsa kanssa. Aikansa siinä pyörivät sen näköisinä että asiaa on, Tärkeää ja vaikeasti sanoiksi puettavaa. Viimein salaisuus valkeni. Heille oli käynyt samoin kuin Susikairan akalle. Vauva tulossa.

Jo raskauden alkumetreillä oli tullut huoli siitä miten tuleva äiti pärjää synnytyksessä. Molempia vähän pelotti. Niin sitten kotvan kakisteltuaan entinen työntekijäni sai kakaistua punastellen ulos yhteisen tuumintansa tuloksen: Voisitko mitenkään tulla N:n kanssa synnyttämään sitten kun sen aika on? Tarina jatkui siitä seuraavat yhdeksän kuukautta, kävimme yhdessä neuvolat ja valmennukset ja ultrat ja, ja, ... Ja sitten menimme synnyttämään.

Heti kohta perään matkasin Kuusamoon samalle asialle. Tällä kertaa synnytin potran poikalapsen aivan ihanassa ympäristössä. Sittemmin minut houkuteltiin tämän tapauksen kummiksi. Rakas omatekemä kummipoikani!

Uudesta harrastuksestani sai vihiä muudan ystävättäreni joka silloin työskenteli Vauva-lehdessä. Hän houkutteli minut haastatteluun aiheesta ja muutaman viikon kuluttua pärstäni komeili aukeaman kokoisena juttukokonaisuudessa jossa esiteltiin erilaisia vaihtoehtoja synnytystukihenkilöiksi. Sen jutun myötä tutustuin Helsingin Ensikodissa työskentelevään kätilöön joka oli ryhtynyt kouluttamaan tukihenkilöitä ensikotien nuorten äitien tarpeisiin. Kävin koulutuksen ja toimin doulana ( muinaiskreikkalaista alkua, tarkoittaa naisen palvelijaa) joiksi meitä silloin kutsuttiin. Kaikkiaan meitä oli toista kymmentä eri puolilla maata. Kuusi doulavauvaa siis olen yhdessä ammattihenkilökunnan kanssa saattanut maailmaan. Tosin kaksi heistä oli vähän niinkuin omia: se kummipoikani ja tyttärentyttäreni. Molempien napanuorat leikkasin, pesin, punnitsin ja mittasin. K-vitamiinipiikkiä en saanut maallikkona antaa.

Olen muutaman kerran myöhemmin sattumalta tavannut näitä doulavauvoja, isoja ihmisiähän he jo ovat, yläkouluikäisiä. Kaikille oli kerrottu tarina syntymästä ja kaikki pennut olivat iloisia ja vähän ylpeän tuntuisia tavatessaan doulansa.

Ihana kokemus. Taas yksi niistä asioista joita sain tehdä ja oppia ennenkuin elämän räsymatto nykäistiin jalkojeni alta.

Lopuksi: aioin tietenkin laittaa linkiksi pätkän wikipediasta mutta ei sillä hakusanalla kukaan ole kirjoittanut artikkelia. Pitäisiköhän?