Kakstoista vuotta

Kaksitoista vuotta sitten, heinäkuun 9. päivä otin haparoivat ensiaskeleet Liskolandian portilla. Olin ihan pihalla.

Mulle oli lapsena opetettu joskus ihan kantapään kautta (kirjaimellisesti, vaikkapa henkarilla) että omista ja perheen asioista EI PUHUTA julkisesti eikä missään.

Jokusen kerran myös perheen iltateepöydässä isäpuoli tykkäsi lukea ääneen koko perheelle meidän salaisia päiväkirjamerkintöjämme. Ilman suostumustamme tietenkin.

Meistä tuli jokseenkin sulkeutuneita mukuloita. Siis mitä omaan itseen ja henkilökohtaisuuteen liittyi. Muutenhan me oltiin tavattoman hauskoja ja kivoja, vaikka sekään ei kaikkia varjellut koulukiusaamiselta.

Te, rakkaat lukijani olette tämän kahdentoista vuoden aikana päässeet mukaan elämääni, olen avannut Liskonluolani soveltuvin osin teille. Minustan on ollut ihanaa että olette viihtyneet luonani, niin iloissa kuin murheen pohjattomissa alhoissakin.

Viime vuosina olen pahoin laiminlyönyt teitä ja ajoittain koettanut pitää teidät edes hitusen ajantasalla maailmani menossa. Olette olleet mukana ihmettelemässä elämää, maailmankaikkautta ja kaikkea.

Jatketaan kuulkaa yhteistä elämäämme, jooko.
Facebookissahan olen sangen aktiivinen, mutta moni minulle tärkeä lukija ei siellä visiteeraa joten lupaan kohentaa tilannetta julkaisemalla tarinoita täälläkin.

Kiitos teille kaikille näistä vuosista, kiitos kaikille näitten vuosien mittaan syntyneille syville ja rakkaille ystävyyssyhteille, kavereille joiden kanssa yhteys vaan säilyy vaikka kaikkien kanssa ei ole koskaan halausetäisyydelle päästykään.

Se loppukevennys?
Joo, saatte kuvan mun tämänvuotisesta kesätaivaastani, saatte kaksi:

 Eilennä puutarhani oli tämännäköinen.

Kun kelit on kohillaan tää paratiisi muuttuu suloiseksi uniluolaksi.