Ei koskaan enää

Elokuun kuudes.

Huomennahan se taas on.

Se päivä jolloin laskemme kynttilät vesille muistaaksemme historian hirvittävimmän tapahtuman, hirvittävimmät tapahtumat.

Joka vuosi elokuun kuudentena vannomme että "ei koskaan enää"

Samat sanat lausutaan kuin loitsu tai liturgia messussa sunnuntaisin.

Nuo sanat lausutaan kuin Isä meidän rukous ulkoa opittuna sivistyksen vakuutuksena, kuin uskontunnustus.

Ne sanat lausutaan Auschwitzissa järkyttyneinä kun palataan Arbeit Macht Frei -portista turvallisesti ihmisten ilmoille.

Ne sanat lausutaan uskollisesti mantrana poistuttaessa Jerusalemissa
Yad Vashem - museoalueelta ja lähes kuuden miljoonan istutetun puuntaimen valtaamalta puistoalueelta.

Ei koskaan enää.

Mitä ei koskaan enää?

Atomipommia?

Ydinasetta?

Kansanmurhaa?

Vihaa?

Yllytystä?

Mä kerron sulle.

Ei se mitään tarkoita. Ei yhtään mitään. Ei yhtään enempää kuin ulkoa opittu Ave Maria tahi Isä meidän. Se on vain kolme sanaa peräkkäin. Kolme sanaa joiden todellinen merkitys on jo ammoin häipynyt ihmisen mielestä ja sydämestä.

Huomenna, elokuun kuudentena miljoonat sytyttävät kynttilät ja laskevat ne lipumaan vesille.

Kunnioitukseksi, muistamiseksi, surun osoituksena?

Ai mistä?

Hiroshiman ja Nagasakin pommituksen uhreista.

Ihminen, ihan tavalllinen kuolevainen ihminen päätti ihan pokkana lähettää Enola Gayn pudottamaan atomipommin ihan tavallisten elävien ihmisten tuhoamiseksi. 

Elokuun kuudentena.

Vuonna 1945.

En minä ole kylmä mutta ihan vähän epäileväinen vilpittömistä tarkoitusperistä.

Kunhan tulivat mieleeni äskeiset ampumiset, kidutukset, kaappaukset...

Eikö tosiaan koskaan enää?

Lupaatko sen tänä vuonna?

Vastaa mulle.