Uskon asia

En ole koskaan tullut uskoon.

Kotona ei juurikaan puututtu henkisen elämän koukeroihin saati hengenelämän.
Lapsuudenkodin henki oli sellainen absoluuttisen ateistinen. Viinasta ei saanut edes puhua eikä Jumalan sanaakaan paljoa huudeltu.

Pyhäkoulussa saatiin käydä. Varaankin vain sen vuoksi että kylämme pyhäkoulu kokoontui kansakoulun kirjastossa. Me asuimme siellä kansakoululla, kun isäpuoli oli johtajaopettaja. Myöhemmin samassa paikassa kokoontui seurakunnan tyttökerho, jossa tietenkin kävin tunnollisesti. Niissä oli kivaa ja turvallista hämmentyneelle lapselle. Ohjaajat olivat ilmiselvästi onnistuneet hommassaan, koska niitä kerhoja lämmöllä muistelen joskus vieläkin.

Rippikoulun jälkeen jatkoin kotiseurakuntani touhuissa mukana. Tietty toimin useanakin vuonna isona (nykyseurakunnassani ollaan isoisina) ripareilla ja kävin kaikki mahdolliset koulutukset. Jo teini-ikäisenä olin taipuvainen murtamaan myyttejä. Riparitoiminnan ohessa olin joitakin vuosia poikakerhon ohjaajana ja poikien leiriohjaajana.

Sitten tulin aikuiseksi (pöh), siis täysi-ikäiseksi ja tuli aika perustaa perhe ja hankkiutua kotoa mahdollisimman pitkälle kun se kerran oli mahdollista.

Kaiken aikaa Jeesus on kulkenut matkaseuranani. Aina en ole sitä ymmärtänyt, vaan elämän huumassa erkanin lapsuuteni turvasta moneenkin kertaan. En osannut edes iltarukousta lapsilleni opettaa silloin kun he olivat pieniä.

Isä Jumala Poikineen ja Henkineen on kuitenkin sen verran vekkuli tapaus että kun Hän kerran on ihmisen huomaansa ottanut ei Hän ihan hevillä irti päästä. Elämäni on ollut aika mutkikasta monine vastoinkäymisineen ja sairauksineen, tiukkoja paikkoja on ollut monta. Hienoisella houkuttelulla ja tarpeen tullen kunnon ravistelulla aloin epäillä että tässä on nyt meneillään joku juttu. Puheyhteys palasi vähitellen. Alkuun kiukutteluna ja vahvana epäilynä. Usein olen Herralta tivannut että mitä sinä minusta haluat? Ja vastaus kuuluu aina: usko sinä vaan, kyllä minä kerron kun se aika tulee.

Ja minä uskon. Ja luotan. Vaikka minua yhä vaan ravistellaan, olen oppinut etsimään sen tarkoitusta. Joku muutos täytyy varmaan tehdä, sitähän se yleensä tarkoittaa. Jos olen aikeissa tulkita väärin tai menossa vika suuntaan tulee näpäytys tuota pikaa.

En siis ole tullut uskoon. Se on minun tapani elää. Me ollaan Jeesuksen kanssa hyviä kavereita ja jutellaan päivittäin. Tosin hyvätkin kaverit ovat joskus epäsovussa.