Älä kuule edes yritä mun nenälleni pomppia - se loppu ny!

Tiiättekö kun asioita alkaa olla liiaksi yhtaikaa ja päällekkäin käsillä, meinaa toi happi loppua?

Tuttua?

No ainakin mulle on ihan hiton tuttua. Mun pääni räjähti elokuussa 1999. Sairaalassa hupeni puoltoista kuukautta joista kolme viikkoa pysyin ja mut pidettiin tiukasti koomassa.

Sit mä siitä heräsin enkä yhtään tiennyt mikä iski. Mutta jotenkin olin vaan oma itteni, siis silleen kuvittelin tuolloin, leivoin toimintaterapiassa osastolle korvapuusteja - se oli olevinaan sellai mittari jotta voisko mut jo kotiin laskea. Tosi viksu testi olikin, pitoemäntä tekee korvapuustin vaikka kuolleena ja ilman reseptiä. Niin jäi munkin kohdalla orastavat jälkioireet huomiotta. Niitä sit kolmisen vuotta neurologien kanssa pähkättiin ja korjailtiin hoitovirhettä ja oikaistiin silmiä puukolla ja... sit loppuikin koko kuntoutus.

 

Niin hienosti feikkasin olevani ihan jees, ainoa mikä vitutti oli liian varhainen eläkkeelle joutuminen, se sattui enemmän kuin itse sairastuminen.

Mä en siis koskaan ihan oikeesti hyväksynyt tilaani, vaikka sen tiesin ja ymmärsin kuolleista heräämistä myöten.

Tätä reippautta jaksoin sit ihan ayksyyn 2019 asti jolloin erosin puolisostani ja muutin toiselle paikkakunnalle.

Vaan kun tuli ansaittu tauko, mun kroppanipa romahti. En jaksanut enää jatkuvia, joskus jopa useita kertoja vuodessa, toipumisia isoista korjausleikkauksista ja korjauskleikkausten korjausleikkauksista.

Viimeinen niitti näyttäis nyt olevan viimekesäinen hengenmeno anafylaktisen reaktion tappamana. Siinä kohtaa väsähti myös mieli.

Onnekseni se romahdus oli niin iso ja selkeä että sairaalapsykiatri kiinnostui ja määräsi viis kertaa terapiaa, siis keskusteluapua. Sit se halus ihan itte mut nähdä ja jatkoi toisen viis kertaa terapiaa ja tuuppasi vähän jykevämpää pöpipastillia peliin. Ja uuden setin. Nyt ollaan siinä kohtaa peliä että edes mun kallonkutistajalääri ei voi enää hyppiä järjestelmän nenälle ja kuun vaihteessa selviää miten tää homma jatkuu. Lääri sanoi että tapaamiseen mennessä kyllä keksitään miten sun hoito silleen saattaen vaihdettuna jatkuu turvallisesti.

Oon ennenkin sanonut että kannatti kuolla, nyt mulla juoksee kuntoutus ties minne asti ja seuraava setti on tulossa kesän mittaan.

Tokihan mä väsyn, siis mun pääni väsyy kahdesti viikossa toimitettavasta allasterapiasta niin että mä plutaamisen jälkeen nukun sellaset 14-16 tuntia putkeen, ihan koomassa. Mutta ajan mittaan hokasin että kipulääkelevyiissä ja -purkeissa kasvaa sammalta. Enpä olekaan niitä juur tarttenut. Antihistamiinia, kortisonia ja astmaläkettä menee sit sitä enemmän kun luonto, lähinnä leppä kurtiseeraa kovin innolla ja koivun lemmenleikit alkaa tuotapikaa. Malliksi jo kaukokulkeumat kutittaa kivasti nenua ja silmiä.

 

Vaan kun tää homma vihdoin saatiin vauhtiin ja vammaispalvelussakin lykättiin uus tyyppi mulle vakkariksi, mä päätin että nyt saatana karsitaan kaikki turha ja stressaava mun maailmasta tiehensä, mä vielä kerran tästä .

Niinpä tänään vihdoin allekirjoitin kasan lappuja jotta mun kaikki fyrkkajutut kulkee välitystilinyhoitajan käsien kautta. Itte en koske enää mihinkään. Jos jotain oravannahkaa jää, mä niillä ostan vaikka hevosen, tai sitä punkkua, keskityn tykkänään itteeni ja itteni hyvinvointiin.

 

Rajua?

 

Voipi olla, mutta niin mun lääri kuin tää uus vammaistyyppikin ymmärsi täysin mitä mä ajan takaa ja miksi. Aion haalia kaiken multa kahdenkymmenen vuoden mittaan kielletyn avun ja vammaisetuudet mitkä mulle - ja ylipäätään meille vammaisille/vammautuneille tosissaan ja lakisääteisesti kuuluvat.

Päätin että mun kanssa ei nyt vaan enää leikitä eikä rautasaappailla mua yritetä talloa lyttyyn.

 

Mä haluan elää ja nauttia siitä elämästä kybällä, niin paljon kuin nää jämät sallii. Mähän olen oikeestan sen velkaa ittelleni ja läheisilleni.

 

Ei kenenkään tartte alistua siihen että joku vaihdevuotinen (mun tapauksessa niitä on ollut vuosien mittaan kolme) tätsy ei musta tykkää eikä viitsi hoitaa tonttiaan vammaispalvelussa kunniakkaasti vaan keksii sen sata mukasyytä miks yli kakskytvuotta puolihalvaantuneena ja rajujen näkymättömien vammojensa kanssa lakkaa kesken kaiken olemasta avun tarpeessa.

 

Jatkakaa, rakkaat ihmiset taistelua, kyseenalaistakaa viranomaisen päätökset, jos vähänkin kaivertaa, kääntykää Jukka Kumpuvuoren puoleen,  pyytäkää, vaatikaa apua. https://www.kumpuvuori.fi/

Ja te
lähiomaiset, sama koskee teitäkin. Te olette ihan samassa tilanteessa kuin me sairastuneet.

Olipa kiva kun luit kokonaan

Mä lähden nyt ehtooajelulle Karmann Ghian kanssa.

 

Kuva ei mitenkään liity mihinkään.

 

Ai niin, Edit Piaf  muistuttaa että toi Liskis kovin tykkää kommenteista...