Paluu menneeseen

Näin viiimeisimmällä nukkumisellani unta.

Itse uni ei nyt muistellessani ollut mitenkään painostava saati ahdistava. Siitä huolimatta heräsin henkeä haukkoen ja jokaikinen hermonpää ja lihas kynnet ojossa valmiina käymään kimppuuni.

Olin unessa käymässä entisyydessä. Entisellä nuopparillani. Sisäänkäynti oli vaihdettu ja kerrottiin että uuden oven tulisi avaamaan N.N (nimi tuli kyllä unessa ääneen sanotuksi, vaan en nyt muista) yhdessä uuden vapaaehtoisen kanssa. Ihmettelin miten samat avaimet käyvät edelleen oveen vaikka mun ajoistani on jo toista kymmentä vuotta.

Tila oli lähes entisellään, mutta silti vieras. Paikalla olivat valmiiksi odottamassa aktiivisimmat aikalaisnuoret lojuen kukin omilla paikoillaan sohvilla ja nojatuoleilla. Alku oli hapuileva ja vaivautunut. Keskustelu ei ottanut käynnistyäkseen.

Tarkemmin unesta kertomatta tuli herättyäni mieleeni monia kysymyksiä. Monia kysymyksiä joita silloiset nuoret unessani kysyivät.

Niinku: Miksi sä olit meidän kanssa? Miksi sä teit niitä kaikkia juttuja meidän kanssa? Miksi sä veit meitä keikoille, kilpailuihin, konsertteihin ja retkille? - Me pidettiin sua ihan pimeenä, mutta kun ei ollut muutakaan tekemistä kylällä, me tultiin sun touhujen mukaan.

Sit ne nuoret kertoivat että nyt on hyvä kun on vieras ammattilainen ohjaajana ja sillä on yks meidän entisista nuopparilaisista apurina. 

- Kuka, mä kysyin. 

- No se-ja se...

Ilahduin, koska tämä Se-jaSe oli minunkin rankinglistallani korkealla ja täysi-ikäistyttyään toimi apuohjaajana myös inttiaikojensa lomilla.

Sit ne pennut kysyi että oliko mulla muita sellaisia luottonuoria aikanaan. - No olihan teitä, kyllä te varmasti muistatte miten teillä oli vastuutehtäviä melkein jokaisella. Seurasi hetken hiljaisuus ja sit yks tajusi.

- Ai senkö takia mun piti aina...

- Just sen takia, sä handlasit juur sen homman ja jengi sekä tykkäs susta että totteli sun ohjeita siinä asiassa.

- Miten sä osasit jakaa noita juttuja meille? Silleen oikeet jutut oikeille tyypeille?

- Enhän mä niitä mitenkään "jakanut". Jokaisella teistä oli oma vahva alueensa niin yksilönä kuin tyyppinä, kyllä se tuli aika äkkiä esiin ja oli helppoa tuuppia nuorta oikeaan suuntaan.

- Me ei nyt ymmärretä?

- No, muistatko kun tuli puhetta kahvikassasta? Kukaan ei halunnut ottaa sitä vastuulleen ja kaikki oli sitä mieltåä että mun ohjaajana olis se pitäny hoitaa?

- Mut eihän meillä ollut mitään kahvikassaa..

-No ei ollut. Yks teistä vaan otti hoitaakseen tyhjien pullojen ja tölkkien talteenoton ja niillä rahoilla sit kävi tai lähetti jonkun ostamaan kahvia, maitoa ja sokeria.  Ei se sen kummempaa ollut. Te vaan otitte huomaamattanne hoitaaksenne teille mieleisiä asioita. Siks teidän kanssa oli niin hiton kiva olla.

- Mutta oltiinhan me aika perkeleitä silloin?

- Totisesti olitte! Aina kun tuli uus ikäluokka peliin tuli myös ongelmia. Mutta muistatteko kuka tai ketkä ne yleensä ratkaisi?

- Sinä.

- Eipä vaan. Vaan te, ryhmänä. Te olitte itse vuosien mittaan tehneet tilasta ja sen toiminnasta ittellenne mieluisen ja kun joku uusi tuli rettelöimisaikeissa, te torppasitte homman aika äkkiä. Siksikin mä teitä niin kovasti rakastin - rakastan edelleen.

- Ai jaa, me vaan oltiin siellä kun muuta paikkaa ei ollut. Ei me taidettu tajuta miten sä meitä lopulta ohjasit. Useimmiten meitä vitutti sun säännöt eikä me oikeestaan ihan hirveesti susta tykätty.

- Mutta te tykkäsitte nuopparistanne? Te tykkäsitte että oli mesta missä oli kivaa ja turvallista kokoontua ja tavata kavereita? Ette te sinne mun takiani tulleet.

- No eeei, mutta olit sä silti paras meidän valvojista.

Suurin piirtein tällainen oli sananvaihto unessa, se jäi harvinaisen hyvin mieleeni. Mieleeni jäivät unesta myös nämä anonyymit keskustelijat joiden kanssa olin aina vähän varpraillani. Miksi? No siksi että he olivat voimakkaita, vahvatahtoisia nuoria jotka olivat selvillä arvoistaan ja maailmanmenosta, heillä oli vahva oikeudentaju vaikka nuoruus vei heitä väliin myös normaaleihin tyhmyyksiin.

Mutta miksi tuo uni ahdisti nuun paljon?

Järkiselitys on kipukohtaus, sellai kunnon läpilyöntikipu joka sekaantui unen tunnelmaan. Nyt, muutaman tunnin kuluttua sen ymmärrän.

Kun heräsin, oli kipukissani Nelly kaivautunut osin kainalooni, osin kaulakuoppaani ja piti musta kaksin tassuin kiinni ja kun yritin jalkeille, hän ei olis mitenkään musta irti laskenut. 

Mutta vielä tuohon uneen, niihin aikoihin joihin uneni palasi.

Ne olivat parhaat  13 vuottani elämässäni. Sain niin paljon rakkautta, sain antaa niin paljon rakkautta. Mua tietyt tahot kylällä moittivat jotta " siellä se vaan noita hulttioita paapoo, eihän noista nuorista ole mihinkään".

Ei niistä nuorista juur silloin ollutkaan mihinkään, heillä oli kasapäin ongelmia. Oli vaikeaa kotona, oli vaikeaa koulussa, viikoittainen juopottelu ja pössiskokeilut olivat monen viedä mennessään. Heillä ei ollut tuolloin paikkaa maailmassa. Paitsi Nuopparimme.  Siellä rakensimme yhdessä pala kerrallaan luottamusta maailmaan, kavereihin, aikuisiin ja yhteiskuntaan. Tokihan kylän nuorissa oli paljon "seurapiirikelpoisia" tyyppejä. Ei ne pilalle menneet sen "rupusakin kanssa"

Suurin osa kasvoi "kunnon kansalaisiksi" vaikka mun ohjausmenetelmiäni arvosteltiin väkevästi. Ne loputkin kasvoivat, ne loput muistivat myöS nuoruutensa kipeimmät ajat ja oppivat käyttämään niitä vahvuuksinaan.

Voi että, Läykän nuoret, mä teitä aina vaan rakastan. Teidän ansiostanne olen edelleen elossa. Ankarana, rakastavana, kuuntelevana ja ymmärtävänä Mummina.

Ei se Mummin Homma aina ollut päivänpaistetta, se oli myös ruusuilla tanssimista, tuli useinkin tikkuja varpaisiin. Mutta oli meillä vuosien mittaan tukijoitakin. Tänä päivänä entisen edelleen rakkaan kyläni nuorten asiat ovat sentään jossain mallissa vuosien tauon jälkeen.

Ei mulla muuta tähän hätään. Loppukevennyskuva oli meininki laittaa mutta enpä etsimääni löytänyt.